Välillä meinaa iskeä kaamea epätoivo. Mies, jonka mainitsin lauantain postauksessa ilmoittikin sitten samaisena iltana olevansa kuumeessa ja lupasi palata asiaan. No, uskoin selityksen ja ainakaan hän ei sitten kyseisenä päivänä todellakaan ollut missään (viihteellä) liikenteessä, mutta olisihan se ollut hienoa saada siihenkin kuvioon joku tolkku - viimein.
Kun hän sitten niin auliaasti vielä lupasi palata asiaan, oletan hänen sitten myös itse ottavan yhteyttä, kunhan siihen kykenee. En jaksa enää roikkua perässä syvällisten pohdintojen tuloksia ruinaten ja toivon vain, että hän nyt viimein kykenisi päättämään, mitä minusta (tai elämältään ylipäätään) oikein haluaa.
Välillä on niitä hetkiä, joina kaikki tuntuu liiankin täydelliseltä. Juttu on luistanut kuin unelma ja meillä on ollut hurjan hauskaa, mutta sitten tulevat ne hiljaisemmat kaudet, jotka saavat minut epäilemään ylipäätään koko kuviota. Kaiken vuoristoradan jälkeen en enää tiedä, mitä hän minusta ajattelee, saati mikä hänen päätöksensä oikein on, joten sinänsä jonkinlainen päätös tähän tilaan olisi nyt saatava. Vaikka hän sitten sattuisikin päättämään haluavansa jatkaa elämäänsä ilman minua, se tieto sinällään olisi edes ihan ok saada, vaikka mikään mieluisa pläjäyshän tuollainen ei toki jossain lauantaiyön taksijonossa olisi, mutta tämä loputon epätietoisuus olisi kiva saada päätökseen.
Voihan toki olla, että hän haluaisi jatkaa tutustumista minuun (mitä tietysti toivon ja mikä olisi erittäin toivottavaa) mutta koska toisen ihmisen lopullisia ajatuksia ja mietteitä on mahdoton sanoa varmaksi ennen kuin tämä itse on tehnyt sen, odotan pelonsekaisin tuntein sitä päivää, jolloin hän viimein on tehnyt päätöksensä.
Ja sitä ennen herkuttelen toki idealla, että meikälikka olisi vielä jonain päivänä hänen.
Feels like it is now or never don't wanna be alone...
Tällä hetkellä minua jännittää aivan hirveästi. Sovimme erään henkilön, jonka kanssa minulla oli säätöä kuukausia sitten, että puhumme huomenna asiat halki. Juttumme ei nimittäin varsinaisesti koskaan loppunut ja tuskin kumpikaan meistä tietää, suhtaudummeko toisiimme vain kaverillisesti vai onko mukana jotain enemmänkin.
En enää itsekään kaiken tämän ajan jälkeen tiedä, haluanko olla vain hänen kaverinsa. Aluksi olisin tietysti halunnut heti pistää tyttöystävä-vaihteen silmään ja rynnätä suhteeseen, mutta hän ei vielä tiennyt, halusiko ylipäätään seurustella kenenkään kanssa. Ajan myötä olen kuitenkin ruvennut miettimään, voiko meillä ylipäätään koskaan olla mitään tulevaisuutta. Jos hän sanoi minulle epäsuorasti ei jo kerran, haluaako hän koskaan suhteeseen kanssani tai edes tutustua minuun? Jos olisin ollut riittävän vetävä, kiinnostava ja hot jo silloin elokuussa, kai hän olisi voinut tehdä valintansa jo silloin? Sen sijaan suostuin odottamaan hänen päätöstään ja aina välillä olin jo valmis luovuttamaan. Aina noina hetkinä jokin hänen tekonsa sai kuitenkin minut jatkamaan, pitämään uskoa yllä.
Nyt pelkään lopullista torjuntaa. Sitä, että hän haluaa hylätä minut lopullisesti; kaiken tämän ajan jälkeen sanoa, ettei minussa ollutkaan sitä jotain, mikä lienee puuttunut jo koko ajan.
Kaikkien hyvien päivien ja hetkien takia olen roikkunut mukana tässä kuviossa. Ne hetket ovat saaneet minut uskomaan, että kaikki se on ollut tämän arvoista; odottelun ja epätietoisuuden. Kunhan hän tekee päätöksensä, minä ajattelin, kaikki muuttuu vielä hyväksi. Mutta koskaan en miettinyt, mitä jos päätös ei olekaan se, jota olen toivonut. Mitä jos kaikki onkin mennyt hukkaan; se aika, se panostus ja ne toiveet, mutta enhän minä tässä vaiheessa enää siihen voi vaikuttaa.
Olen yrittänyt antaa hänelle omaa tilaa, en ole halunnut painostaa häntä mihinkään. En ole halunnut säikäyttää häntä pois ahdistelemalla tai kyselemällä häntä jatkuvasti. Samaan aikaan olen kuitenkin miettinyt, haluaako hän ylipäätään olla kanssani, sillä itse olen aina paasannut, miten kiinnostunut mies kyllä toimii. Lienee tarpeetonta sanoa, kuinka aktiivinen hän on ollut. Tai ei ole.
Vaikka minua tällä hetkellä pelottaakin aika suunnattomasti, yritän luottaa siihen, että minä olen kyllä riittänyt omana itsenäni ja sen on riitettävä, sillä muuhun en pysty. Jos hän kuitenkin päättää haluta olla vain ystävä, en voi kuin hyväksyä tilanteen. Toisaalta, kävi miten kävi, sittenpähän ainakin tiedän, missä menemme ja kuinka suhtautua häneen jatkossa.
Jätetyksi tulemisen pelko ja epävarmuus kuitenkin tuntuvat aina yhtä ahdistavilta. Ajatuskin siitä, että huomenna tähän aikaan olen joko tullut jollain tapaa jätetyksi tai hyväksytyksi ahdistaa. Nytkö ne asiat sitten selviävät? Jollain tapaa olisi kaikista helpointa vain jatkaa tätä kuviota; epävarmaa huopaamista ja sitä, ettei kumpikaan uskalla ottaa viimeistä askelta. Sitä askelta, joka muuttaa kaiken.
Katsoin juuri eilisen jakson Maajusseja Katsomosta ja yleensä olen suhtautunut tuontyylisiin ohjelmiin hieman varauksella. Amerikkalaiset realityt ja unelmienpoikamiehet ovat jotenkin niin väkisin väännettyjä ja ihmiset keinotekoisen pirteitä ja "täydelliseksi" muokattuja. Toisin on kuitenkin maajusseissa, sillä he todellakin vaikuttavat aidoilta ja hyvin välittömiltä ihmisiltä, joille myös toivoo onnea ja kaikkea hyvää.
Jään jännäämään, mitä tulevissa jaksoissa tapahtuu, sillä alun perusteella ainakin muutamilla pareilla tuntui synkkaavan hyvin. Toisille taas kävi harmittavasti; juttu luistaa puhelimessa/facebookissa/kaikin muin tavoin paitsi livenä. Itsekin olen tuskaillut joskus sitä, miten joku tyyppi tuntuu täydellisen hauskalta ja menevältä facebookitse käydyn keskustelun perusteella, mutta treffeillä tai irl jäätyy ihan täysin. Seuraa vaivaantuneita hiljaisuuksia ja aivojen ylikuumenemista - mutta vain siksi, että miettii mikä halvattu se on, millä tuon toisen osapuolen saisi edes jotakuinkin kaiveltua esille kuorensa alta. Mutta ainakaan omalla kohdallani joskus harmittavasti on käynyt niin, ettei mikään ole muuttanut sitä, että juttu ei vain tunnu luistavan livenä. Aina yhtä harmi - varsinkin jos on jo ehtinyt saada puhelimitse/netitse muunlaisen kuvan.
Itse hiljaisuudessa ei tietenkään ole mitään väärää, jos se ei tunnu häiritsevältä. Joidenkin tyyppien kanssa on pikemminkin luontevaa vain istua paikoillaan kuin pulista ja vauhkota suu vaahdoten viikon tapahtumista ja uusista juoruista. Toiset tykkäävät hiljaisuudesta ja itsekin olen vähitellen alkanut kallistua rauhallisemman menon puoleen. Koko ajan ei tarvitse olla pälättämässä vain siksi, että pelkää hiljaisia hetkiä. Niiden kautta kuitenkin mielestäni oppii oikeasti tuntemaan toisen ihmisen. Joskus hiljaisuus näyttää ja kertoo paljon enemmän kuin turha pulina tai tekopyhät sanat.
Ja joskus voi jopa käydä niinkin onnellisesti, tai miten sen nyt ottaakaan, että puhelimitse tai facebookissa toinen osapuoli on aina jotakuinkin jähmeä tai hiljainen, mutta livenä juttu taas luistaa senkin edestä.
Aikasemmin likkojen keskeisissä leffailloissamme mietimme aina, miksi monien romanttisten elokuvien loppuratkaisut aina päättyvät kuten päättyvät, hieman kornisti; henkilöt ovat ihastuneita toisiinsa ja lopussa he saavat toisensa vaikeuksien ja 2,5 h huopaamisen jälkeen. On sitä meidänkin kaveriporukassa päivitelty, miksi elokuvissa aina kuvataan tuo onnellinen loppu koska eihän oikeassa elämässä asiat kuitenkaan ikinä mene niin. Miks Matti ei vaan voinu soittaa mulle.. Miks mun työpaikalla ei oo tollasia miehiä?
Ja niin edelleen.
Oikeassa elämässä mies ei juokse perääsi lentoasemalla tai myönnä lähtöäsi edeltäneenä iltana rakastaneensa sinua koko ajan jne., ja sitten meidän kaveriporukka ainakin ulisee katkerana sitä, miten urpo jätkä jonkun meistä mies oli ja murehditaan vielä vähän sitäkin, ettei lähikonnuilta ja kulmilta bongailla Alexander Skarsgårdin kaltaisia komistuksia. Niin, miksi oi miksi.
Tänään tajusin, että ehkä kaikkien niiden elokuvien loppuratkaisuissa on sittenkin jotain perää: se, että saavuttaa haluamansa (toisen ihmisen) vaatii huomattavasti rohkeutta - mitä elokuvien ihmisiltä löytyy. Unelmien mies ei vain putoa syliin taivaalta, jos itse ei ole mitään aiemmin asian eteen tehnyt. Katselin ennen katkerana loppukohtauksia miettien millaista huijausta ne oikeasti ovat. En tajunnut ajatella, että ehkä niiden toteutuminen onkin mahdollista, jos todellakin on tehnyt kaikkensa saadakseen haluamansa asiat toteutumaan.
Aiemmin ajattelin, että riittää, jos on:
- näyttänyt hyvältä (tukka hyvin näkyyks kello ja kyllähän nämä jutut tiedetään)
- ollut mukava
- jutellut livenä/naamakirjassa/puhelimessa
- hymyillyt nätisti vähän sinne suuntaan kun mr. x kävelee ohi eikä siis nimenomaan ole paniikkikääntänyt katsettaan seinille/lattiaan/mihin tahansa muualle kun se unelmien beibe tai pelimies viimein osuu kohdalle
- "sattumalta" osunut samoihin paikkoihin kuin hän (eikä kukaan toki ole kyseenalaistanut miksi koripallomatseista yhtäkkiä tuli mun suosikkijuttu)
- tykännyt hänen facebook-statuksistaan/instagram-kuvistaan yms.
Se, mitä elokuvissa tapahtuu, ja millä paras mahdollisuus saadaan, on kertoa toiselle rehellisesti kiinnostuksestaan. Mietin pitkään, mutta oikeastaan en ole koskaan varsinaisesti uskaltautunut ottamaan ihan totaalista riskiä. Aina aiemmin on ollut niin, että mies on tehnyt aloitteen ja ns. "lopullisen niitin" suhteemme alkuun ja siitä se on sitten lähtenyt. Kuitenkin, kun mietin kaikkia niitä kertoja, jolloin lentävää lähtöä (tai mitään muutakaan mainittavaa) ei koskaan kuitenkaan tullut, voin suurilta osin katsoa peiliin ja miettiä, olivatko ne kolme facebook-tykkäystä tai kahvilassa katseen siirto viereiseen tauluun sittenkään niin kovin toimiva juttu. Ja tällöinhän meikälikka tosiaan oli ihan varma, että kaikkensa on antanut.
Hohoo ja silläviisiin.
Niin kuin monikaan mies tuollaisia merkkejä ymmärtäisi. (Jos Cosmopolitania on uskominen, kaikkein paras ratkaisu olisi ilmestyä miehen työpaikalle kesken tämän päivän ja tietysti mahdollisimman vähiin vaatteisiin sonnustautuneena. Mukaan toki kermavaahto ja irstas mielikuvitus ja ko. lehti vannoo jokaisen miehen syttyvän. Eli vatkaimet ja vempulat messiin, kyllähän jokainen mies nyt syttyy, kun muija kävelee työhuoneeseen ja alkaa heitellä kermaa. Näin vannoo joku n. 25-35v lehden lukija, joka on jakanut oman kokemuksensa asiasta ja parisuhteen laatukin taisi toki parantua siinä samalla jnejnejne nimim. Laura81.)
Mutta jotta en eksyisi täysin väärille raiteille, sanottakoon, että nyt olen kokeillut suoremman toiminnan linjaa. Kuka sanoi, ettei saisi kutsua itse itseään kylään? Miksi turhaan kuluttaa aikansa miettien mitä muut sinusta juoruavat, jos teet sitä ja tätä ja sen ja tuon kanssa. Toteuta aikeesi ja jos tarpeen, kiinnitä sitten huomiota siihen, mitä porukkaa tykkää, ja senkin vaiheen ainakin itse aion jättää välistä.
Jos olen jotain oppinut niin ainakin sen, että vain suoralla toiminnalla saa asioita aikaan. Jos ei koskaan uskaltaudu yrittämään, kuinka todennäköistä tavoitteidensa saavuttaminen sitten on?
Loppuun eräs kappale, jonka aamunsarasteisesta, uuden päivän ja mahdollisuuksien tunnelmista saan itse aina fiilistä jatkaa eteenpäin. Tai en tiedä, mutta jostain kumman syystä mä olen vain aina digannut älyttömästi siitä tunteesta, kun baarista tultua aamu sarastaa ja saa roikkua parvekkeen kaiteella.
Silloin mä olen täynnä toivoa.
Käväisin tänään matkamessuilla. Vaikka niitä onkin mainostettu koko alkuvuosi, jotenkin ne silti olivat mennä ihan ohi, kunnes tänään vasta havahduin siihen, että nythän juuri ne messut ovat käynnissä! Jotenkin olin siinä oletuksessa, että niihin on vielä aikaa, mutta no, hyvinhän sitä tänäänkin kierteli ja sai mukaansa vähintään 2.5kg esitteitä ja muita oheistuotteita. (Eräästä kassista paljastui jopa ruisleipä..)
Lähdin etsimään inspiraatiota uutta matkaa ajatellen. Latinalainen- ja Etelä-Amerikka kiinnostivat eniten, mutta toisaalta myös Aasia olisi mielenkiintoinen, sillä ei siellä päin olekaan vielä koskaan tullut käytyä. Itse messuilla oli toinen toistaan upeampia pisteitä ja varsinkin eri maiden pisteet olivat hyvin mielenkiintoisia. Omat suosikkini olivat Jamaica, Kuuba ja Meksiko. (Mainittakoon erityisesti, että mies näistä jälkimmäisen pisteellä oli niin herttainen ja ihana! Olisin voinut jutella hänen kanssaan vaikka koko päivän.. Ja jotenkin oli taas kotoisaa kuulla natiivia espanjaa.)
Muutenkin messuilla käynnin jälkeen aloin kallistua enemmän E-Amerikkaan lähtemiseen. Samalla hinnalla, millä nykyään pääsee Kanariansaarille (n. 1000 eurosta ylöspäin) pääsee jo hyvällä tuurilla viikoksi Meksikoon tai Kuubaan. En ole edes kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota; että hinnat Kanarialle vastaavat jo tosiaankin melkein kaukomatkojen hintoja. Huh.
Eli jos minä saisin valita, matkustaisin kyllä mieluummin sillä 1300 eurolla jonnekin vähän eksoottisempaan ja useimmiten all inclusiven sisältävään kohteeseen. Juuri eri matkasivuja vertailtuani huomasin, että moni matka Kanariansaarille maksaa jo helposti yli 1000 euroa, eikä mukana ole välttämättä edes yhtään aterioita.
Siispä ajattelin sijoittaa rahani johonkin uuteen ja mielenkiintoisempaan paikkaan, jos nyt ylipäätään lähden mihinkään. :D Ei minulla siis ole mitään Kanariaa vastaan, mutta useita kertoja siellä käyneenä niiden yleisimmät saaret tuntuvat jo aika nähdyiltä.
Ja niin, mainittakoon vielä että Robinkin siellä messuilla pyörähti.
Anteeksi kauheasti, että tämä nyt venähti näin pitkäksi tämä tauko! Otettiin nimittäin erään kaverini kanssa äkkilähtö Kanarialle (kun kerran halvalla saatiin) loppiaista ennen ja tässä sitä nyt ollaan taas takaisin pk-seudulla. Juhuu, ja luntakin on näköjään ruvennut vähitellen tulemaan. Itse en ole kyllä koskaan ollut mikään talvi-ihminen, tykkään enemmän kesästä ja lämpimästä, joten siksi tuo matkakin oli erittäin tervetullut, sillä lähtiessämme täällä oli vielä hyvinkin pimeää, synkkää ja ankean näköistä, kun luntakaan ei liiemmin ollut.
Itse matka tuli siis aika yllätyksenä, meillä oli tasan päivä aikaa pakata ja olihan sekin omalaisensa elämys, se äkkipakkaaminen nimittäin. Toisaalta oli ihan hyvä, ettei aikaa ylimääräiselle stressaamiselle oikeasti jäänytkään, vaan oli todellakin keskityttävä siihen mitä tekee, kun aikaa turhalle touhoilulle ei ollut - niinpä myös itse pakkaaminen, vaatteiden valitsemisesta yms. puhumattakaan sujui sitten yllättävän tehokkaasti. Vaikka välillä meinasikin iskeä pieni paniikki; yhtäkkiä pitikin hoitaa viikon arkiasiat yhdessä päivässä (laskujen maksu etukäteen, ruoat ja muut simppelit perusjutut, jotka kuitenkaan ei enää olleet ihan niin simppeleitä kun yhtäkkiä ne olikin tehtävä kaikki parissa tunnissa), mutta loppujen lopuksi kaikki sujui oikein hyvin. Kentälle päästiin ja koneeseenkin jopa ja oikeastaan se fiilis lentokentän kahvilassa check in:in jälkeen oli jotenkin tosi vapauttava. Kävellä ilman matkatavaroita tai talvivaatteita, odottaa lomaa ja se kaikki sai aikaan jollain tapaa todella rauhoittavan olotilan.
Pienestä asti muistan kyllä, että perheemme matkoilla se olotila oli juuri päinvastainen; äidillä oli joku 'matkaajan opas' tms-kirja, josta hän katsoi aina pakattavat asiat hyttysmyrkkyä ja vedenkeitintä yms. tavarat mukaanlukien matkalle kuin matkalle - ja kentällä se oli sitten broidi, joka vonkui aina taxfreestä karkkia ja meitsi oli sitten se, joka hieman velipojan yllyttämänä myös ryhtyi vonkaamaan muumiboksia, kunnes porukoiden hermot oli niin kireällä kaikesta stressaamisesta ja muusta, että se boksi lopulta saatiin. Meidän aika lentokentillä oli aina vähän sellaista paniikinsekaista; mutsi hössötti oliko kaikki mukana, faija vain otti lunkisti tapansa mukaan ja me velipojan kanssa leikittiin pokemoneja tai ronguttiin niitä namilaatikoita. Ne hallonbåtit/vadelmaveneet vaan oli siihen aikaan silkkaa parhautta.
No mutta; nyt, onneksi jokseenkin pitkän ajan tuon jälkeen, fiilis oli täysin eri, kun istuttiin siinä nurkkakahvilassa, josta saa niin hyviä croisantteja, että kuola valuu, kun rupeaa muistelemaankaan niitä tai niitä pirtelöitä.. :D Kaverini olisi halunnut käydä Starbucksilla, mutta ei sitten mentykään sinne, kun oltiinkin jo vietetty sen verran kauan aikaa taxfreessä (josta mukaan tarttui vakiosti namia ja kosmetiikkaa, hehe) ja sitten mentiinkin jo portille stressaavien lapsiperheiden ja eläkelaisten sekaan näin karkeasti yleistettynä.
Koneessa muuten myytiin niitä muumibokseja, mutta ihan järkyttävään ylihintaan.. :D
Ja itse kohteessa oli Kanarialle aika tyypillisesti hieman vaihteleva sää: välillä oli hyvinkin aurinkoista, mutta pari päivää oli pilvisempää ja kerran satoikin hieman. Monta kertaa siellä jo entuudestaan käyneinä ei lähdetty millekään retkille, vaan lojuttiin rannalla ja tietysti tehtiin ostoksia (ja voi sitä riemua, kun mentiin paikalliseen Mango-kauppaan ja siellä oli alennusmyynnit!) joten mukaan sitten tarttuikin kaikennäköistä.
Pian on aika palata opiskelujen pariin ja se tuntuu todella oudolta. Oma syksyni/marraskuu kun meni vähän erilaisissa merkeissä niin on tuntunut välillä jopa vaikealta saada itseä niskasta kiinni ja kiinnostuneemmaksi opiskelusta. Uuden jakson alkaessa pitänee toki uskoa uusiin mahdollisuuksiin, ja jos positiivisia ollaan, niin seuraava lomahan on jo melkein kuukauden päässä niin sitä odotellessa. Mietin jo nyt, palaisinko kyseisellä lomalla Amerikan mantereelle vai olisinko ihan vain täällä (kukkarokin kiittäisi) mutta toisaalta kaipuu lämpimään tuttujen ihmisten luokse painaa aika lailla, mutta se jääköön nähtäväksi.
Ja jollain oudolla tapaa, vaikka sisäinen minäni ei tätä haluaisikaan myöntää, on ihan kiva olla vaihteeksi kotona; omassa kämpässä. Siitä on jo aikaa, kun edellisen kerran laitoin leffan pyörimään ja join teetä.
Vuosi vaihtui, mutta loppupeleissä mikään ei muuttunut.
Huomenna palaan takaisin etelämpään ja en kyllä Jyväskylää jää kaipaamaan. Oli mielenkiintoista huomata, miten ne ihmiset, jotka ennen muuttoani vannoivat ystävyytemme nimeen eivät sitten kuitenkaan löytäneet aikaa sille koko näiden reilun kahden viikon aikana, jotka täällä olin. Kysyin kyllä, mutta heillä oli aina jotain muuta, kuten aina ennenkin (työt, kännäys, muut kaverit, ryyppäys, dokaus..) ja sitten päätin lopulta, että hyvä on, niitä ihmisiä ei enää toiste kysytä.
En rehellisesti sanottuna ole ikinä ollut uusivuosi-ihmisiä. Niitä, jotka koristelevat talonsa jenkkityyliin, pistävät satasia raketteihin ja tinoihin ja tekevät kymmeniä lupauksia (jotka eivät koskaan toteudu or not.) Mulle 31.12 on aina ollut päivä muiden joukossa; päivä, jolloin jotkin kaupat ja palvelut sulkeutuvat aikaisemmin, päivä, jona on pitänyt hifistellä pakon edessä ja kehitellä jotain mukahienoa juhlafiilistä. Silloin on aina pitänyt keksiä jotain ohjelmaa; mene katsomaan raketteja, ryyppää kaverien kanssa/luona/jossain missä tahansa, mutta nääh. Kuka sitä jaksaa vuodesta toiseen? Eikö kukaan ole koskaan tajunnut, etteivät koskaan saa tekemiään lupauksia paremmasta ihmisyydestä yms. pidettyä?
Vuoden viimeinen päivä ja pitäisi heitellä falskeja lupauksia ilmaan. Kuten: vastedes en enää syö suklaata liikun enemmän laihdun väh. sen 2 vaatekokoa / 5 kiloa / jnejnejne sipsilakko ei enää pitsaa darrapäivinä vähemmän darrapäiviä ei enää yksiäkään uusia kenkiä tai vaatteita syön terveellisemmin aloitan d-vitamiinin käytön teen koulu/työhommat ahkerasti ja tehokkaasti / jne leikkaan uudenlaisen hiusmallin (ja mietin samalla kuitenkin että never gonna happen..) en osta vaatteita H&M:ltä (laatu on kuitenkin joka kerta yhtä p.... mutta eihän sitä koskaan usko ennen kuin pesee sen ihkuraksupoksu uutuus-nyhet paidan siinä sallitussa kolmenkympin pesuohjelmassa ja huomaa ko. paitulin sen jälkeen olevan käyttökelvoton rätti as always jnejne. ja voisi toki yrittää kirjoitella aktiivisemmin ja rauhoittua ja lopettaa ihmissuhdeasioissa säätämisen ja ja yrittää olla hermostumatta ja loukkaantumatta aina kun (eli joka päivä) kun joku vähän nälvii / kettuilee / suoranaisesti vittuilee / muuten vain ärsyttää tai jupisee vituttaen joka asiasta vastaan
mutta ei.
En tollaiseen kuitenkaan pysty. Lupailemaan asioita, joiden toteutuminen jo paperilla kuulostaa mahdottomuudelta.
suklaa sipsilakko liikunnallisuuden lisääminen kuntosalijäsenyys nevööör kävellen kouluun ja töihin politiikasta kiinnostuminen autoton kuukausi vaatteiden oston vähentäminen mukavampi muille ja muut mukavampia minua kohtaan jepjep porkkana päivässä jnejne....
Sen sijaan mä voisin antaa itselleni luvan jatkaa samaan malliin kuin ennen. Luvan siihen, että tammikuun lopulla ei tarvitse / täydy tuntea morkkista, jos (KUN) tehdyt lupaukset ja lätinät eivät olekaan toteutuneet. Luvan olla lätisemättä turhia ja sössöttämästä uusista elämänasenteista, positiivisista ajatusmalleista ja terveemmistä tavoista ja mitä ikinä sitä ihmiset itselleen lupailevatkaan. En lupaa mitään, mutta tiedän, etten tule muuttumaan radikaalisti elämäntavoiltani tai -asenteiltani vuoden 2014:kaan aikana. Olen varmaan vuoden lopussa edelleen se sama heebo, joka ei koskaan tule olemaan tyytyväinen itseensä ja joka tulee aina olemaan edes jollain määrin kujalla tai sekaisin elämäntilanteiden ja ihmissuhteidensa kanssa.
Mikäs sitä loistavaksi ja toimivaksi havaittua toimintamallia muuttamaan..
Joka kerta on yhtä hemaisevan hempseää tajuta miettivänsä, miksi koskaan päättyikään tiettyihin ratkaisuihin ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Pari kuukautta myöhemmin tajuta, kuinka erilailla asiat olisikaan, jos ne jo alunperin olisi kyennyt näkemään kuten myöhemmin.
Samaan aikaan olen kuitenkin jollain tapaa varsin tyytyväinen siihen, että ylipäätään pohdin niitä asioita (ainakin toisinaan) ja yritän hakea niihin jotain muutosta (vaikkakin toisinaan kummemmin onnistumatta), mutta koska uuden vuoden alla on jeesusteltava kornisti, niin lätistäköön tähän loppuun vielä että tärkeintä on aina yrittää. Jos minä jotain tämän vuoden aikana opin muistin uudelleen; ole armollinen itsellesi ja kuuntele itseäsi. Tavoittele niitä asioita, jotka itseä pohjimmiltaan ja aidosti kiinnostavat. Ei niitä asioita, joita muut olettavat, odottavat tai haluavat sinun tekevän.
Jos tämänkin vuoden aikana jotain tajusin niin sen, ettei sillä, mitä muut tekevät, ajattelevat ja lupailevat ole itsesi kannalta mitään väliä. Loppujen lopuksi jokainen kun itse on varsin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, vaikkakin myös muiden läsnäololla ja -olemattomuudella on siihen melkoisen suuri vaikutus.
Tämän vuoden aikana olen kyllä tajunnut muiden ihmisten vaikutuksen ja ympäristön merkityksen. Aina siihen ei voi suoraan vaikuttaa, mutta aina on edes pieni mahdollisuus tehdä jotain. Se voi tarkoittaa maisemanvaihdosta ja radikaalejakin muutoksia, mutta vähitellen olen alkanut uskoa siihen, että jokaisella asialla on tarkoituksensa. Aina tarkoitus ei selviä heti, mutta useimmiten se valkenee ajan mittaan. Jotain piilee aina eräänlaisena opetuksena luettavissa rivien välistä.
Ja kaikista tärkeintä onkin, että kun tämä jotain ei hyvinkään usein kulje ilmiselvässä muodossa ja vastauksena kysymykseen mitä, on silloin itse selvitettävä, mitä se jotain on. Otettava aikaa itselleen, kuunneltava itseään ja mietittävä, mihin suuntaan oman elämänsä haluaa kulkevan; mihin sen itse haluaa johtavan.
Näihin sekaviin mietelmiin haluan vielä toivottaa kaikille parempaa vuotta 2014.
Vuotta, josta jokainen itse ympäristöineen, tekoineen ja yrittämisine tekee sellaisen kuin siitä tulee.
Vaikka kaikki ei aina mene kuten suunniteltu on, on muistettava, että joskus uudet suunnitelmat paljastuvatkin alkuperäisiä paremmiksi.
Mulle tulee taas sama olo kuin 5-vuotiaana. Kun huudetaan, ärjytään ja puretaan patoutunutta stressiä ja raivoa. Ihmetellään, miten mä voin olla näin tyhmä. Miksen mä tajunnut teidän ärjynnän lomasta niitä sekavia ohjeita, joita mulle rähistiin. Laita sitä sinappia tuohon. Ei siihen! Tuohon!! Ei noin vaan näin. Taita enemmän sitä paperia! Toiselta puolelta. Enemmän! Ei siitä! Anna se paperi tänne...
Mulla on ihan samanlainen olo kuin viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten ennen aattoa. Minulle räyhätään joka asiasta ja mä olen se helpoin sylkykuppi. Kun mä en jossain vaiheessa enää jaksa - kuten viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, mua syytellään ja kuulen, kuinka perästä mutistaan ei sulle voi sanoa mitään. Otat joka asiasta aina itseesi.
Mutta kyllä mulle voisi sanoa. Kohteliaasti. Samalla puhetyylillä ja äänenpainolla kuin ne onnelliset perheet jenkkileffoissa toisilleen puhuvat. Sellainen mä olen minä piipitän säälittävällä, itkuun katkeavalla äänellä, tänäkin vuonna, mietin myöhemmin, ja kuittaan kaiken poistumalla huoneeseeni. Tälläkään kertaa kukaan ei seuraa perässä ja pitäisihän mun nyt jo olla aikuinenkin.
Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Yksi sellainen on se käyttäytymismalli, joka perheeltä omaksutaan hyvin varhaisessa iässä. Mun tapani suhtautua siihen kaikkeen oli ja on vetäytyä pois siitä. Mä en koskaan ollut riittävän vahva jäämään niihin tilanteisiin, vaatimaan kunnioitusta muilta, ja koska mä en tehnyt sitä jouluna ´97 mä en tee niin edelleenkään. Mä olen edelleen "niin älyttömän herkkä" ja sentimentaalinen ja kaikkien noiden joulujen (ja muidenkin vuodenpäivien) takia varmaan tulen sellaisena aina pysymäänkin. Mä itkin pienenä paljon. Mä olin surullinen ja onneton lapsi. Nyt myöhemmällä iällä joku voisi psykologioida nykyisten käytösmallien pohjautuvan noista ajoista ja niinpä mä en edelleenkään saa sanotuksi mitään, vaan otan kaiken itseeni ja annan muiden perheenjäsenteni päivitellä suhtautumistani heidän käytökseensä.
On totta. että jotkut kestävät sellaista helpommin. Mutta en minä. Sellainen minä olen. Typerän naiivi sentimentaalinen herkkä penska, jolle ei saa ikinä sanoa pahasti. Välillä mä jaksan esittää vahvaa, mutta jotenkin aina kotona käydessäni mä olen edelleen se pikkupenska, joka purskahtaa itkuun, kun joku vähänkin ärähtää. Tämä perhe teki minusta sellaisen.
Olen päättänyt unohtaa kaikki murheet joulun ajaksi. Vaikken enää joulusta itse niin juhlana perustakaan, olen päättänyt lykätä vaikeiden asioiden miettimistä ja päätösten tekemistä joulupyhien jälkeiseen aikaan.
On vaikeaa keskittyä arkeen, kun ajatukset pyörivät jatkuvasti muualla. Olen yrittänyt ostaa lahjoja, vaikka turhaltahan välittämisen osoittaminen materiana nykyään tuntuu, mutta kaupoissa kierrellessäni minulle tulee vain tekopyhä olo. Miksi ostaisin äidilleni Maailman paras äiti/ Världens bästa mamma / the best mama ever -mukin vain koska on joulu? Äitini pitäisi tietää, että arvostan kyllä häntä kaikkina niinä muinakin 364:nä päivänä.
En ole koskaan tykännyt ostaa paniikki- tai pakkolahjoja läheisilleni. Kun minulta kysytään lahjatoiveita, se on joka kerta yhtä ahdistavaa, koska mä en halua tai tarvitse mitään turhaa, mille mulla ei oikeastikaan koskaan ole mitään käyttöä. En tarvitse jälleen yhtä imelää, kornia mukia, vilttiä tai H&M:n alepisteestä kaivettua sitä ainoaa, ok:n näköistä sormusta.
Jotenkin tällaisina hetkinä tulee olo, että mieluummin olisin ilman noita turhia krumeluureja ja krääsäroippeita ja ottaisin vastaan jotain aitoa. En välttämättä materiaa; halauksen tai kauniita sanoja; että sä välität ja arvostat minua.
Niitä asioita, joita on niin kauhean vaikea osoittaa vuoden jokaisena päivänä, mutta joita sitten sinä ainoana päivänä vuodessa yritetään tuoda ilmi miljoonannen mukin, taas yhden torkkupeiton tai halpishelminauhan muodossa - osumatta ihan maaliin.
Vaikka lahjojen antaminen (ja saaminen) saa aikaan tietynlaisen hyvänolontunteen, ainakin mä itse kaipasin myös jotain muuta.
Mä rauhoittuisin mieluummin ihan oikeasti. En häsläisi ympäriinsä paniikkilahjojen perässä viimeisenä markettien aukiolopäivänä. En tekisi lanttulaatikkoa vain siksi, että niin kuuluu tehdä. En panikoisi, kun naapurilla olikin samanlaiset jouluvalot, joiden itse luulin olevan niin uniikit.
Joten tänä jouluna, mieluummin, että saisin 15 merkityksetöntä lahjaa, toivon saavani edes yhden kauniiden sanojen tai kortin saattelemana, josta kävisi ilmi, etten mä ole kellekään yhdentekevä niinä 364:nä muunakaan päivänä. Enkä koskaan.
Tämän viikonlopun aikana olen ruvennut miettimään, pitäiskö sittenkin hävitä täältä pääkaupunkiseudulta jonnekin muualle. Sinänsä tykkään kyllä tästä alueesta; Helsinki on kiva ja menevä kaupunki ja totta on, että kaikki keskittyy aina tänne. Samaan aikaan kuitenkin haluan pois näiden ihmisten luota; en kaikkien, mutta se valtaosa, ja etenkin muutama kaksinaamainen monsteri, saa minut miettimään, teinkö sittenkään hyvän ratkaisun vaihtaessani entisen kaupunkini, perheeni ja kaveripiirini tähän, missä nyt olen.
Jyväskylässä minulla oli aina olo, etten kuulunut sinne. Nyt, kun en enää asu siellä, sinne on paljon kivempi palata; käydä visiitillä, ja aina kun palaan niihin maisemiin, ne tuntuvat kuitenkin jotenkin kaihoisilta; elämäni ei ole enää siellä. En osaisi kuvitella enää asuvani siellä - oikeasti eläväni niissä ympyröissä - mutta nyt, puolen vuoden (tai lähes) jälkeen pääkaupunkiseutukaan ei jotenkin tunnu omalta.
Aluksi kaikki oli tietysti uutta ja ihanaa; oli aina jotain uutta koettavaa, nähtävää ja tehtävää. Oli tapahtumia ja häppeningejä jo liiaksi asti, mutta sitten jotain tapahtui. Havahduin vähitellen onnellisuuskuplastani siihen, että kaikki kavereinani pitämäni ryhmäläiseni alkoivat näyttää todellista luonnettaan. Vähitellen huomasin, että ihmiset, joita pidin enemmän tai vähemmän kavereinani, yrittivät vain hyötyä minusta. Huomasin havahtuneeni siihen todellisuuteen, jota nimenomaan olin lähtenyt pakoon.
Joka kerta, kun havahdun tuohon hyväksikäytetyksi tulemisen tunteeseen, se ketuttaa yhtä paljon. Tajuta, että jotkut todellakin kaveerasivat kanssasi vain matikan vastausten, venäjän esseiden tai laskentaopin koekirjojen saannin takia. Ne ihmiset, joille avauduit henkilökohtaisemmista asioista, kertoivat niitä vain suruttomasti eteenpäin. Luottamuksen ja uskon menettäminen.
He, joita minä autoin, eivät koskaan halunneet auttaa minua. .En halunnut viettää aikaani enää sellaisten itsekkäiden henkilöiden seurassa.
Nyt olen miettinyt, hakisinko siirtoa muualle, mutta toisaalta en haluaisi jättää tätä aluetta. Tykkään asua täällä, pidän siitä, että kaikki palvelut ja tapahtumat ovat lähellä. Jääkin mietittäväksi, ovatko nämä ihmiset vielä parin vuoden ajan kaiken sen ja jaksamisen arvoisia.
Hirveä päivä, ihan kauhean hirveä päivä. Aamusta lähtien tämä oli vain niitä päiviä, joiden tietää menevän perseelleen vaikkei mitään ollut vielä edes tapahtunut. Painotus sillä kuuluisalla vielä:llä.
Kello kasikaksyt meikälikka huomaa heränneensä vähän liian myöhään, vaikka no, niin kuin tässä olisi koulusta stressattu moneen viikkoon, vuoteen - ja jo se myöhään herääminen lienee ollut merkki siitä, ettei se vain ole minun päiväni tänään, nounöy.
No, myöhemminhän sitä sitten vasta alkaakin tapahtua. Meitsillä hajoaa auto. Mun rakas kultamussukkani, oma kullannuppuspuppuseni, kaikkien näiden (viiden?) yhteisen vuoden jälkeen se päättää ottaa aikalisän eikä käynnisty. Hetken aikaa kirottuani ja sitä pihasta kammettuani mä saan sen viimein lämpenemään ja oikuttelun jälkeen palaamaan normaaliin kesyhköön hyrinään, joten lieneekö sekin sitten vain kiukutellut poissaoloani, mutta huoltoon se oli vietävä, koska mistään perus kahdenasteenpakkasesta tuo beibe ei ennen ole murahdellut, vaan jotain muuta siinä nyt oli takana.
Ja muutenkin. Koko päivä oli ihan fiasko, kaikki mahdolliset henkilöt vain raivosivat ja räyhäsivät joka mahdollisesta asiasta yllätysyllätys vaihteeksi minulle (no mahtaa heitä olla harmittanut viimeisen kuukauden, kun raivoamisen kohde ei ole ollut maisemissa, sitä jäkäjäkä valivalia tuli kyllä sitten senkin edestä.)
Tuntuu, että olisin vain säästänyt enemmän hermoja, rahaa, omaisuuttani ja aikaa, jos olisin vain jäänyt nukkumaan aamulla (kun mielikin niin kauheasti olisi tehnyt).
Joten mitä tästä opimme; noudata mielihalujasi.
Mutta niinhän sitä sanotaan, että all good things come to an end.
