Olipas minulla antoisa loma. Kokonaisten viiden ja puolen päivän aikana näin yhtä (1) entisen kaupungin kaveriani.
Kyse ei ollut siitä, ettenkö minä olisi ehtinyt ja halunnut nähdä, saati kysellyt porukkaa näkemään ja tapaamaan, vaan siitä, ettei niitä niin sanottuja ystäviäni sitten tuntunut liiemmin kiinnostavan.
Yksi ei koskaan edes vastannut viestiini. Laitoin hänelle keskiviikkona viestin, jossa kysyin ehtisimmekö nähdä ja hän lienee klassisesti unohtanut vastata siihen. Ystäviä nyt ei pitäisi mielestäni vain "unohtaa", mutta hänen paremmat tekemisensä kertonevat jotain siitä, kuinka paljon hän meidän kaveruuttamme arvostaa.
Toinen oli aluksi innokas näkemään, mutta perui viime hetkillä, koska halusikin nähdä poikaystäväänsä. Nojoo ja eihän siinä, mutta no, faktathan olivat, että se asui ko. kaksilahkeisen kanssa ja näki sitä 24/7 ja mä olisin vienyt heidän lemmenelämältään kokonaiset 1½ tuntia, mutta kertonee sekin jotain. Ei väkisin.
Kolmas oli töissä. Taas ja kuten viimeksi ja sitä edellisellä kerralla. Täytynee hyväksyä se syyksi, vaikka olisihan siitäkin liki kuudesta päivästä ehkä nyt jokunen työtön tunti irronnut, mutta ymmärtäähän sen. Tai niin sitä ainakin piti väittää.
Ja neljäs oli klassisin. Hän ei voinut/ehtinyt/mitä ikinä olikaan nähdä minua, koska hän oli menossa juomaan/ryyppäämään/vetämään ketunmoiset perberit. Nojoo ja eihän siinä uudelleen, mutta okei, jos viinaan menevyys voittaa meidän suunnitellun torstaileffaillan niin en kyllä toiste kysy.
Mieluummin vietän aikani sellaisten ihmisten kanssa, joille sitten koko ajan olenkin ollut olemassa.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
torstai 24. lokakuuta 2013
vanhan suolan viimeiset pisarat
Tänään ajaessani takaisin niille seuduille, joilla vietin koko miltei tähänastisen elämäni, yhtäkkiä radiossa soitettiin eräs kappale, joka sai paljon muistoja palautumaan noilta ajoilta.
Vuodet 2011 ja 2012. Entinen mieheni. Se kappale oli meidän biisimme, siihen liittyi ja liittyy edelleen niin paljon muistoja ja tapahtuneita asioita ja tunteita, jotka eivät koskaan täysin edes ajan kanssa tule häviämään.
Se sai minut ajattelemaan. Entä jos. Miten erilaista elämäni olisi, jos se juttu ei olisi koskaan päättynykään. Missä minä olisin nyt, jos me emme koskaan olisi eronneet, millaista elämäni hänen kanssaan olisi. Todennäköisesti en koskaan olisi muuttanut etelämpään, asuisin luultavasti yhä samassa talossa kuin silloin ja työskentelisin siinä yrityksessä, jossa olin silloin, kun me vielä olimme olemassa.
Mutta olisinko kestänyt sitä kaikkea - edes hänen kanssaan? Koko sen ajan kielsin itseltäni sen tosiasian, etten ollut täällä onnellinen. Hänen takiaan siedin sitä tunnetta, mutta kun häntä ei enää ollut se tunne siitä, että minun täytyi päästä täältä pois, se vain vahvistui. Ja lopulta, 1½ vuotta myöhemmin, minä vihdoin uskalsin lähteä ja muuttaa elämäni suunnan. Jos me emme koskaan olisi eronneet, en varmastikaan olisi lähtenyt. Olisin jatkanut elämääni kuten siihen asti, vaikka siitä
jotain puuttuikin. Mutta olihan minulla hänet.
Sitten mietin uudestaan, miksi enää edes haluaisin sen elämän takaisin. Haikailinko siihen takaisin, vain siksi, että se biisi muistutti niistä ajoista ja meistä, ja sen takia minusta oli jollain tapaa "pakko" tuntua haikealta? Kaipasinko minä oikeasti niitä aikoja vai muistelinko niitä hyvällä vain siksi, että niin "kuului" tehdä?
Tämän tajuttuani tajusin myös, etten minä sitä elämää oikeasti kaivannut. Ripustauduin vain ideaan siitä, miten täydellistä kaikki oli olevinaan ollut, vaikka todellisuudessa en edes ollut ajatellut häntä tai entistä elämäämme moneen kuukauteen. En ollut kaivannut mitään siitä, en edes häntä, mutta sen kappaleen soidessa kaikki se vain yhtäkkiä palautui mieleen pitkänkin ajan jälkeen, mutta oikeastaan, toisin mietittynä, ei sitä kaikkea enää haluaisi takaisin.
Ehkä niin olikin tarkoitus käydä; jos me olisimme jatkaneet (huonoa suhdettamme), en olisi koskaan päässyt täältä pois, en olisi koskaan uskaltanut lähteä. Mutta koska minulla ei ollut enää häntä, ei ollut mitään hävittävää tai menetettävää, otin riskin ja olen ollut siihen tyytyväinen. Olen löytänyt oman paikkani ja sen alan, joka minua kiinnostaa. Muuten tuskin olisin koskaan tehnyt sitä, jos olisin vain pysynyt kiinni vanhassa ja turvallisessa, mutta siinä, mikä ei koskaan tuntunut omalta.
Emme ole olleet missään yhteydessä liki 1½ vuoteen. Se aika kuulostaa pitkältä näin sanottuna, mutta oikeasti en ole edes ajatellut häntä pitkään aikaan. Kun mietin sitä aikaa, mietin vain, miksen tehnyt kaikkea jo paljoa aiemmin.
Lähtenyt, vaihtanut suuntaa. Tehnyt sitä, mikä olisi tehnyt minut onnelliseksi.
Jälkikäteen on tietysti helppo jossitella, mutta siinä tilanteessa se ei ollut niin helppoa. Minun täytyi kerätä ja kasata itseni, mutta koko ajan uskoin siihen, että joskus vielä pääsisin pois siitä kaikesta.
Minun oli pakko.
Se oli ainoa asia, mikä oli jäljellä.
Sen oli riitettävä.
Vuodet 2011 ja 2012. Entinen mieheni. Se kappale oli meidän biisimme, siihen liittyi ja liittyy edelleen niin paljon muistoja ja tapahtuneita asioita ja tunteita, jotka eivät koskaan täysin edes ajan kanssa tule häviämään.
Se sai minut ajattelemaan. Entä jos. Miten erilaista elämäni olisi, jos se juttu ei olisi koskaan päättynykään. Missä minä olisin nyt, jos me emme koskaan olisi eronneet, millaista elämäni hänen kanssaan olisi. Todennäköisesti en koskaan olisi muuttanut etelämpään, asuisin luultavasti yhä samassa talossa kuin silloin ja työskentelisin siinä yrityksessä, jossa olin silloin, kun me vielä olimme olemassa.
Mutta olisinko kestänyt sitä kaikkea - edes hänen kanssaan? Koko sen ajan kielsin itseltäni sen tosiasian, etten ollut täällä onnellinen. Hänen takiaan siedin sitä tunnetta, mutta kun häntä ei enää ollut se tunne siitä, että minun täytyi päästä täältä pois, se vain vahvistui. Ja lopulta, 1½ vuotta myöhemmin, minä vihdoin uskalsin lähteä ja muuttaa elämäni suunnan. Jos me emme koskaan olisi eronneet, en varmastikaan olisi lähtenyt. Olisin jatkanut elämääni kuten siihen asti, vaikka siitä
jotain puuttuikin. Mutta olihan minulla hänet.
Sitten mietin uudestaan, miksi enää edes haluaisin sen elämän takaisin. Haikailinko siihen takaisin, vain siksi, että se biisi muistutti niistä ajoista ja meistä, ja sen takia minusta oli jollain tapaa "pakko" tuntua haikealta? Kaipasinko minä oikeasti niitä aikoja vai muistelinko niitä hyvällä vain siksi, että niin "kuului" tehdä?
Tämän tajuttuani tajusin myös, etten minä sitä elämää oikeasti kaivannut. Ripustauduin vain ideaan siitä, miten täydellistä kaikki oli olevinaan ollut, vaikka todellisuudessa en edes ollut ajatellut häntä tai entistä elämäämme moneen kuukauteen. En ollut kaivannut mitään siitä, en edes häntä, mutta sen kappaleen soidessa kaikki se vain yhtäkkiä palautui mieleen pitkänkin ajan jälkeen, mutta oikeastaan, toisin mietittynä, ei sitä kaikkea enää haluaisi takaisin.
Ehkä niin olikin tarkoitus käydä; jos me olisimme jatkaneet (huonoa suhdettamme), en olisi koskaan päässyt täältä pois, en olisi koskaan uskaltanut lähteä. Mutta koska minulla ei ollut enää häntä, ei ollut mitään hävittävää tai menetettävää, otin riskin ja olen ollut siihen tyytyväinen. Olen löytänyt oman paikkani ja sen alan, joka minua kiinnostaa. Muuten tuskin olisin koskaan tehnyt sitä, jos olisin vain pysynyt kiinni vanhassa ja turvallisessa, mutta siinä, mikä ei koskaan tuntunut omalta.
Emme ole olleet missään yhteydessä liki 1½ vuoteen. Se aika kuulostaa pitkältä näin sanottuna, mutta oikeasti en ole edes ajatellut häntä pitkään aikaan. Kun mietin sitä aikaa, mietin vain, miksen tehnyt kaikkea jo paljoa aiemmin.
Lähtenyt, vaihtanut suuntaa. Tehnyt sitä, mikä olisi tehnyt minut onnelliseksi.
Jälkikäteen on tietysti helppo jossitella, mutta siinä tilanteessa se ei ollut niin helppoa. Minun täytyi kerätä ja kasata itseni, mutta koko ajan uskoin siihen, että joskus vielä pääsisin pois siitä kaikesta.
Minun oli pakko.
Se oli ainoa asia, mikä oli jäljellä.
Sen oli riitettävä.
maanantai 21. lokakuuta 2013
"bitch please"
Tänään oli taas yksi niitä päiviä, jolloin en jaksanut yhtään ymmärtää, miten pinnallisessa maailmassa jotkut elävät. Niitä päiviä, jolloin ei vain yhtään jaksanut ja huvittanut kiinnostua pinnallisuuksista ja yhdentekevistä keskusteluista.
Näin erästä kaveriani kahvilakäynnin merkeissä ja koko ajan se jauhoi täyttä potaskaa ja puppua pulputti ihan turhantärkeistä jutuista.
"Vitsi mua ärsyttää kun kävin siel tsirputsarpuwhatever-salonissa ottaa nää rakennekynnet ja nyt mä en voi näppäillä mun puhelinta ku nää on nii pitkät.." (no miks sitten otit ne, mä ajattelen.)
"siis kuinka paljon hiilareit kanasalaatis oikeen on??" (älä kysy multa, ei mua oo koskaan kiinnostanut kalorienlaskenta tai -kyttäys. and you know that.)
"ja oikeesti mun pitäs laihtuu ainaki kaks kiloo et mahdun siihe mekkoon, jota käytin saran ja peten häissä ku nyt mä oon iha räjähtäny käsiin...enks ooki?" (mä nyt vaan olen aina laihduttamista vastaan varsinkin kun kohteena on ehkä 45 kg painava naikkonen. enkä mä ikinä lähde mukaan noihin siis sähän oot nii laiha -säälinkerjuuyrityksiin. ikinä.)
Ja sitten me (se) käytiin kahden tunnin maraton sen miesasioista ja siitä, miten jokainen mies tietty osoittaa huomiota hänelle, ja nyt hän ei osaa valita, kenet niistä ottaisi. Niin kuin mua edes kiinnostaisi, kuka petepetteripaulus sitä oli aamulla ruuhkabussissa tai junassa katesellut. Mitä mä sillä tiedolla teen, mua vain käytetään kohteena näyttämään, että se on menevä ja haluttu ja mitä lie.
Hiphei.
Jotenkin en enää nykyään yhtään jaksa tuollaisia turhanpäiväisiä keskusteluja tai tyyppejä, joiden pahin ongelma elämässä on se, että H&M mustat XS leggingsit hintaan 5,99 ovat loppuneet kesken, ja sen jälkeen näiden tyyppien elämäntehtävänä tuntuu olevan edellä mainitusta aiheesta levitettävä suunnaton tuskailu ja edellä mainitusta ongelmasta myös muiden ongelman tekeminen.
Ja sitten kun näitä "ongelmia" on 5-15 päivässä, kaikki yhtä tärkeitä ja muita ihmisiä koskettavia, mä en enää jaksa sitä kauheaa hälyä ja tuskailua, joka niistä jokaisesta täytyy nostaa.
Koska mitä sitten jos jokin niinkin universaalisti mitätön asia kuin leggingsit ovat loppuneet? Niitä tulee kuitenkin lisää ja/tai löytää iisisti samanlaisia rättejä joka kaupasta. Elämä ei myöskään kaadu siihen, että vettä sataa tai tuulee ja tukka menee sekaisin.
Jos joku nimittäin kysyy multa 2-12 min välein, onko tukka/silmämeikki/poskipuna/tai mikä ikinä olikaan hyvin/kohdallaan/levinnyt niin voi tilitali, että mulla tilttaa. Vähän suurempia ja pidempikestoisempia ongelmia nähneenä mun toleranssini tollaisia teinimäisiä suurenteluja kohtaan alkaa olla aika nolla. Sellaisten ihmisten tapaamisen jälkeen huomaa olevansa älyttömän vittuuntunut jokaikisestä pikkuasiasta, sillä sen jälkeen kun ne itse ovat tuskailleet jokaisen asian ja tehneet siitä myös muiden ongelman, se ilmapiiri tarttuu.
Negatiivisuus kerää negatiivisuutta. Jos viettää tunninkin joka asiasta valittavan ihmisen seurassa, huomaa itsekin tuskailevansa puoli minuuttia myöhässä olevaa bussia ja sinne etanan lailla matelevaa mummoa, kiljuvaa kakaralaumaa ja toisiaan nuolevaa teinipariskuntaa.
Miksi kuitenkaan halua olla se kärttyinen ämmä, joka vittuuntuu jokaisesta asiasta ja purkaa pahaa tuultaan muihin.
Näin erästä kaveriani kahvilakäynnin merkeissä ja koko ajan se jauhoi täyttä potaskaa ja puppua pulputti ihan turhantärkeistä jutuista.
"Vitsi mua ärsyttää kun kävin siel tsirputsarpuwhatever-salonissa ottaa nää rakennekynnet ja nyt mä en voi näppäillä mun puhelinta ku nää on nii pitkät.." (no miks sitten otit ne, mä ajattelen.)
"siis kuinka paljon hiilareit kanasalaatis oikeen on??" (älä kysy multa, ei mua oo koskaan kiinnostanut kalorienlaskenta tai -kyttäys. and you know that.)
"ja oikeesti mun pitäs laihtuu ainaki kaks kiloo et mahdun siihe mekkoon, jota käytin saran ja peten häissä ku nyt mä oon iha räjähtäny käsiin...enks ooki?" (mä nyt vaan olen aina laihduttamista vastaan varsinkin kun kohteena on ehkä 45 kg painava naikkonen. enkä mä ikinä lähde mukaan noihin siis sähän oot nii laiha -säälinkerjuuyrityksiin. ikinä.)
Ja sitten me (se) käytiin kahden tunnin maraton sen miesasioista ja siitä, miten jokainen mies tietty osoittaa huomiota hänelle, ja nyt hän ei osaa valita, kenet niistä ottaisi. Niin kuin mua edes kiinnostaisi, kuka petepetteripaulus sitä oli aamulla ruuhkabussissa tai junassa katesellut. Mitä mä sillä tiedolla teen, mua vain käytetään kohteena näyttämään, että se on menevä ja haluttu ja mitä lie.
Hiphei.
Jotenkin en enää nykyään yhtään jaksa tuollaisia turhanpäiväisiä keskusteluja tai tyyppejä, joiden pahin ongelma elämässä on se, että H&M mustat XS leggingsit hintaan 5,99 ovat loppuneet kesken, ja sen jälkeen näiden tyyppien elämäntehtävänä tuntuu olevan edellä mainitusta aiheesta levitettävä suunnaton tuskailu ja edellä mainitusta ongelmasta myös muiden ongelman tekeminen.
Ja sitten kun näitä "ongelmia" on 5-15 päivässä, kaikki yhtä tärkeitä ja muita ihmisiä koskettavia, mä en enää jaksa sitä kauheaa hälyä ja tuskailua, joka niistä jokaisesta täytyy nostaa.
Koska mitä sitten jos jokin niinkin universaalisti mitätön asia kuin leggingsit ovat loppuneet? Niitä tulee kuitenkin lisää ja/tai löytää iisisti samanlaisia rättejä joka kaupasta. Elämä ei myöskään kaadu siihen, että vettä sataa tai tuulee ja tukka menee sekaisin.
Jos joku nimittäin kysyy multa 2-12 min välein, onko tukka/silmämeikki/poskipuna/tai mikä ikinä olikaan hyvin/kohdallaan/levinnyt niin voi tilitali, että mulla tilttaa. Vähän suurempia ja pidempikestoisempia ongelmia nähneenä mun toleranssini tollaisia teinimäisiä suurenteluja kohtaan alkaa olla aika nolla. Sellaisten ihmisten tapaamisen jälkeen huomaa olevansa älyttömän vittuuntunut jokaikisestä pikkuasiasta, sillä sen jälkeen kun ne itse ovat tuskailleet jokaisen asian ja tehneet siitä myös muiden ongelman, se ilmapiiri tarttuu.
Negatiivisuus kerää negatiivisuutta. Jos viettää tunninkin joka asiasta valittavan ihmisen seurassa, huomaa itsekin tuskailevansa puoli minuuttia myöhässä olevaa bussia ja sinne etanan lailla matelevaa mummoa, kiljuvaa kakaralaumaa ja toisiaan nuolevaa teinipariskuntaa.
Miksi kuitenkaan halua olla se kärttyinen ämmä, joka vittuuntuu jokaisesta asiasta ja purkaa pahaa tuultaan muihin.
lauantai 19. lokakuuta 2013
mi reflejo
Pitkästä aikaa olen taas ollut tyytyväinen elämääni ja tekemiini päätöksiin. Nyt muistan jälleen, miten tärkeää on kuunnella itseään ja toimia sen mukaan. Kun tekee itseä miellyttäviä päätöksiä ja ratkaisuja, elämäkin tuntuu paljon mukavammalta, kun on tyytyväinen siihen.
Muiden toiveiden ja odotusten mukaan eläminen käy pidemmän päälle raskaaksi. Itse tein sitä monta vuotta; elin saman vanhan kaavan mukaan, sillä olin liian arka vaatimaan muutosta - tai itse muuttumaan - ja muuttamaan. Pois siitä, mikä ei koskaan tuonut elämääni mitään iloa.
Ja nyt, elämässäni numero kolme (vai moneskohan alku tämäkin jo lienee?) melkein päästin itseni lipsumaan samaan vanhaan kaavaan: miellytä muita omatuntosi kustannuksella. Viikon päivät ja rapiat sitä kesti; olin tietyissä tilanteissa vain siksi, että muut niin halusivat - ja kaiken sen aikaa minulla ei ollut hyvä fiilis siitä. Minä tunsin oloni epävarmaksi, mutta oloni parani heti, kunhan annoin itseni toimia omieni, enkä muiden toiveiden mukaan. Se saattoi tarkoittaa sitä, että joku toinen pettyi tekemiini ratkaisuihin, mutta en voinut enää antaa itseni elää niillä säännöillä. Minä halusin olla onnellinen ja tuntea oloni varmaksi ja luottavaiseksi joka päivä. En enää halunnut elää epätietoisuudessa, epävarmuudessa ja siinä tunteessa, ettei jokin ole oikein.
Lisäksi huomasin, että elämä on paljon helpompaa, jos on tyytyväinen ja suhtautuu levollisin mielin joka päivään. Aiemmin murehdin aina asioita ja kaikki aikani kului murehtimiseen ja tiettyjen tilanteiden ja tekojen analysointiin.
Parasta on tunne, että tietää riittävänsä sellaisena kuin on. Meni kauan tajuta, etten todellakaan ole täällä miellyttämässä kaikkia muita ihmisiä, ja ettei minun täydy elää kaikkien odotusten ja toiveiden mukaisesti. Joskus joutuu päätöksillään tekemään asioita, joihin jotkut eivät ole tyytyväisiä, mutta siitä syyllisyyden tunteminen on turhaa. Täytyy tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, eikä vain miettiä niitä, joiden kautta tekee muut tyytyväiseksi. Olen täällä itseäni varten enkä sitä, että välttelisin kaikin mahdollisin tavoin tuottamasta pettymystä kellekään.
Elämä on helpompaa, kun tämän tajuaa ja ennen kaikkea sisäistää.
Minun ei tarvitse näyttää supermallilta ollakseni rakastettu tai pidetty.
Minun ei aina ja ikuisesti tarvitse käyttäytyä muiden toiveiden mukaisesti miellyttääkseni heitä.
Minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja sen on riitettävä. Ei kellään ole oikeutta vaatia muuta.
Ja parhainta on todellakin huomata, että joillekin se riittää. Ei tietenkään kaikille, sillä aina löytyy niitä joilla on jotain valittamista ja (selän takana) sanomista, mutta kukin vaikeuttaa vain omaa elämäänsä, mikäli antaa sellaisten ihmisten puheille liikaa painoarvoa. Sellaista on elämä.
Joskus täytyy ottaa hetki ja kuunnella itseään. Un reflejo.
Minulle onnellisuutta juuri nyt on
- alkava loma
- mielenrauha
- turhan miesasioista jauhamisen lopettaminen
- Christina Aguileran Mi Reflejo -levy
- auringonpaiste ja
- lähikaupan suklaalevytarjous
Uskotko sielunkumppaneihin?
Pidän ideasta..
että joku, jossain, on tehty sinulle, ainiaaksi.
Ja tähän minäkin haluan - ja vähitellen alan - uskoa.
Muiden toiveiden ja odotusten mukaan eläminen käy pidemmän päälle raskaaksi. Itse tein sitä monta vuotta; elin saman vanhan kaavan mukaan, sillä olin liian arka vaatimaan muutosta - tai itse muuttumaan - ja muuttamaan. Pois siitä, mikä ei koskaan tuonut elämääni mitään iloa.
Ja nyt, elämässäni numero kolme (vai moneskohan alku tämäkin jo lienee?) melkein päästin itseni lipsumaan samaan vanhaan kaavaan: miellytä muita omatuntosi kustannuksella. Viikon päivät ja rapiat sitä kesti; olin tietyissä tilanteissa vain siksi, että muut niin halusivat - ja kaiken sen aikaa minulla ei ollut hyvä fiilis siitä. Minä tunsin oloni epävarmaksi, mutta oloni parani heti, kunhan annoin itseni toimia omieni, enkä muiden toiveiden mukaan. Se saattoi tarkoittaa sitä, että joku toinen pettyi tekemiini ratkaisuihin, mutta en voinut enää antaa itseni elää niillä säännöillä. Minä halusin olla onnellinen ja tuntea oloni varmaksi ja luottavaiseksi joka päivä. En enää halunnut elää epätietoisuudessa, epävarmuudessa ja siinä tunteessa, ettei jokin ole oikein.
Lisäksi huomasin, että elämä on paljon helpompaa, jos on tyytyväinen ja suhtautuu levollisin mielin joka päivään. Aiemmin murehdin aina asioita ja kaikki aikani kului murehtimiseen ja tiettyjen tilanteiden ja tekojen analysointiin.
Parasta on tunne, että tietää riittävänsä sellaisena kuin on. Meni kauan tajuta, etten todellakaan ole täällä miellyttämässä kaikkia muita ihmisiä, ja ettei minun täydy elää kaikkien odotusten ja toiveiden mukaisesti. Joskus joutuu päätöksillään tekemään asioita, joihin jotkut eivät ole tyytyväisiä, mutta siitä syyllisyyden tunteminen on turhaa. Täytyy tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, eikä vain miettiä niitä, joiden kautta tekee muut tyytyväiseksi. Olen täällä itseäni varten enkä sitä, että välttelisin kaikin mahdollisin tavoin tuottamasta pettymystä kellekään.
Elämä on helpompaa, kun tämän tajuaa ja ennen kaikkea sisäistää.
Minun ei tarvitse näyttää supermallilta ollakseni rakastettu tai pidetty.
Minun ei aina ja ikuisesti tarvitse käyttäytyä muiden toiveiden mukaisesti miellyttääkseni heitä.
Minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja sen on riitettävä. Ei kellään ole oikeutta vaatia muuta.
Ja parhainta on todellakin huomata, että joillekin se riittää. Ei tietenkään kaikille, sillä aina löytyy niitä joilla on jotain valittamista ja (selän takana) sanomista, mutta kukin vaikeuttaa vain omaa elämäänsä, mikäli antaa sellaisten ihmisten puheille liikaa painoarvoa. Sellaista on elämä.
Joskus täytyy ottaa hetki ja kuunnella itseään. Un reflejo.
Minulle onnellisuutta juuri nyt on
- alkava loma
- mielenrauha
- turhan miesasioista jauhamisen lopettaminen
- Christina Aguileran Mi Reflejo -levy
- auringonpaiste ja
- lähikaupan suklaalevytarjous
Uskotko sielunkumppaneihin?
Pidän ideasta..
että joku, jossain, on tehty sinulle, ainiaaksi.
Ja tähän minäkin haluan - ja vähitellen alan - uskoa.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
aina äänessä
Mitä enemmän elämää olen nähnyt sitä vähemmän jaksan ihmisiä, joilla on koko ajan hirveä tarve olla esillä ja äänessä. Siis niitä, joiden on vain yksinkertaisesti pakko heittää muka-hauskaa läppää, vitsailla milloin mistäkin, selitellä kaikenmaailman tarinoita tai vihellellä ja lauleskella ja huudella ja jos hiljainen hetki meinaa uhata, keksiä jotain, millä pitää ääntä ja meteliä (itsestään).
Siis esim. nekin tyypit, jotka eivät voi katsoa elokuvaa kommentoimatta joka asiaa muutaman minuutin välein,
kato mikä mekko
iihana mies
toi näyttää iha samalta ku se paikka missä kävin ku olin barcelonas pirjon ja timpsan kaa ja pälåpäplä
siis vähäks ruma toi muija
hirveee auto
tuo näyttää iha samalta ku se saken naikkone jonka se pokas sillo kun oltiin perden kaa hippailee liverpoolin yössä, muistatsä sen? siis se kauhee bimbo jolla oli lpngchampin bootsit ja blablabala...
ja niin edelleen.
Ja jos opiskelu-/työpaikalla hiljaisuus alkaa painaa niin kyllähän nämä tyypit keksivät jotain, millä kerätä huomion itseensä. Aletaan laulaa kesken palaverin/opiskelujen, tehdään kaikkea "hauskaa" ja "söpöä" tai aletaan selittää randomtarinoita tai vaikka runonlausuntaa, mutta sen olen huomannut, että nuo ihmiset kerjäävät aina huomiota itselleen, kun siihen vain tulee tilaisuus.
Niitä tyyppejä, jotka kesken palaverin alkavat selittää muka-hauskaa läppää tai laulamaan she makes me go:ta työpaikan lounaalla. Joo, joidenkin mielestä se on ehkä ihan huvittavaa, mutta kun sama tyyppi läpisee paskaa joka 45 minuutin ruokatauon verran joka päivä, niin alkaa pikkuhiljaa she makes me gouailut vähän tympäistä.
Joskus olisi kiva olla ihan rauhassa. Ei hiljaisuutta tarvite pelätä.
Pidemmän päälle se alkaa käymään hermoille, kun joku koko ajan pälättää tai läpisee turhia. Ei kukaan jaksa kuunnella turhaa jauhantaa joka päivä, varsinkin kun jauhaja tai laulaja tai vitsien kertoja on aina sama. Toki joidenkin luonteeseen kuuluu puheliaisuus ja (yli)sosiaalisuus, mutta joskus näidenkin ihmisten olisi ihan suotavaa olla hiljaa. Kuitenkin silloin, kun sitä heiltä eniten vaadittaisiin, he eivät siihen pysty ja siksi me nautimme lounaamme boom kah:n soidessa hänen äänihuuliensa tuotoksena.
Kesken kokeen tai palaverin nämä hassunhauskat ilopillerit eivät vain malta pysyä hiljaa, vaan koko pääsykokeen ajan kuuntelen hyräilyä ja lauleskelua vierustoverini puolelta, biisi vaihtui aina Bingo Playersien cry:stä titaniumiin, ja nyt sama meininki jatkuu tunneilla, koska kyseinen ihminen ei vain niele sitä, ettei aina tarvitse olla äänessä ja esillä, vaikka siitä kuinka tykkäisikin - esillä ja huomion keskipisteenä olemisesta.
Loppujen lopuksi ainakin kaltaisilleni, hiljaisemmille ihmisille näiden päläpättäjien ja huomiota jatkuvasti hakevien ihmisten seura on hyvin rasittavaa. Minä nauttisin mieluummin lounaani (tai kokeeni) ilman turhaa pälinää ja draamaa. Joskus kaipaa hiljaisuutta kaiken hälinän keskelle, ei aina jaksa kuunnella turhia pälinöitä, vaan joskus tekee vain mieli rauhoittua kaiken häslingin keskellä.
Siinä vaiheessa mä en ainakaan hymise huvittuneena jonkun huomionhakuyrityksille, kun sama henkilö aloittaa turhanpäiväisen pälinän ja she makes me go:n neljännentoista kerran lounastauon aikana. Hiphei miten fantsua, sä keräät kyllä huomion, mutta entäs jos ketään ei oikeasti kiinnosta?
Siis esim. nekin tyypit, jotka eivät voi katsoa elokuvaa kommentoimatta joka asiaa muutaman minuutin välein,
kato mikä mekko
iihana mies
toi näyttää iha samalta ku se paikka missä kävin ku olin barcelonas pirjon ja timpsan kaa ja pälåpäplä
siis vähäks ruma toi muija
hirveee auto
tuo näyttää iha samalta ku se saken naikkone jonka se pokas sillo kun oltiin perden kaa hippailee liverpoolin yössä, muistatsä sen? siis se kauhee bimbo jolla oli lpngchampin bootsit ja blablabala...
ja niin edelleen.
Ja jos opiskelu-/työpaikalla hiljaisuus alkaa painaa niin kyllähän nämä tyypit keksivät jotain, millä kerätä huomion itseensä. Aletaan laulaa kesken palaverin/opiskelujen, tehdään kaikkea "hauskaa" ja "söpöä" tai aletaan selittää randomtarinoita tai vaikka runonlausuntaa, mutta sen olen huomannut, että nuo ihmiset kerjäävät aina huomiota itselleen, kun siihen vain tulee tilaisuus.
Niitä tyyppejä, jotka kesken palaverin alkavat selittää muka-hauskaa läppää tai laulamaan she makes me go:ta työpaikan lounaalla. Joo, joidenkin mielestä se on ehkä ihan huvittavaa, mutta kun sama tyyppi läpisee paskaa joka 45 minuutin ruokatauon verran joka päivä, niin alkaa pikkuhiljaa she makes me gouailut vähän tympäistä.
Joskus olisi kiva olla ihan rauhassa. Ei hiljaisuutta tarvite pelätä.
Pidemmän päälle se alkaa käymään hermoille, kun joku koko ajan pälättää tai läpisee turhia. Ei kukaan jaksa kuunnella turhaa jauhantaa joka päivä, varsinkin kun jauhaja tai laulaja tai vitsien kertoja on aina sama. Toki joidenkin luonteeseen kuuluu puheliaisuus ja (yli)sosiaalisuus, mutta joskus näidenkin ihmisten olisi ihan suotavaa olla hiljaa. Kuitenkin silloin, kun sitä heiltä eniten vaadittaisiin, he eivät siihen pysty ja siksi me nautimme lounaamme boom kah:n soidessa hänen äänihuuliensa tuotoksena.
Kesken kokeen tai palaverin nämä hassunhauskat ilopillerit eivät vain malta pysyä hiljaa, vaan koko pääsykokeen ajan kuuntelen hyräilyä ja lauleskelua vierustoverini puolelta, biisi vaihtui aina Bingo Playersien cry:stä titaniumiin, ja nyt sama meininki jatkuu tunneilla, koska kyseinen ihminen ei vain niele sitä, ettei aina tarvitse olla äänessä ja esillä, vaikka siitä kuinka tykkäisikin - esillä ja huomion keskipisteenä olemisesta.
Loppujen lopuksi ainakin kaltaisilleni, hiljaisemmille ihmisille näiden päläpättäjien ja huomiota jatkuvasti hakevien ihmisten seura on hyvin rasittavaa. Minä nauttisin mieluummin lounaani (tai kokeeni) ilman turhaa pälinää ja draamaa. Joskus kaipaa hiljaisuutta kaiken hälinän keskelle, ei aina jaksa kuunnella turhia pälinöitä, vaan joskus tekee vain mieli rauhoittua kaiken häslingin keskellä.
Siinä vaiheessa mä en ainakaan hymise huvittuneena jonkun huomionhakuyrityksille, kun sama henkilö aloittaa turhanpäiväisen pälinän ja she makes me go:n neljännentoista kerran lounastauon aikana. Hiphei miten fantsua, sä keräät kyllä huomion, mutta entäs jos ketään ei oikeasti kiinnosta?
tiistai 15. lokakuuta 2013
kahden miehen loukku
Olen nyt viimein oppinut senkin, että aina, ihan joka kerta, joka tilanteessa, jossa siltä vain tuntuu, ihmisen pitäisi kuunnella itseään ja tehdä niin kuin alitajunta ja muut moraaliset toiminnot viestittävät.
Olin tutustunut kahteen mieheen, joista toisesta olin jo pitkään ollut hyvin kiinnostunut, ja joista toinen oli enemmän kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. En aluksi ollut varma, mitä minä halusin.
Se, mies, johon minä aina enemmän tunsin vetoa, hän ei kuitenkaan ollut varma minusta. Tai yhtään mistään, etenkään siitä, halusiko hän ylipäätään seurustella kenenkään kanssa tai edes tapailla ketään. Erään hyvin vaikean ja sekavaluontoisen keskustelun jälkeen me sitten tavallaan ajauduimme erillemme ja palasimme asiaan vasta ihan äskettäin.
Sillä aikaa minä olin kuitenkin jo ehtinyt muualle.
Oikeastaan hän, "mies numero kaksi", ei koskaan edes kiinnostanut minua siinä määrin missä ensimmäinen. Jokin minussa koko ajan kielsi edes ryhtymästä siihen, mutta koska juttu ykkösen kanssa oli tyrehtynyt jo alkutekijöihinsä, minä annoin toiselle mahdollisuuden, vaikkei hän minua ihan yhtä lailla puoleensa vetänytkään.
Sitten kuitenkin kävi klassiset, eli kun toinen oli jo alkanut ihastua minuun, ykkönen palasi kuvioihin tunteitaan tunnustaen ja minä tietysti sekosin siitä ja vain valkoisen heppa puuttui tarinasta, jotta me voisimme ratsastaa yhteiseen loppuumme ja läpäläpä.
Nyt kun ykkönen oli ilmaantunut takaisin, minä jouduin miettimään, mitä mistään halusin. Olin ollut toisen kanssa vain siksi, että ykkönen oli sanonut minulle ei, mutta annoinko minä toisen kuvion vain jäädä (ja satuttaa sitä tyyppiä, jota näin muutaman kerran ykkösen sanottua minulle ei?) Minä vain ajattelin antavani hänelle mahdollisuuden.
Koko ajan tiesin, ettei minun olisi pitänyt nähdä häntä, mikäli haikailin jotakuta toista. Koko ajan olin valmis kääntämään takkini ja hylkäämään hänet. Tiedän olevani ja olleeni kauhea, mutta en vain tohtinut sanoa hänelle ei, koska ei minulla silloin mitää syytä siihen ollut. Ajattelin, että kyllähän me saisimme tutustua (vaikka minä ehkä muita haikailisinkin) mutta en olisi saanut tehdä sitä, koska teoillani johdin häntä harhaan. Nyt hän luullee, että minä olisin enemmänkin kiinnostunut, mutta totuus on, etten koskaan oikeastaan edes ollut.
Tämän kuvion alkuvaiheilla muistan ajatelleeni etten saisi tehdä tätä. Etten saisi tapailla häntä vain koska en saanut sitä miestä, jonka alunperin olisin halunnut. Sillä minä tiesin, että jos tämä päivä joskus tulisi; että se haluamani mies muuttaisikin mielensä, tiesin, että silloin muuttaisin mieleni ihan yhtä nopeasti ja hyppäisin siihen tarinaan, johon alunperinkin olisin halunnut osaksi.
Mutta hänkin, "mies numero kaksi", tiesi sen. Minä sanoin hänelle, etten koskaan luvannut sitoutua mihinkään. Että hän sanoi minulle olevansa sen kanssa ok, että hänelle oli ok, etten minä tiennyt mitä halusin elämältä tai hänestä. Minä sanoin hänelle, että edellinen kuvioni oli juuri päättynyt, minkä takia en halunnut aloittaa mitään uutta. Hän oli sanonut ymmärtävänsä, mutta halusi silti tavata minua. Vain katsoakseen mihin se johtaisi.
Minä: "Mutta kun minä en koskaan halunnut johdatella sinua mihinkään. Minä en koskaan tullut iskemään sinua, ja kun sinä tulit, minä sanoin sinulle etten minä halua seurustella tai tapailla ketään vakavasti."
Hän: "Niin että sä voit kyllä tapailla muita mutta et mua."
Ja sitten se tietysti loukkaantui.
Minä: "Mutta sä tiesit, että mulla oli tämä juttu kesken. Ja mä sanoin sulle, etten mä sen takia.."
Hän: "Nii... Mut en mä nyt silti aatellu et tää loppus vaan koska sä päätät jatkaa sitä edellistä suhdettas."
Minä: "Mä sanoin sulle etten sitoudu mihinkään. Että mulle on ok nähdä sua, mutta että se ei tarkoita mitään vakavoitumista tms."
Hän: "No en mä ois naimisiin ollu menossakaa mut me ei siis voida enää nähdä koska sä palaat Villen (nimi muutettu) kanssa vai?"
Minä: "Niin.."
Hän: "Menkää vittuun."
Hän ottaa takkinsa.
Ja sitten hän lähtee, vihaisena, ja minusta tuntuu pahalta. Olin mielestäni tehnyt hänelle kuvion selväksi, me olimme käyneet sen läpi monta kertaa; ettemme ottaneet juttua mitenkään vakavasti, koska emme me ikinä olleet edes tehneet mitään vakavampaa, me olimme vain näheet yhteensä kolme kertaa, enkä oikein koskaan ollut ajatellut, että hän tuona aikana, ehkä yhteensä parina tuntina olisi ehtinyt kiintyä minuun niin paljon.
Minä olin varoittanut häntä Villestä mutta hän itse oli halunnut lähteä huopaamaan heikoille jäille. Kun hän sitten näkee minut juttelemassa sen miehen kanssa, jonka takia hänet hylkäsin, se katse viiltää.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Kännissä olet ääliö
Uuteen nousuun
Samoilla silmillä
Nyt lähtee
Work hard, play hard
Oon pyrkiny vähentää muttei vähene
jnejnejne.
Jaahas, mä ajattelen kirjauduttani naamakirjaan, se on taas sunnuntai. Sunnuntai; päivä, jona kaikki kanavat täyttyvät ihmisten partypäivityksistä ja/tai oloista.
Oloja..
Oli vissii iha kohtuu hauska ilta eilen ku yrjösin matkalla postilaatikolle..
Koskeeks kellää muulla päähän??
Se tunne, ku heräät jonku vitun randomin vierestä..taas
jnejnejne.
Joka viikonloppu sama kaava, ja useimmiten ne ovat samat ihmiset, joiden ansioista facebookit täyttyvät noista uutisista ensin pe-la ja lopuksi koko irtiotollisen iloittelun kruunaa sunnuntainen yrjöpanokrapulavitunmoinendarra-päivitys, joka on tietty pakko tehdä. Joka sunnuntai.
Ja maanantaina sitten uuteen nousuun.
En mä tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi kännäilyä täytyy hehkuttaa niin paljon. Ymmärrän sen, että esim. "aloiteltaessa" jonkun luona kyseisellä porukalla on varmaan ihan hauskaa jne.,mutta miksi (turhaan) tehdä facebookiin lähinnä noloja, myötähäpeää herättäviä päivityksiä.
Me halutaan vaan pitää hauskaa ja elämänhän pitää olla, eikö?
Tytön paras ystävä on kossuvissy<3<3<3
Horojen kaa "parilla" jonka jälkeen lähetään metsästää leijonia stadin yöelämään, grrr vrrnn vrrn!!!!<3
Nojoo, noi esimerkit olivat ihan itse keksittyjä (tai on tietysti mahdollista että joku on joskus sanonutkin noin), mutta aika lähellä nuo olivar niitä, mitä fb muun muassa oli pullollaan eilen.
Todisteluja siitä, että viina virtaa ja se on niin v-tun coolia, kyllä.
Kun tuota touhua on jo kestänyt ja sitä on jo saanut katsella jonkin aikaa, niin ketä enää kiinnostaa? Joskus "hauskat" päivitykset muuttuvat rutiiniksi, eikä mua itseäni ainakaan kiinnosta Pirjo-Kristiinan toilailut tai heräilyt jonkun raksamiehen punkasta.
Ja eikö noilla ihmisillä ole mitään kriittisyyttä omiin tekemisiinsä? Kuka käskee päivittämään siitä, jos henkilö Pirjo-Kristiina on herännyt jonkun randomin luota. Onko se muka oikeasti coolia? Sellainen asia, joka kannattaa ja halutaan jakaa muiden, puolituttujen ja työnantajienkin kanssa?
Jos näin, niin mä en enää tiedä, mitä sanoa.
Samoilla silmillä
Nyt lähtee
Oon pyrkiny vähentää muttei vähene
jnejnejne.
Jaahas, mä ajattelen kirjauduttani naamakirjaan, se on taas sunnuntai. Sunnuntai; päivä, jona kaikki kanavat täyttyvät ihmisten partypäivityksistä ja/tai oloista.
Oloja..
Oli vissii iha kohtuu hauska ilta eilen ku yrjösin matkalla postilaatikolle..
Koskeeks kellää muulla päähän??
Se tunne, ku heräät jonku vitun randomin vierestä..taas
jnejnejne.
Joka viikonloppu sama kaava, ja useimmiten ne ovat samat ihmiset, joiden ansioista facebookit täyttyvät noista uutisista ensin pe-la ja lopuksi koko irtiotollisen iloittelun kruunaa sunnuntainen yrjöpanokrapulavitunmoinendarra-päivitys, joka on tietty pakko tehdä. Joka sunnuntai.
Ja maanantaina sitten uuteen nousuun.
En mä tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi kännäilyä täytyy hehkuttaa niin paljon. Ymmärrän sen, että esim. "aloiteltaessa" jonkun luona kyseisellä porukalla on varmaan ihan hauskaa jne.,mutta miksi (turhaan) tehdä facebookiin lähinnä noloja, myötähäpeää herättäviä päivityksiä.
Me halutaan vaan pitää hauskaa ja elämänhän pitää olla, eikö?
Tytön paras ystävä on kossuvissy<3<3<3
Horojen kaa "parilla" jonka jälkeen lähetään metsästää leijonia stadin yöelämään, grrr vrrnn vrrn!!!!<3
Nojoo, noi esimerkit olivat ihan itse keksittyjä (tai on tietysti mahdollista että joku on joskus sanonutkin noin), mutta aika lähellä nuo olivar niitä, mitä fb muun muassa oli pullollaan eilen.
Todisteluja siitä, että viina virtaa ja se on niin v-tun coolia, kyllä.
Kun tuota touhua on jo kestänyt ja sitä on jo saanut katsella jonkin aikaa, niin ketä enää kiinnostaa? Joskus "hauskat" päivitykset muuttuvat rutiiniksi, eikä mua itseäni ainakaan kiinnosta Pirjo-Kristiinan toilailut tai heräilyt jonkun raksamiehen punkasta.
Ja eikö noilla ihmisillä ole mitään kriittisyyttä omiin tekemisiinsä? Kuka käskee päivittämään siitä, jos henkilö Pirjo-Kristiina on herännyt jonkun randomin luota. Onko se muka oikeasti coolia? Sellainen asia, joka kannattaa ja halutaan jakaa muiden, puolituttujen ja työnantajienkin kanssa?
Jos näin, niin mä en enää tiedä, mitä sanoa.
 |
| (c) weheartit.com |
perjantai 11. lokakuuta 2013
opiskelijoiden jatkuva bilettäminen
Vähitellen olen toden teolla alkanut kyllästyä siihen, että (opiskeluryhmäni) ihmiset eivät muuta nykyisellään teekään kuin bailaa ja biletä.
Nämä luokkakamuni nimittäin vetävät viinaa se kolmesta neljään kertaa viikossa. Mielestäni tuo on jo aika naurettavaa; yhdestä kahteen kertaan vielä jotenkin ymmärrän, mutta se, että juodaan jo enemmän kuin viikon joka toinen päivä, kertoo näistä ihmisistä jotain. Alkuviikolla kaupunki on tietty täynnä eri opiskelijajärjestöjen bileitä ja häppeningejä, joihin viina "luonnollisesti" aina kuuluu automaattisesti mukaan. Näiden alku- ja keskiviikon tapahtumien lisäksi tulee tietysti viikonloppu; peräti ainakin kaksi hyvää dokauspäivää; lauantai ja perjantai, ja sunnuntainahan on tietysti niin ylitsepääsemättömän coolia postata facebookiin olevansa pahimmassa darrassa ever.
Tuo touhu kuitenkin menee mielestäni jo yli. Nämä tyypit kuitenkin bilettävät joka päivä joka viikko ja mä en rehellisesti sanoen enää edes jaksa ymmärtää, miten he jaksavat tai edes haluavat "vetää naamat" yhtenään. Vaikka minä itse en mikään absolutisti olekaan, en jaksa ymmärtää jatkuvan ryyppäämisen "hienoutta" tai "cooliutta", mutta ehkä se onkin coolia lähinnä niille ja niiden ihmisten keskuudessa, jotka sitä harrastavat. Muut saattavatkin sitten nähdä koko touhun arveluttavana, mutta sillähän ei ole mitään väliä, koska 'me vaan halutaan pitää hauskaa.'
Tietysti on jokaisen oma asia, kuinka viinapainotteista vapaa-aikaa viettää, mutta tämä touhu ylittää ärsytyskynnykseni siinä vaiheessa, kun ryyppyjengi alkaa piilopainostaa muita mukaan. Ne pahimmat hardcore ryyppääjät värväävät lisää jengiä mukaan juuri 'älä ole tylsä' ja 'mitä muuta sä sit tekisit' -tekosyiden varjolla. Kun puolet luokasta painostaa mukaan, niin harva uskaltaa ja rohkenee kieltäytyä enemmistön edessä. Se on kuitenkin mielestäni väärin, mutta mikäs mä vanha matami noille vasta korkeakoulunsa aloittaneille olen sanomaan, ettei se ryyppäys kaikki kaikessa ole. Kaikki kiva ja hauskuus ei aina liity viinaan. Vapaa-aikaa voi, ja olisi ihan suotavaakin, viettää välillä muutenkin kuin jallupullo kourassa tai "naamat" hankinnassa.
Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä joukko ei enää osaa tai halua viettää vapaa-aikaansa muuten.
Kun joku/jotkut ovat kerran keksineet ryyppäämisen olevan se coolein ja menevin ja hauskin jne. tapa viettää elämää ja sitä vapaa-aikaa, niin mitäs sitä sitten muuttamaan.
Vain kertaalleen aiemmin jo korkeakoulussa olleet vanhat matamit leipoo kotona ja katsoo tv:tä perjantaisin.
Sillä, niin mä olen siitä touhusta ymmärtänyt, jos sä olet 19/20/21-vuotias, juuri koulun aloittanut, niin matamimainen touhuhan eristäisi sut kaikesta 'kivasta' - ja myös luokkakavereistasi. Ja ryhmänpaineen alla tunnetusti ihminen on heikoimmillaan, joten harva noista nuorista tytöistä ainakaan on rohjennut mun ryhmässäni sanoa enemmistöbailaajille ei. Minusta tämä on sääli, koska monet niistä eivät oikeasti haluaisi viettää joka päivää ryypäten, mutta taipuvat vahvojen persoonien edessä sanomaan kyllä kaikelle.
Surullistahan se on, mutta ei kukaan luonnollisestikaan halua tulla neuvotuksi omassa alkoholinkulutuksessaan tai vapaa-ajanviettotavoissaan, koska mitään vikaahan niissä ei tietenkään ole, ei.
 |
| Siis niin coolia ja kypsää toimintaa. (C) weheartit.com |
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
'aikuis'opiskelu
Olen todellakin viime päivinä havahtunut siihen, ettei minusta ole kouluhommia tekemään. Osasyynä siihen on varmasti se, että siitä on tuhottoman kauan, kun mun viimeksi olisi pitänyt tehdä jotain (ihan turhia) tehtäviä, mutta asenteestahan se on kiinni. Suurin ongelma ilmeneekin siinä, etten mä enää kaikkien näiden sekavien ja ei-koulutehtävällisten vuosien jälkeen osaa asennoitua johonkin niinkin turhaan kuin referaatteihin tai, niinpä, oikeasti, väritystehtäviin. (Kyseessä oli väriharmonia-tehtävä; väritä nämä alueet/pinnat yhteensopivilla väreillä jne. Tehtävä, jota minä vilkaisin enemmän kuin useasti miettien että ei kai tämä nyt ihan tosissaan ole se homma jota pitää tehdä??!) Mutta kun tuonkaltaisia, ja paljon aikaa vievämpiä tehtäviä tunkee ja puskee joka mahdollisesta kolosta, mä en jaksa asennoitua niihin jokaiseen yltiöpositiivisesti ja muistella, että tästä on hyötyä sitten joskus kun työllistytte.
Väritystehtävistä? Seriously.
Ongelma on siinäkin, että olen jo ollut niin pitkään työelämässä. (Alalla joka ei kiinnostanut, joten tässä sitä ollaan.) En vain jaksaisi pitkittää opiskeluja opiskelemalla kaikkea turhaa ja tyhjänpäiväistä (kuten mainitut väritystehtävät tai muut vastaavat). Tämän takiako käyn koulua viisi päivää viikossa kuudesta kahdeksaan tuntiin, väritystehtäviä tekemässä??
Huh.
Nojoo. Kaikkeen pitäisi asennoitua positiivisesti, mutta tällaisissa tilanteissa se tuntuu aika vaikealta. Pitää kuitenkin yrittää miettiä, että jotenkin tämä kaikki hyödyttää minua sitten hamassa tulevaisuudessa uudessa työssä ja uudessa yrityksessä ja niin edelleen.
Enemmän kuitenkin houkuttaisi sanoa ei turhalta tuntuville raporteille, muille yhdentekeville selonteoille harmonioista ja ala-asteaikaisista kieliopeista ja olla kuten muinakin päivinä; unohtaa kouluhommat ja katsoa sen sijaan vaikka Dawson's Creekiä, muistella nuoruutta ja toivoa, että väritysharmonian ope olisi edes vähän enemmän James van der Breekin näköinen.
Siinä sitä motivaatiota.
Paitsi huh, missä vaiheessa siitä tuli noin vanha ? Ja musta?
Ja voihan hillybilly mikä kuva. Ja kello alkaakin olla kohta sen verran että JvdB valtaa ruudun ja meitsi unohtaa kouluhommat. Erityisesti ne tylsät ja ne, joiden palautus on huomenna. Blaah.
Väritystehtävistä? Seriously.
Ongelma on siinäkin, että olen jo ollut niin pitkään työelämässä. (Alalla joka ei kiinnostanut, joten tässä sitä ollaan.) En vain jaksaisi pitkittää opiskeluja opiskelemalla kaikkea turhaa ja tyhjänpäiväistä (kuten mainitut väritystehtävät tai muut vastaavat). Tämän takiako käyn koulua viisi päivää viikossa kuudesta kahdeksaan tuntiin, väritystehtäviä tekemässä??
Huh.
Nojoo. Kaikkeen pitäisi asennoitua positiivisesti, mutta tällaisissa tilanteissa se tuntuu aika vaikealta. Pitää kuitenkin yrittää miettiä, että jotenkin tämä kaikki hyödyttää minua sitten hamassa tulevaisuudessa uudessa työssä ja uudessa yrityksessä ja niin edelleen.
Enemmän kuitenkin houkuttaisi sanoa ei turhalta tuntuville raporteille, muille yhdentekeville selonteoille harmonioista ja ala-asteaikaisista kieliopeista ja olla kuten muinakin päivinä; unohtaa kouluhommat ja katsoa sen sijaan vaikka Dawson's Creekiä, muistella nuoruutta ja toivoa, että väritysharmonian ope olisi edes vähän enemmän James van der Breekin näköinen.
Siinä sitä motivaatiota.
Paitsi huh, missä vaiheessa siitä tuli noin vanha ? Ja musta?
Ja voihan hillybilly mikä kuva. Ja kello alkaakin olla kohta sen verran että JvdB valtaa ruudun ja meitsi unohtaa kouluhommat. Erityisesti ne tylsät ja ne, joiden palautus on huomenna. Blaah.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
uusi elämä ja talen marjaanat
Outoa käydä kotona. Jyväskylässä. Vai onko tämä edes koti? Sanonko mä tätä edes kodiksi. Pitääkö mun sanoa tätä kaupunkia kodikseni vain siksi, että mä satuin syntymään tänne eräänä elokuisena päivänä parikymmentä vuotta sitten ja se vei multa samaiset parikymmentä vuotta päästä täältä pois. Kotiin voi aina palata, sitä sanotaan, mutta sanonko minä kodiksi paikkaa, johon en välittäisi palata?
Olen ajanut näitä teitä niin monta kertaa, mutta nyt kaikki tuntui erilaiselta, kun en enää asu täällä. Tuntui oudolta ajatella, että vastahan minä asuin täällä, vielä 2 kuukautta ja melkein kuukausi sitten, ja nyt minusta tuntuu, ettei aikaa ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle enää ole koskaan ollutkaan.
Se ei tuntunut enää samalta, ajaa sitä moottoritietä, poiketa Pandan tehtaalle tai sille tietylle ABC:lle tankkaamaan. Se oli erilaista silloin kun asuin täällä ja kaikki se oli täysin normaalia ja itsestään selvää.
Kävellessäni keskustassa kaikki kyllä näyttää tutulta, mutta en enää voisi kuvitella asuvani täällä. Entisen asunnon ohi mennessäni mä mietin, millaista elämää siellä nyt vietetään, mutta jotenkin tuntuu, etten minä enää haluaisi, enkä pystyisi palaamaan siihen elämään. Se tuntuu kaukaiselta; kaikki ne murheet, erot, sairastumiset ja ongelmat. Vielä vähän aikaa sitten se kaikki kuitenkin oli vielä hyvin oleennainen osa elämääni, hyvin pitkä osa, vaikea ja ahdistava, mutta nyt tuntuu ettei sitä osaa koskaan edes ollut. Minä en enää muista niitä aikoja, en niitä tuntoja tai ajatuksia. Minusta tuntuu oudolta muistella sitä kaikkea; niitä ihmisiä.
Olinko mä joskus ton kanssa. Hengattiinko me oikeasti tolla porukalla. Käytiinkö me aina viikonloppuisin siellä ja tuolla.
Ja jotenkin, minusta tuntuu hieman surulliselta kirjoittaa tätä, mutta tuntuu, että minä olen ajautunut erilleni näistä ihmisistä täällä. Vaikka meillä on yhteinen (ystävyys-)menneisyys, ne ihmiset eivät enää tunnu samoilta. Ne eivät ole myötäeläneet elämääni pääkaupunkiseudulla, heillä ei ole mitään käsitystä siitä, he eivät enää oikeastaan edes tiedä minun elämästäni mitään näiden viimeisimpien viikkojen ajalta, enkä minä heidän. Vaikka he tietävät tapahtumista siellä, he eivät ole olleet läsnä niiden tapahtuessa. Ei tunnu samalta puhua kaikesta siitä, kun he eivät itse koskaan kokeneet niitä tapahtumia.
Eikä tunnu enää samalta, juoruta siitä Talen Marjaanasta tai puhua niistä ihmisistä, jotka minä tunsin asuessani Jyväskylässä. Talen marjaanat eivät enää liity elämääni millään tapaa. Minulla on uudet kuviot ja uudet tuttavuudet, ja jotenkin vanhojen muistelu saa hieman haikeaksi, mutta oikeastaan minä en edes tätä kaikkea enää kaipaa. Tämä ei enää tunnu omalta.
En minä koskaan viihtynyt täällä. Minähän halusinkin aina pois. Pois täältä, siitä elämästä. Ja nyt minä olen viimein tyytyväisempi nykyiseen enkä enää kaipaa niitä tekijöitä, jotka saivat minut haikailemaan pois entisestä. Se ehkä tuntuu hieman surulliselta, mutta ei minulla ole täällä enää mitään.
Joskus on käännettävä sivua elämässä.
Joskus asiat vain muuttuvat. Joskus niin vain käy.
Minä en vain enää halua palata niihin aikoihin, jotka aiheuttivat minulle niin paljon surua ja murhetta, mikä ylipäätään sai minut haluamaan täältä pois.
Ja se aika on ohi.
Olen ajanut näitä teitä niin monta kertaa, mutta nyt kaikki tuntui erilaiselta, kun en enää asu täällä. Tuntui oudolta ajatella, että vastahan minä asuin täällä, vielä 2 kuukautta ja melkein kuukausi sitten, ja nyt minusta tuntuu, ettei aikaa ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle enää ole koskaan ollutkaan.
Se ei tuntunut enää samalta, ajaa sitä moottoritietä, poiketa Pandan tehtaalle tai sille tietylle ABC:lle tankkaamaan. Se oli erilaista silloin kun asuin täällä ja kaikki se oli täysin normaalia ja itsestään selvää.
Kävellessäni keskustassa kaikki kyllä näyttää tutulta, mutta en enää voisi kuvitella asuvani täällä. Entisen asunnon ohi mennessäni mä mietin, millaista elämää siellä nyt vietetään, mutta jotenkin tuntuu, etten minä enää haluaisi, enkä pystyisi palaamaan siihen elämään. Se tuntuu kaukaiselta; kaikki ne murheet, erot, sairastumiset ja ongelmat. Vielä vähän aikaa sitten se kaikki kuitenkin oli vielä hyvin oleennainen osa elämääni, hyvin pitkä osa, vaikea ja ahdistava, mutta nyt tuntuu ettei sitä osaa koskaan edes ollut. Minä en enää muista niitä aikoja, en niitä tuntoja tai ajatuksia. Minusta tuntuu oudolta muistella sitä kaikkea; niitä ihmisiä.
Olinko mä joskus ton kanssa. Hengattiinko me oikeasti tolla porukalla. Käytiinkö me aina viikonloppuisin siellä ja tuolla.
Ja jotenkin, minusta tuntuu hieman surulliselta kirjoittaa tätä, mutta tuntuu, että minä olen ajautunut erilleni näistä ihmisistä täällä. Vaikka meillä on yhteinen (ystävyys-)menneisyys, ne ihmiset eivät enää tunnu samoilta. Ne eivät ole myötäeläneet elämääni pääkaupunkiseudulla, heillä ei ole mitään käsitystä siitä, he eivät enää oikeastaan edes tiedä minun elämästäni mitään näiden viimeisimpien viikkojen ajalta, enkä minä heidän. Vaikka he tietävät tapahtumista siellä, he eivät ole olleet läsnä niiden tapahtuessa. Ei tunnu samalta puhua kaikesta siitä, kun he eivät itse koskaan kokeneet niitä tapahtumia.
Eikä tunnu enää samalta, juoruta siitä Talen Marjaanasta tai puhua niistä ihmisistä, jotka minä tunsin asuessani Jyväskylässä. Talen marjaanat eivät enää liity elämääni millään tapaa. Minulla on uudet kuviot ja uudet tuttavuudet, ja jotenkin vanhojen muistelu saa hieman haikeaksi, mutta oikeastaan minä en edes tätä kaikkea enää kaipaa. Tämä ei enää tunnu omalta.
En minä koskaan viihtynyt täällä. Minähän halusinkin aina pois. Pois täältä, siitä elämästä. Ja nyt minä olen viimein tyytyväisempi nykyiseen enkä enää kaipaa niitä tekijöitä, jotka saivat minut haikailemaan pois entisestä. Se ehkä tuntuu hieman surulliselta, mutta ei minulla ole täällä enää mitään.
Joskus on käännettävä sivua elämässä.
Joskus asiat vain muuttuvat. Joskus niin vain käy.
Minä en vain enää halua palata niihin aikoihin, jotka aiheuttivat minulle niin paljon surua ja murhetta, mikä ylipäätään sai minut haluamaan täältä pois.
Ja se aika on ohi.
perjantai 4. lokakuuta 2013
noloja banaaneja ja nerokkaita oivalluksia
Tällä viikolla olen yrittänyt ottaa uusia ideoita, ehdotuksia ja mahdollisuuksia avoimemmin vastaan. Välillä olen onnistunutkin, mutta toisinaan olen palannut siihen helpompaan kaavaan; en jaksa/ehdi/pysty koska väsyttää/nälättää/ei huvita/kiinnosta/jaksa..
Tällä viikolla huomasin myös, kuinka paljosta jää paitsi, mikäli ei ikinä osallistu mihinkään. Aikaisemmat viikot täällä mua on vähän laiskotuttanut, ei ole oikein kiinnostanut mennä mukaan kaikkiin partyhömpötyksiin tms.,mutta tällä viikolla minä päätin antaa niille mahdollisuuden. Olla hölmö, nolo ja tehdä jotain tyhmää, jos ehdotettu ohjelma/tekeminen sitä vaatisi. Ja niinpä, nyt viikon jälkeen, olen ehkä ollut hieman nolo tai naurettava laulaessani Titanicia tai näyttänyt idiootilta pukeutuessani banaaniksi eräisiin teemabileisiin, mutta mitä sitten? Koska tällä viikolla olen lähentynyt huomattavasti muiden ryhmäläisteni kanssa (vaikka meitä onkin montaa ikää ja tyyppiä) ja minulla on ollut paras viikko täällä juuri siksi, että olen päässyt mukaan uusiin juttuihin.
Jos vain istuu kotona, ei voi odottaakaan että muut tulisivat hakemaan jokaiseen rientoon ja rillutteluun. Minua itseäni ehkä vaivasi hieman tuo asenne ennen tätä viikkoa; mietin miksi olen tylsistyneenä kotona kun muut pyörivät kylillä, mutta kaiken aikaa minun olisi vain itse täytynyt ottaa osaa rientoihin eikä pyöritellä peukaloita ja manata kyseistä sakkia pimeimpään helv- helsinkiin.
Sen sijaan, että sanoo kaikelle automaattisesti ei, voisi olla syytä miettiä, miksi näin tekee. Kaikelle ei tietenkään tarvitse eikä voi sanoa kyllä (ja minulle keskellä viikkoa bailut ovat jatkossa aika nounou-homma), mutta jos ei ikinä suostu mukaan tai edes harkitse hetkeä, vähitellen kukaan ei enää pyydäkään.
Ja kaikkein naurettavinta tässä koko asiassa on se, että multa itseltäni on vaatinut monta vuotta tajuta tämä. Nyt kun se on kirjoitettuna ylös, se tuntuu ihan itsestäänselvältä, mutta oikeasti asian pistäminen toteutukseen ei ole niin yksinkertaista. Hetkessä eläminen, murehtimatta eläminen ja kaikenlainen spontaaniuus on välillä hyvinkin vaikeaa. Mutta miksi? Siksikö, että kaikki asiat vain painavat päälle ja estävät hetkessä elon? Siksikö, että ajatellaan onnellisuuden tulevan 'sitten kunhan...' ? Vai siksikö, että me itse jarruttelemme ja estämme itseämme tarttumasta uusiin tilaisuuksiin. Ehkä vaikeinta onkin saada oma asenne muuttumaan; ensimmäinen kyllä jollekin epävarmalle, nololle tai muuten vain arveluttavalle tai jaksasinkohan mä -idealle on se vaikein.
Mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)