vanha suola janottaa, osa 2

Se kaikki alkoi Tampereen Skålissa. Missä me mieheni kanssa aina kävimme. Ja täytyy tunnustaa, nautin yhä tuosta, sanoa "mieheni". Vaikka hän tätä nykyä onkin ex.
Viime viikonloppuna. Pitkästä aikaa Skålissa. Ilman miestäni. Ex-sellaista. Kun katselin menoa käytävän toisella puolella, en voinut kuin huokaista syvään. Tuolla mekin käytiin. Tanssittiin. Nauroin Madonna-wc:lle ja kieltäydyin käyttämästä muuta. Sen jälkeen me katseltiin alas sillalta ja mentiin Ilvekseen yöksi. Ja oltiin me.
Kuitenkin nyt, mas o menos vuosi myöhemmin, minä istun yksin, päiväsaikaan, ja voin vain muistella sitä kaikkea. Miettiä mikä meni pieleen, miksei hän ei enää ole kanssani. Miettiä sitä, mitä reilut puoli vuotta olen jahkaillut. Välillä ollut miettimättä mutta aina lopulta, tietyissä paikoissa ja tilanteissa, palannut siihen. Muistellut kuinka hän viimeisen kerran sanoi palataan, ja johon minä sokeasti uskoin viimeiseen asti.

Mutta miksei me koskaan palattu? Mikä meidän suhteessamme meni pieleen? Emmehän me olleet edes tapailleet hirveän kauan ennen kuin kaikki se jo loppui. Kaikki oli minulle vielä auki, minä uskoin tulevaisuuteen ja meihin. Ilmeisesti hänen uskonsa ei riittänyt. Tai minun viehätysvoimani, luonteeni tai mistä minä tiedän. Enkä tiedä vieläkään. Kipinät ja perhoset vatsasta ja kaikki se mussunmussunläpäläpä jäi puuttumaan? Ei. Ja niin kuin hän olisi sellaista etsinyt.

Mutta se usko, hänen uskonsa, palasi kuitenkin myöhemmin, liian myöhään, sitten kun hän oli uudessa suhteessa enkä minä halunnut ruveta pilaamaan sitä. Ensin kuukausia ilman merkkiäkään, ja sitten hän yhtäkkiä haluaakin minut. Ja mitä minun olisi pitänyt tehdä? Juuri kun olin hyväksymäisilläni sen, ettei meistä koskaan enää tulisi mitään ja että meidän pitäisi jatkaa erillään eteenpäin, tulee hän ja päättää jälleen sotkea kaiken. Mutta minä torjuin hänet. En enää lähtenyt siihen mukaan. Sanoin ei salatapaamisille ja skål-viikonlopuille. Ja nyt, Skålissa istuessani, minä mietin, miksi. Kadun tekemääni päätöstä.

Paljon myöhemmin, kun olen jo poistunut ravintolasta, haettuani autoni parkista tietämättä mitä minä oikeastaan edes teen tässä kaupungissa, näen hänet. Hetkeksi minä vain jähmetyn. Hän ei tietenkään tajua minua, vaan istuu autossaan ja odottaa valojen vaihtumista. Mutta minä tunnistin sen jo kaukaa. Minä muistin sen auton. Minä tykkäsin siitä autosta. Siitä, jossa minäkin kerran Skåliin meidät ajoin.
Mutta vähät autosta, kun sen sisällä istuu sellainen mies. Mies, joka näytti täysin samalta kuin ennenkin, kuunteli oletettavasti autossaan sitä levyä kuin ennenkin, hän, joka oli jopa komeampi kuin ennen. Minä olen hypätä ulos omasta autostani ja rynnätä hänen luokseen, edes kysymään kuulumiset, mitä tahansa, kunhan saisin jutella hänelle. Saada hetkeni hänen kanssaan. Entisen elämämme takaisin. Mutta samaan aikaan minä tiedän, ettei sitä tule enää koskaan olemaan. Ei tule enää meitä. Ei meidän reissujamme, eikä aikojamme. Meillä oli mahdollisuutemme, mutta jostain syystä se ei vain koskaan toiminut.
Vilkaisen peruutuspeiliin hetkeä myöhemmin. Kyllä, hän se oli. Damn, että minä tykkäsin tuosta autosta. Srn rekisterinumeron muistan. Haluamattanikin.
Vilkaisen hotelli Ilveksen mainosta. Tai no, yökerhon lähinnä. "People never look so good." Mutta turhaan. Sellaisia jumalia Tampereellakaan ei ole kuin yksi. Ja hänet joku toinen nappasi ja sai pidettyä itsellään. Mitä minä en koskaan tule unohtamaan. Eikä sieltä Ilveksestä muuten löytynyt jumalan korviketta.

don't take me home 'till the sun comes up.

 

Aivan loistava kesäbiisi, jota ei ole kulutettu ihan puhki! Tällaisella kelillä ei voi kuin ottaa rennosti, istua terassilla, tai oma parvekekin ajaa saman asian, nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta, kohtuudella;koska sunnuntai, ja odotella kesän tuloa.

Tähänastinen saldo:

kärtsähtäny naama

polvi auki (kannattaa kompastua pyyhkeeseen)

valkosilla shortseilla parvekkeella tuolin päälle, joka olisi ehkä kannattanut ensin pyyhkiä (vihreästä) siitepölystä

murhaavia katseita yläkerran papalta, koska ylläoleva kappale (ihmeen hyvä kuulo silläkin)

loistavien, vähemmän tunnettujen, kesäbiisien löytäminen!

+ ensi talven matkan suunnittelu:

vaatimuksina:

• kesto väh. 2-3 viikkoa

• merta ja lämmintä

• hyvännäköisiä miehiä

• ok hintataso

• hyvä matkaseura

• klubielämä

• lomaa töistä se väh. minimum 2-3 vkoa. 

 (sitä edeltää ihan hyvin kaveririlluttelureissu akselilla lahti-hämeenlinna-jyväskylä-tampere-turku.)

Siihen asti, 

fool me.

i’ll pretend there’s nothing to be

I got so many reasons why 
I can live without you 
I got a crazy feel in my heart tonight

Lehmien kimppamatkat ja muut elimet

Minä olen nyt päättänyt parantua. Ei enää päivääkään itkua, tuskaa tai murhetta peilien takia. On sitä oikeasti tärkeämpiäkin asioita. Viikko Lahdessa omalla lomalla avasi tosiaan silmäni. Viikko erossa kaikista rasittavista ja energiasyöpöistä ihmisistä.

Jos minä jotain inhoan niin sitä, että koko ajan joutuu olemaan "valmiustilassa"; miettimään mitä sanoo, ettei lipsauta jotain levittämistä kestämätöntä tai joudu varomaan sarkasmia, ettei kukaan vahingossakaan ota itseensä. Enkä minä jaksa olla kontrolloimassa tekemisiäni tai sanomisiani. Milloin joku suuttuu tai joku alkaa levittelemään ja juoruamaan jostain, minkä en edes ajatellut olevan juoruilun arvoista. Se on loppujen lopuksi hirrrveen raskasta. (niin kuin se eräs putouksen täti sanois.)

Mutta Lahdessa oli mahtavaa. Pitää jatkossakin keskittää jatkossakin energia ihmisiin, jotka antavat sitä myös takaisin. Sellaisiin ihmisiin, joiden ei tarvitse pelätä levittävän arkaluontoisiakaan asioita tai ottavan ironiasta itseensä. Sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat myös jakaa salaisuutensa ja muistavat joka kerta ironisoida yhdennäköisyyttäni isabella holmiin...

Minä olen ihan oikeasti päättänyt uskoa herra lääkäri nro 2:n määräämään voiteeseen, ja toistaiseksi se näyttää jopa tehonneen. Tai sitten minä vain kuvittelen, mutta niin kauan kuin vaikka edes kuvittelen näyttäväni  vähemmän aasinperseeltä tai muilta elimiltä kuin yleensä, pitäisi kai olla tyytyväinen tulokseen. Usein tulokset näkyvätkin muutaman viikon käytön jälkeen.

Seuraava tavoite voisi olla päästä eroon rasittavista ihmisistä. Tuntuu, että mitä tahansa sitä tekee tai sanoo, niin heti ollaan puhumassa sitä kuulua p:tä tilaisuuden tullen. Puukotetaan selkään ja kasvotusten esitetään mukavaa ja ymmätäväistä. Heti kun selkä kääntyy, alkaa kritiikki milloin mistäkin: kuka se mies maarenin facbook-kuvassa oli, ootko sä huomannut että sen iho on nykyään tosi huono, se juo nykyään tosi paljon (mikä ei edelleenkään ole totta, mutta minkäs teet?), sen työt on jotenki hämärät ja musta tuntuu ettei se nyt kerro ihan kaikkea. 


Onko musta mukavaa kuunnella kommentteja mun ihostani? Onko minusta mukavaa, että puolitutuille spekuloidaan heille kuulumattomia asioita ja levitellään juttuja. Onko heidän asiansa kysellä, kuka profiilikuvassani on, onko heidän asiansa kritisoida vapaa-aikaani? Onko minusta mukavaa uupua uteluista, sitten kuulla utelut ja spekulaatiot asioistani muiden ihmisten kanssa, jotka eivät hekään tiedä mitään, ja onko minusta mukavaa, että kohta he kaikki kyttäävät ihoni kuntoa, kyyläävät miespuolisia facebook-kavereitani miettien minkälaisessa suhteessa heidän kanssaan olen, ja onko minusta mukava kuulla vedonlyöntituloksia ja x-tinan humoristisia (=vittuilevia) galluppeja aiheesta montaako miestä maaren pyöritti lahden tivolissa ja joiko hän tequilan vai gintonicin koska siideriä tai olutta se diivahan ei juo, vain drinkkejä, ja kuulla ivallista kuittailua rivien välistä viikonlopunviettotavoistani vaikkei kukaan heistä edes lopulta tiedä, missä minä olen viikonloppuni viettänyt, kenen seurassa ja miten.

Sen sijaan he, uteliaiden lehmien ry, tekevät kimppamatkan, varsinaisen keihäsmatkan facebook-sivuilleni suorana ilman välilaskuja x-tinan profiilista. Sieltä jatkolennoille sitten koskaan kuviini merkittyjen mieshenkilöiden profiileihin ja spekulaatioihin. Joillakin vain näyttää olevan ongelmia sen tajuamisessa, ettei kaikki tosiaankaan löydy aina facebookista (tai edes googlesta). Ja vaikka jotain löytyisikin, siihen tarvitaan silti oikeat ihmiset kertomaan, mikä on minkäkin kuvan tai jutun tausta. Mikään kun ei ole niin yksiselitteistä.

Yksikään miespuolinen tuttuni ei ole enää turvassa. Epäilisivät varmaan veljeäkin tivolista bongaamakseni hoidoksi..Hitto. Meistähän taitaa olla jopa kuva siellä. Istutaan peräti vierekkäin penkillä, olikohan niinkin kauheaa kuin veljeni käsivarsi olallani, serkun ylioppilasjuhlissa pari vuotta sitten. Siispä, spekulaatioiden uutuuskohde; insestimaarenin isoveli ja niiden serkun puutarhapenkki. Suorat lennot Jyväskylästä, Kuopiosta ja Tampereelta alkaen 499! Varaa heti omasi.