not just another year

Vuoden viimeinen päivä ja pitäisi heitellä falskeja lupauksia ilmaan. Kuten:
vastedes en enää syö suklaata
liikun enemmän
laihdun väh. sen 2 vaatekokoa / 5 kiloa / jnejnejne
sipsilakko
ei enää pitsaa darrapäivinä
vähemmän darrapäiviä
ei enää yksiäkään uusia kenkiä
tai vaatteita
syön terveellisemmin
aloitan d-vitamiinin käytön
teen koulu/työhommat ahkerasti ja tehokkaasti / jne
leikkaan uudenlaisen hiusmallin (ja mietin samalla kuitenkin että never gonna happen..)
en osta vaatteita H&M:ltä (laatu on kuitenkin joka kerta yhtä p.... mutta eihän sitä koskaan usko ennen kuin pesee sen ihkuraksupoksu uutuus-nyhet paidan siinä sallitussa kolmenkympin pesuohjelmassa ja huomaa ko. paitulin sen jälkeen olevan käyttökelvoton rätti as always jnejne.
ja voisi toki yrittää kirjoitella aktiivisemmin
ja rauhoittua
ja lopettaa ihmissuhdeasioissa säätämisen
ja ja yrittää olla hermostumatta ja loukkaantumatta aina kun (eli joka päivä) kun joku vähän nälvii / kettuilee / suoranaisesti vittuilee / muuten vain ärsyttää tai jupisee vituttaen joka asiasta vastaan
mutta ei.
En tollaiseen kuitenkaan pysty. Lupailemaan asioita, joiden toteutuminen jo paperilla kuulostaa mahdottomuudelta.

suklaa
sipsilakko
liikunnallisuuden lisääminen
kuntosalijäsenyys nevööör
kävellen kouluun ja töihin
politiikasta kiinnostuminen
autoton kuukausi
vaatteiden oston vähentäminen
mukavampi muille ja muut mukavampia minua kohtaan jepjep
porkkana päivässä jnejne....

Sen sijaan mä voisin antaa itselleni luvan jatkaa samaan malliin kuin ennen. Luvan siihen, että tammikuun lopulla ei tarvitse / täydy tuntea morkkista, jos (KUN) tehdyt lupaukset ja lätinät eivät olekaan toteutuneet. Luvan olla lätisemättä turhia ja sössöttämästä uusista elämänasenteista, positiivisista ajatusmalleista ja terveemmistä tavoista ja mitä ikinä sitä ihmiset itselleen lupailevatkaan. En lupaa mitään, mutta tiedän, etten tule muuttumaan radikaalisti elämäntavoiltani tai -asenteiltani vuoden 2014:kaan aikana. Olen varmaan vuoden lopussa edelleen se sama heebo, joka ei koskaan tule olemaan tyytyväinen itseensä ja joka tulee aina olemaan edes jollain määrin kujalla tai sekaisin elämäntilanteiden ja ihmissuhteidensa kanssa.
Mikäs sitä loistavaksi ja toimivaksi havaittua toimintamallia muuttamaan..


Joka kerta on yhtä hemaisevan hempseää tajuta miettivänsä, miksi koskaan päättyikään tiettyihin ratkaisuihin ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Pari kuukautta myöhemmin tajuta, kuinka erilailla asiat olisikaan, jos ne jo alunperin olisi kyennyt näkemään kuten myöhemmin.

Samaan aikaan olen kuitenkin jollain tapaa varsin tyytyväinen siihen, että ylipäätään pohdin niitä asioita (ainakin toisinaan) ja yritän hakea niihin jotain muutosta (vaikkakin toisinaan kummemmin onnistumatta), mutta koska uuden vuoden alla on jeesusteltava kornisti, niin lätistäköön tähän loppuun vielä että tärkeintä on aina yrittää. Jos minä jotain tämän vuoden aikana opin muistin uudelleen; ole armollinen itsellesi ja kuuntele itseäsi. Tavoittele niitä asioita, jotka itseä pohjimmiltaan ja aidosti kiinnostavat. Ei niitä asioita, joita muut olettavat, odottavat tai haluavat sinun tekevän.

Jos tämänkin vuoden aikana jotain tajusin niin sen, ettei sillä, mitä muut tekevät, ajattelevat ja lupailevat ole itsesi kannalta mitään väliä. Loppujen lopuksi jokainen kun itse on varsin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, vaikkakin myös muiden läsnäololla ja -olemattomuudella on siihen melkoisen suuri vaikutus.

Tämän vuoden aikana olen kyllä tajunnut muiden ihmisten vaikutuksen ja ympäristön merkityksen. Aina siihen ei voi suoraan vaikuttaa, mutta aina on edes pieni mahdollisuus tehdä jotain. Se voi tarkoittaa maisemanvaihdosta ja radikaalejakin muutoksia, mutta vähitellen olen alkanut uskoa siihen, että jokaisella asialla on tarkoituksensa. Aina tarkoitus ei selviä heti, mutta useimmiten se valkenee ajan mittaan. Jotain piilee aina eräänlaisena opetuksena luettavissa rivien välistä.

Ja kaikista tärkeintä onkin, että kun tämä jotain ei hyvinkään usein kulje ilmiselvässä muodossa ja vastauksena kysymykseen mitä, on silloin itse selvitettävä, mitä se jotain on. Otettava aikaa itselleen, kuunneltava itseään ja mietittävä, mihin suuntaan oman elämänsä haluaa kulkevan; mihin sen itse haluaa johtavan.

Näihin sekaviin mietelmiin haluan vielä toivottaa kaikille parempaa vuotta 2014.
Vuotta, josta jokainen itse ympäristöineen, tekoineen ja yrittämisine tekee sellaisen kuin siitä tulee.
Vaikka kaikki ei aina mene kuten suunniteltu on, on muistettava, että joskus uudet suunnitelmat paljastuvatkin alkuperäisiä paremmiksi.

Prospero año y felicidad!

painajainen ennen joulua 23.0

Mulle tulee taas sama olo kuin 5-vuotiaana. Kun huudetaan, ärjytään ja puretaan patoutunutta stressiä ja raivoa. Ihmetellään, miten mä voin olla näin tyhmä. Miksen mä tajunnut teidän ärjynnän lomasta niitä sekavia ohjeita, joita mulle rähistiin.
Laita sitä sinappia tuohon. Ei siihen! Tuohon!! Ei noin vaan näin. Taita enemmän sitä paperia! Toiselta puolelta. Enemmän! Ei siitä! Anna se paperi tänne...


Mulla on ihan samanlainen olo kuin viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten ennen aattoa. Minulle räyhätään joka asiasta ja mä olen se helpoin sylkykuppi. Kun mä en jossain vaiheessa enää jaksa - kuten viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, mua syytellään ja kuulen, kuinka perästä mutistaan ei sulle voi sanoa mitään. Otat joka asiasta aina itseesi.
Mutta kyllä mulle voisi sanoa. Kohteliaasti. Samalla puhetyylillä ja äänenpainolla kuin ne onnelliset perheet jenkkileffoissa toisilleen puhuvat.
Sellainen mä olen minä piipitän säälittävällä, itkuun katkeavalla äänellä, tänäkin vuonna, mietin myöhemmin, ja kuittaan kaiken poistumalla huoneeseeni. Tälläkään kertaa kukaan ei seuraa perässä ja pitäisihän mun nyt jo olla aikuinenkin.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Yksi sellainen on se käyttäytymismalli, joka perheeltä omaksutaan hyvin varhaisessa iässä. Mun tapani suhtautua siihen kaikkeen oli ja on vetäytyä pois siitä. Mä en koskaan ollut riittävän vahva jäämään niihin tilanteisiin, vaatimaan kunnioitusta muilta, ja koska mä en tehnyt sitä jouluna ´97 mä en tee niin edelleenkään. Mä olen edelleen "niin älyttömän herkkä" ja sentimentaalinen ja kaikkien noiden joulujen (ja muidenkin vuodenpäivien) takia varmaan tulen sellaisena aina pysymäänkin. Mä itkin pienenä paljon. Mä olin surullinen ja onneton lapsi. Nyt myöhemmällä iällä joku voisi psykologioida nykyisten käytösmallien pohjautuvan noista ajoista ja niinpä mä en edelleenkään saa sanotuksi mitään, vaan otan kaiken itseeni ja annan muiden perheenjäsenteni päivitellä suhtautumistani heidän käytökseensä.

On totta. että jotkut kestävät sellaista helpommin. Mutta en minä. Sellainen minä olen. Typerän naiivi sentimentaalinen herkkä penska, jolle ei saa ikinä sanoa pahasti. Välillä mä jaksan esittää vahvaa, mutta jotenkin aina kotona käydessäni mä olen edelleen se pikkupenska, joka purskahtaa itkuun, kun joku vähänkin ärähtää. Tämä perhe teki minusta sellaisen.

vähän erilainen joulumieli

Olen päättänyt unohtaa kaikki murheet joulun ajaksi. Vaikken enää joulusta itse niin juhlana perustakaan, olen päättänyt lykätä vaikeiden asioiden miettimistä ja päätösten tekemistä joulupyhien jälkeiseen aikaan.

On vaikeaa keskittyä arkeen, kun ajatukset pyörivät jatkuvasti muualla. Olen yrittänyt ostaa lahjoja, vaikka turhaltahan välittämisen osoittaminen materiana nykyään tuntuu, mutta kaupoissa kierrellessäni minulle tulee vain tekopyhä olo. Miksi ostaisin äidilleni Maailman paras äiti/ Världens bästa mamma / the best mama ever -mukin vain koska on joulu? Äitini pitäisi tietää, että arvostan kyllä häntä kaikkina niinä muinakin 364:nä päivänä.

En ole koskaan tykännyt ostaa paniikki- tai pakkolahjoja läheisilleni. Kun minulta kysytään lahjatoiveita, se on joka kerta yhtä ahdistavaa, koska mä en halua tai tarvitse mitään turhaa, mille mulla ei oikeastikaan koskaan ole mitään käyttöä. En tarvitse jälleen yhtä imelää, kornia mukia, vilttiä tai H&M:n alepisteestä kaivettua sitä ainoaa, ok:n näköistä sormusta.

Jotenkin tällaisina hetkinä tulee olo, että mieluummin olisin ilman noita turhia krumeluureja ja krääsäroippeita ja ottaisin vastaan jotain aitoa. En välttämättä materiaa; halauksen tai kauniita sanoja; että sä välität ja arvostat minua.

Niitä asioita, joita on niin kauhean vaikea osoittaa vuoden jokaisena päivänä, mutta joita sitten sinä ainoana päivänä vuodessa yritetään tuoda ilmi miljoonannen mukin, taas yhden torkkupeiton tai halpishelminauhan muodossa - osumatta ihan maaliin.

Vaikka lahjojen antaminen (ja saaminen) saa aikaan tietynlaisen hyvänolontunteen, ainakin mä itse kaipasin myös jotain muuta.
Mä rauhoittuisin mieluummin ihan oikeasti. En häsläisi ympäriinsä paniikkilahjojen perässä viimeisenä markettien aukiolopäivänä. En tekisi lanttulaatikkoa vain siksi, että niin kuuluu tehdä. En panikoisi, kun naapurilla olikin samanlaiset jouluvalot, joiden itse luulin olevan niin uniikit.

Joten tänä jouluna, mieluummin, että saisin 15 merkityksetöntä lahjaa, toivon saavani edes yhden kauniiden sanojen tai kortin saattelemana, josta kävisi ilmi, etten mä ole kellekään yhdentekevä niinä 364:nä muunakaan päivänä. Enkä koskaan.

Kiitos.

another sad sunday

Tämän viikonlopun aikana olen ruvennut miettimään, pitäiskö sittenkin hävitä täältä pääkaupunkiseudulta jonnekin muualle. Sinänsä tykkään kyllä tästä alueesta; Helsinki on kiva ja menevä kaupunki ja totta on, että kaikki keskittyy aina tänne. Samaan aikaan kuitenkin haluan pois näiden ihmisten luota; en kaikkien, mutta se valtaosa, ja etenkin muutama kaksinaamainen monsteri, saa minut miettimään, teinkö sittenkään hyvän ratkaisun vaihtaessani entisen kaupunkini, perheeni ja kaveripiirini tähän, missä nyt olen.

Jyväskylässä minulla oli aina olo, etten kuulunut sinne. Nyt, kun en enää asu siellä, sinne on paljon kivempi palata; käydä visiitillä, ja aina kun palaan niihin maisemiin, ne tuntuvat kuitenkin jotenkin kaihoisilta; elämäni ei ole enää siellä. En osaisi kuvitella enää asuvani siellä - oikeasti eläväni niissä ympyröissä - mutta nyt, puolen vuoden (tai lähes) jälkeen pääkaupunkiseutukaan ei jotenkin tunnu omalta.

Aluksi kaikki oli tietysti uutta ja ihanaa; oli aina jotain uutta koettavaa, nähtävää ja tehtävää. Oli tapahtumia ja häppeningejä jo liiaksi asti, mutta sitten jotain tapahtui. Havahduin vähitellen onnellisuuskuplastani siihen, että kaikki kavereinani pitämäni ryhmäläiseni alkoivat näyttää todellista luonnettaan. Vähitellen huomasin, että ihmiset, joita pidin enemmän tai vähemmän kavereinani, yrittivät vain hyötyä minusta. Huomasin havahtuneeni siihen todellisuuteen, jota nimenomaan olin lähtenyt pakoon.


Joka kerta, kun havahdun tuohon hyväksikäytetyksi tulemisen tunteeseen, se ketuttaa yhtä paljon. Tajuta, että jotkut todellakin kaveerasivat kanssasi vain matikan vastausten, venäjän esseiden tai laskentaopin koekirjojen saannin takia. Ne ihmiset, joille avauduit henkilökohtaisemmista asioista, kertoivat niitä vain suruttomasti eteenpäin. Luottamuksen ja uskon menettäminen.
He, joita minä autoin, eivät koskaan halunneet auttaa minua. .En halunnut viettää aikaani enää sellaisten itsekkäiden henkilöiden seurassa.


Nyt olen miettinyt, hakisinko siirtoa muualle, mutta toisaalta en haluaisi jättää tätä aluetta. Tykkään asua täällä, pidän siitä, että kaikki palvelut ja tapahtumat ovat lähellä. Jääkin mietittäväksi, ovatko nämä ihmiset vielä parin vuoden ajan kaiken sen ja jaksamisen arvoisia.

miksi aina minä

Hirveä päivä, ihan kauhean hirveä päivä. Aamusta lähtien tämä oli vain niitä päiviä, joiden tietää menevän perseelleen vaikkei mitään ollut vielä edes tapahtunut. Painotus sillä kuuluisalla vielä:llä.


Kello kasikaksyt meikälikka huomaa heränneensä vähän liian myöhään, vaikka no, niin kuin tässä olisi koulusta stressattu moneen viikkoon, vuoteen - ja jo se myöhään herääminen lienee ollut merkki siitä, ettei se vain ole minun päiväni tänään, nounöy.

No, myöhemminhän sitä sitten vasta alkaakin tapahtua. Meitsillä hajoaa auto. Mun rakas kultamussukkani, oma kullannuppuspuppuseni, kaikkien näiden (viiden?) yhteisen vuoden jälkeen se päättää ottaa aikalisän eikä käynnisty. Hetken aikaa kirottuani ja sitä pihasta kammettuani mä saan sen viimein lämpenemään ja oikuttelun jälkeen palaamaan normaaliin kesyhköön hyrinään, joten lieneekö sekin sitten vain kiukutellut poissaoloani, mutta huoltoon se oli vietävä, koska mistään perus kahdenasteenpakkasesta tuo beibe ei ennen ole murahdellut, vaan jotain muuta siinä nyt oli takana.

Ja muutenkin. Koko päivä oli ihan fiasko, kaikki mahdolliset henkilöt vain raivosivat ja räyhäsivät joka mahdollisesta asiasta yllätysyllätys vaihteeksi minulle (no mahtaa heitä olla harmittanut viimeisen kuukauden, kun raivoamisen kohde ei ole ollut maisemissa, sitä jäkäjäkä valivalia tuli kyllä sitten senkin edestä.)

Tuntuu, että olisin vain säästänyt enemmän hermoja, rahaa, omaisuuttani ja aikaa, jos olisin vain jäänyt nukkumaan aamulla (kun mielikin niin kauheasti olisi tehnyt).
Joten mitä tästä opimme; noudata mielihalujasi.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että all good things come to an end.

Why always me?

tulkoon joulu ja loppukoon koulu

Niin tyhjä olo.

Ensimmäinen päivä opiskellen sitten marraskuun alun. Kauhea hälinä. Valtava tekopyhyyden tulvahdus.
Missä sä oikein olit? Olitsä jonkun miehen kaa? Näin facebookista et sut oli merkitty johonki kuvaan ja.. Siis mä oon nii kateelline, mäki haluisin ulkomaille. Siis miten se saatoit vaan hävitä sillee?? Siis jouduiksä tekee matikan kokeen ennen ku sä lähdit vai miten?

Siis viimeinen asia, mistä mä heidän kanssaan halusin jauhaa oli koulu. He muutenkin olivat viimeiset ihmiset, joiden kanssaan ylipäätään olisi huvittanut puhua.
Sama jatkui koko päivän. Aina uusi kasvo, mutta samat kysymykset.
Oliks kivaa? Mitä sä teit? Oliks kauheeta tulla Suomeen? Onks sul paljon hommii rästissä? Oliks hyvännäkösiä miehiä??

Ja aina niiden samat ilmeet; odotus, uteliaisuus, suunnaton halu kuulla ja päästä mässäilemään sillä mitä olivat juuri kuulleet.

Jotenkin nyt, muutaman, parin päivän jälkeen tuntuu, etten koskaan olisikaan ollut poissa. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko ajan; mikään ei ole muuttunut, ihmiset eivät ole muuttuneet, kaikki ovat yhtä feikkiä ja tekopyhää selkäänpuukottajasakkia kuin aiemminkin.

Ja kun se selkä kääntyy, mä kuulen niiden supattelun.
Siis tajusittekste nyt et oliks sil joku mies? Ku mä en oikein ymmärtäny ku en kuullu ihan alkua ku tulin just syömästä.

Ja se oli vasta alkua.
Mutta jotenkin. Enää mä en jaksa välittää.
Ei kiinnosta.
Tulkoon joulu ja lahnaklubille valkoinen maa.
Oli ihana ajaa kotiin jouluvalojen saattelemana.
Pitää jaksaa tätä vielä pari vuotta. Sitten pääsen pois täältä ja se jääköön nähtäväksi, minne.

weheartit.com

clouds are rolling in

Yäk mikä jetlag.
Yäk mikä keli.
Yäk mikä ärsyttävä tapa ihmisillä rynniä ensimmäisinä ulos koneesta niin mukakiireisinä.
Hmmh miten ärsyttäviä tapoja sitä olikaan. Niinpä mä olen viimeinen 15B:ssä istuen paikallani, kun muilla on taas niin hirvittävä kiire. Niin, mä mietin. Kiire mihin? Kiirehtimään bussiin ja autolle ja olemaan se ensimmäinen, joka pääsee liukuportaisiin, voi hyvänen aika.

Outoa on istua linja-autossa.
Outoa nostaa rahaa automaatista, euroja.
Outoa nähdä kotitalon seinä. Vielä oudompaa mennä sen sisälle. Talon. Ei seinän. Muistaa, miten typeriä juttuja suomen kielessä onkaan että heh heh.

Istua pöydän ääressä. Ääreen?
Tee, joka ei maistu miltään.
Jyystän aikani kuluksi kuivia keksejä kun en muuhunkaan kykene.

Musta ei tunnu miltään. Mä vain olen - ajattelematta mitään, pystymättä mihinkään.
Ehkä mä sitten vain menen nukkumaan.
Miettien ettei tämä ollut sitä, mitä minä elämältä halusin.

never say never..

Matkalla takaisin.

Lentokentällä. Heitin juuri hyvästit, jotka olivat paljon vaikeammat kuin olisin koskaan kuvitellut - edelliselläkään kerralla.
Istun yksin muiden ihmisten seassa erottuen heistä. Jotkut silmäilevät minua pitkään, ihmetellen mitä kaltaiseni gringo tai una mujer muy rubia tekee heidän joukossaan. Tai sitten he vain ihmettelevät turvonneita ja punertavia silmiäni kuten minä itsekin. Säälien ja ihmetellen kohtaloani.
Kohtaloa.
Jota ja jonka suuntaa en edes itsekään tiedä.

Katsoessani peiliin minua alkaa vain itkettää enemmän. Tunnen oloni äärettömän tyhmäksi tälläkin hetkellä ja oloni on epätodellinen.
Menikö tämä aika todellakin näin nopeasti. Onko minun pakko palata. Entä jos minä en vain halua palata ja tiedän ettei minun haluta lähtevän.

Mietin hyvästejä ja puren huultani. Se oli niin vaikeaa. Tämä on niin vaikeaa. En minä vain voi muuttaa tänne pysyvästi. Se olisi liian vaikeaa.
Tai sitten minä olen vain liian heikko. Tyhmä. Pelkuri, joka ei edes halunnut miettiä, voisiko sen sittenkin todella toteuttaa.
Helppoahan se ei olisi.

Ja nyt, minä tiedän, että myöhemmin minua kaduttaa. Myöhemmin minä harmittelen taas, miten asiat menivät. Myöhemmin minä taas mietin, teinkö oikeat ratkaisut ja myöhemmin päädyn siihen tulokseen etten.

Tätä kaikkea katsoessani minä mietin, että tämä voisi olla minun elämäni. Minä voisin asua täällä. Elää täällä. Jos ei olisi virallisia sivutekijöitä kuten viisumeja ja oleskelulupia ja kansalaisuuksia, ehkä tämä voisi olla minunkin elämäni.

On outoa, että samaan aikaan haluan jäädä yli kaiken, mutta järkevä minäni yrittää vakuutella, että Suomeen paluu on se paras ratkaisu.
Aina aiemmin olen uskonut järkevää minääni. Olen vakuuttanut itseni uskomaan sitä ja tekemieni päätösten kattamaa ketjua.
Ja mahdollisesti katunut sitä myöhemmin.

Jos tämä olisi elokuva, hän soittaisi minulle viimeisen kerran ja saisi minut jäämään. Hän kertoisi tunteensa, tai no, minä huokaisen, sen hän on kylläkin jo tehnyt, ja sen jälkeen minä tunnustaisin omani ja jäisin tänne ikuisiksi ajoiksi. Me eläisimme onnellisina ja olisin hyvin tyytyväinen tekemääni päätökseen.
Hän ottaisi minut kiinni viimeistään portilla ja pyytäisi jäämään. Oikein kornissa elokuvassa minä ehtisin koneeseen asti, kunnes viimein hän kuitenkin löytäisi minut käsiinsä.

Mutta tv-kameroita ei näy. Ei kuvaaja-assistentteja tai kameramiehiä.
Kyllähän minun pitäisi tietää, ettei mikään, erityisestikään minun elämäni, koskaan mene niin kuin elokuvissa.

Kukaan ei juokse perääni. Ei sanota niitä kolmea (tai täällä kahta) sanaa kuten elokuvissa ja mitään yltiömäisen onnellista ja lopputekstejä helisyttävää happy endingiä ei koskaan tule.
Olisiko pitänyt.

Rest in peace, Paul

On ehkä järkyttävin aamu ikinä. Eilisilta oli kamala. Huomisiltana pitäisi palata Suomeen.
Eilen kävin läpi kauheimman keskustelun vähään aikaan.

Hän: Mutta eihän sun tarvitsisi lähteä.
Minä: En minä voi jäädä tänne ja sinä tiedät sen.
Hän: Voisithan. Sä voisit olla täällä ihan hyvin, jää ainakin talveksi.
Minä: Mmm.. en mä voi. Mä en vain pysty.
Hän: Hmm mm.. käytännön asioita vai?
Minä: Niin.. mun elämä on siellä.
Hän: Niin ja nyt sä häviät ihan niin kuin viimeksi. Oletko sä ikinä huomannut, että sä lupailet mulle aina asioita joita et koskaan tarkoita?

Seuraavana, tänä aamuna päähäni koskee ja välttelen katsomasta peiliin. Oloni on kauhea, tiedän tuottaneeni hänelle pettymyksen, taas, aivan kuten viimeksikin, monta vuotta sitten. Tunnen oloni ja itseni idiootiksi. Väsyneeksi idiootiksi, joka on taas ihan sekaisin elämänsä kanssa.

Tänään piti olla viimeinen, paras ilta. Tänään hän ei kuitenkaan enää hymyillyt minulle kuten ennen. Tänään hän oli taas pettynyt minuun, sillä olin tehnyt sen taas; vetänyt maton hänen jalkojensa alta lupailemalla tyhjiä kuten aina.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän istui ulkona, kun heräsin ja joi kahviaan. Hän ei luonut silmällistäkään minuun. Minä otin koneeni ja istuuduin hänen seuraansa varsin tietoisena siitä, ettei seuraani juurikaan kaivattu. Kirjauduin koneelle, selasin aikani kuluksi uutissivustoja ja sitten iski toinen järkyttävä yllätys. Paul Walker oli kuollut. Yksi lempinäyttelijöistäni, ihana, karismaattinen Walker oli kuollut kolarissa. Ei.
Hän katsahti minuun huomattuaan shokkini.
Que pasa, ja hetken me olimme taas niin kuin ennen.

Hetken ajan ajattelin, että ehkä voisin sittenkin jäädä tänne pysyvästi. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja kuiskasi korvaani, ettei oikeasti ollut minulle vihainen. Hän sanoi, ettei oikeasti voisi olla minulle vihainen. Koskaan.
Minä katsoin kuvia onnettomuuspaikalta enkä tiennyt mitä tehdä.

Tällä hetkellä minulla on järkyttävä olo. Minun pitäisi istua koneessa 24 tunnin päästä ja kaikki elämäni osa-alueet tuntuvat olevan taas ihan perseellään. Olen suututtanut minulle tärkeän ihmisen, vaikka hän väittääkin olevansa ok, mutta minä näen, ettei hän ole. Kaiken jälkeen minun pitäisi hylätä hänet 24 tunnin sisällä ja palata takaisin ympyörihin, joihin palaaminen ei houkuta hetkeäkään.

Tästä tulee elämäni vaikein päivä.
Kamalimmalla tavalla se on jo alkanut.

not_pretty_enough.jpg

"But you are pretty. How can you be sad?"

Hän kehui minua kauniiksi, tunsin olevani sitä. Heidän mielestään elämässäni oli kaikki hyvin, Suomessakin, mutta minä en jostain syystä ollut samaa mieltä. Ja kun he kysyivät, miksi, en osannut selittää.

Suomessa en koskaan ole tuntenut oloani arvostetuksi, en kauniiksi tai hyväksytyksi.
Aina on niitä ihmisiä, jotka saavat musertumaan, jotka latistavat hyvän päivän läsnäolollaan, ja jotka tahallaan, täysin tiedostaen haluavatkin saada muut tuntemaan alemmuutta ja aiheuttaa vastaavanlaisia reaktioita. Tällaiset ihmiset ovat aina saaneet minut ajattelemaan etten riitä. Olen aina aliarvioinut itseni, en ole koskaan luottanut itseeni, sillä muiden käytöksestä päätellen olen aina tullut siihen tulokseen, että minussa on joku vikana; en ole riittävän kaunis, sosiaalinen tai menevä ollakseni ok, ollakseni hyväksytty tai pidetty tai edes saavani olla rauhassa ilman että joku olisi aina puhumassa pahaa tai levittelemässä perättömiä juoruja.

 Ei ollut helppoa kuulla kaikkea sitä paskapuhetta selän takana. Ei ollut helppoa sietää sellaista ihmisiltä, joita piti ystävinään. Ei ollut helppoa olla sellaisten ihmisten ystävä.

En halunnut viettää aikaani sellaisten ihmisten seurassa, en esittää ystävää ihmisille, jotka saivat tuntemaan oloni arvottomaksi, rumaksi typerykseksi, jollaisena heillä mielestään oli täysi oikeuskin minua pitää. Minulle sai aina huutaa, raivota, kiukutella ja minua sai aina syyttää.

Kun minulta sitten kysytään, miten pretty woman voi olla unhappy, sitä on vaikea selittää ihmisille, joka ei ole koskaan kokenut sitä, mitä monen idiootin voima saa aikaan.

"But you should be happy. Deberias ser feliz. Eres muy bonita, you are so pretty", hän sanoi, mutta minä mietin jo, miltä tuntuisi palata takaisin siihen maailmaan, jossa kukaan ei koskaan ole riittävän kaunis, hyväksytty tai tyytyväinen itseensä.

As much as i hated it. Niin paljon kuin sitä inhosinkin.
tanto como yo lo odiaba,

Minun olisi pian aika lähteä.

Tuntien oloni kurjemmaksi kuin koskaan
sintiendome peor que nunca

paluu siihen maailmaan on tehtävä.

Tiedän, että elämä Suomessa jatkuu samanlaisena. Ihmiset puhuvat paskaa minkä ehtivät, aiheista mitä keksivät, tarkoituksenaan kohottaa omanarvontunnettaan muiden kustannuksella.
Ajattelematta koskaan mitä se tekee muille.

Ja silloin,
mietin taas
voisinko jäädä vielä yhdeksi päiväksi.
one more day
si me podía quedar un día más.

the moment when you're not ok

Olen kyllästynyt esittämään ystävällistä. Olen kyllästynyt niihin kulisseihin, johon joudun palaamaan. Päivästä toiseen vain esitin viihtyväni ja olevani ok. Jollain tapaa se ympäristö pakotti minut siihen. Siinä ei suvaittu tyytymättömyyttä ja one big happy familyn rikkomista. Jos minä vain olisin töksäyttänyt ilmoille, että mielestäni tuo perhe olisi voinut painua "#!""###, se olisi ollut heille maailmanloppu; loppu sille kulissille, joka kantoi jokaista päivää ja viikkoa siinä ympäristössä. Loppu esittämiselle ja tekopyhän yhteinäisen onnellisuuden ja toveruuden ilmaisulle.

Ulkoapäinhän kaikki näytti ihan normaalilta. Meitä jopa sanottiin yhteinäisemmäksi ryhmäksi kuin aiempia vuositasoja. Joka kerta tämän kuullessani minä pyörittelin silmiäni ja mietin niitä henkilöitä one big happy familyssämme jotka sen omat "perheenjäsenet" olivat sulkeneet joukon ulkopuolelle.
One big happy family vain tekopyhistyi päivä päivältä. Mitä enemmän he huomasivat, ettemme me oikeastaan niin kovinkaan enää edes viihtyneet toistemme seurassa, sitä enemmän he yrittivät sitä kieltää ja piilotella. Sitä enemmän he esittivät onnellisia yhdessä, sitä enemmän he esittivät toistensa ystäviä ja ah-niin-tekopyhiä perheenjäseniä ,kylläkyllä, mutta minä - ja myöhemmin myös he - näin kulissien läpi. Siellä paistoi pahantahtoisuus.

On mahdotonta saada 30-40 ihmistä pitämään toisistaan. On mahdotonta saada heistä yksi yhteinäinen, yksi damn happy big whatever shittalking family joten minä en alunperinkään ymmärtänyt, miksi he lähtivät sellaisia kulisseja luomaan. En alunperinkään halunnut feikata ulkopuolisille, että meidän ryhmämme olisi tullut toimeen täydellisesti. Aivan kuin ryhmässämme, one big happy familyssä, ei olisi ollut riitoja ja paskapuheita toisten selän takana. Aivan kuin he eivät muka jatkuvasti puhuisi paskaa toisistaan toisilleen selän takana ja kaiken aikaa esittäisivät ja yrittäisivät saada rikkoutumattoman kulissin kestämään kasassa. Ihan kuin olisi ok ensiksi puhua paskaa "perheenjäsenistään" ja sen jälkeen kääntää heille takkinsa vain siksi, että paskanpuhuntahammasta pääsi vähän kolottamaan.

Ja sitten heitä tietysti kolottaa, etten halunnut olla osa sitä kulissia. Etten suostunut siihen, ettei minulle ollut ok ensin esittää heidän ystäväänsä ja sen jälkeen pettää heidät ja heidän luottamuksensa.
Minä olin nähnyt sen tapahtuvan; he esittivät toistensa ystäviä ja olivat hetkessä valmiita unohtamaan kliseiset sanansa päästäkseen purkamaan sydäntään ja haukkumaan toisensa pystyyn.

Minä en halunnut osaksi sellaista piiriä. Minä en halunnut ystävikseni tai "perheenjäsenikseni" sellaisia ihmisiä, jotka todellakin olivat valmiita tekemään kaikki häikäilemättömät temppunsa ja unohtamaan kaikenlaiset käytöstavat.

Kirjauduttuani koneelle minulle oli tullut kaksi viestiä "perheenjäseniltäni", opiskeluryhmäni tytöiltä, joita joskus erehdyin pitämään luottamuksen arvoisina ystävinäni. Ennen lähtöäni Suomesta kuitenkin tajusin jo melko varhaisessa vaiheessa, ettei niihin tekopyhyyden pytoneihin ollut mitään luottamista. Ensiksi he esittivät paitsi minun, myös toistensa ystäviä, ja sen jälkeen puhuivat surutta paskaa kaikista tarinan osapuolista lisämaustaen sitä vielä hieman jakamalla yksityiseksi tarkoitettua tietoa.

Sanna on taas avautunut minulle. Tai no, halunnut purkaa vihaa ja vittuuntuneisuuttaan perheenjäsenestään; henkilöstä, jonka ystävää hän koko ajan on esittänyt ja olevinaan ollutkin.
Hän on sepittänyt ja selittänyt minulle viestissään kolmen viikon ajalta kaiken maailman turhaa liibalaabaa ja murisee, miten ärsyyntynyt on kaveriinsa.
Samaan aikaan se samainen kaveri on myöskin puhunut hänestä paskaa minulle hänen selkänsä takana, selittänyt olevansa niin kyllästynyt ja kertonut muitakin oh-niin-meheviä juoruja, joihin hän ilmiselvästi toivoo minun tarttuvan. Mutta minä en.

Poistan kummankin viestin. Minä en halua olla samanlainen tekopyhä paskanjauhaja, joka ensiksi esittää ystävää, mutta juoruaa kuitenkin koko ajan pahaa. Minä en ikinä ole hyväksynyt sellaista, enkä varsinkaan sellaisilta ihmisiltä, jotka joskus ovat esittäneet minun ystävääni, mutta joidenka tiedän pettäneen minun luottamukseni.
Eikä sitä saa minulta koskaan, ikinä, anteeksi.

'Puhukaanvaan paskaa, teette musta kuuluisan' -slogan toimi ehkä teinivuosina ii2 ja irc-gallerioissa, mutta enää sellaista shaibaa ei pidä - eikä tarvitse - purematta niellä. Sellaiset läpimädät perslävet eivät kenenkään aikaa tai sympatiaa ansaitse. Minä en halua olla minkäänlainen jäsen sellaisissa piireissä. En halua palata siihen.
Ajatuskin sinne palaamisesta ahdistaa ja se ahdistus vain kasvaa päivä päivältä paluuhetken lähetessä.




(c)weheartit.com



Miksi yksinäisyys pelottaa?

Väite: Välillä yksinolo tekee hyvää.

Mieti, mitä tämä väite sinussa herättää -
Oletko samaa mieltä?
Saiko tämä väite sinut ärsyyntymään tai ajattelemaan väitteen olevan väärässä? Saiko tämä väite sinut miettimään juuri päin vastoin, ettei kenenkään missään nimessä kuuluisi olla yksin tai ettet varsinkaan sinä koskaan haluaisi olla yksin, viettää aikaasi yksin?
Tuntuuko sinusta oudolta tai luonnottomalta ajatus siitä, että joku käy mieluusti yksin kahvilassa tai elokuvissa -
Oletko koskaan miettinyt, miksi?

_______________


Pienestä asti olen viettänyt paljon aikaa yksin - toisinaan vapaasta tahdostani ja toisinaan pakon edessä. Kaikki se yksin viettämäni aika, valittu ja valitsematon, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ja mielestäni se on tuonut elämääni ja minuun paljon positiivisia piirteitä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, tiedän, mitä minä haluan ja mistä asioista minä pidän. Osaan myös hoitaa asiani itsenäisesti ja yksin.


Useimmiten 'yksinäisyys' luo ja herättää ihmisissä negatiivisia mielikuvia; yksinäisyys ja yksin olo nähdään jonakin sellaisena, mitä tulisi välttää. Hyvin monet pelkäävät olla yksin, joutua viettämään aikaa yksin, olemaan vain itsensä seurassa tai muutenkaan edes hoitamaan asioitaan yksin. Hyvin monet tarvitsevat aina ihmisiä, suurenkin tukijoukon ympärilleen elämän jokaiseen päivään ja osa-alueeseen. Olen huomannut, että moni näistä ihmisistä todellakin pelkää yksin olemista, ei yksin jäämistä, sillä yksikseen asioiden hoitaminen ei luonnollisestikaan tarkoita samaa kuin yksin jättäminen. Kukaan ei halua olla jatkuvasti yksinäinen. Kukaan ei halua tulla jätetyksi yksin, ulkopuoliseksi, mutta se ei ole sama kuin yksin oleminen.

Moni ei enää uskalla tehdä asioita yksin. Ei enää uskalleta mennä syömään, lounaalle, kahvilaan, pankkiin tai verotoimistoon yksin. Ei uskalleta enää tehdä niitä asioita yksin, joihin toisen ihmisen läsnäolo ei alunperinkään ollut tai olisi ollut välttämätöntä. Perusteluina tähän käytetään outoutta. On outoa, jos joku syö yksin lounasta. Ajatellaan heti, että tuo tyyppi on mitäänsanomaton tai ujo vässykkä tai säälittävä surkimus, jolla ei ole ystäviä. Jos joku haluaa tehdä kaupassa käynnit ja ostokset yksin, sekin on outoa. Pankeissa, virastoissa ja muissa julkisissa palveluissa käynti yksinään ei ole niin omituista, mutta hyvin monet kuitenkin karttavat niitäkin paikkoja yksikseen: passin hakemiseen poliisiasemalta otettaisiin mielellään vähintään se yksi kaveri mukaan, sillä jos tapahtuu jotain, niin se on se kaveri, jolta neuvoa kysytään. Ei poliisiaseman tuntematon neuvonnan täti. Se on se kaveri, jolta kysytään, miten asiat pitäisi hoitaa. Kaveriin tukeudutaan, kun pitäisi selvittää, missä hammaslääkärin vastaanottotiski sijaitsee tai minne poliisiasemalla pitää mennä. Sitä ei uskalleta tehdä yksin; kysyä joltakulta tuntemattomalta apua tai neuvoa, koska siten paljastaa oman "avuttomuutensa"; haavoittuvaisuutensa ja epävarmuuden - mitä kukaan erityisesti ei halua tunnustaa. Olevansa epävarma. Se, kuten yksinäisyyskin, nähdään heikkouden merkkinä - heikkoutena.


On ymmärrettävää, että ihminen kaipaa ja tarvitsee seuraa, mutta jos koskaan ei osaa olla yksin itsensä kanssa, silloin siihen ei myöskään ikinä totu. Yksin olemista pelätään ja kartetaan, siihen luodaan ja lisätään vääriä ja vääristyneitä mielikuvia, jolloin syntyy yleisestikin leviäviä kuvitelmia ja käsityksiä siitä, että yksin oleminen olisi automaattisesti aina jotenkin pelkästään yksinomaa huono asia. Että yksin oloa tulisi kaikin keinoin välttää ja erityisesti, ettei sitä varsinkaan pidä tavoitella.


Jotkut ihmiset eivät vain kestä olla yksinään. Jotkut eivät voisi kuvitellakaan lounaalla käymistä, pankissa asiointia tai auton tankkaamista ilman muita ihmisiä ja apujoukkojaan. Nämä ihmiset eivät koskaan opi asioimaan yksin tai hoitamaan itsenäisesti omia asioitaan. Minulla on monta kaveria, jotka eivät koskaan käy pankissa/syömässä/ostoksilla ilman muita. Jo pidemmän aikaa osan heistä tunnettuani olen huomannut monen vuoden aikana, etteivät he koskaan ole muuttaneet näitä tapojaan. Kun he teini-ikäisinä tarvitsivat kaveria joka paikkaan, he tekevät niin yhä. Mihinkään ei osata ja uskalleta mennä ilman, yksikseen. Tarvitaan aina kaveri tai edes joku, jonka seuraan lyöttäytyä; liimautua, jos yksinäisyys ruokatunnilla uhkaa iskeä. Kysytään aina jotakuta mukaan verovirastoon tai vessoihin, jotta välttyy siltä, ettei enää tietäisi, mitä tehdä yksin.

En tietenkään väitä, että kaikkien tulisi olla aina yksin ja välttää muiden ihmisten seuraa. Eniten sitä kuitenkin pelkäävät ne ihmiset, jotka eivät koskaan oikeastaan ole olleet yksin tai viettäneet aikaa yksin. Eniten sitä pelkäävät, ja sille huonon maineen luovat ne ihmiset, joilla ei ole yksin olosta paljoakaan kokemuksia; ne ihmiset, jotka aina tarvitsevat jonkun mukaansa käydäkseen koulun wc:ssä tai uusimassa lainat kirjastossa; ne ihmiset, jotka aina tuppaavat mukaan muiden wc-käynneille ja kirjastoreissuille välttääkseen yksin jäämisen. Kun ei enää uskalleta kohdata uusia, epävarmoja tilanteita tai tuntemattomia ihmisiä yksin - ja ajatellaan liikaa sitä, mitä muut jonkun toisen yksin olosta ajattelevat.


Se, miksen minä pidä yksin olemista suinkaan vain huonona asiana on se, että minä koen sen opettaneen minulle paljon. Ihminen tietyllä tapaa nöyrtyy vietettyään aikaa yksin, ei yksinäisyyden ja jollain tapaa siten myös itsensä kanssa sujut oleva henkilö koe tarvetta meuhkata itsestään jatkuvasti tai lesoilla tekemisillään.
Lesoilijat ja meuhkaajat ovat useimmiten niitä, jotka ovat kaikista epävarmimpia. Yksin oleminen ei ole aina epävarmuutta - se voi olla ajan omistamista itselleen, aikaa itsensä kuunteluun ja omien toiveiden ja halujen mukaan elämistä. Itsekseen oleminen myös itsenäistää; oppii hoitamaan asiansa itse, ei tarvitse tukijoukkoja arkipäiväisiin tilanteisiin; osaa suorittaa wc-käynnit ja ostokset ilman viittä ihmistä, ja niitä asioita hoitaakseen ei ole pakko kerätäkään muita ihmisiä ympärilleen. Oppii tekemään nopeita päätöksiä, ei tarvitse aina kysellä muita, voi toimia nopeasti ja tehokkaasti.

Jotkut eivät ehkä koskaan totu siihen; olemaan yksin.
Jotkut pakenevat ja välttelevät yksin oloa ja yksinäisyyteen joutumista kaikin tavoin. Buukataan kalenterit täyteen tapaamisia ja menoja, jotta vain murto-osan vuorokaudesta jää vietettäväksi ilman muiden seuraa tai suurta tekemistä ja sekin aika hoidellaan niin, ettei tunnetta yksin olosta kertaakaan edes ehdi syntyä. Sovitaan tapaamisia ja kavereita tapaamisine toistensa perään, jottei jouduta kohtaamaan sitä todellisuutta, ettei joku hetki olekaan ketään. Buukataan ja kiirehditään, jottei jouduta kohtaamaan sitä todellisuutta, että jos on yksin, ei enää keksikään mitään tekemistä. Ei ole enää mitään tehtävää, ei ole mitään ajateltavaa. Ei pysty kuluttamaan aikaansa - ei enää osata olla. Ei osata olla itsensä kanssa. Harva tajuaa, miten paljon asioita voikaan mennä ohi, jos on aina liian pelokas tekemään tai toteuttamaan niitä yksin.

Ja minä henkilökohtaisesti, kenties paljonkin aikaa yksinäni vietettyäni, koen sen hyvin tärkeäksi: itsensä kanssa olemisen. Itsensä kuuntelun ja itsensä ymmärtämisen.

johnny, la gente esta muy loca

Aina sanotaan, että pitäisi olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät saa sinua tuntemaan oloasi aliarvioiduksi, ei arvotetuksi tai huonoksi. Aina sanotaan, että kerää ympärillesi positiivisia, myönteisiä ihmisiä, joiden positiivisuus tarttuu. Sanotaan, että jätä ne ihmiset, jotka eivät tuo elämääsi mitään hyvää.

Kun mietin sitä ympäristöäni, jossa olin Suomessa, tuon ohjeen noudattaminen olisi mahdotonta. Ei ole mahdollista eristää itseään täysin niistä ihmisistä ja tekijöistä jotka saavat olon huonoksi tai kurjaksi. Ei ole mahdollista eristäytyä kaikista niistä tekijöistä, jotka pilaavat päivän, saavat ärsyyntymään, surulliseksi tai masentuneeksi, tai jotka eivät vain koskaan tuo mitään hyvää elämään, vaan päin vastoin läsnäolollaan latistavat kaiken toivon ja hyväuskoisuudenkin, jota sitä ennen vielä oli.

Ja ainakaan, en minä pystyisi vaihtamaan koko (negatiivisuutta alati levittävää) lähipiiriäni. Tällä en tarkoita perhettäni tai entisen kaupunkini ystäviä, joiden kanssa en ollut viime aikoina Etelä-Suomeen muuton takia niin paljoa tekemisissä, vaan sitä piiriä ja ihmisjoukkoa, jonka kanssa minun täytyisi viettää ainakin vielä seuraavat pari vuotta ihan jo opiskelujenkin takia. Eikä ole hyvä asia, että olin ja olen kyllästynyt liki kaikkiin heihin jo nyt. Olen yrittänyt sietää heitä, olla ystävällinen ja vain olla heidän seurassaan, mutta aina tapahtuu jotain, mikä saa minut vain haluamaan lähettää koko lapsellisen joukon Jupiterin kiertoradalle mahdollisimman asap ja nopeasti, kiitos.

Kuten:

Juuri eilen pitkästä aikaa facebookiin kirjauduattani eräs luokkalaiseni (ja oikeastaan ainoa, jonka kanssa minulla on hauskaa ja mitään yhteistä: totaalikyllästyminen pikkulikkoihin ryhmässämme) oli laittanut minulle viestin, jossa hän kertoi omat kuulumiset ja sen, että koko lahnalauma (eli opiskeluryhmäni 92-94-syntyneet tytöt) jauhavat lähdöstäni edelleen jotain käsittämättömän naurettavaa paskaa - näinkin monen päivän jälkeen.
Ja sen viestin luettuani minä huokaan sen verran syvään, että keuhkoihin ihan koskee. On meinaan varsin mukavaa tavaraa ja tiedotusta tulossa.

Hän kertoi muiden ryhmäni tytöistä ihmettelevän jatkuvasti, miksi olin hävinnyt ja kenen kanssa. He olivat kuulemma yhdessä oikein pistäneet viisaat päänsä yhteen ja pohtineet, kuka miespuolisista facebook-kavereistani voisi olla se, jonka matkaan olin lähtenyt ja mikä oli totuus latinorakastajani takia. Ja kaiken tämän toteutuksen kaverini oli vielä nähnyt atk-luokassa, jossa nämä pikku kullannuppuset todellakin olivat käyneet hänen edessään koneella läpi naamakirjani kaverilistan. Hhuh huh.


Siis ihan oikeasti. En edes halua uskoa, että jotkut todellakin olivat alentuneet tuollaiseen - ja että jotkut ihmiset todellakin ovat niin yliuteliaita ja suoraan sanottuna jo hivenen omituisiakin, jotta stalkkaisivat kaikki naamakirjani miehet läpi etsiäkseen jotakuta, jota sieltä ei välttämättä ikinä edes löytyisi. Ja en todellakaan halua uskoa, että joku todellakin käyttäisi aikaansa kaikkien kuvieni pläräämiseen löytääkseen niistä jonkun (ihan viattoman?) tykkäyksen, josta voisi sitten keksiä olemattomia kontakteja minun ja kenenkään edes vähääkään eksoottisemman ulkonäön ja/tai nimen omaavalle henkilölle. Tarina ei koskaan kertonut, kenet he profiilistani olivat löytäneet, mutta koska siellä hyvinkin on tällaisiin kriteereihin sopivia henkilöitä, kenties minun oletetaan nyt hävinneen luomaan meksikolaista suurperhettä kahdentoista miehen, viiden naisen ja kolmen kamelin kanssa.

Ei jösses.
Ja sattuipa käymään niinkin, että samaisessa naamakirjassa itse käyskennellessäni (ja tietojani tietyiltä henkilöiltä hyvinkin piilottaessani) eräs mainituista henkilöistä, yksi pikkulahnoista, tuli kyselemään minun kuulumisiani chatissa niin ystävällisenä, niin ystävällisenä. Aivan kuin hän olisi koko ajan muka ollutkin paras ystäväni tai edes minkäänlaisissa puheväleissä tai -halukkuuksissa kanssani aiemmin.
Jotakuinkin näin:

hei mooooi!! mites siel menee ;D onks ollu paljo miehii?? ;)

Joidenkin ihmisten tekopyhyydellä ei sitten vain ole mitään rajaa.
Ja johon minä kaikesta aiemmasta että
joo tosi hyvin. ja tottakai koko ajan ja todella paljon.

Toistaiseksi tarina, tai se ainoa mukava ja luotettava ihminen ryhmässäni, ei myöskään kerro, kuinka juorujengi tuohon kommenttiini reagoi. Rehellisesti sanottuna; ehkä pystyn elämään ilmankin sitä tietoa.


Näinä hetkinä ajatuskin niiden ihmisten pariin palaamisesta kauhistuttaa. En vain jaksa sellaista teinimäistä säätämistä ja juoruilua turhasta. Minua ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä he toisistaan puhuvat, mutta minut on ihan turha sotkea mukaan niihin kuvioihin, koska minua ei vähääkään kiinnosta olla osana sitä. Lisäksi, minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa yksityiselämästäni heille mitään nyt saati jatkossakaan, ellen jostain kumman syystä ala potea tarvetta siihen, että koko Itä-Helsingin ja muiden maailmanosien olisi syytä saada tietoonsa, miten minun yksityisasioillani hurisee.

Ymmärrän kyllä, että heitä kiinnostaa, ja että jostainhan ihmisten on aina pakko juoruta ajankulukseen ja toistensa kanssa sosialisoituakseen. En vain tiedä, verratako tuota käytöstä Gossip Girliin vaiko Mean Girlsiin, mutta lapsellisen naurettavaa touhua se on yhtä lailla. Uskomattominta on, että se sama bullshit-maailma juoruajineen - jota alunperinkin lähdin pakoon siihen kyllästyttäni - tavoittaa minut yhä toiseltakin puolelta maailmaa.

ei paluuta entiseen?

Päivä päivältä tuntuu entistä enemmän, etten enää halua palata Suomeen. Ollessani poissa niistä asioista joiden pariin vielä myöhemmin pitäisi palata, minua ei enää lainkaan huvita palata niihin. Ei niiden ihmisten pariin, siihen arkeen ja työskentelyrytmiin ja opiskeluun, joka vielä vain ajaa minut burnoutin partaalle ennen kuin täytän 30.

Olisihan se ihanaa vain hävitä lopullisesti niistä piireistä ja aloittaa elämä jossain hyvin kaukana. Olen viime päivinä miettinyt, mitä minä oikeastaan jäisin edes kaipaamaan Suomesta.
Kavereitani? Perhettäni?
Asuntoani ja kaupunkiani?
Uutta opiskelupaikkaani ja koulua?
Työntekoa ja ylisuuria vaatimuksia jokaisella elämän osa-alueella?

Tiedän, etten voi vain elää lunkisti ja iisisti koko loppuelämääni. Jossain vaiheessa minun on pakko ryhdistäytyä ja miettiä oikeasti, mitä tulevaisuudeltani haluan. Jos se ei ole opiskelua ja raatamista (minkä eteen?) vielä seuraavaa kolmea-neljää vuotta, onko se sitten alkuunkaan minun juttuni? Jos se ei ole kynnysmattoutta ja näkymättömyyttä muille, palaanko minä sitten koskaan niihin piireihin? Jos se ei motivoi minua, onko minun syytä edes yrittää esittää pitäväni siitä.

Täällä en ole koskaan (vielä) tuntenut oloani arvottomaksi. Täällä minulle ei koskaan ole tullut tunnetta siitä, etten riitä tai ole riittävän hyvä. Tehokas, sosiaalinen, ihana, paras, kaunein tai millä sitä ikinä koto-suomessa joutuikaan kilpailemaan. Täällä yleinen ilmapiiri on ollut suopeampi eikä heti automaattisesti pessimistinen tai latistava, pahansuopa.

Mutta kai minä tajuan, etten voi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Elämä täällä ei tietenkään ole täydellistä ja helppoa ja vaivatonta. Täälläkin sataa ja on huonoja päiviä - ja lisäksi paljon sellaisia asioita, joita ei osaa edes ajatella, sellaisia asioita, joihin Suomessa ei koskaan törmää. Valtavista elintaso- ja kulttuurieroista puhumattakaan.
Joskus on palattava takaisin Suomeen - ainakin niin, että voisin järjestää asiani siten, että mahdollisesti joskus myöhemmin voisin häipyä kokonaan, pysyvästi, tulla takaisin tänne..
Eihän sitä koskaan tiedä.

juoruimperiumi ja paskanpuhunnan ihmemaa

Täällä ollessani minulla on ollut aikaa kelata elämääni viime kuukausien (ja mikseipä vuosienkin) ajalta. Miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja päätettyä. Mitä kaikkia huonoja valintoja sitä onkaan tehnyt vain koska on halunnut tehdä ratkaisuja, joiden on tietänyt miellyttävän kyllä jotakuta toista, mutta ei koskaan itseä.

Täällä olen todella tajunnut, ettei elämän kuulu olla sellaista; muiden miellyttämistä ja ainaista kynnysmattona olemista. Minä elän itseäni varten ja joskus se todellakin vaatii tekoja, joiden takia miellyttävyyteni joitakuita toisia kohtaan saattaa kärsiä. Täällä ollessani ihmettelen nyt, miten olen koskaan suostunutkaan kynnysmatotettavaksi ja miten vaikea onkaan ollut sanoa ei. Miksi mä olen koskaan alistunutkaan toisten tahtoon, siksikö, että niin se vain oli helpompaa? Siksikö, että mä en halunnut ja jaksanut aina väittää vastaan joka asiasta, siksikö, että mä olin se hiljaisempi ja vähemmän huomiota hakevampi tapaus.

Mutta joskus myöhemmin sitä vain tajuaa, että vaikka olisikin se kaikkein hiljaisin ja muka-mitäänsanomattomin tapaus, se ei tarkoita, että muilla - tai kellään - olisi oikeus tehdä sinusta kynnysmattonsa.

Täällä ollessani minulla on myös ollut runsaasti aikaa miettiä, ovatko kaikki viimeaikoina tekemäni ratkaisut olleet hyviä, ja ovatko ne johtaneet siihen, mitä tavoittelin. Jyväskylästä muuttoa en kadu hetkeäkään, mutta nämä uudet "piirini" = koulumaailma, oliko se todella se maailma, johon minä halusin osaksi? Kieltämättä kuvittelin aiemmin päätyväni hyvin erilaiseen ympäristöön; paljon kypsempään ja fiksumpaan, jos rehellisiä ollaan, sillä alkuhuuman haihduttua uusi opinahjoni ihmiseen ei ollutkaan niin nannaa ja naminamia kuin miltä aluksi vaikuttti.

Hyvin pitkään jaksoin kannatella "yhden suuren perheen"-kulissia luokkaryhmäni suhteen. Tai, jos tarkkoja ollaan, minä en sitä itse alun alkaenkaan lähtenyt rakentamaan, vaan sopeuduin ja sulauduin vain siihen muottiin, minkä muut olivat meistä luoneet. Siihen, että me kaikki olisimme muka yhtä suurta perhettä; onnellista, suvaitsevaista ja ah-niin-yhtenäistä joukkoa, jossa jokainen oli toiselle kuin sydänystävä, sielunsisko - ja mitä lie shaibaa sitä aluksi yritettiinkään toisillemme syöttää - tai tulla syötetyksi.

Aluksi olin kyllä todella tyytyväinen tekemääni ratkaisuun, uuteen opiskeluympäristöönkin, mutta kuten aina, kun alkuhuuma meni ohi, mikään ei enää ollutkaan niin kivaa. Ei koskaan ollut kiva havahtua siihen, ettei mikään, missä olit yrittänyt elää, ollutkaan totta.

Nimittäin melko varhaisessa vaiheessa tajusin, etteivät ne ihmiset olleet minun juttuni. En tiedä, mistä johtuen, iästä, elämänkokemuksesta, vastoinkäymisistä tai -käymättömyyksistäkö johtuen, en samaistunut heihin lainkaan. Mutta minä yritin elää heidän kanssaan, mutta yhdeksi onnelliseksi perheeksi en enää halua, en osaksi sitä naurettavaa kulissia, että me kaikki muka pitäsimme toisistamme ja niin kuin meillä ei olisi erimielisyyksiä ja eroavaisuuksia minkään suhteen. Niin kuin ei olisi niitä paria tyyppiä, jotka olivat luoneet sisäpiirin ja juorujen imperiumin, ja sitä porukkaa, joka piti itseään kaikkia sen ulkopuolisia parempana. Sellaista imperiumia ja paskanpuhujien ihmemaata, jossa kaikkein eniten paskaa jauhettiin sen sisällä olevista ihmisistä.

Ne ihmiset tekivät sitä koko ajan; puukottivat jatkuvasti toisiaan selkään, käänsivät takkia ja kaksinaamailivat minkä ehtivät. Toki en ole enää niin naiivi, että eläisin kuvitelmissa etteikö sellaista tapahtuisi, mutta se tapa, tekopyhyys ja selän takana jauhamisen määrä oli järkyttävä - ja se, että koko se paremmuuden imperiumi todellakin oli ja lienee edelleen tietoinen tekopyhyytensä määrästä.

Lokakuu 2013.

Istuin ruokalassa marian, sannan ja elinan kanssa. Elina kehui sannan tukkaa ja he olivat niin hyvää ystävää että. Sopivat menoa illaksi ja söpistelivät tyttöjuttuja; kehuivat toistensa vaatteita ja kutsuivat toisiaan beibeikseen ja kullannupuikseen jne. Tässä vaiheessa meitsi pyöritteli silmiä, koska mä tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.

Sannan poistuttua ruokalasta todellinen maailma avautui. Elina kääntyi välittömästi puoleemme ja käänsi takkinsa.

”Ootteko huomannu, että sanna syö ihan kauheesti? Ootteko ikinä aatellu et sillä on aika paksut reidet..”

Ja sitten hän jauhoi paskaa ”parhaasta ystävästään” meille koko ruokatunnin lopun ajan. Sen silmät oikein kiiluviat innosta, kun se pääsi purkamaan kaiken sen vihan ja vittuuntuneisuuden, jonka sen niin sanottu paras ystävä oli aiheuttanut - ja mä en voinut kuin miettiä, miksi se teki niin. Mitä se sillä saavutti. Puhumalla kaveristaan paskaa ihmisille, joiden silmissä sen imago ei todella ainakaan nousisi, ja joita ei muutenkaan vähää olisi voinut kiinnostaa, mitä ne pikkulahnat toisistaan lätisivät.

Sellaisia kullannuppuja kaikki tytöt ryhmässäni o(li)vat. Ensin oltiin olevinaan parhaita kavereita ja niin hyvää pataa keskenään, mutta todellisuudessa kaikki puhu(i)vat paskaa toisistaan, ja se mikä minua hämmästytti, oli se, että ne ihmiset todella esittävät toisilleen ystäviä, mutta o(li)vat kuitenkin hetkessä valmiita haukkumaan toisensa lyttyyn.

Täällä ollessani olen tajunnut, etten todellakaan halunnut ja halua palata tuollaiseen tekopyhään ja paskamaiseen maailmaan. En kaipaa ketään esittämään kaveriani, tai oikeastikin olemaan sellainen, jos tämä kerta olisi hetkessä valmis kääntämään takkinsa - vaikkakin ensiksi esitettyään pitävänsä minua niin rakkaana ja tärkeänä.
Joidenkin mielestä olen ehkä liian herkkänahkainen ja naiivi tällaisten asioiden suhteen, mutta minä en vain ymmärrä sellaista, että ensin ystävistellään ja sitten pistetään veitsi selkään heti tilaisuuden tullen.

En rehellisesti sanottuna uskonut, että porukka korkeakoulutasolla olisi pistänyt yläasteikäisiäkin pahemmaksi, mutta ehkä se kaikki taas oli sitä klassista epävarmuutta; puhumalla paskaa sai muiden huomion pois omista vioistaan ja tätä jatkuvasti tekemällä kukaanhan ei varmasti koskaan tajuaisi, kuinka vittumainen ja vihamielinen se paskanjauhaja itse on.

Esim. esimerkkitapauksen jälkeen me katsahdimme Marian kanssa toisiamme sen merkkinä, että Elinan kanssa meillä ei ainakaan ollut enää mitään sanottavaa - eikä mitään yhteistä.


Ja juuri nyt olen tyytyväinen, että olen kaukana niistä ihmisistä, joiden elämäntehtävänä tuntui olevan ja lienee edelleen muiden elämän analysointi ja pahansuopuuden levittäminen.

Tällaisia kavereita täällä.

die another day

Hola!

Kiitos te, jotka postasitte kannustavia kommentteja edelliseen tekstiini, te ja ne kommentit valavat minuun uskoa ja ilahduttavat aina mieltä, joten kiitos siitä. :)

Ensinnäkin, haluan muistuttaa teitä, että täällä aika on -8h sinne verrattuna, joten älkää siis ihmetelkö, jos postailen keskellä yötä tai mitä ihmeellisimmiltä vaikuttaviin aikoihin!

Tarkoitukseni oli pitää "lomaa" myös tästä blogista ja erityisesti koneella roikkumisesta ylipäätään, joten en kovinkaan montaa postausta varmaankaan tule tekemään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaisin koko blogin tai lukijat, vaan pyrkimys on jatkossakin hölistä kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta kenties seuraavan kuun ajan vähän hiljaisemmalla tahdilla.

Haluan muistuttaa kaikkia yleisesti siitä, miten tärkeää on uskaltaa tehdä ratkaisuja ja valintoja ja päätöksiä. Kotiin voi aina palata, mutta lähtemisen mahdollisuus voi olla ainutkertainen. Harmittavan usein ei kuitenkaan uskalla tarttua noihin hetkiin, mitä myöhemmin melko varmasti tulee katumaan. Lähteminen ja entisen elämän hylkääminen ei kuitenkaan koskaan ole helppoa - mutta sen mukanaan tuomat kokemukset ja elämykset kyllä tekevät päätöksestä sen arvoisen.


Jollain tapaa Suomessa minulla on aina ollut hyvin riittämätön olo. En tiedä, johtuuko se maan yleisestä ilmapiiristä ja kulttuurista, jossa jokaisen ihmisen on aina jollain tapaa todisteltava omaa parhauttaan ja tehokkuuttaan ja kykyjään niin työpaikalla kuin arkielämässäkin. Pidemmän päälle tällainen ilmapiiri ainakin itselleni on käynyt hyvin stressaavaksi ja raskaaksi, vaikkei sitä itse aina kaikissa hetkessä tajuakaan. Kun olen nyt miettinyt ja "kelannut" elämääni viime vuosien ajalta, olen tajunnut sen, etten koskaan ole täysin pystynyt rauhoittumaan ja ottamaan aikaa itselleni. Aina on ollut tehtäviä hoidettavana. Aina on ollut ihmisiä miellytettävänä tai huolehdittava heidän ajatuksistaan ja mielipiteistään. Aina on ollut niitä tilanteita, joissa on ajatellut elämän alkavan sitten, kun ne ovat päättyneet.
Mutta entä jos elämä onkin ollut pelkkiä näitä tilanteita? Niitä tilanteita, joissa ei koskaan varsinaisesti eläydytä, ne vain eletään odottaen jotain parempaa tapahtuvaksi. Niitä tilanteita, jotka eivät tunnu hyvältä, mutta jotka on pakko kokea ja elää matkalla siihen "oikeaan elämään", jota monikaan meistä ei kuitenkaan koskaan tavoita, sillä oikea elämämme koostuu vain hyvinkin pitkälti niistä tilanteista, jotka haluamme vain hoitaa nopeasti alta pois ennen kuin voisimme oikeasti alkaa elää TÄYSILLÄ.


Ainakin suomi-minän oli hyvin vaikea elää hetkessä. Elin juuri sellaista elämää, että odotin vain jonkun tietyn ajanjakson loppua päästäkseni käsiksi siihen "kunnon elämään", joka odottaisi minua ajanjaksojen jälkeen. Mutta se, mitä oikeasti aina tapahtui, oli se, etten koskaan alkanut elää, vaan ajanjaksoja seurasi aina toinen ja sen jälkeen toinen, mutta jossain takaraivossani kyti kuitenkin koko ajan se ajatus, että tämän jälkeen, tämän jälkeen, minä alan tavoitella niitä asioita, joista minä tulisin onnelliseksi.

Se vei hyvin kauan. Hyvin kauan. Vaati monta vuotta uskallusta viimein päästää irti niistä tekijöistä, jotka minua hidastivat ja estivät. Se vaati muuton, kaveripiirimuutoksia, työpaikan vaihtamisen (tai no, jos oikein tarkkoja ollaan niin kokonaan työnteon jättämisen koska;) uusi opiskeluala ja ennen kaikkea niitä asioita, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Se vaati monta epäonnistunutta ihmissuhdetta, että minä tajusin, etten ole täällä miellyttämässä muita. Se vaati kovia sanoja ja kauhistuneita vastareaktioita, kun minä ilmaisin olevani haluton jatkamaan näiden ihmisten kynnysmattona.
Se vaati monta murtumista, musertumista ja masentunutta ajatusta, mutta minä selvisin niistä ajoista.

Syy, miksi minä uskalsin päästää irti niistä ajoista ja asioista oli se, että koko ajan, koko ajan minun päässäni kyti ajatus siitä, että ansaitsisin parempaa - ja että jonain päivänä lähtisin tavoittelemaan sitä.

Ja se, joku päivä, se askel on nyt otettu.
Enää minä en palaa kynnysmatoksi. Enää minä en tee viiden ihmisen työtä ansaitsematta koskaan kiitosta keneltäkään. Enää minä en yritä olla kuin muut, sulautua siihen täydellisen naisen muottiin, jonka jokainen media, mainos ja vastaantuleva pyntätty typykkä kauneudesta antavat.
Minä riitän itsenäni.
Enää en halua palata niihin aikoihin, jolloin itkin itseni uneen iltaisin vain siksi, etten kokenut oleavani riittävän kaunis tai riittävä millään saralla. Enää en palaa niihin päiviin, joista tämä blogi alunperinkin sai nimensä lähes kaksi vuotta sitten.


Ps. Nyt hyväksyn myös sen, että me kaikki teemme virheitä. Tämän ajatuksen omaksumisen aloitan siitä, etten säti enää yhtään itseäni siitä, kuinka typeränä tyttönä unohdin kamerani usb-piuhan sinne tv-tason muiden johtojen joukkoon, vaikka sille olisi toki voinut olla käyttöä täälläkin..


Lähtemisessä ei koskaan häviä mitään.

adíos amigos y amantes

Todella outo olo. Hetken kuluttua minun pitäisi istua lentokoneessa matkalla maailmalle.

Hyvin outo olo.
Mitä mä olen oikein tekemässä? Tajuanko mä ollenkaan mitä mä teen.
Että tässä voi olla pari riskiäkin. Mutta toisaalta, mä järkeilen, ei mulla ole mitään hävittävää. Mitä sitten, jos jään opinnoissa jälkeen. Mitä sitten, jos tämä kuulostaa hullulta. Mitä sitten jos tämä onkin hieman hullua?

Otin sittenkin koneeni mukaan. En uskaltanut jättää sitä tänne. Tätä kirjoittaessani istun lentokentällä ja jonkin ajan päästä pitäisi boardata. Hetken ajan mua alkaa yhtäkkiä pelottaa jättää tämä kaikki taakseni. Mun laukut ovat jo matkalla. Enää puutun minä. Mihin mä olen ryhtymässä. Entä jos siitä ei ikinä tulekaan mitään.
Katson vanhoja kuvia niistä maisemista, kun edellisen kerran olin siellä. Siitä on aikaa. Kaipaan sitä kaikkea. Kuuntelen sitä biisiä, joka saa minut aina kaipaamaan sinne. Palaan vain sinne, minne kuulun. Niiden ihmisten joukkoon, joille olen kuin perhettä. Heidän luokseen tiedän olevani aina tervetullut. Se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi.

Tiedän muiden puhuvan tästä. Olen kuullut hämmästynyttä, ihmettelevää ja vihamielistäkin mutinaa selkäni takana, ja todennut sen maagisen hiljaisuuden, joka on syntynyt astuessani samaan tilaan niiden ihmisten kanssa. He ihmettelevät, miksi minä lähden. Miten saatoin vain hävitä näin ja miksi. Erityisesti tuo miksi oli aina kiehtonut heitä, koska he eivät koskaan tienneet syytä siihen. He eivät koskaan kysyneet minulta itseältäni, vaan luottivat vain heidän itsensä keskenään keksimiinsä tarinoihin ja huhupuheisiin. Heille olin vain se random friidu, joka paineli kesken lukukauden toiselle puolelle maapalloa, siis se vain häippäs johonki latinomaaha, mutta kun joku kysyi miksi, he eivät osanneet vastata.
Sitten he spekuloivat ja arvelevat keskenään, mutta ei ollut minun osani selitellä tekemisiäni heille. Sen maailman minä nimenomaan haluan jättää taakseni.

Huomenna olen täysin eri maailmassa, täysin eri maassa, eri ihmisten keskellä. Joskus villissä nuoruudessani minä asuinkin siellä. Nyt on vain aika palata kotiin -hetkeksi.
Katson viimeistä lähetettyä viestiä puhelimessani ja ihmettelen miten iisisti vanhempani tämän asian ottivat. He eivät edes kyseenalaistaneet tätä koko kuviota niin kuin olin pelännyt. Toisaalta, heille minun ei tarvinnut selitellä mitään, he tiesivät jo kaiken. He sitä minulle silloin muinoin joskus puoli vuosikymmentä sitten olivat ehdottaneetkin, että lähtisin jonnekin kauas, tosin silloin muinoin lähdin vain viattomana lukion toisen vuoden oppilaana.
Ja nyt, monta, monta vuotta myöhemmin, palaan niihin maisemiin, tosin en enää vain oppilaana, vaan enemmänkin kuin perheenjäsenenä. Tuhlaajatytön paluu. Vuosia myöhemmin.
Laitan uuden viestin. Viimeisen viestin ennen kuin on aika nousta koneeseen ja jättää tämä maailma taakseni.

Estoy viniendo a casa!! Sé q algun dia tendria que regresar a finlandia pero quizas jamas lo hare..

Olen tulossa kotiin.

memories

Näihin tunnelmiin.

Midnight
Not a sound from the pavement
Has the moon lost her memory?
She is smiling alone
In the lamplight
The withered leaves collect at my feet
And the wind begins to moan

 

Memory
All alone in the moonlight
I can smile at the old days
I was beautiful then
I remember
The time I knew what happiness was
Let the memory live again

 

Every street lamp
Seems to beat a fatalistic warning
Someone mutters and the street lamps gutters
And soon it will be morning

 

Daylight
I must wait for the sunrise
I must think of a new life
And I mustn't give in
When the dawn comes
Tonight will be a memory too
And a new day will begin

 

Burnt out ends of smoky days
The stale cold smell of morning
A street lamp dies, another night is over
Another day is dawning

 

Touch me
It's so easy to leave me
All alone with my memory
Of my days in the sun
If you touch me
You'll understand what happiness is
Look, a new day has begun

luovalla tauolla marraskuun

Hei kaikki. Ajattelin pitää pienen tauon bloggaamisesta. Olen lähdössä pitempään reissuun enkä tuona aikana pysty huolehtimaan kirjoittamisesta, sillä minulla ei ole konetta mukana.
Tämä kaikki kävi niin äkkiä. Kaipasin irtiottoa arjesta ja syksyisestä Suomesta ja kun sain tilaisuuden hävitä täältä muutamaksi viikoksi, en voinut sanoa ei. Mietin aluksi hyvin pitkään, mitä tehdä, mutta koska olen aina toitottanut muita tarttumaan tilaisuuksiin ja olemaan uskaliaita, kai minun olisi viimein aika toimia itsekin periaatteideni mukaan.

Niinpä, ylihuomenna, sunnuntaina, häviän täältä hetkeksi. En kuitenkaan halua poistaa koko blogia, sillä siitä lienee jossain määrin hyötyä joillekin, jos joku vain saa vanhoista teksteistäni jotain irti. Lisäksi, kun todennäköisesti palaan takaisin, palaan myös kirjoittamaan.
Kaikki selviää aikanaan.
En osaa sanoa, kauanko tarkalleen olen poissa tai mitä tulen tekemään.
Eräs ihminen, jonka jo kauan sitten luulin unohtaneen minut, palasi takaisin elämääni ja minä haluan palata siihen elämään, joka, vaikkakin toisella puolella maapalloa, minua alunperinkin niin kovin houkutti.

Koko ajan olen kaivannut elämältäni jotain muuta. Saa nähdä, jaksanko koskaan palata opintoihin tämän jälkeen, mutta onnekseni sain sovittua asiat niin, että pystyin lähtemään. Ystäväni tietysti ihmettelivät, miksi minä halusin lähteä. Mutta kuten jo tänne muuttaessani, mä käytin samaa perustelua; kaipasin jotain muuta. Ja sitä muuta oli haettava tai lähdettävä etsimään, koska pidemmän päälle sellaisen elämän eläminen käy rasittavaksi, jos siitä ei koskaan saa mitään irti.

Toki tämä kuulostaa oudolta, vain kadota jonnekin kauas pois. Miten minä voin vain lähteä ja jättää asuntoni kuukaudeksi (tai enemmäksi aikaa, who knows) ja hylätä kaiken täällä?

Mutta oikeasti, en minä mitään hylkää. Palaan vain niiden asioiden luokse, joiden hylkääminen minut joskus sai haluamaan palata takaisin.

Tqm.
Palataan.
con amor,
maaren

tommia ei kiinnosta kun se seurustelee vaan

Olipas minulla antoisa loma. Kokonaisten viiden ja puolen päivän aikana näin yhtä (1) entisen kaupungin kaveriani.
Kyse ei ollut siitä, ettenkö minä olisi ehtinyt ja halunnut nähdä, saati kysellyt porukkaa näkemään ja tapaamaan, vaan siitä, ettei niitä niin sanottuja ystäviäni sitten tuntunut liiemmin kiinnostavan.
Yksi ei koskaan edes vastannut viestiini. Laitoin hänelle keskiviikkona viestin, jossa kysyin ehtisimmekö nähdä ja hän lienee klassisesti unohtanut vastata siihen. Ystäviä nyt ei pitäisi mielestäni vain "unohtaa", mutta hänen paremmat tekemisensä kertonevat jotain siitä, kuinka paljon hän meidän kaveruuttamme arvostaa.

Toinen oli aluksi innokas näkemään, mutta perui viime hetkillä, koska halusikin nähdä poikaystäväänsä. Nojoo ja eihän siinä, mutta no, faktathan olivat, että se asui ko. kaksilahkeisen kanssa ja näki sitä 24/7 ja mä olisin vienyt heidän lemmenelämältään kokonaiset 1½ tuntia, mutta kertonee sekin jotain. Ei väkisin.

Kolmas oli töissä. Taas ja kuten viimeksi ja sitä edellisellä kerralla. Täytynee hyväksyä se syyksi, vaikka olisihan siitäkin liki kuudesta päivästä ehkä nyt jokunen työtön tunti irronnut, mutta ymmärtäähän sen. Tai niin sitä ainakin piti väittää.

Ja neljäs oli klassisin. Hän ei voinut/ehtinyt/mitä ikinä olikaan nähdä minua, koska hän oli menossa juomaan/ryyppäämään/vetämään ketunmoiset perberit. Nojoo ja eihän siinä uudelleen, mutta okei, jos viinaan menevyys voittaa meidän suunnitellun torstaileffaillan niin en kyllä toiste kysy.

Mieluummin vietän aikani sellaisten ihmisten kanssa, joille sitten koko ajan olenkin ollut olemassa.

vanhan suolan viimeiset pisarat

Tänään ajaessani takaisin niille seuduille, joilla vietin koko miltei tähänastisen elämäni, yhtäkkiä radiossa soitettiin eräs kappale, joka sai paljon muistoja palautumaan noilta ajoilta.
Vuodet 2011 ja 2012. Entinen mieheni. Se kappale oli meidän biisimme, siihen liittyi ja liittyy edelleen niin paljon muistoja ja tapahtuneita asioita ja tunteita, jotka eivät koskaan täysin edes ajan kanssa tule häviämään.

Se sai minut ajattelemaan. Entä jos. Miten erilaista elämäni olisi, jos se juttu ei olisi koskaan päättynykään. Missä minä olisin nyt, jos me emme koskaan olisi eronneet, millaista elämäni hänen kanssaan olisi. Todennäköisesti en koskaan olisi muuttanut etelämpään, asuisin luultavasti yhä samassa talossa kuin silloin ja työskentelisin siinä yrityksessä, jossa olin silloin, kun me vielä olimme olemassa.

Mutta olisinko kestänyt sitä kaikkea - edes hänen kanssaan? Koko sen ajan kielsin itseltäni sen tosiasian, etten ollut täällä onnellinen. Hänen takiaan siedin sitä tunnetta, mutta kun häntä ei enää ollut se tunne siitä, että minun täytyi päästä täältä pois, se vain vahvistui. Ja lopulta, 1½ vuotta myöhemmin, minä vihdoin uskalsin lähteä ja muuttaa elämäni suunnan. Jos me emme koskaan olisi eronneet, en varmastikaan olisi lähtenyt. Olisin jatkanut elämääni kuten siihen asti, vaikka siitä
jotain puuttuikin. Mutta olihan minulla hänet.

Sitten mietin uudestaan, miksi enää edes haluaisin sen elämän takaisin. Haikailinko siihen takaisin, vain siksi, että se biisi muistutti niistä ajoista ja meistä, ja sen takia minusta oli jollain tapaa "pakko" tuntua haikealta? Kaipasinko minä oikeasti niitä aikoja vai muistelinko niitä hyvällä vain siksi, että niin "kuului" tehdä?

Tämän tajuttuani tajusin myös, etten minä sitä elämää oikeasti kaivannut. Ripustauduin vain ideaan siitä, miten täydellistä kaikki oli olevinaan ollut, vaikka todellisuudessa en edes ollut ajatellut häntä tai entistä elämäämme moneen kuukauteen. En ollut kaivannut mitään siitä, en edes häntä, mutta sen kappaleen soidessa kaikki se vain yhtäkkiä palautui mieleen pitkänkin ajan jälkeen, mutta oikeastaan, toisin mietittynä, ei sitä kaikkea enää haluaisi takaisin.

Ehkä niin olikin tarkoitus käydä; jos me olisimme jatkaneet (huonoa suhdettamme), en olisi koskaan päässyt täältä pois, en olisi koskaan uskaltanut lähteä. Mutta koska minulla ei ollut enää häntä, ei ollut mitään hävittävää tai menetettävää, otin riskin ja olen ollut siihen tyytyväinen. Olen löytänyt oman paikkani ja sen alan, joka minua kiinnostaa. Muuten tuskin olisin koskaan tehnyt sitä, jos olisin vain pysynyt kiinni vanhassa ja turvallisessa, mutta siinä, mikä ei koskaan tuntunut omalta.

Emme ole olleet missään yhteydessä liki 1½ vuoteen. Se aika kuulostaa pitkältä näin sanottuna, mutta oikeasti en ole edes ajatellut häntä pitkään aikaan. Kun mietin sitä aikaa, mietin vain, miksen tehnyt kaikkea jo paljoa aiemmin.
Lähtenyt, vaihtanut suuntaa. Tehnyt sitä, mikä olisi tehnyt minut onnelliseksi.

Jälkikäteen on tietysti helppo jossitella, mutta siinä tilanteessa se ei ollut niin helppoa. Minun täytyi kerätä ja kasata itseni, mutta koko ajan uskoin siihen, että joskus vielä pääsisin pois siitä kaikesta.
Minun oli pakko.
Se oli ainoa asia, mikä oli jäljellä.
Sen oli riitettävä.

"bitch please"

Tänään oli taas yksi niitä päiviä, jolloin en jaksanut yhtään ymmärtää, miten pinnallisessa maailmassa jotkut elävät. Niitä päiviä, jolloin ei vain yhtään jaksanut ja huvittanut kiinnostua pinnallisuuksista ja yhdentekevistä keskusteluista.
Näin erästä kaveriani kahvilakäynnin merkeissä ja koko ajan se jauhoi täyttä potaskaa ja puppua pulputti ihan turhantärkeistä jutuista.

"Vitsi mua ärsyttää kun kävin siel tsirputsarpuwhatever-salonissa ottaa nää rakennekynnet ja nyt mä en voi näppäillä mun puhelinta ku nää on nii pitkät.." (no miks sitten otit ne, mä ajattelen.)
"siis kuinka paljon hiilareit kanasalaatis oikeen on??" (älä kysy multa, ei mua oo koskaan kiinnostanut kalorienlaskenta tai -kyttäys. and you know that.)
"ja oikeesti mun pitäs laihtuu ainaki kaks kiloo et mahdun siihe mekkoon, jota käytin saran ja peten häissä ku nyt mä oon iha räjähtäny käsiin...enks ooki?" (mä nyt vaan olen aina laihduttamista vastaan varsinkin kun kohteena on ehkä 45 kg painava naikkonen. enkä mä ikinä lähde mukaan noihin siis sähän oot nii laiha -säälinkerjuuyrityksiin. ikinä.)

Ja sitten me (se) käytiin kahden tunnin maraton sen miesasioista ja siitä, miten jokainen mies tietty osoittaa huomiota hänelle, ja nyt hän ei osaa valita, kenet niistä ottaisi. Niin kuin mua edes kiinnostaisi, kuka petepetteripaulus sitä oli aamulla ruuhkabussissa tai junassa katesellut. Mitä mä sillä tiedolla teen, mua vain käytetään kohteena näyttämään, että se on menevä ja haluttu ja mitä lie.
Hiphei.

Jotenkin en enää nykyään yhtään jaksa tuollaisia turhanpäiväisiä keskusteluja tai tyyppejä, joiden pahin ongelma elämässä on se, että H&M mustat XS leggingsit hintaan 5,99 ovat loppuneet kesken, ja sen jälkeen näiden tyyppien elämäntehtävänä tuntuu olevan edellä mainitusta aiheesta levitettävä suunnaton tuskailu ja edellä mainitusta ongelmasta myös muiden ongelman tekeminen.
Ja sitten kun näitä "ongelmia" on 5-15 päivässä, kaikki yhtä tärkeitä ja muita ihmisiä koskettavia, mä en enää jaksa sitä kauheaa hälyä ja tuskailua, joka niistä jokaisesta täytyy nostaa.
Koska mitä sitten jos jokin niinkin universaalisti mitätön asia kuin leggingsit ovat loppuneet? Niitä tulee kuitenkin lisää ja/tai löytää iisisti samanlaisia rättejä joka kaupasta. Elämä ei myöskään kaadu siihen, että vettä sataa tai tuulee ja tukka menee sekaisin.
Jos joku nimittäin kysyy multa 2-12 min välein, onko tukka/silmämeikki/poskipuna/tai mikä ikinä olikaan hyvin/kohdallaan/levinnyt niin voi tilitali, että mulla tilttaa. Vähän suurempia ja pidempikestoisempia ongelmia nähneenä mun toleranssini tollaisia teinimäisiä suurenteluja kohtaan alkaa olla aika nolla. Sellaisten ihmisten tapaamisen jälkeen huomaa olevansa älyttömän vittuuntunut jokaikisestä pikkuasiasta, sillä sen jälkeen kun ne itse ovat tuskailleet jokaisen asian ja tehneet siitä myös muiden ongelman, se ilmapiiri tarttuu.
Negatiivisuus kerää negatiivisuutta. Jos viettää tunninkin joka asiasta valittavan ihmisen seurassa, huomaa itsekin tuskailevansa puoli minuuttia myöhässä olevaa bussia ja sinne etanan lailla matelevaa mummoa, kiljuvaa kakaralaumaa ja toisiaan nuolevaa teinipariskuntaa.

Miksi kuitenkaan halua olla se kärttyinen ämmä, joka vittuuntuu jokaisesta asiasta ja purkaa pahaa tuultaan muihin.

mi reflejo

Pitkästä aikaa olen taas ollut tyytyväinen elämääni ja tekemiini päätöksiin. Nyt muistan jälleen, miten tärkeää on kuunnella itseään ja toimia sen mukaan. Kun tekee itseä miellyttäviä päätöksiä ja ratkaisuja, elämäkin tuntuu paljon mukavammalta, kun on tyytyväinen siihen.

Muiden toiveiden ja odotusten mukaan eläminen käy pidemmän päälle raskaaksi. Itse tein sitä monta vuotta; elin saman vanhan kaavan mukaan, sillä olin liian arka vaatimaan muutosta - tai itse muuttumaan - ja muuttamaan. Pois siitä, mikä ei koskaan tuonut elämääni mitään iloa.

Ja nyt, elämässäni numero kolme (vai moneskohan alku tämäkin jo lienee?) melkein päästin itseni lipsumaan samaan vanhaan kaavaan: miellytä muita omatuntosi kustannuksella. Viikon päivät ja rapiat sitä kesti; olin tietyissä tilanteissa vain siksi, että muut niin halusivat - ja kaiken sen aikaa minulla ei ollut hyvä fiilis siitä. Minä tunsin oloni epävarmaksi, mutta oloni parani heti, kunhan annoin itseni toimia omieni, enkä muiden toiveiden mukaan. Se saattoi tarkoittaa sitä, että joku toinen pettyi tekemiini ratkaisuihin, mutta en voinut enää antaa itseni elää niillä säännöillä. Minä halusin olla onnellinen ja tuntea oloni varmaksi ja luottavaiseksi joka päivä. En enää halunnut elää epätietoisuudessa, epävarmuudessa ja siinä tunteessa, ettei jokin ole oikein.

Lisäksi huomasin, että elämä on paljon helpompaa, jos on tyytyväinen ja suhtautuu levollisin mielin joka päivään. Aiemmin murehdin aina asioita ja kaikki aikani kului murehtimiseen ja tiettyjen tilanteiden ja tekojen analysointiin.

Parasta on tunne, että tietää riittävänsä sellaisena kuin on. Meni kauan tajuta, etten todellakaan ole täällä miellyttämässä kaikkia muita ihmisiä, ja ettei minun täydy elää kaikkien odotusten ja toiveiden mukaisesti. Joskus joutuu päätöksillään tekemään asioita, joihin jotkut eivät ole tyytyväisiä, mutta siitä syyllisyyden tunteminen on turhaa. Täytyy tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, eikä vain miettiä niitä, joiden kautta tekee muut tyytyväiseksi. Olen täällä itseäni varten enkä sitä, että välttelisin kaikin mahdollisin tavoin tuottamasta pettymystä kellekään.

Elämä on helpompaa, kun tämän tajuaa ja ennen kaikkea sisäistää.
Minun ei tarvitse näyttää supermallilta ollakseni rakastettu tai pidetty.
Minun ei aina ja ikuisesti tarvitse käyttäytyä muiden toiveiden mukaisesti miellyttääkseni heitä.
Minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja sen on riitettävä. Ei kellään ole oikeutta vaatia muuta.
Ja parhainta on todellakin huomata, että joillekin se riittää. Ei tietenkään kaikille, sillä aina löytyy niitä joilla on jotain valittamista ja (selän takana) sanomista, mutta kukin vaikeuttaa vain omaa elämäänsä, mikäli antaa sellaisten ihmisten puheille liikaa painoarvoa. Sellaista on elämä.
Joskus täytyy ottaa hetki ja kuunnella itseään. Un reflejo.





Minulle onnellisuutta juuri nyt on
- alkava loma
- mielenrauha
- turhan miesasioista jauhamisen lopettaminen
- Christina Aguileran Mi Reflejo -levy
- auringonpaiste ja
- lähikaupan suklaalevytarjous



Uskotko sielunkumppaneihin?

Pidän ideasta..
että joku, jossain, on tehty sinulle, ainiaaksi.


Ja tähän minäkin haluan - ja vähitellen alan - uskoa.

aina äänessä

Mitä enemmän elämää olen nähnyt sitä vähemmän jaksan ihmisiä, joilla on koko ajan hirveä tarve olla esillä ja äänessä. Siis niitä, joiden on vain yksinkertaisesti pakko heittää muka-hauskaa läppää, vitsailla milloin mistäkin, selitellä kaikenmaailman tarinoita tai vihellellä ja lauleskella ja huudella ja jos hiljainen hetki meinaa uhata, keksiä jotain, millä pitää ääntä ja meteliä (itsestään).

Siis esim. nekin tyypit, jotka eivät voi katsoa elokuvaa kommentoimatta joka asiaa muutaman minuutin välein,
kato mikä mekko
iihana mies
toi näyttää iha samalta ku se paikka missä kävin ku olin barcelonas pirjon ja timpsan kaa ja pälåpäplä
siis vähäks ruma toi muija
hirveee auto
tuo näyttää iha samalta ku se saken naikkone jonka se pokas sillo kun oltiin perden kaa hippailee liverpoolin yössä, muistatsä sen? siis se kauhee bimbo jolla oli lpngchampin bootsit ja blablabala...
ja niin edelleen.

Ja jos opiskelu-/työpaikalla hiljaisuus alkaa painaa niin kyllähän nämä tyypit keksivät jotain, millä kerätä huomion itseensä. Aletaan laulaa kesken palaverin/opiskelujen, tehdään kaikkea "hauskaa" ja "söpöä" tai aletaan selittää randomtarinoita tai vaikka runonlausuntaa, mutta sen olen huomannut, että nuo ihmiset kerjäävät aina huomiota itselleen, kun siihen vain tulee tilaisuus.
Niitä tyyppejä, jotka kesken palaverin alkavat selittää muka-hauskaa läppää tai laulamaan she makes me go:ta työpaikan lounaalla. Joo, joidenkin mielestä se on ehkä ihan huvittavaa, mutta kun sama tyyppi läpisee paskaa joka 45 minuutin ruokatauon verran joka päivä, niin alkaa pikkuhiljaa she makes me gouailut vähän tympäistä.
Joskus olisi kiva olla ihan rauhassa. Ei hiljaisuutta tarvite pelätä.

Pidemmän päälle se alkaa käymään hermoille, kun joku koko ajan pälättää tai läpisee turhia. Ei kukaan jaksa kuunnella turhaa jauhantaa joka päivä, varsinkin kun jauhaja tai laulaja tai vitsien kertoja on aina sama. Toki joidenkin luonteeseen kuuluu puheliaisuus ja (yli)sosiaalisuus, mutta joskus näidenkin ihmisten olisi ihan suotavaa olla hiljaa. Kuitenkin silloin, kun sitä heiltä eniten vaadittaisiin, he eivät siihen pysty ja siksi me nautimme lounaamme boom kah:n soidessa hänen äänihuuliensa tuotoksena.

Kesken kokeen tai palaverin nämä hassunhauskat ilopillerit eivät vain malta pysyä hiljaa, vaan koko pääsykokeen ajan kuuntelen hyräilyä ja lauleskelua vierustoverini puolelta, biisi vaihtui aina Bingo Playersien cry:stä titaniumiin, ja nyt sama meininki jatkuu tunneilla, koska kyseinen ihminen ei vain niele sitä, ettei aina tarvitse olla äänessä ja esillä, vaikka siitä kuinka tykkäisikin - esillä ja huomion keskipisteenä olemisesta.

Loppujen lopuksi ainakin kaltaisilleni, hiljaisemmille ihmisille näiden päläpättäjien ja huomiota jatkuvasti hakevien ihmisten seura on hyvin rasittavaa. Minä nauttisin mieluummin lounaani (tai kokeeni) ilman turhaa pälinää ja draamaa. Joskus kaipaa hiljaisuutta kaiken hälinän keskelle, ei aina jaksa kuunnella turhia pälinöitä, vaan joskus tekee vain mieli rauhoittua kaiken häslingin keskellä.
Siinä vaiheessa mä en ainakaan hymise huvittuneena jonkun huomionhakuyrityksille, kun sama henkilö aloittaa turhanpäiväisen pälinän ja she makes me go:n neljännentoista kerran lounastauon aikana. Hiphei miten fantsua, sä keräät kyllä huomion, mutta entäs jos ketään ei oikeasti kiinnosta?

kahden miehen loukku

Olen nyt viimein oppinut senkin, että aina, ihan joka kerta, joka tilanteessa, jossa siltä vain tuntuu, ihmisen pitäisi kuunnella itseään ja tehdä niin kuin alitajunta ja muut moraaliset toiminnot viestittävät.


Olin tutustunut kahteen mieheen, joista toisesta olin jo pitkään ollut hyvin kiinnostunut, ja joista toinen oli enemmän kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. En aluksi ollut varma, mitä minä halusin.
Se, mies, johon minä aina enemmän tunsin vetoa, hän ei kuitenkaan ollut varma minusta. Tai yhtään mistään, etenkään siitä, halusiko hän ylipäätään seurustella kenenkään kanssa tai edes tapailla ketään. Erään hyvin vaikean ja sekavaluontoisen keskustelun jälkeen me sitten tavallaan ajauduimme erillemme ja palasimme asiaan vasta ihan äskettäin.
Sillä aikaa minä olin kuitenkin jo ehtinyt muualle.

Oikeastaan hän, "mies numero kaksi", ei koskaan edes kiinnostanut minua siinä määrin missä ensimmäinen. Jokin minussa koko ajan kielsi edes ryhtymästä siihen, mutta koska juttu ykkösen kanssa oli tyrehtynyt jo alkutekijöihinsä, minä annoin toiselle mahdollisuuden, vaikkei hän minua ihan yhtä lailla puoleensa vetänytkään.

Sitten kuitenkin kävi klassiset, eli kun toinen oli jo alkanut ihastua minuun, ykkönen palasi kuvioihin tunteitaan tunnustaen ja minä tietysti sekosin siitä ja vain valkoisen heppa puuttui tarinasta, jotta me voisimme ratsastaa yhteiseen loppuumme ja läpäläpä.
Nyt kun ykkönen oli ilmaantunut takaisin, minä jouduin miettimään, mitä mistään halusin. Olin ollut toisen kanssa vain siksi, että ykkönen oli sanonut minulle ei, mutta annoinko minä toisen kuvion vain jäädä (ja satuttaa sitä tyyppiä, jota näin muutaman kerran ykkösen sanottua minulle ei?) Minä vain ajattelin antavani hänelle mahdollisuuden.

Koko ajan tiesin, ettei minun olisi pitänyt nähdä häntä, mikäli haikailin jotakuta toista. Koko ajan olin valmis kääntämään takkini ja hylkäämään hänet. Tiedän olevani ja olleeni kauhea, mutta en vain tohtinut sanoa hänelle ei, koska ei minulla silloin mitää syytä siihen ollut. Ajattelin, että kyllähän me saisimme tutustua (vaikka minä ehkä muita haikailisinkin) mutta en olisi saanut tehdä sitä, koska teoillani johdin häntä harhaan. Nyt hän luullee, että minä olisin enemmänkin kiinnostunut, mutta totuus on, etten koskaan oikeastaan edes ollut.

Tämän kuvion alkuvaiheilla muistan ajatelleeni etten saisi tehdä tätä. Etten saisi tapailla häntä vain koska en saanut sitä miestä, jonka alunperin olisin halunnut. Sillä minä tiesin, että jos tämä päivä joskus tulisi; että se haluamani mies muuttaisikin mielensä, tiesin, että silloin muuttaisin mieleni ihan yhtä nopeasti ja hyppäisin siihen tarinaan, johon alunperinkin olisin halunnut osaksi.

Mutta hänkin, "mies numero kaksi", tiesi sen. Minä sanoin hänelle, etten koskaan luvannut sitoutua mihinkään. Että hän sanoi minulle olevansa sen kanssa ok, että hänelle oli ok, etten minä tiennyt mitä halusin elämältä tai hänestä. Minä sanoin hänelle, että edellinen kuvioni oli juuri päättynyt, minkä takia en halunnut aloittaa mitään uutta. Hän oli sanonut ymmärtävänsä, mutta halusi silti tavata minua. Vain katsoakseen mihin se johtaisi.

Minä: "Mutta kun minä en koskaan halunnut johdatella sinua mihinkään. Minä en koskaan tullut iskemään sinua, ja kun sinä tulit, minä sanoin sinulle etten minä halua seurustella tai tapailla ketään vakavasti."
Hän: "Niin että sä voit kyllä tapailla muita mutta et mua."
Ja sitten se tietysti loukkaantui.
Minä: "Mutta sä tiesit, että mulla oli tämä juttu kesken. Ja mä sanoin sulle, etten mä sen takia.."
Hän: "Nii... Mut en mä nyt silti aatellu et tää loppus vaan koska sä päätät jatkaa sitä edellistä suhdettas."
Minä: "Mä sanoin sulle etten sitoudu mihinkään. Että mulle on ok nähdä sua, mutta että se ei tarkoita mitään vakavoitumista tms."
Hän: "No en mä ois naimisiin ollu menossakaa mut me ei siis voida enää nähdä koska sä palaat Villen (nimi muutettu) kanssa vai?"
Minä: "Niin.."
Hän: "Menkää vittuun."
Hän ottaa takkinsa.

Ja sitten hän lähtee, vihaisena, ja minusta tuntuu pahalta. Olin mielestäni tehnyt hänelle kuvion selväksi, me olimme käyneet sen läpi monta kertaa; ettemme ottaneet juttua mitenkään vakavasti, koska emme me ikinä olleet edes tehneet mitään vakavampaa, me olimme vain näheet yhteensä kolme kertaa, enkä oikein koskaan ollut ajatellut, että hän tuona aikana, ehkä yhteensä parina tuntina olisi ehtinyt kiintyä minuun niin paljon.
Minä olin varoittanut häntä Villestä mutta hän itse oli halunnut lähteä huopaamaan heikoille jäille. Kun hän sitten näkee minut juttelemassa sen miehen kanssa, jonka takia hänet hylkäsin, se katse viiltää.

Kännissä olet ääliö

Uuteen nousuun
Samoilla silmillä
Nyt lähtee
Work hard, play hard
Oon pyrkiny vähentää muttei vähene
jnejnejne.

Jaahas, mä ajattelen kirjauduttani naamakirjaan, se on taas sunnuntai. Sunnuntai; päivä, jona kaikki kanavat täyttyvät ihmisten partypäivityksistä ja/tai oloista.

Oloja..
Oli vissii iha kohtuu hauska ilta eilen ku yrjösin matkalla  postilaatikolle..
Koskeeks kellää muulla päähän??
Se tunne, ku heräät jonku vitun randomin vierestä..taas
jnejnejne.

Joka viikonloppu sama kaava, ja useimmiten ne ovat samat ihmiset, joiden ansioista facebookit täyttyvät noista uutisista ensin pe-la ja lopuksi koko irtiotollisen iloittelun kruunaa sunnuntainen yrjöpanokrapulavitunmoinendarra-päivitys, joka on tietty pakko tehdä. Joka sunnuntai.
Ja maanantaina sitten uuteen nousuun.

En mä tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi kännäilyä täytyy hehkuttaa niin paljon. Ymmärrän sen, että esim. "aloiteltaessa" jonkun luona kyseisellä porukalla on varmaan ihan hauskaa jne.,mutta miksi (turhaan) tehdä facebookiin lähinnä noloja, myötähäpeää herättäviä päivityksiä.

Me halutaan vaan pitää hauskaa ja elämänhän pitää olla, eikö?
Tytön paras ystävä on kossuvissy<3<3<3
Horojen kaa "parilla" jonka jälkeen lähetään metsästää leijonia stadin yöelämään, grrr vrrnn vrrn!!!!<3

Nojoo, noi esimerkit olivat ihan itse keksittyjä (tai on tietysti mahdollista että joku on joskus sanonutkin noin), mutta aika lähellä nuo olivar niitä, mitä fb muun muassa oli pullollaan eilen.
Todisteluja siitä, että viina virtaa ja se on niin v-tun coolia, kyllä.

Kun tuota touhua on jo kestänyt ja sitä on jo saanut katsella jonkin aikaa, niin ketä enää kiinnostaa? Joskus "hauskat" päivitykset muuttuvat rutiiniksi, eikä mua itseäni ainakaan kiinnosta Pirjo-Kristiinan toilailut tai heräilyt jonkun raksamiehen punkasta.

Ja eikö noilla ihmisillä ole mitään kriittisyyttä omiin tekemisiinsä? Kuka käskee päivittämään siitä, jos henkilö Pirjo-Kristiina on herännyt jonkun randomin luota. Onko se muka oikeasti coolia? Sellainen asia, joka kannattaa ja halutaan jakaa muiden, puolituttujen ja työnantajienkin kanssa?

Jos näin, niin mä en enää tiedä, mitä sanoa.





(c) weheartit.com