Tällä viikolla huomasin myös, kuinka paljosta jää paitsi, mikäli ei ikinä osallistu mihinkään. Aikaisemmat viikot täällä mua on vähän laiskotuttanut, ei ole oikein kiinnostanut mennä mukaan kaikkiin partyhömpötyksiin tms.,mutta tällä viikolla minä päätin antaa niille mahdollisuuden. Olla hölmö, nolo ja tehdä jotain tyhmää, jos ehdotettu ohjelma/tekeminen sitä vaatisi. Ja niinpä, nyt viikon jälkeen, olen ehkä ollut hieman nolo tai naurettava laulaessani Titanicia tai näyttänyt idiootilta pukeutuessani banaaniksi eräisiin teemabileisiin, mutta mitä sitten? Koska tällä viikolla olen lähentynyt huomattavasti muiden ryhmäläisteni kanssa (vaikka meitä onkin montaa ikää ja tyyppiä) ja minulla on ollut paras viikko täällä juuri siksi, että olen päässyt mukaan uusiin juttuihin.
Jos vain istuu kotona, ei voi odottaakaan että muut tulisivat hakemaan jokaiseen rientoon ja rillutteluun. Minua itseäni ehkä vaivasi hieman tuo asenne ennen tätä viikkoa; mietin miksi olen tylsistyneenä kotona kun muut pyörivät kylillä, mutta kaiken aikaa minun olisi vain itse täytynyt ottaa osaa rientoihin eikä pyöritellä peukaloita ja manata kyseistä sakkia pimeimpään helv- helsinkiin.
Sen sijaan, että sanoo kaikelle automaattisesti ei, voisi olla syytä miettiä, miksi näin tekee. Kaikelle ei tietenkään tarvitse eikä voi sanoa kyllä (ja minulle keskellä viikkoa bailut ovat jatkossa aika nounou-homma), mutta jos ei ikinä suostu mukaan tai edes harkitse hetkeä, vähitellen kukaan ei enää pyydäkään.
Ja kaikkein naurettavinta tässä koko asiassa on se, että multa itseltäni on vaatinut monta vuotta tajuta tämä. Nyt kun se on kirjoitettuna ylös, se tuntuu ihan itsestäänselvältä, mutta oikeasti asian pistäminen toteutukseen ei ole niin yksinkertaista. Hetkessä eläminen, murehtimatta eläminen ja kaikenlainen spontaaniuus on välillä hyvinkin vaikeaa. Mutta miksi? Siksikö, että kaikki asiat vain painavat päälle ja estävät hetkessä elon? Siksikö, että ajatellaan onnellisuuden tulevan 'sitten kunhan...' ? Vai siksikö, että me itse jarruttelemme ja estämme itseämme tarttumasta uusiin tilaisuuksiin. Ehkä vaikeinta onkin saada oma asenne muuttumaan; ensimmäinen kyllä jollekin epävarmalle, nololle tai muuten vain arveluttavalle tai jaksasinkohan mä -idealle on se vaikein.
Mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti