ja vaihteeksi näin

Mutta toisaalta, on sateessakin puolensa. (goodbye siitepöly ja ilma raikastuu!)

don't take me home 'till the sun comes up.

 

Aivan loistava kesäbiisi, jota ei ole kulutettu ihan puhki! Tällaisella kelillä ei voi kuin ottaa rennosti, istua terassilla, tai oma parvekekin ajaa saman asian, nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta, kohtuudella;koska sunnuntai, ja odotella kesän tuloa.

Tähänastinen saldo:

kärtsähtäny naama

polvi auki (kannattaa kompastua pyyhkeeseen)

valkosilla shortseilla parvekkeella tuolin päälle, joka olisi ehkä kannattanut ensin pyyhkiä (vihreästä) siitepölystä

murhaavia katseita yläkerran papalta, koska ylläoleva kappale (ihmeen hyvä kuulo silläkin)

loistavien, vähemmän tunnettujen, kesäbiisien löytäminen!

+ ensi talven matkan suunnittelu:

vaatimuksina:

• kesto väh. 2-3 viikkoa

• merta ja lämmintä

• hyvännäköisiä miehiä

• ok hintataso

• hyvä matkaseura

• klubielämä

• lomaa töistä se väh. minimum 2-3 vkoa. 

 (sitä edeltää ihan hyvin kaveririlluttelureissu akselilla lahti-hämeenlinna-jyväskylä-tampere-turku.)

Siihen asti, 

fool me.

i’ll pretend there’s nothing to be

I got so many reasons why 
I can live without you 
I got a crazy feel in my heart tonight

olen pahoillani.

(c) weheartit.com

Tuli taas stoppi. Laskukausi. En jaksa enää syödä lääkkeitä tuloksetta. En jaksa ravata analyyseissa ja kytättävänä koko ajan. Mä en jaksa sääliä, enkä etenkään sitä, ettei mikään toimi. Yli kaksi kuukautta mä olen sinnitellyt, esittänyt positiivista. Vältellyt katsomasta peileihin.
Mikään ei kuitenkaan ole muuttunut, mä olen vain väsyneempi ja aamuisin tottunut lääkkeiden kitkerään makuun, joka ei lähde suusta muutamaan tuntiin. Mä olen siksi tottunut välttelemään turhaa puhumista aamuisin, ja muutenkaan, mä olen tottunut sääliviin katseisiin ja aina vain uusiin tuubeihin. Mä olen tottunut välttelemään niitä asioita ja ihmisiä, jotka pilaavat mun päiväni. Muttei sitä helpoksi kukaan ole väittänyt.

Päälle päin sitä ei välttämättä arvaisi; että mä olen jo pidemmän päälle vetänyt parhaillaan viittä lääkettä; ihon kuntoon paria erilaista ja kiitos allergiakauden, vielä paria lisää. Monikaan ei arvaisi, että aamuisin minä joudun elämään aivan eri rytmissä lääkkeiden takia. Pommiin nukkuminen ei ole enää niin yksiselitteistä. Tiettyjen aineiden syömisestä on tullut kiellettyä. Tietyt juomat ovat kiellettyjä. Maitotuotteiden menetys minua ei koskaan haitannut. Mutta pitkään aikaan mikään ei ole ollut enää yksiselitteistä. Enkä mä koskaan ole tykännyt selittelystä.

Luin taannoin Trendi -lehden artikkelin aknen selättämisestä. Artikkeli kertoi siis aikuisista, ei teini-ikäisistä, joille akne oli puhjennut yllättäen, vaikka teini-ikä ja muut tekijät olivat jo kaukana. Lienee sanomattakin selvää, kenen mielenkiinto ja samaistus heräsi. Artikkeli kuitenkin oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Ei mitään kunnollisia käytännön ohjeita, vain pari haastattelua siitä, miten aknesta joskus kärsineet olivat siitä "eroon" päässeet - ajan kanssa. Miten lohduttavaa. Loistavina vinkkeinä: hyväksy itsesi ja ei sille mitään voi. Ei mitään uutta. Oikeasti toimivaa. Välttele suklaata, kas kun en olisi arvannut, en tiennytkään. Mainosalalla olleena minun pitäisi tietysti tajuta harhaanjohtavat ja houkuttavat kannet otsikoineen. Koko lehti muka-hauskoine kommentteineen, joita jotkut voisivat pitää jopa loukkaavina, jouti samantien talonyhtiön eukkojen dyykattavaksi.

Koska paras, mihin Trendi kykeni, oli neuvo: Anna olla, yritin sitten noudattaa sitä. Mutta helppoahan sellaisten ihmisten on jaella neuvoja, jotka eivät itse päivittäin ole tekemisissä neuvomansa asian kanssa. Helppoa ulkopuolisten on kertoa, mitä teet väärin. Miten toi ei pese naamaansa ja miten epäterveelliset elämäntavat on johtaneet tohon. Miten tosta tulee varoittava esimerkki siitä, millaiseksi kukaan ei halua päätyä. Helppoa ihmisten on kertoa ah-niin-nerokkaita mielipiteitään ja johtopäätöksiään asiasta, joka ei koskaan ole oikeasti koskettanut heidän elämäänsä, ja jolle itse asianomainen ei kaikesta yrittämisestä huolimattaan voi mitään. Vaikka kaikkea olisi kokeillut.

Minä en jaksa enää ihmisiä, joilla ei ole yhtään nöyryyttä. Myötätuntoa. Näitä ihmisiä tuntuu olevan aina vain enemmän. Myönnän itsekin leijailleeni omasta mielestäni muita ylempänä, mutta tiputus oli kova, eikä takaisin ole menemistä. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole kokeneet pienintäkään vastoinkäymistä, eivät vain mielestäni voi kyetä täysin samaistumaan siihen, mitä joku toinen käy läpi. Tai edes halua samaistua. Useimmiten näin. Kun oma napa on täydellinen, niin mitäs sitä turhaan edemmäs katsomaan. Ja se, että oma kaveripiirini on aikojen saatossa muuttunut heihin, ei ainakaan auta omaa tilannettani. Paranemista. Tunnetta, ettei kukaan huomaa. Sääli. Katso tavallista pidempään.


Yhtäkkiä hänellä vain tuntuu nousseen päähän. Pyörittelen silmiäni hänen kertoessa taas, kuinka miehet olivat katselleet häntä, kuinka hän oli saanut loistavan tarjouksen, ilmaisia vaatteita ja kosmetiikkaa, ja kuinka hän pääsisi Chileen ja Barcelonaan. Aluksi iloitsin hänen puolestaan. Mutta kun joka tapaamisellamme hänellä näytti nousevan aina vain enemmän ja enemmän päähän, minua alkoi vain kyllästyttää. Hänestä oli tullut koppava. Itsevarmuus oli muuttunut turhamaisuudeksi ja itserakkaudeksi. Leuhkuudeksi. Kyllästyttäväksi kuunnella. Rasittavaksi myötäelää jollekin sellaiselle, jonka elämä oli juuri heittänyt kuperkeikan. 
Hänestä oli yhtäkkiä juuri sellainen, joiden kanssa minä en enää tullut toimeen. Nöyryytensä menettänyt ihminen.


Kävelimme kadulla. Minäkin huomasin miesten vilkuilevan perään, mutten sanonut mitään. Minun ei tarvinnut. Hän hoiti homman, oman versionsa. Kuinka nuokin miehet olivat katselleet hänen peräänsä. Miten hän herätti huomiota. Minä en vastannut. En tuntenut kateutta, olin vain pettynyt siitä, että ystäväni, joka ennen olisi kävellyt ohi kuten minäkin, oli seonnut parin tuntemattoman pikaisesta katseesta, joka havaintojeni mukaan oli kohdistunut meihin kumpaankin. Mutta minä en sanonut mitään, sillä se ei olisi merkinnyt mitään. Minähän en ollut hänen rinnallaan enää mitään. Hän uskoi keräävänsä kaiken huomion, vaikka minä surukseni huomasin ajattelevani, että hän kuvitteli itsestään aivan liikoja. 


Muutokset ihmisissä eivät koskaan tapahdu äkkiä. Olinhan minä huomannut muutoksia hänessä. Hän oli alkanut esittää menevämpää ja kovempaa mitä oli. Kiinnostavampaa. Kenties tehdäkseen vaikutuksen minuun, pistääkseen paremmaksi. Minusta hän oli vain wannabe; yritti niin kovasti olla jotain, mitä toivoin ettei hänestä koskaan tulisi. Kenties hän yritti muuttua joksikin, josta minä olisin muka pitänyt enemmän. Mutta minä pidin Saijasta eniten, kun hän oli vielä nöyrä. 


Pidemmän päälle  ylpeilyä on kamalaa kuunnella. Hän tuntui saavan kaiken haluamansa tekemättä mitään sen eteen. Minulle raha ei koskaan kasvanut puussa, ja yhtäkkiä hänelle sitä tuntuivat olevan jokainen pensas ja vastaantuleva penkki. Eikä hän ennen ollut rahasta edes välittänyt. Hänen uudet vaatteensa ja muka-menevä elämäntapansa alkoivat jo kyllästyttää minua. Ja sitten alkoi kopiointi.

Kenties hän yritti vain miellyttää minua, mutta ei kanssani kaikesta tarvinnut olla samaa mieltä. Sanoin, etten koskaan pitäisi ruskeita housuja. Hän sanoo olevansa samaa mieltä ja tuhoaa seuraavana päivänä kaikki ruskeat vaatekappaleensa. Minä katson H&M:llä nahkahousuja, hänellä on viikon kuluttua sellaiset. En sano mitään.
Minä olen aina pitänyt Madonnasta. Kun Girl Gone Wild soi klubeilla, hän esittää jammailevansa mukana, mutta minä huomaan aitouden puuttuvan.
Minä kerron hänelle olevani kiinnostunut Janipetteristä. Parin päivän kuluttua hän hehkuttaa tämän komeutta ja puhuu kuin olisi itse tajunnut koko tyypin. Yhtäkkiä hän on se, joka aikoo "napata" Janipetterin, ja se, jota Janipetteri kuulemma katselee. Vaikka vielä päivä aikaisemmin se olin minä, jonka hän väitti j-p:tä eniten kiinnostavan. En vaivaudu sanomaan mitään. Olisin hänen mielestään vain kateellinen ja katkera hänen suosiostaan. Katkera siitä, etten ollut yhtä hyvä kuin hän. Hän alkoi sääliä minua. Minusta tuli hänen ruma ankanpoikasensa, joka ei olisi saanut huomiota ilman hänen jumalallista kauneuttaan.

Nykyisin hän uskoo jokaisen miehen olevan hänestä kiinnostunut. Minä olen hänen vierellään pelkkä nolla, ja vaikka joku sattuisikin katsomaan minuun, kaikki olisivat kuitenkin tietysti katsoneet häneen ensin. Miehiltä saatu huomio on aina nykyisin hänen ansiotaan. 


Kävelemme jälleen keskustassa. Joku on sanonut hänelle jotain hauskaa. Liittyen ulkonäköön, tietysti. Anteeksi; täydelliseen ulkonäköön. Hän on jälleen saanut ilmaisia vaatteita. Minä vilkuilen kelloa enkä ole enää mukana. Hän vertailee muita jatkuvasti itseensä. Miten kukaan muu ei ole missään niin yhtä hyvä kuin hän. Kumoaa käytöksellään kaiken aiemmin sanomansa. Irtautuu lopullisesti maanpinnasta. Enää en edes yritä kuunnella.
Mietin tulevaisuuttani. Jos muuttaisin pois, minulla olisi taas yksi ihminen vähemmän, jota jäisin kaipaamaan. Alan jo kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Onko kaikki sittenkään niin hohdokasta ja hienoa. 
Hän ei huomaa viereisen pöydän miehen flirttailevan kanssani. Hän ei tajua, etten minä usko kaikkia hänen juttujaan. Hänen elämästään on tullut jo liian menevää ja täydellistä. Minä hymyilen valjusti hänen jatkessa juttuaan Diorin paidasta, jonka hän oli juuri saanut erikoisalennuksella. Minä mietin juomaani, jonka olin juuri saanut erikoisalennuksella. Jos hän olisi keskittynyt dieettikokistaan pidemmälle, hän olisi ehkä huomannut minun pistäneen "paremmaksi." Viereisen pöydän miehen tarjonneen minulle drinkin. Ja jos hän olisi keskittynyt yhtään omaa nenäänsä pidemmälle, hän olisi huomannut, ettei hänen jutuillaan ollut minuun hänen toivomaansa vaikutusta. Minä en hihkunut kateudesta. En innostunut. En lietsonut häntä kertomaan vielä uskomattomampia juttuja. Minä esitin kuuntelevani, ja silmilläni keskityin vain viereisen pöydän komistukseen, ja jonka, mikäli hän olisi tajunnut olevan olemassa, hän olisi tietysti väittänyt flirttailevan kanssani vain, koska ei olisi vielä tajunnut häntä. Mutta koska hän oli liian keskittynyt saamaan elämänsä kuulostamaan todellista mielenkiintoisemmalta, minä jatkoin peliäni salaa tyytyväisenä siitä, että tummat silmät omaava mies oli kaikesta huolimatta iskenyt edellä mainitut ruumiinosansa minuun. 

(c) weheartit.com

Ja jos hänellä olisi ollut yhtään nöyryyttä tai puhdasta viisautta, hän olisi tajunnut, ettei esittämisellä mihinkään päästy. Toki se saattoi toimia apukeinona jonkin yhtä keinotekoisen saavuttamiseksi. Mutta aitoutta saa vaan aitoudella. Ei hänen olisi tarvinnut miksikään muuttua. Rumilla ankanpoikasillakin saattoi käydä flaksi, vaikka hän kultaisia rannerenkaitaan kuinka heiluttelisikaan.

(c)Weheartit.com

syrjähyppy

Valvoin eilen (tänään?) yli kahteen, koska syrjähyppäsin huonosti menneen jääkiekkopelin jälkeen eilisiltana futiksen puolelle ja Mestareiden liigan loppuotteluun, joka meni lopulta rangaistuspotkukisaksi, ja väärä joukkue voitti.. Sekin vielä. Mitä opimme: älä tee syrjähyppyjä.

Tänään mun pitäisi siivota ja laittaa ruokaa, mutta jostain kumman syystä minä taidan kohta suunnata ulos ja unohtaa ruoanlaitot. Tosin aurinkolasit päässä, koska
a) siellä paistaa aurinko
b) chelsean voiton katsomisen kunniaksi silmänaluseni ovat mustemmat kuin Bayern Münchenin mieliala juuri nyt
c) siitepölyallergian kunniaksi liputetaan kuitenkin myös punertavuuden puolesta
d) koska kesä.

miten ihanaa

Jos ahdistut ruoan ajattelusta tai siitä puhumisesta, älä jatka lukemista. Mikäli et harrasta syömistä, ole hyvä ja poistu.


No ei. Vitsi vitsinä, mutta vedennärppijät, please..

Valitettavan moni ei enää kykene tähän. Nimittäin syömään suklaata.

Tuntuu, että mä olen vain syönyt koko ajan. Äitienpäivän jälkeiset kakut ( monikossa), piirakkapalat ja kääretortut.. Mutta koska syömisestä valittaminen ja jeesustelu on niin v-mäistä kuunneltavaa, en minä jaksa siitä paasata enempää, koska itsehän jokainen on syömisistään vastuussa!

Laihduttamaan minä en ketään ole koskaan kannustanut, enkä myöskään kalorien kyttäämiseen. Kalorien ainainen laskeskelu on paitsi (useimmissa tapauksissa) turhaa ja naurettavaa (koon 34 tyttösillä siis) ja hermojaraastavan ärsyttävää niille, joita kalorien laskeskelu ei voisi vähääkään kiinnostaa. Ja kalorien kyttäily on omiaan pilaamaan tunnelman, mikäli esimerkiksi tapaamisen/treffien idea perustuu pitkälti syömiseen. Olen itse ainakin kokenut monet silmien muljauttelut joidenkin jättäessä kahvilassa kakkupalat pois. Ihmisten, joiden ei tarvitsekaan pelätä lihomista kahvin tai pullan ottamisen pelossa. En minäkään ylensyömiseen kannusta, mutta yksi pala kakkua ei liene pahitteeksi kellekään - kerran kahdessa kuukaudessa?

On myös äärimmäisen ahdistava olla, syödä, henkilön seurassa, joka ei itse syö. Närppii korkeintaan vettä
 ( koska 0 kaloria?)  ja yrittää katsella muualle kuin jättimäisen viinerini suuntaan. Kyllähän se viineri hyppii silmille, oikein vaatii huomiota, varsinkin, mikäli minä nautin niin suuresti sen syömisestä, että vastedes ei kyseisen henkilön kanssa kahville varmastikaan osuta.

On myös ahdistavaa päästellä "lipsautuksia" henkilön seurassa, jolle ruoka on syystä tai toisesta sangen kamala käsite. Minä en ole koskaan osannut, tai viitsinyt, varoa sanojani, joten kiusalliset maaren valittaa nälkäänsä, mutta vastapuoli vain hymähtelee -hetket voisi välttää, mikäli vastapuolikin suostuisi syömään. Kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa, jossa tulee muka lipsauttaneeksi jotain ruokaan liittyvää, ja josta vastapuoli vaivaantuu. Mielestäni on ihan ihmisen perusoikeus valittaa nälkäänsä ja ehdottaa syömistä. Ei siitä pitäisi kenenkään kiusaantua - ja kenenkään kiusaantumisen vaivaannuttaa itseä.

Mitä minä haluan sanoa. Uskaltakaa syödä. Kohtuus on tietysti oivallinen käsitys; ehkä kakkupalojen nauttiminen joka päivä ei ole välttämättä hyväksi, mutta mielestäni sitä pahempana voisi pitää ainaista pelkän veden närppimistä. Mitä iloa on mennä kahvilaan; paikkaan, jossa usein ihmisillä on tapana syödä ja juoda, litkimään vettä? Jotain, mitä minä ruoan ystävänä en voi ymmärtää. Tosin, kuten sanottua, tunnelmanpilaajana keino toimii kyllä poikkeuksetta.

Tietysti on ihmisiä, joilla kenties oikeasti on tarvetta laihtua. He uskoakseni kuitenkin ovat eri porukkaa kuin "tapakyttääjät", jotka tunnetaan myös linjojen ajattelusta ja siitä, että vähäkaloriset tuotteet vetävät heitä puoleensa kuin magneetti, ja tämän kategorian ihmiset tykkäävät usein myös valistaa muita ainoilla oikeilla elämäntavoillaan ja paasata siitä maankuulusta liikunnan ilosta räntäsateessakin.

Minä en ole koskaan omistanut vaakaa, en ole koskaan mitannut vyötärönympärystäni, enkä murtunut, mikäli koon "26 farkut eivät olekaan enää sopineet minulle. Olen kuitenkin tarkkaillut syömisiäni, pyrkinyt terveellisyyteen, mutta mielestäni on ihan ok joskus (tai vähän useamminkin) lipsua. Lipsumisen ei pitäisi olla kenenkään muun asia, eikä kellään muulla ole oikeutta siitä valittaa. Jos joku toinen tahtoo todella laskea kalorintarkasti päivän syömiset, hän olkoon vapaa siihen, mutta mikäli joku toinen sallii itselleen suklaapatukan tai palan pizzaa, ei sen mielestäni pitäisi olla kenellekään ongelma.

Oletteko koskaan miettineet, että jos ei voisi; "saisi" puhua ruoasta tai mihinkään siihen liittyvästä, miten paljon joutuisi kontrolloimaan puheitaan? Kenties yksi yleisin puheenaihe ihmisten kanssa on juuri ruoka. Oletteko käyneet siinä uudessa ravintolassa, saako sieltä hyvää ruokaa, ai että kun näyttää hyvältä toi pihvi, tekis mieli pirtelöä ja niin edelleen. Jos ruoasta tehdään tabu, mitä kaikkea silloin joutuukaan välttelemään. Ei voi enää pohtia ääneen, mitä kaupasta ostaisi. Ei olisi enää keskusteluja työkavereiden kanssa tortillapohjista. Ei olisi Mitä tänään syötäisiin? -ohjelmaa, eikä pohdintoja parhaasta jäätelöstä. Ei mietittäisi enää, mitä tarjota anopille ja onko kellään hyvää suklaakakun reseptiä. Ei voisi enää edes sanoa olevansa nälkäinen, ajattelevansa syömistä tai muuten vedennärppijät närkästyvät ja tuskastuvat jo kaikkien edellä mainittujen yhteenlaskettujen kalorien ajattelusta.

Mielenkiintoista on, miten ruokaa vältellään. Samat vedennärppijät usein kuitenkin näkee illalla nauttimassa kalorinsa nesteenä.

Milloin tästä tuli kiellettyä?

Kyllä ystävien seurassa pitäisi uskaltaa syödä.

usko loppui

Kesäkausi se on sitten korkattu! Alkuilta sujui enemmän ja vähemmän leppoisasti USA-Suomi -pelin tunnelmissa (elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta "urheilu"pubissa sitä katsomassa ja uskokaa pois, ette halua tietää, miten päädyin johonkin räkälään keskelle ei-mitään räkälän 13 asukkaan kuntaan sitä katsomaan..) No, koska uteliaisuus on aina ollut in enkä minä ole koskaan vaiennut, täältä pesee.

Olin tulossa Lahdesta, ja nyt joku ajattelee, etteikö mulla ole mitään muuta elämää kuin pyöriä lahdessa, ja olin ajoittanut koko "reissuni" niin, että olisin kotona klo 20.15, jolloin lätkämatsit on yleensä alkaneet. Kova painotus sanalla yleensä. Tähän asti. Kaikkina muina päivinä kuin tänään. No, siinä ajellessani kohti kotia, näytössä klo 18.30. tajusin etten mitenkään ehdi kotiin, enkä enää viitsinyt palata jääkiekkoa inhoavan kaverini luoksekaan ajettuani jo jonkin aikaa. Vielä pari kilsaa, ja mä huomaan hieman kähnäisen oloisen pubin jossain keskellä en edes muista mitä, lähellä paikkaa en edes muista, mutta ei sillä väilä, mä ahtaudun paikallisten jääkiekkofanien (lue: kyyskymppisten olutta kittaavien suomipaitaisten patujen) sekaan ja täytyy myöntää, että tunnelma oli ainakin hyvin ainutlaatuinen. Ehkä liiankin, sillä Suomen (lue: Jesse Joensuun) tehtyä ratkaisevan maalin, joku patuista yltyy halaamaan mua. Se riittää, kellossa jäljellä peliaikaa 8 sekuntia, ja mä tyydyn kuuntelemaan arvattavan lopputuloksen niiden osalta autoradiosta.

Hienoa Suomi. Mä en uskonut tähän, mutta on monia asioita, joiden tapahtumiseen mä en olisi uskonut, ja tämä lienee niistä nyt se, joka liikuttaa tänään 5 miljoonaa muutakin.

en minä häntä vihaa

Johan taas on selvitty yhdestä kamalasta viikosta. Vaikka onkin vasta keskiviikko, viime viikko oli turhakejuhlineen yhtä tuskaa, ja olen mussuttanut pakolliselta äitienpäivälounaalta jääneitä mukaani ottamia kakku- ja piirakkapaloja nämä pari viime päivää, mikä varmaan alkaa jo näkyä.

Tässä esimerkki mustikkapiirakasta, jota olen jyystänyt koko alkuviikon, eikä loppua näy. Älkää antako ulkomuodon hämätä; kyseinen piirakka maistuu muuten erittäin kuivalta ja kuvaa siten oikein hyvin menneiden juhlapyhiemme tunnelmaa.. 

Minä ja veljeni emme koskaan pitäneet turhista juhlapyhistä. Pyhistä, joina kutsuttiin sukulaisia kylään. Pyhistä, joita edelsi sietämätön siivousmaraton. Kiukunpuuskat. Kärhämää. Ja äitienpäivä oli niistä pahin.

Ilman veljeäni en olisi kestänyt niitä yksin. Mutsi osasi olla joskus aika kamala. Mitään muuta hän ei rakastanut niin paljoa kuin marttyyriksi heittäytymistä. Me muut emme kuulemma osanneet mitään, teimme kaiken, sen vähän mitä me hänen mukaansa yleensäkään teimme, väärin. Me muut (mukaan lukien isäni) olimme saamattomia vetelehtijöitä, jotka jättivät kaikki hommat hänelle. Me vain istuimme sohvalla katsomassa televisiota ja lukemassa lehtiä. Vaikka eihän se niin ollut. Maaren ja veli selailivat Prisman mainoskuvastoa kymmenennen kerran, vain koska eivät uskaltautuneet enää keittiöön saatuaan sieltä jo häädön. Me kaikki muut, mukaan lukien isäni, kärsimme.

Äitienpäivä oli yksi lisäpäivä vuodessa heittäytyä tekopyhäksi. Mutsi itse kutsui sukulaiset käymään, emme me muut, koska emmehän me mitään saaneet aikaan. Emme me pakottaneet tekemään seitsemän ruokalajin illallisia. Emme me käskeneet tehdä kakkuja, joista kukaan muu kuin mutsi itse ei pitänyt. Meidän mielestämme kana ja riisi olisi riittänyt. Meidän mielestämme olisi ollut parempi, jos ei olisi tarvinnut katsoa, kun se lopulta poltti kiireissään kastikkeen pohjaan ja lukkiutui vessaan vieraiden tuloon asti. Me muut emme tahtoneet hienostella. Me olisimme halunneet välttää sen, mikä kuitenkin aina tapahtui. Mutsin äksyily. Pohjaan palaneet kastikkeet ja väärät servetit. Maarenin sotkuinen tukka ja hutiloiden tehdyt äitienpäiväkortit. 

Minulle äitienpäivät olivat aina raskaita henkisesti. Vaikka veli oli tukena, hän oli vanhempi, kestävämpi. Uskalsi sanoa vastaan. Ja koska hän oli poika, mutsi ei koskaan odottanut hänen osallistuvan oikeasti ruoanlaittoon tai siivoukseen. Saati korttien askartelemiseen, jota minä inhosin yli kaiken. Koska veljellä oli "lupa" velttoilla huoneessaan sellaisina päivinä, ja isä oli mutsin mielestä miehenä ihan yhtä kykenemätön mihinkään, minä sain kontolleni kaiken. Minun olisi pitänyt "loikoilun" sijaan auttaa ruokien kanssa, leipoa, siivota tai ylipäätään tehdä jotain hyödyllistä, mutta enhän minä koskaan osannut. 

Kyse ei ollut siitä, ettenlö minä olisi osannut. Kyllä minä osasin siivota. Laittaa ruokaa. Mutta ongelma oli siinä, ettei mutsi luottanut kehenkään muuhun kuin itseensä. Minä imuroin hänen mielestään hutiloiden, tiskasinkin huonosti, en vatkannut kakkutaikinaa niin kuin hän, en osannut kattaa edes pöytää ilman että hänen olisi tarvinnut muuttaa kaikki. Minun vikani, että hopeiset aterimet olivat tummuneet. Koska enhän minä kaikella vapaa-ajallani ollut kiillottanut niitä, vaikka aikaa olisi. Aikaahan minulla olisi tietysti pitänyt piisata, niin mahdottoman laiska kun olin.

I can only imagine what my mother'd have said about that..

Syy, miksen minä koskaan tahtonut laittaa ruokaa oli mutsissa. Hän oli jäätävä, tarkka. Ilkeän vaativa. Mikään ei kelvannut hänelle. Isä ei osannut hänen mielestään tehdä ruokaa oikein, vaikka me veljeni kanssa pidimme enemmän isän kuin mutsin tekemistä pihveistä, sillä hän jätti pihvit aina mauttomiksi, mitä ei tietenkään voinut sanoa hänelle. Minun tekemistäni ruoista hän löysi aina jotain vikoja. Liikaa jauhoja. Ei tarpeeksi kuohkeaa. Laitoitko tähän valkosipulia?! Et ole ruskitanut tätä tarpeeksi kauan. Poltit tämän. Maistuu oudolta. Ei tarpeeksi sokeria.

Ja jos sattui käymään niin harmillisesti, ettei hän löytänyt itse ruoasta mitään vikaa, haukuttavaa löytyi kyllä jostain muusta. Hella on likainen. Levy on rasvainen. Pilasit kattilan. Naarmutit pohjan. Tiskialtaaseen ei saa kaataa tähteitä. Hirveä sotku. Te ette koskaan siivoa jälkiänne. 

Niin. Siivotahan minä en osannut. Hän ei ollut nähnyt silloisten kavereideni käyttäytymistä kodeissaan. Parhaan ystäväni kotona ei tarvinnut koskaan laittaa edes astioita tiskikoneeseen. Jessica ei ollut koskaan tiskannut. Annin luona sai aina tehdä ruokaa. Hänen äitinsä oli vain iloinen, jos olimme tehneet jotain. Kukaan ei valittanut kananmunien loppumisesta tai roskien viennistä. Mutta mutsi ei olisi ikinä antanut keittiötä minun ja kavereideni käyttöön. 

Auta armias sitä päivää, jona fariinisokeripussin pohja repesi, kun olin kaatamassa sokeria kattilaan kuumalla liedellä, ja sokeri paloi kiinni keraamiseen levyyn. Sen jälkeen oli onni, jos sain edes katsoa hellaa päin. Hän ei välittänyt siitä, olinko minä kunnossa, hänen mielestään minun olisi pitänyt pyyhkiä sokeri välittömästi pois ja vaikka saada pari palovammaa kuin pilata hänen hellansa. 

Joinain päivinä tunsin olevani hänelle pettymys. Enää en kuitenkaan ole aikoihin jaksanut välittää. Veli ei koskaan välittänyt mutsin sanoista, eikä häntä siksi hiillostettukaan. Minulle luotiin sitten paineita senkin edestä. Kaikkeen, missä edes jollain tapaa saattaisin kyetä mutsia parempaan. Vaikka sehän oli aivan mahdotonta. Mutsi lienee edelleen pettynyt, etten lukion jälkeen jatkanut yliopistoon. Kouluttautunut johonkin sellaiseen ammattiin, jolla hän voisi ylpeillä muille. Hänen tyttärestään ei koskaan tullut lääkäriä. Ei kauppatieteiden maisteria. Ei mitään maisteria. Ei mitään ylpeiltävää. Ja suurin pettymys hänelle olikin, etten minä edes halunnut olla yksi kauppatieteellisen pissiksistä neljän tonnin palkkakiilto silmissään.

Mutsi lienee myös pettynyt, etten ole ottanut rikasta miestä ja elä tämän rahoilla. Mutsi tosin ei liene myöskään tajunnut sitä seikkaa, ettei elämä enää suju kuin 50-luvun elokuvissa: enää miljonäärejä ei liikuskele (varsinkaan Jyväskylän tai Suomen ylipäätään) kaduilla etsiskelemässä itselleen (yli puolet) nuorempaa vaimoa. Eikä enää avioiduta kahden päivän (tai vuosikymmenenkään) jälkeen. Mutsi toivoi sitten tyttärelleen miestä, jolla voisi ylpeillä, kun minusta ei ollut kehuskelun aiheeksi. Hän toivoi aina, että naisin jonkun rikkaan, vaikkapa liikemiehen tai urheilijan. Rikkaan urheilijan. Mutta mutsimutsi, ei raha takaa onnea. Ei menestystä. Ei kehuskelua. Mama, tietäisit vain. Mama, jos tietäisit, sinulla ei olisi enää tytärtä.

vähän aurinkoa

Mulle ei ole nyt tapahtunut mitään kovin merkittäviä asioita lähiaikoina.. Alkuviikko on ollut kiireistä, mutta lupaan postailla heti paljon, kunhan helatorstai ja pidennetty viikonloppu on korkattu käyntiin! (ei kirjaimellisesti, tällä palkalla..) Mutta ihanaa kesänodotusaikaa kaikille, kyllä se sieltä vielä tulee! (palkankorotuskin ehkä joskus..)

ja sulle ois kelvannu kalervo kummola

Jotenkin jääkiekko ei jaksa enää innostaa niin paljon. Viime vuonna kisat menivät kaiken edelle, mutta nyt, en tiedä, johtuuko se nihkeästä pelistä vai kyllästymisestä jääkiekkoilijoihin yleensä, mutta kisat eivät tunnu enää samalta. Yhtä jännittävältä. Antero Mertarannan puuttuminen ei loppujen lopuksi ole ollut niin hirvittävän merkittävä seikka, mika saukkonen hoiti hommansa mielestäni ihan moitteettomasti, (miettikää itse, miltä tuntuisi hypätä enemmän tai vähemmän viralliseksi mm-legendaksi  muodostuneen mertsin saappaisiin), mutta itse peli tuntui tylsistyneen senkin edestä.
Peli ei kulkenut, se takkuili, eikä ollut viihdyttävyydessäänkään kärkiluokkaa. Missä olivat kaikki viime vuoden erikoistilanteet ja jännitys? Nykyinen pelaaminen kokonaisuutena näytti lähinnä räiskimiseltä ja ajoittain useinkin silkalta hyvältä tuurilta. Edes sama fiilis tai tunnelma ei välittynynyt katsomoista - ainakaan kotiin asti, ja kovin tyhjää näytti olevan.
T. Eräs niin mahdottoman katkera lippujen hinnoista. Tai ehkei katkera, pikemminkin epäuskoinen siitä, ettei tavallisia ihmisiä; niitä vähemmän vip:pejä, joista valtaosa kiekkofaneista kuitenkin koostuu, haluttu paikalle kannustamaan.
Kunnes tuli eilinen. Ja 7-1.
And now we're talking!

fast and furious

(c)weheartit.com


Koska sää muistutti vihdoinkin jotain muuta kuin sitä kuuluisaa E-alkuisen naisen takalistoa, kävin heittämässä pyörällä kevyen lenkin. Kevyt = hieman vajaa tunti ja about 12 km. Sen kunniaksi kaivoin pakastimesta jäisiä mustikoita (jostain kumman syystä siellä ei ollut enää lainkaan vadelmia, ja tähän joku voisi viisastella, että koska nehän on julistettu epäviralliseksi krapulasafkaksi mutten minä ole semmoisista koskaan tietenkään kärsinyt), ja tajusin ties monenko syömäni rasiallisen jälkeen, että hieman sulatettuina kaikki jäätyneet marjat maistuvat niin monin kerroin paremmalta. Yhyy, ja kaikki vadelmat ovat jo jäisenä nautittu. Kauan sitten.

En kuitenkaan lähtisi kutsumaan itseäni himokuntoilijaksi. Tällainen "urheilu" ei ole varsinaisesti käynyt tavaksi; tykkään heittää kevyitä lenkkejä, kun (jos) sille päälle satun ja (jos) sää sallii. Kävely/juoksu/lenkkeily ei ole kuitenkaan ikinä ollut minun juttuni, eikä sellaiseksi varmasti koskaan tulekaan. Liian tylsää. Liian hidasta - liian kuntoa vaativaa (heittää 15 km juosten ilman että muistuttaa tukehtuvaa laamaa seuraavat 3 päivää), ja sitä paitsi minä olen ehdottomasti kuulunut aina siihen ihmisryhmään, jolle vauhti on hyvin tärkeä juttu. Ja sen mitä tekee, on oltava mieleistä. Siinä suurin syy, miksen lähde useammin kuin kerran elämässä yläasteen kuntotesteihin pakotettuna muistuttamaan laamaa.

Ärsyttävää on myös ihmisten, jotka eivät 15 kilometrinkään jälkeen näytä laamoilta, valistaminen ja paasaus liikunnan tärkeydestä. Enkä minä nyt tarkoita sitä, että heille paasattaisiin siitä, vaan he paasaavat muille liikunnan ilosta ja endorfiiniryöpystä ja upeista uusista urheilunilkkasukista, joilla askeleet muuttuvat gasellin kevyiksi pompahteluiksi kuin autiolla tasangolla ja sitä rataa. (Huomaa että olen ollut mainosalalla...Se, kuinka hyvällä menestyksellä, jääköön salaisuudeksi.)  Minusta nyt vain on hivenen tekopyhää paasata muille liikunnan ilosta, kun siitä joissain (useimmissa) tapauksissa on selvästi vain muodostunut pakkomielle.


Minusta nyt ei pakkomielteistä liikkujaa saa tekemälläkään. Olen siihen liian laiska, enkä koskaan jaksa kytätä syömisiäni laihdutusmielessä, niin kuin valitettavan monet. Ymmärrän täysin, että joillekin salilla huhkiminen tuo todella mielihyvää, mutta vielä paremmin ymmärrän niitä, joita edellinen lause puistattaa. Ei kuitenkaan ole myöskään reilua, että salilla huhkijat pitävät "velvollisuutenaan" paasata ja moralisoida huhkimattomien tekemisiä - tai tekemättömyyksiä. Tietysti on jokaisen oma asia, miten kunnostaan huolta pitää, vai pitääkö ollenkaan, eikä siihen mielestäni ole välttämätöntä sisältyä gasellin askel -urheilusukkia.

Mielestäni se on harmillista, miten paljon puhuttu liikunnan ilo muuttuu pakoksi. Suorittamiseksi. Enkä minä ole oikea henkilö sanomaan, onko se loppujen lopuksi yhtään sohvalla istumista parempi vaihtoehto.

no more crying

     

Vaikken tällä hetkellä olekaan crying over anyone, tämä biisi on aivan loistava.
Toisaalta, eri ihmisistä ja asioista ylitsepääseminen on ollut vaikeaa, ei, vaikea on liian lievä ilmaisu; erittäin tuskallista, muttei mahdotonta. Välillä tuntuu, että kaiken jälkeen minun on vaikea enää uskaltaa toimia. Vaikka kaiken tapahtuneen jälkeen mun pitäisi vain luottaa itseeni. Mutta enää minä en toimi samoin. Enää mä en uskalla heittäytyä, mutten toisaalta jaksa minkäänlaista jahkailuakaan enää. Toimimattomuus ei vain enää ole mun juttuni. Musta on yhtäkkiä tullut se aloitteellinen osapuoli, joka ei ujoile. Se, joka kenties on aina tavoitellut jotain, minkä saavuttaminen on, ei mahdotonta, mutta hyvin vaativaa.

And I don’t know if I can carry on without you, hey, hey
And I don’t know if I can carry on without you, hey, hey

What more can I say, what more can I do?
I’m living a lie when I say I’m over you
Still falling apart, I’m broken at heart
Can’t make a new start after all that we’ve been through
I can’t let go, I don’t know why
Lord knows I’ve tried
Still I’m broken inside

Here we are, once again,
How can these tears still be rolling down my face again?
Here we are, once again,
How can these tears still be rolling down my face again?
And I can’t believe
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you

Don’t tell me you care, don’t say you’ll be there
We’ve been here before and I can’t take it anymore
I know when you’re lying, without even trying
You’re back in my life and I’m back against the wall
I can’t let go, I don’t know why
Lord knows I’ve tried
Still I’m broken inside

Here we are, once again,
How can these tears still be rolling down my face again?
Here we are, once again,
How can these tears still be rolling down my face again?
And I can’t believe
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you
I’m still crying, I’m, I’m still crying over you

And I don’t know if I can carry on without you, hey, hey

I’m still crying over you

Do you believe in love after all?

Pistää miettimään.

 Uskoin olevani niin in love vielä pari kuukautta sitten. Ensin itkeskelin ex-mieheni perään, vielä tämän vuoden alussakin, jonka jälkeen visiitti Miamissa tarjosi hulppean yöelämän lisäksi vielä hulppeampia tuttavuuksia...mikä sai minut taas uskomaan, että jotain "spesiaalia" olisi tapahtunut. Niin kuin olisin löytänyt sielunkumppanini. Kahden illan tuntemisen jälkeen. Ja yhteensä reilun viikon jälkeen.

Voi hyvänen aika, miten mahdoton mä olen taas ollut. Ihastuin johonkin espanjaa ja englantia söpösti puhuvaan miamilähtöiseen mieheen, joka työskenteli hotellialueella (=lue: baarissa), ja joka osoitti minulle riittävästi huomioita - saaden minut ihastumaan itseensä. Painotetaan kuitenkin sanaa hetkellisesti.

Ja nythän asia on niin, etten minä enää edes juurikaan muista mitään. Minä, joka väitin olleeni niin ihastunut, ja itkeskelin lentokoneessa uuden tuttavani jäämistä amerikan mantereelle. Minä, joka en edes kysynyt hänen sukunimeään tai oikeastaan mitään yhteystietoja. Minä, joka olin häntä, sanottaisiinko, jonkin verran, nuorempi ja niin paljon typerämpi. Hän oli varmasti nähnyt satoja minunkaltaisiani naisia, jotka ihastuisivat hetkessä latinoihin, jotka parilla espanjavoittoisella fraasilla saisivat kaikkien naispuolisten päät pyörälle. Ja kiitos klubielämän, pää olikin melkoisen pyörällä.

Mutta silti minä uskoin, että olisin ollut erilainen; että meidän "juttumme" olisi ollut erilainen; merkittävämpi, vakavampi? Nimenomaan; ai että vakavampi; latinorakastajani kanssako kestänyt 1,5 viikon flirtti? Ja ehkä olisi hieman liioiteltua käyttää sanaa 'rakastaja' koska mitään 'rakastamista' ei koskaan tapahtunut, missään muodossa, ja ehkä kaikki oli vain hetkellinen lohtu siitä, että ex-miehestä eroamisen jälkeenkin oli vielä miehiä ja joku, joka tuntui välittävän minusta. Joku, jolle olin ykkönen; ainakin 1½ viikon ajan. Joku, jonka vetovoima perustui vaaleuteen ja skandinaavisuuteen, pariin itsekin osattuun espanjalaisfraasiin ja lätkätuntemukseen.

Kaikkeen höpinään on syynä se, että tällä hetkellä minun pitäisi kirjoittaa raporttia töihin, mutta kaikin tavoin yritän vältellä sen tekemistä. Mutta koska säätä ulkona kuvaa parhaiten ilmaus kuin esterin perseestä ja olen liian laiska laittamaan ruokaa, höpöttely ja menneiden muistelu eivät ole pöllömpi vaihtoehto. Varsinkaan, kun säätilassa ei ole odotettavissa parannusta, enkä ole koskaan osannut päästää menneistä irti.
Varsinkin, kun raportti pitäisi antaa paljon puhutulle ex-miehelle, joka viimeaikoina on käyttäytynyt hieman eriskummallisesti. Antanut signaaleja, joita hänen ei pitäisi. Ja joihin minun ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota. Tai muistella aiempia signalointeja. Kaivata mitään. Ketään. Varsinkaan häntä ja hänen signaalejaan, joista viimeisin olisi saattanut johtaa muuhunkin kuin silmien räpyttelyyn.

Ei se niin coolia ollutkaan.

Joinain päivinä minä ihmettelen, milloin minun elämästäni tuli tällaista. Vielä jokunen vuosi sitten olin vielä ihan; sanottaisiinko tylsä, mitäänsanomaton, ujo, kaikinpuolin ei-menevä ja seinäruusu. Sitten jokin napsahti; se kuulu rakastuminen ex-mieheeni, joka oli kaikkea muuta kuin ei-menevä tai seinäruusu, ja jonka ansioista minustakin tuli menevä, seinätön ruusu, josta muodostuikin aika ajoin melko suulas ja seurankipeä. Mutta muutos oli tapahtunut jo ennen häntä. Kehittynyt pikkuhiljaa - salakavalasti. Pysäyttämättömästi.

Aiemmin elämäni oli melko monotonista, yksitoikkoista, väritöntä. Mutten pysty väittämään, että tuntemattomien latinoiden kanssa oleskelu olisi tehnyt siitä yhtään parempaa. Joinain päivinä minä vain mietin, milloin muutos tapahtui. Milloin minusta tuli latinorakastaja, joka oli päässyt itseään nimekkäämpiin piireihin entisten miestensä kautta, ja joka keräsi valtaosan huomiosta. Milloin minä olin alkanut tanssia siten, milloin minä menetin kaiken kontrollin, pidättyväisyyden? Milloin minulla oli alkanut olla pokkaa?

Milloin minusta tuli haluttu? Milloin minulle alettiin lähetellä kutsuja drinkeille, ja milloin minulta alettiin odottaa jotain muutakin? En enää kykene muistamaan aikaa ennen tätä kaikkea. Aikaa ennen nykyistä työtäni, ex-miestäni, matkaa Miamiin, vuotta 2010.

Minä olin aina pitänyt itseäni mitäänsanomattomana ja tylsänä, enkä ollut koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu. Minusta kyllä pidettiin; minä olin aina ollut se, jolla oli aikaa, ymmärrystä ja jolta haettiin neuvoja. Muttei minua koskaan pyydetty bileisiin, eikä minusta loppujen lopuksi kukaan tainnut edes lukioaikoina tietää juuri mitään.

 Kenties tuntemattomuuteni muodostuikin valttikortikseni. Kukaan ei tiennyt menneisyydestäni, menoistani tai seurastani. Muistan, miten minua lukiossa eräällä tapaa kunnioitettiin, pidettiin salaperäisenä ja kenties jotkut jopa ajattelivat, että liikuin heitä "paremmassa" seurassa ja olin muka siten jotenkin eri tasolla kuin muut; mutta vain koska kukaan ei tiennyt minusta mitään, he uskoivat minun pyörivän piireissä, joita en silloin uskaltanut ajatellakaan, ja tekevän asioita, joita en koskaan uskoisi omaan elämääni sisältyvän. Ja nyt minusta olikin yhtäkkiä tullut kaikkea sitä.

Milloin elämäni muuttui?
En minä ennen olisi voinut kuvitella lähteväni Miamiin yksin, viettämään siellä sellaista aikaa kuin vietin, päästämään irti nobodyn menneisyydestäni. Että minusta olisi tullut jotain. Että minä olisin uskaltanut.

En pysty sanoin kuvaamaan sitä, mitä on tapahtumassa. Vanha maaren on kadonnut. En ole enää se sama tyttö, joka ajattelee aina vain muiden parasta ja olisi kiltti ja kuuliainen. Jollaista ystävää vanhemmat lapselleen toivoisivat. Ei mitään moitittavaa. Ei alkoholikokeiluja, typeryyksiä, rikottuja saunan ovia, eikä turhamaisuutta. Olin niin naiivi.Mutta sitten minä muutuin. Kyllästyin olemaan niin kiltti; minusta tuntui kuin ihmiset olisivat hyväksikäyttäneet sitä piirrettä minussa; minun ei koskaan oletettu sanovan vastaan, kukaan ei ottanut minua enää tosissaan, minä en saanut sanoa vastaan. Mistään. Minun roolikseni oli muodostunut myötäilevä, mutta tylsä, kiltti tyttö, joka ei koskaan saisi tehdä mitään väärää tai tämä olisi pettänyt kaikkien muiden luottamuksen.
Mutta minä en tahtonut enää olla se alistuja; minä tahdoin esille. Tahdoin loistaa. En hakenut huomiota, huomasin saavani sitä ilmankin. Olin verbaalisesti lahjakas ja huomasin omaavani taidon puhua muita ympäri -vaikuttaa muihin huomaamattomasti. En kuitenkaan tahtonut väärinkäyttää kielellistä lahjakkuuttani, vaikka yläasteen loputtua olin puhunut itselleni puolet numeroistani ja kauniisti hymyilemällä pärjäsin vielä lukiossakin. 
Minussa oli kaksi puolta; se kiltimpi, jonka vanhempani ja opettajani uskoivat minun yhä olevan, ja toisaalta se suulaampi ja kärkkäämpi, jonka muut ihmiset huomasivat astuneen esiin. Minusta tuli dominoiva ja rohkeampi, enää en suostunut jäämään muiden jalkoihin, mutten halunnut myöskään jyrätä muita tai uskotellut itselleni olevani heitä parempi.
Minä sain huomiota. Huomiota, jota en koskaan uskonut voivani saada. Jotkut muuttuivat minua kohtaan jopa vihamielisiksi, kateellisiksi, samalla kun toiset ihailivat minua. Ihaileminen on typerää. Eivät he tiedä, mitä minä olen kokenut. Eivät he tahtoisi minun elämääni, mikäli näkisivät pintaa syvemmälle. Tietäisivät, mitä todella on olla minä. Ettei minun elämäni olekaan niin fab, kuin jotkut typerykset luulevat. Että myös minä olen välillä hyvin ujo ja epävarma, vaikka muuta uskottelenkin. Että kaikki ei olekaan minulle niin yksinkertaista.
Eivät ne koskaan tule tajuamaan, millaista minun elämäni on. Millaisiin tilanteisiin minä olen joutunut, keitä minä olen kohdannut; ja millaisille asioille olen sanonut ei. Eikä se ole minulle mitenkään ollut helppoa. Jotkut toiset olisivat varmasti ryhtyneet toimeen, mutta minä en tahtonut. Minä en halunnut olla kenenkään ************* enkä tulla ilmi jonkun ******* välityksellä. Minä en luopunut periaatteistani. Minkä takia minua ei kenties arvostettu riittävästi. Ei koskaan 'palattu.'
Ja nyt minä olen muuttunut; minä olen se kieltäytyjä, niin kuin minulla olisi varaa kieltäytyä. Minä en voi uskoa, että minulla todellakin olisi vientiä. Mitä kaikki ihmiset minussa oikein näkevät, koska minähän olen vain minä. Jos he olisivat nähneet vanhan maarenin, ne eivät uskoisi minun olevan sama henkilö. Enkä usko itsekään. Mihin minä olen hävinnyt? Mitä minusta on tullut.. Onko tämä uusi elämä sen arvoista? Oh mother, if you knew.. Muttei kukaan saa koskaan täysin tietää, miten hurjasti minun elämäni on muuttunut. 
Ja kateelliset ihmiset ovat vielä typerämpiä. Ja kaikkein typerintä on olla pitämättä minusta siksi, että saan kenties enemmän huomiota miehiltä, kuitenkaan kerjäämättä sitä. Jotkut eivät vain näytä tajuavan sitä, ettei huomiota tarvitse hakea; se lähtee ihan oikeasti sisältä. Asenteesta. Enkä minä muutenkaan ole imarreltu kaikesta siitä huomiosta. Kaiken sen kadehtiminen on järjetöntä. Jos joku haluaisi vaihtaa osaa kanssani; olla se, joka ei voi edes arki-iltana liikkua kaupungissa ilman katseita perään (kirjaimellisesti) tai ehdotuksia ties mihin ja mistä, saisi kokeilla miltä se kaikki tuntuu. Siihen turtuu; osaa arvostaa aitoutta, eivätkä teinipoikien rivot katseet ole lainkaan imartelevia. Ei pakkien antaminen ole kivaa. Ei aina ole kiva sanoa ei. En minä tahdo loukata ketään. Enkä minä halua, että minua pidetään ylimielisenä. Vain koska nykyään uskallan sanoa ei ja tiedän ansaitsevani parempaa. Ja sellaista minä aion löytää. 

Katkelma hieman muokattuna vanhasta päiväkirjastani, en osaa sijoittaa sitä tarkkaan ajankohtaan, mutta olin kuitenkin kirjoittanut sen paljon ennen kuin olin tavannut ex-mieheni tai ollut nykyisessä työpaikassani.

Hurjaa. Miten oikeasti löysin parempaa. Uskalsin sanoa ei. Jätin uuvuttavat ja itsekeskeiset ihmiset taakseni. Muutuin.

 

Minne kaikkialle minä uskaltauduinkaan lähtemään. Keitä tapasinkaan. Keitä en olisi tavannut, jos en olisi uskaltanut irrottautua, lähteä. Kokeilla. 

Kaikki ihmiset, jotka joskus olivat niin tärkeitä. Joiden uskoi pysyvän elämässä aina. Ja jotka eivät kuitenkaan pysyneet.

pienissä häissä

Ihmeitä tapahtuu. Raahustan bussipysäkille ruoka-ostosteni kanssa. Valkosipulipatonki ei tahdo pysyä kassissa ja kamppailen sen kanssa, kun yhtäkkiä,
"Moi."
Patonki on pirstaloitua kappaleiksi, kun säikähdän äkillistä tervehdystä. Käännyn ympäri ja huomaan lähestyneen miehen. Mietin, yritetäänkö mua nyt tosissaan iskeä bussipysäkillä. Kun minä tungen miltei katkennutta patonkia piiloon siwan pussiin?
Koska mun ajatukseni ovat pahasti karkuteillä, mies jatkaa. Se kertoo nähneensä mut vappuna. (Ja oikeasti muistaa?!) Siinä vaiheessa patonki todellakin katkeaa ja mä olen järkyttynyt. En katkeamisesta, vaan siitä, että sillä miehellä - minulle täysin entuudestaan tuntemattomalla - oli todella pokkaa - mieleni olisi tehnyt mieli sanoa, että munaa - tulla juttelemaan. Vaikka minä en ehkä ollut hehkeimmilläni ja helposti lähestyttävimmilläni. Mutta ehkei hän yrittänytkään pokata minua. Oli vain ihmeissään, että satuttiin törmäämään, vaikka Lahteen oli ihan patongisti matkaa.
Se kertoo muistavansa minut. Eikä kuulemma tahdo häiritä. Tai ahdistella. Sanoo olevansa kunnon mies. Ja minä uskon. Harmi vain, että minun ajatukseni, ja jos olisin mies; niin hyvinkin sanoisin että patonkini, olivat suuntautuneet jonnekin aivan muualle. Mutten kiellä, etteikö olisi ollut positiivinen yllätys. Olin sitten jäänyt jonkun mieleen. Joku uskalsi lähestyä. Selvinpäin. Ihan kiitettävä suoritus. En sitten tiedä, mitkä hänen lopulliset aikeensa olivat, mutten minä tahtonut johtaa häntä harhaan. Vaikka olisikin ollut, että hän tosissaan olisi "vain" halunnut kertoa nähneensä minut jollain niistä klubeista, joissa jo miltei viikko sitten olin käynyt. Joilla liikkui varmasti tuhansia ihmisiä. Hänkö oli vain halunnut ilmoittaa nähneensä minut? Vähemmän mieleenjäävänä -tai niin ainakin uskoin.
Henkilöstöpuolen uusi komistus vei edelleen voiton, täpärästi, saaden minut miettimään, pelatako sittenkään tällä kertaa loppuun asti. Jos sitä kerrankaan ei ottaisi asioita liian vakavasti. Enää en vain uskalla edetä vakavammin. Heittäytyä. Olla tosissaan.

Toimisiko se? 


Tai enää mikään.

welcome to st. nightlife

Loistava hyväntuulen biisi!

Ja eiköhän ollut juuri niin mutsin tapaista ilmoittaa kello 08.43 aamulla, että heippa maaren, me olemme nyt isän kanssa ajelemassa sinne Jyväskylään.
Johon minä että nice.
Ette sitten voineet pysyä mökillä vielä koko vappua? Vaan oli tultava kyttäyskäynnille tyttärenne asuntoon ilmoittamalla siitä tunti etukäteen? Reilu diili kun meidän vanhemmille oli aina hieman vieras käsite.
Niinpä mä herään oikein hyvin ajatuksin mutsin soiton jälkeen puoli yhdeksältä siivoamaan ja kyhäämään niille jotain safkaa. Mikä tällä kertaa oli pakastimesta otettu makaroonilaatikko, koska minusta ei vain ollut ruuanlaittoon.

Mutsi tekee tota ihan tahallaan. Kyllä mä muistan joskus pienempänä, kun veli oli jäänyt yksin kotiin ja me oltiin lähdetty mökille tunnin ajomatkan päähän kotoa; ne oli luvanneet soittaa veljelle hyvissä ajoin kertoakseen monelta ollaan takaisin, (ja jotta broidi saisi kämpän kuntoon), mutta mutsi on omasta mielestään niin hirveän ovela, kun se soittaa vartin ennen kotiin saapumisaikaa, kun ollaan käännytty jo pois moottoritieltä, eikä loppumatka kestä enää edes kymmentä minuuttia. Sitten se on niin ihmettelevinään, miksi veli ei ole muistanut kastella kukkia, tiskannut tai on imuroinut huonosti. Niin kuin se ei tietäisi, että veli oli viimeiset 10 minuuttia paniikkisiivonnut pullot ja tölkit jonnekin mutsin haukankatseen kantomatkan ulkopuolelle ja vienyt enimmät roskat.

Joten mä en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että se soittaa mulle jo, kun ne olivat lähteneet. Mutta sitä minä en osannut odottaa, että niiden oli pakko tehdä visiittinsä juuri tänään ja tähän aikaan. Kello oli hädin tuskin kymmenen, mutta ne ovat varmaan heränneet jo seitsemältä ja keksineet sitten, että olisipas mojovan ovelaa tehdä kyttäyskeikka maarenin kämpälle! Ja herätetään se tyttö, vaikka se varmasti on eilen vetänyt muutakin kuin köyttä. Eikä ollut edes kotonaan. Tuli kotiinsa jonkun puolitutun kyydillä kello 04.12, mutta sitä ne eivät tietenkään tienneet.

Niiden mielestä (lähinnä mutsin) on vaan niin hurjan mukava nipottaa pikkuasioista, joita kenenkään muun ei uskoisi edes huomaavan, kuten:
lipaston alla on pölyä (ensin täytyy tietysti siirtää lipasto pois paikoiltaan)
tämä veitsi kiiltelee jotenkin oudosti, sinun pitäisi tiskata tämä käsin
nämä mukit ovat ihan pinttyneitä
vessan kaakeliseinän alimmassa ja peränurkkaisimmassa laatassa on pieni lovi
sohvalla on pari hiusta
lasin reunassa taitaa olla huulipunatahra (ei kai se vain tullut sinulta itseltäsi?)
tämä cd-soitin ei toimi kunnolla (niin kuin en olisi huomannut, ettei se suostu edelleenkään soittamaan muuta kuin Sophie Ellis-Bextoria)
ja tämä lista jatkuisi loputtomiin.
ainiin, se jokakeväinen et ole pessyt ikkunoita pääsi unohtumaan. Niin. Miksi vaivautua, kun mutsi pesee ne kumminkin itse joka kevät välittämättä siitä, olinko minä itse pessyt ne jo vai en.


______________

No mutta, jotenkin mä en jaksa enää edes välittää siitä, miten ne tahtovat kytätä mun elämääni. Ja mutsin tapauksessa moittia sitä aina kun mahdollista. Pikapakkelit ja tekohymy naamalle, niin kaikki sujuu riittävän hyvin. Tietysti se huomasi jo mun äänestä, etten minä ollut viettänyt eilistä kotona,
vaikka olinhan minä sille sanonut jo pari viikkoa sitten meneväni Lahteen.

Ja Lahdessahan tapahtui..

En ollutkaan aikoihin tehnyt tuttavuutta yöelämän kanssa (missään kaupungissa sitten miamin), ja aika laimealta meno Miamin klubeihin verrattuna välillä tuntui. Kaikki paikat näyttivät olevan täynnä juuri hädintuskin 18 vuotta täyttäneitä pikkupimuja pikkuisissa mekoissaan vailla kohtuuden ja siveellisyyden tajuakaan. Pisti vain miettimään, olinko itse samanlainen.. En. Okei, minä olin käynyt baareissa jo ennen kuin se oli niin sanotusti sallittua, mutta en minä koskaan muista olleeni niin...tyrkky. Huonolla tavalla, nolossa mielessä. Kyllä mulla pysyi vaatteet päällä (vielä senkin jälkeen kun laki salli = täytin 18) enkä minä koskaan yrittänyt tuputtaa seuraani miehille väkisin.

Minä tykkäsin vain tanssia. Mutta verrattuna eilisiin teineihin tuntuu, että joka vuosi ne menevät vain pahempaan ja pahempaan suuntaan. Niillä ei ole enää mitään rajoja. Eilenkin yksi, tekisi mieli nimittää häntä eräällä erittäin rumalla L-alkuisella sanalla; pikku lu..tyllerö, tuli tyrkyttämään itseäni ystäväni miehelle. Aviomiehelle, jolla oli sormus nimettömässään, käsi ystäväni ympärillä. Voihan tietysti olla, että, L-alkuinen pikkulikka, joka Saaraksi esittäytyi, oli niin hirrrveen humalassa, ettei enää tajunnut tuollaisia vihjeitä. Tai edes välittänyt. Ja sitä, ettei miestä muutenkaan kiinnostanut. No, aikansa seuraansa tuputettuaan tajusi neiti saarakin vaihtaa pöytää vähän nuorempaan. Ja hyvin näytti kelpaavan. Myötähäpeä oli käsinkosketeltavaa.

Onhan se saarojen, joiden määrä tuntuu vain lisääntyvän vuosi vuodelta, mielestä varmasti tosi coolia mennä baareihin vetämään siiiis niin kovat kännit ja menettää muisti ja neitsyys (no okei, jälkimmäinen lienee sen näköisille lutk..tytöille täysin vieras käsite), ja herätä seuraavana aamuna jostain, eikä siis niinku muistaa mitään eilisillasta mut hirveen hauskaa on ollu. Ja kunhan saadaan pakollinen yhyyvittukrapula ja missä mä oon -päivitys facebookiin, voi alkaa tyytyväisin mielin soittelemaan kavereille, että mitä tulikaan tehtyy ja sanottuu??!

Daah.

Okei. Mä olen tulossa keski-ikäiseksi. Mä tunnen sen. Näen unta verojen maksamisesta, kyttään ryppyjä silmäkulmissani ja alan moralisoida bilettäviä teinejä. Mutta ehkä toistaiseksi, niin kauan kun en ala etsimään pölyä vieraiden lipastojen alta, ei liene syytä huolestua.

Ja olihan mullakin päiväni. En voi kieltää, ettenkö olisi Welcome to St. Tropezin soidessa ensimmäisiä kertoja kiskaissut paitaa pois päältäni ja tanssinut pöydällä. Mutta en julkisesti. Se tapahtui jo suhteellisen kauan aikaa sitten; oli rantabileet, mulla oli bikinit allani, koska olihan rantabileet, olimme kaverini mökillä, kaikki tanssivat (muutkin kuin minä) ja oli loistava keli. Ne olivat ainoat bileet, joissa koskaan muistan oikeasti nauttineeni täysillä. Ja ilman että viina olisi virrannut ihan kamalasti. Kenenkään ei tarvinnut esittää, että onpas meillä hauskaa. Kukaan ei ollut niin julmetun kännissä, että olisi ollut jo nolon puolella. Kukaan ei linkitellyt facebookiin kuvia maailman ihkuimmista pippaloista todistellakseen että todella hauskaa on ollut. Kukaan ei herännyt vieraasta sängystä. Kukaan ei valitellut krapulaansa. Pikkuteinit puuttuivat. Kenties me olimme silloin ne pikkuteinit. Mutta L-alkuista sanaa en kyllä olisi ikinä meistä käyttänyt.