En ymmärrä hölinää siitä, että ennen kuin voit edes ihastua keneenkään, ihastuksen kohteesi täytyy saada ystäviesi hyväksyntä. Ja tämä hyväksyntä kattaakin sitten hieman enemmän kuin "ihan ok, joo ota toi. ja nappaa vaan" -lätinät.
Minä en koskaan ole kysynyt kenenkään mielipidettä, vaikka joskus olisi voinutkin. Mutta miksi pitäisi? Minun tunteeni eivät ainakaan muutu, vaikka ystäväni sanoisivat ei, tai yrittäisivät parittaa jollekin omasta mielestään 'kyllä':lle. Tunteita ei voi pakottaa... Ja tässä vaiheessa kaikki ystäväni huokaavat ja antaisivat mielellään saarnan siitä, millaisiin idiootteihin minulla on tapana ihastua, ja muistuttaa eräästä tapauksesta, josta he eivät alun alkujaankaan pitäneet eikä mikään sitten päättynytkään niin loistokkaasti, mutta olen kieltäytynyt kuuntelemasta kenenkään suunnalta mitään tämän suuntaista: minähän sanoin (että) ...
No joo, palattaessa taas minuun, minä en ole koskaan antanut kovinkaan suurta painoarvoa ystävieni mielipiteille. Koska
A) suurimmassa tapauksessa heillä ei ole ollut mitään valittamista miehistä tai
B) vaikka olisikin, vastaus olisi kuitenkin jotakuinkin tätä luokkaa: "te ootte niin ihana pari" mutta silti valmistaudutaan jo saarnaan "mitä mä sanoin.." ja puistelemaan päitä ja kaivelemaan nenäliinapaketteja esiin, vaikka kyllähän ystävien nyt pitäisi tietää, etten mä miesten takia itke ja
C) en tykkää siitä, että vaaditaan miehiltä liikaa.
Esimerkiksi;
Paras ystäväni, joka on minulle hyvin rakas ja läheinen ja liibalaaba kyllä hän ymmärtää, vaatii miehiltä(ni) aivan liikaa. Tai oikeastaan ihan mahdottomuuksia. Etenkin omalta, tulevalta, mieheltään, jota hän ei siis vielä ole tavannut, mutta tulee tietysti löytämään, niin kuin me kaikki.
Hänen unelmiensa mies on tietysti jumalaisen komea. Mutta komeus itsessään ei riitä. Siitä hän on sakottanut minua; minua, joka liian usein (lue: AINA) ihastun miehiin, jotka aivan, komeudellaan viehättävät minua, ja tästä syystä en siten löydä itselleni miestä, joka osaa arvostaa sisäistä kauneuttani. Kuin Cosmosta. Saijalle komeus ei kuitenkaan riitä (missä hän siis eroaa minusta, ainakin omasta mielestään). Hänen miehellään täytyy nääs olla rahaa, vaikka hän väittääkin ettei se muka ole tärkeää, mutta niin vain tuntuu olevan, sillä ei niitä omakotitaloja ja lomamatkoja, jotka mies siis kustantaa, puussa kasva. Lisäksi miehellä täytyy olla hieno auto, mikään tylsä ja vanha malli ei riitä, pitää olla kiiltävä ja kunnon merkkiä. Ei japanilaisia, ei mikään epämääräinen skoda.
Miehen pitää luonnollisesti myös käydä töissä, saada sitä tiliä, mutta uraohjus ei saa olla. Se vain on hieman ristiriitaista, eikö; yleensä uraohjukset myös nettoavat eniten, mutta tietysti Saija löytää miehen, joka nostaa kelpo löniä vaikka sohvan pohjalla maaten.
Lisäksi miehen täytyy olla tossun alla, vaikka eihän sitä tietenkään näin ilmaistu, mutta mies ei saa olla saamaton, maata sohvalla (tekemättä mitään), olla riippuvainen facebookista tai muutenkaan viettää aikaa siellä, katsoa televisiota liikaa (yli tunnin päivässä kaiketi), syödä epäterveellisesti tai vetää kännit, käydä baarissa tai tykätä liikaa jääkiekosta tai muusta vastaavasta, josta hän ei itse pidä. Eli toisin sanoen olla melkein kuin ex-mieheni.
Lisäksi miehen tulee olla hyvässä kunnossa, ja tällä hän todellakin tarkoittaa sitä. Minulle riittäisi ihan normaalikuntoinen mies, koska en itsekään mikään fitness-fiona ole, joten en sitä vaadi, tai toivokaan, mieheltäni, mutta Saijalle on välttämätöntä, ihan oikeasti, kuten hän on sanonutkin, että miehellä on sixpäck (ei nestemäinen). Että vatsapuoli on teräskunnossa samoin kuin muu kroppa. Kerran hän puhui ohi suunsa eräästä tuttavastamme, jonka mies oli ammattiurheilija; "eihän sillä (miehellä) ollut edes kunnon vatsalihaksia." No, veikkaisin Elinan ihastuneen johonkin muuhun, ja kenties se jokin muu kompensoi sitten sen, etteivät vatsalihakset näkyneet kuin kirurgin veitsellä leikkattuna.
Minä olen aina ajatellut, että mieheltä (tai naiselta) voi vaatia saman verran, mitä itsellä on antaa takaisin. Jos tahtoo timmin vatsan omaavan miehen, pitäisi ehkä miettiä, onko itsellä vastata samalla mittakaavalla. Samanlaiset ihmiset tuppaavat löytämään toisensa. Olisi vähän sama kuin mies vaatisi kumppaniltaan timmiä takalistoa tai koon 70DD povea, ja jos sellainen löytyy niin asettakoot ihmeessä toisilleen vaikka mitä kriteerejä. Minä en jaksa listata piirteitä tai asioita, jotka mieheltä on löydyttävä tai muuten hän ei muka jotenkin kelpaa.
Maailmassa kun on hyvin vähän miehiä, jotka ovat kohteliaita, kilttejä ja kunnollisia, mutteivat tylsiä, arkoja tai uraohjuksia, ja jotka silti tienaavat kivasti ja tahtovat käyttää kaiken rahansa sinuun. Lisäksi kun heidän vielä pitäisi olla tietyssä kunnossa, riittävän pitkiä (kyllä, sieltäkin) ei ali- eikä ylipainoa, ei sairauksia, ei kaljuja, ei pitkätukkaisia tai rastoja, ei lävistyksiä eikä tatuointeja. Ei tupakointia, nuuskaa tai huumeita. Ei edes alkoholia, ja tämä kohta drunk nationilla on varsin vaikea täyttää täyttäen myös edellä mainitut kriteerit.. Kunnon asunto ja auto löytyvät tietysti ja mukavat kaverit ja perhe. Jos mies lähtee mökille kavereineen, hän ei rellestä, ottaa max. 1 juoman ja käyttäytyy. Mies on uskollinen, sosiaalinen, muttei kuitenkaan liian sosiaalinen. Plussaa melkeinpä on, jos hänellä ei ole aiemmin ollut pitkiä suhteita ja siten exiä. Miehen pitää olla huomaavainen ja muistaa merkkipäivät. Pitää yllättää.
Ehkä se oikeanlainen kemia ja syttyminen tulevat sitten jossain listan häntäpäässä. Kuten sijalla 237. Joku toinen voisi sijoittaa kyseiset seikat vaikka top-3:een, mutta onhan absolutisti-sixpäckisti kohteliaita komistuksia varmasti vaikka muille jakaa. Ja ai niin, täytyyhän sillä nyt olla kunnon sukunimikin. Ei mikään Taavi Tavallinen kelpaa. Onhan jo etunimi itsessään niin karmaisevan juntti, sukunimen 'nen'-lopusta puhumattakaan.
En tiedä, onko sitten parempi tyytyä vaihtoehtoon B, kuin tippua kärryiltä jo ensimmäisen palstan aikana siitä, kuinka monessa kohtaa se sinun ihastuksesi on jättänyt täyttämättä edellä mainitut kriteerit. Oma tuleva puppelini ainakin jättää täyttämättä yhden jos useammankin seikan, mutta olen toisaalta huomannut jo pidemmän aikaa kuuluvani niihin ihmisiin, jotka osaavat jo sijoittaa kemian listan kärkipäähän.
lauantai 28. heinäkuuta 2012
perjantai 13. heinäkuuta 2012
aistikaa sarkasmi
Sain tänään kuulla saarnan eräältä ulkomaalaiselta ystävältäni. Eräältä ystävältäni, joka ei voi käsittää tällaista pelleilyä, kuten hän asian sanoi. Ja mitäkö pelleily koskee? No miehiä tietysti. Tai erästä tiettyä vaihteeksi. Ei entistä, ei nykyistä. Jotain, josta en ota selvää.
Istuimme kahvilassa. Oli iltapäivä. Pelleilyni kohde istui metrin päässä. Rohkaistuin kertomaan hänelle, mistä oli kyse. Että kaupungin nicest ass sits there. Eri maasta oleva ystäväni ei voinut ymmärtää, miksen heti mennyt juttelemaan tälle. Minä yritin selittää, mutta selitykset olivat juuri niin typeriä kuin aina: sen kaverit istuvat tuossa, entä jos tuo yksi on sen tyttöystävä, en mä kehtaa.
Mutta nyt jälkikäteen ajateltuna, eihän sitä ikinä tiedä. Nicest ass olisi saattanut olla muillakin tavoin erittäin nice, mutten saa tietää, koska ujoilin itseni ulos tilanteesta. Ystäväni kulttuurissa hän olisi jo juttelemassa kiinnostuksenkohteensa kanssa.
Mutta ei meillä. Jos minä olisin mennyt juttelemaan, olettaen ettei kyseinen nainen ollut hänen tyttöystävänsä, kuvitellaan seuraavat tilanteet:
a) Menen sanomaan hänelle jotain. Ensin täytyy miettiä, mitä. Jos pelmahdan paikalle sanomalla 'terve' minulla pitäisi olla jotain muutakin asiaa. Jos kuitenkin oletetaan, että sanoisin vain terve, hänen ystävänsä kääntyisivät ympäri olettaen meidän tuntevan. Sitten kun nicest ass ei tunnekaan minua, tilanteesta tulee vaivaantunut, sillä kukaan ei tiedä mitä sanoa. Siinähän voisi jopa nolostuttaa.
b) Keksin jotain osuvampaa, kuten: "Luetsä tota lehteä?", jolloin hän todennäköisesti vastaa ei ja minä saan sanotuksi kokonaisen lauseen. Ystävät saattavat katsoa, että jaaha, toi tahtoi sitten lukea kaksplussaa että mikäpä siinä vai yrittiköhän se sittenkin iskeä ton. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaksplussan lainaaminen tapahtuu hyvin nopeasti yhdellä repliikillä, ellen sitten heitä perään: "Luetsä tätä usein?" Tai
c) Sanottuani tai kysyttyäni jotain hän vastaa kokonaisella lauseella ja vähät välittää, mitä ystävät tuumaavat, kun koko kaupungin nicest female ass tahtoo lainata kaksplussaa tai gti:tä tai mitä tahansa siinä sitten ikinä onkaan. Nicest male ass ei vaivaannu, vaan on suorastaan mukava ja kohtelias ja saattaapa yltyä esittämään jokusen kysymyksen itsekin. Kuten: "Käytsä täällä usein?" tai aiemmin mainitun ja varmasti erittäin toimivan "Luetsä tätä usein" tai sitten jotain muuta, jolla saadaan ass pysymään sillä taajuudella vielä tovi. Ehkäpä sitä saattaa vaikka pyllähtää ja jakaa suosikkinsa gti:n historiasta. Ja kappas, amerikan- ja muita rautoja muistellessa sitä onkin hurahtanut kolme tuntia ystävätkin ovat vain hävinneet johonkin (tai istuneet hiljaa 3 tuntia tai osoittautuneet mukaviksi ihmisiksi) ja bam; sielunkumppani on löytynyt.
Ehkä se on vain suomalaisessa asenteessa ja kasvatuksessa, että vaihtoehtoon c) on niin vaikea uskoa. Tai sitten siinä, että muut ihmiset ajattelevat aina, että mitä toi nyt noin teki?
Mutta vaihtoehto c) on silti niin houkuttavan toteutuvissa.
Istuimme kahvilassa. Oli iltapäivä. Pelleilyni kohde istui metrin päässä. Rohkaistuin kertomaan hänelle, mistä oli kyse. Että kaupungin nicest ass sits there. Eri maasta oleva ystäväni ei voinut ymmärtää, miksen heti mennyt juttelemaan tälle. Minä yritin selittää, mutta selitykset olivat juuri niin typeriä kuin aina: sen kaverit istuvat tuossa, entä jos tuo yksi on sen tyttöystävä, en mä kehtaa.
Mutta nyt jälkikäteen ajateltuna, eihän sitä ikinä tiedä. Nicest ass olisi saattanut olla muillakin tavoin erittäin nice, mutten saa tietää, koska ujoilin itseni ulos tilanteesta. Ystäväni kulttuurissa hän olisi jo juttelemassa kiinnostuksenkohteensa kanssa.
Mutta ei meillä. Jos minä olisin mennyt juttelemaan, olettaen ettei kyseinen nainen ollut hänen tyttöystävänsä, kuvitellaan seuraavat tilanteet:
a) Menen sanomaan hänelle jotain. Ensin täytyy miettiä, mitä. Jos pelmahdan paikalle sanomalla 'terve' minulla pitäisi olla jotain muutakin asiaa. Jos kuitenkin oletetaan, että sanoisin vain terve, hänen ystävänsä kääntyisivät ympäri olettaen meidän tuntevan. Sitten kun nicest ass ei tunnekaan minua, tilanteesta tulee vaivaantunut, sillä kukaan ei tiedä mitä sanoa. Siinähän voisi jopa nolostuttaa.
b) Keksin jotain osuvampaa, kuten: "Luetsä tota lehteä?", jolloin hän todennäköisesti vastaa ei ja minä saan sanotuksi kokonaisen lauseen. Ystävät saattavat katsoa, että jaaha, toi tahtoi sitten lukea kaksplussaa että mikäpä siinä vai yrittiköhän se sittenkin iskeä ton. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaksplussan lainaaminen tapahtuu hyvin nopeasti yhdellä repliikillä, ellen sitten heitä perään: "Luetsä tätä usein?" Tai
c) Sanottuani tai kysyttyäni jotain hän vastaa kokonaisella lauseella ja vähät välittää, mitä ystävät tuumaavat, kun koko kaupungin nicest female ass tahtoo lainata kaksplussaa tai gti:tä tai mitä tahansa siinä sitten ikinä onkaan. Nicest male ass ei vaivaannu, vaan on suorastaan mukava ja kohtelias ja saattaapa yltyä esittämään jokusen kysymyksen itsekin. Kuten: "Käytsä täällä usein?" tai aiemmin mainitun ja varmasti erittäin toimivan "Luetsä tätä usein" tai sitten jotain muuta, jolla saadaan ass pysymään sillä taajuudella vielä tovi. Ehkäpä sitä saattaa vaikka pyllähtää ja jakaa suosikkinsa gti:n historiasta. Ja kappas, amerikan- ja muita rautoja muistellessa sitä onkin hurahtanut kolme tuntia ystävätkin ovat vain hävinneet johonkin (tai istuneet hiljaa 3 tuntia tai osoittautuneet mukaviksi ihmisiksi) ja bam; sielunkumppani on löytynyt.
Ehkä se on vain suomalaisessa asenteessa ja kasvatuksessa, että vaihtoehtoon c) on niin vaikea uskoa. Tai sitten siinä, että muut ihmiset ajattelevat aina, että mitä toi nyt noin teki?
Mutta vaihtoehto c) on silti niin houkuttavan toteutuvissa.
maanantai 9. heinäkuuta 2012
niks naks
Netti ei toiminut täällä minun 200-huoneisessa kattohuoneistossa neljään päivään, joten syy poissaoloon ei tietenkään ole siis ollut minussa, vaan siinä että jokin kaapeli jossain sanoi naks.
Kävin lääkärissä taas vaihteeksi ja nyt ne viimein laittoivat mut syömään jotain (muka?) voimakkaampaa pilleriä, jonka vaikutuksia pitäisi odottaa 6 kuukautta edellyttäen selibaattia ja absolutismia. No, pienillä poikkeuksilla kenties, toivottavasti tämä kuuri sitten toimii. Ja sehän toimii. Minä päätin uskoa niin (aina siihen asti, kunnes alkaa vituttaa ja ketuttaa niin mahdottomasti). Ja siihen asti, kun kaikki maailman ihmiset päättävät järkätä oktoberfestit parvekkeellaan, eivätkä kutsu maailman ihaninta naapuria (=minua) ja kilistelevät tuoppeineen aamuneljään asti. Ei sillä, että minä kaljaa joisin.
Ja koska paskan lätinä on niin mukavaa, niin nuristaan nyt siitäkin, miten kukaan ei koskaan ole mihinkään säähän tyytyväinen. Ensin valitetaan, että voivoi kun on kylmä ja kaivataan kesää. (Tämä valitus tapahtuu yleensä talvella. Tai kevällä. Tai Suomen kesässä.) Mutta sitten kun on sitä lämmintä, tulevat hyttyset, paarmat ja muut ötökät, joita kaupunkilaislapset ja lapsenmieliset (yleensä naiset) pelkäävät niin, etteivät kenties uskaltaudukaan nurmikolle itseään käristämään. Ja sitten tietysti media päättää jo puuttua peliin, etteikö nyt vain tosiaan kävisi niin, että kaikki bikinibeibet jäävät kotiin makoilemaan eivätkä suuntaa julkisille paikoille beibeilemään, mikä 6-kymppisen toimittajan mielestä varmasti on sangen ikävä ja surullinen juttu. Ja niinpä sitä sitten taas kaivellaan vanhoja "HUH hellettä!" -otsikoita ja tyrkytetään jokaisesta lehdestä ja kanavalta samaa KESÄKELIT SAAPUVAT -OLETKO VALMIS?? -soopaansa, johon normaalit ihmiset turtuvat ensimmäisen " huikean helleaallon" jälkeen, kun lämpömittari käy korkeimmillaan juuri +22 asteessa, jos mittari on ujutettu juuri sopivasti aurinkoon.
Ja koska kesästä puhutaan, niin toinen ikuisen urputuksen, ja toisilla pelkäämisen aihe, ovat ukkoset. Repikää sähköjohdot pois, istukaa autossa koko kesä ja ottakaa ukkosvakuutus! Kaikesta saa ongelman, mutta maantietoa enemmän kuin pakollisesti opiskelleena, mielestäni on ihan luonnollinen ilmiö, että ensin kun on ollut riittävän kauan riittävän kuuma, tulevat ne toiset ilmamassat jostain vyöryttäen toisia ilmamassoja jonnekin, ja joo, nyt joku alan asiantuntija miettii, että hetkinen, tässähän puhutaan tornadojen synnystä. Jep. Niin kuin mä nyt oisin muistanutkaan, mistä joku ukkonen saa alkunsa. Ja on siitä maantiedon opiskelustakin jokunen vuosi.
Mutta ei ole opiskelut menneet hukkaan! Tollainhan ne trombitkin syntyvät! Ai mitkä TROMBIT?! No ne trombit, joista varsinkin iltapäivälehdet tykkäävät kohista, kun pihtiputaan mummot ovat raportoineet niille jostain vähän tavallista suuremmasta tuulahduksesta, ja sitten lisätään parin vuoden takaisia kuvia kaatuneista puista ja puhelinpylväistä ja pelotellaan hyväuskoisia ilmastonmuutoksella ja sillä, että jos vielä lämpenee niin Pihtiputaallakin trombeilee joka päivä!
Ja sitten ollaan jo syksyssä ja harmitellaan, että kesä meni ja oli niin lyhyt. Että mitään ei ehtiny tekemään. Piti sukuloida ja olla töissä helteillä (se maaginen +22 joka ei edes pilkunviilajan mielestä olisi maantieteellinen helleraja) ja kuunnella kakaroiden kitinää auton takapenkillä matkalla Puuhamaahan. Ja sitten se autokin hyytyi ja ukko sammui.
Joten mitäpä tässä enää horisemaan; siellähän on upea päivä tulossa (jos tykkää pilvisestä ilmasta ja ukkosMYRSKYISTÄ!) Kai luitte eilen tekstitv:stä, miten ukkosrintaman etenemisestä raportoitiin jatkuvasti? Ensin Satakunnassa, sitten Keski-Suomessa, Kainuussa, Oulun seudulla (vai onko sekin Kainuuta) ja siitä edelleen eteenpäin... Vielä kun ois saanut hienoa kuvaa niistä ukkosvakuutuksen ottaneista ihmisistä, jotka pitelee itse veistämiään talismaaneja kätösissään ja kyyristelevät ikkunoiden eteen kasatun huonekalupinon takana.
Kaikesta saa ongelman. Tietty ymmärrän sen, jos on joskus jäänyt sortuvan talon tai bajamajan alle (puukin käy) niin ukkosen pelkääminen on ihan inhimillistä. Hysteria on kuitenkin ihan naurettavaa, tiedän oikeasti tapauksen, jossa eräs pariskunta istuu keskellä huonetta ja rukoilee voodoota leikkien, mutta jotten menisi yläkerran naapureideni yksityiselämään, höpistään nyt vielä hetki siitä miten minä en koskaan ole pelännyt ukkosta. Meillä pentuna me mentiin aina kyyläämään rannalle, jos tuli ukonilma. Ei me veteen saatu mennä, mutta siellä me analysoitiin koko perhe, että voi miten jännää, ja tsekkailtiin broidin kanssa, onko ne aallot korkeampia kuin minä. Sitten kun eka salama rysähti lähisaareen, niin taidettiin siirtyä sisälle analysoimaan ja repimään sähkölaitteiden johtoja. Jääkaapin johtoon ei tietenkään saanut koskea, koska pitihän pullakahvien pysyä kylminä, jotta ukkosenanalysointiherkut ovat valmiina odottamassa. Minusta ja veljestä se oli vain jännää, kun ei kerran päästykään ajamaan mökille tielle kaatuneiden puiden takia. Jotkut muut olisivat voineet olla kauhuissaan kuusen oksien päällä hyppelystä, jotta siitä voisi ajaa autolla helpommin yli, ja kyllähän meidän jetta siitä yli menikin, paremmin kuin jotkut citymaasturit keskellä puskaa, ja olihan se todella jännää kykkiä autossa varmaan tunti, kun isä ja naapurisetä sahaavat puuta kaatosateessa ja sisarukset M&M syövät jäätelöä autossa naureskellen tuulilasinpyyhkijöille. Eihän sitä vakavuutta silloin tajunnut, että joku puu olisi voinut rysähtää uudelleen vaikka naapurin Veikon päälle tai pahimmassa tapauksessa meidän Jettaan, jolloin jätskihetki olisi ehkä vähän keskeytynyt. Sittemmin kun isä hankki bemarin, olivat jätskihetket (varsinkin suoraan litran pahvipaketista) kiellettyjä, ja eipä olisi taidettu pahimpaan ukkosaikaan enää suuntaillakaan kylille ostoksille (koska bemarit nyt vaan ovat niitä autoja, joilla ei ajella kuusenoksien yli.)
Kaikkea voi pelätä ja hysterisoida, varsinkin nykyisenä media-aikana, koska mihin tahansa tuntuu nykyään kuolevan tai sairastuvan ja onhan se oma koti kaikelle moiselle aika immuuni. Huom. 'aika.'
Ehkä minäkin mietin tänään, uskaltautuako ulos, jos vaikka joku meteoriitti sattuisi putoamaan päähän. Paitsi olisihan siitä nyt varoitettu Iltalehdessä, joten menoksi, sanoi hanoksi, ennen kuin kuoppaan kompastui ja päänsä löi.
Propsit noin nerokkaasta lauseesta eräälle toiselle naapurille, mutta ei hänestäkään nyt sen enempää.
Käykää ulkona.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
miltä tuntuu saada tietää, kun "ystävä" on valehdellut kaikesta
Mä en osaa nyt sanoa, miltä musta tuntuu. Hetki sitten sain juuri, kenties hieman kyseenalaisin keinoin, tietää, että nyttemmin jo entinen ystäväni, jota x-tinaksi täällä on nimitetty kautta aikain, oli valehdellut mulle aivan kaikesta. Kaikesta.
Sanotaan, että vielä viime vuoden lopulla olimme kavereita. Niin, kavereita, emme ystäviä. Emme enää pitkään aikaan. No, vasta nyt, vasta tänään minä saan tietää hänen mm. tuolloin seurustelleen, eikä hän koko aikana, koko tekopyhän feikin ystävyytemme aikana maininnut minulle asiasta. Ei sattunut muistamaan sellaista pikkuseikkaa kuin, niin muuten, mulla on poikaystävä. Et mä en olekaan sinkku, vaikka niin annoin uskoa.
What the f.. Enkä mä tähän päivään asti osannut kuvitellakaan, että multa olisi pimitetty jotain tuollaista.
On totta, etten minäkään tuolloin ollut enää pitkään aikaan kertonut hänelle kaikkia asioitani, mutta kyllä hän tiesi, seurustelinko minä vai en. Kyllä hän tiesi pääpiirteet, ja jos hän kysyi, seurustelinko, kyllä minä osasin vastata totuudenmukaisesti kyllä tai ei riippumatta siitä, halusinko kertoa hänelle kaikkea. Sen sijaan hän, joka on ylisti ystävällisyyttään ja oli olevinaan niin hyvää pataa, on valehdellut mulle koko ajan tällaisista asioista. Eikä tämä ollut ainoa juttu, jonka hän unohti kertoa. Ja muunteli sitten hieman toisenlaiseksi.
Juuri äskettäin minä vasta tajusin, että hetkinen, eihän hän koskaan kertonut minulle omista asioistaan. No enhän minä ehkä kysellyt joka päivä, että tervepä terve, ooksää viälkii sinkku, mutta kyseleekö nyt kukaan ihmiseltä, jota luulee ystäväkseen, että onko tämä sinkku, koska kai sen ystävän nyt olettaisi mainitsevan kysymättäkin, jos näin ei yhtäkkiä olisi? Ja koko ajan se utelee mun miesasioistani, ja jos vahingossakaan puhe kääntyy häneen, on vastaus "no eiihän niissä mitään." Ja emää vittu tiiä, ihan sama."
Okei joo. Kyllä mä olen hieman loukkaantunutkin siitä, ettei se todellakaan kertonut mulle koko aikana tästä poikaystävästään tai mistään siihen liittyvästä. No pirun hyvin se onnistui kyllä kaiken peittämään. Meinaan, että enhän mä tajunnut koskaan edes epäillä, että yhtäkkiä sillä olisikin joku jätkä jossain, vaikka asia oli tullut esille useaan otteeseen, sillä vastaus oli silti kieltävä. Nyt siitä sitten paljastuukin, että kappas, tyyppi saattaa edelleen seurustella, vaikka mitäs se minua enää kutkuttaa, koska eihän sekään minun parisuhdetilanteistani lehmän vertaa tiedä, mutta että vielä kaveruutemme aikana meni ja pimitti jotain tuollaista.
Muistan elävästi erään tilanteen. Hän on kutsunut itsensä mukaan seurakseni pyörimään kauppoihin. En olisi kaivannut hänen seuraansa, sillä olisin tahtonut olla yksin, enkä jaksanut sillä hetkellä nähdä ketään. Hän valittaa tavallisista asioista; tietyistä ihmisistä, rahasta (no pyytäisi siltä perhanan isältään taas) ja opiskeluista ja töistä ja kaikesta mikä vähänkään saattaisi vituttaa. Minä kiertelen vaaterekkejä ja mietin, mitä ruokaa tekisin illalla. "No mites miesasiat?" havahduttaa minut tarjousbroilerin ihmeellisestä maailmasta ja mulkaisen häntä äkäisenä. Tietty, hän kutsui itsensä vain udellakseen miesjutuistani. Ja kertoakseen niistä eteenpäin. Tuttu stoori. Mutta tällä kertaa minä osaan jo tämän tarinan. "Eipä mitään", minä puhun puoliksi totta, jättäen mainitsematta sen henkilöstön uuden tyypin, koska en halunnut vielä spekuloida olemattomuuksilla. Ja olinhan minä edelleen sinkku.
Käännyn kyllästyneenä ympäri välttääkseni lisäkysymykset. Tutkiskelen kenkiä ja hän siirtyy kauemmas. Koen velvollisuudekseni kysyä takaisin. Hän mutisee vastaukseksi juuri niin kuin arvelinkin: eipä niissä mitään ihmeellistä. Ei mitään mainintaa aiheista 'seurustelu', 'poikaystävät' tai edes 'yhdenillanjutut'. Ja niistäkin minä saan tietää vasta nyt.
Minulle hän aina väitti olevansa puhtoinen pulmunen. Minä sain hirveät huorayskinnät nyrkkiin jo sillä perustein, että joku katsoi suuntaani (lue: persettäni). Samaan aikaan hän itse on h****illut pitkin kyliä, oli sitten varattu tai ei, ja tietysti muistanut aina välillä moralisoida toimintaani (lue: varattujen miesten kanssa puhumista. No kellekös minä sitten puhuisin, kun 3/4 miehistä, joille minun täytyy jo työni puolesta puhua, on jopa naimisissa?)
No mutta. Tulipahan selvyys sillekin, ettei häneen ole koskaan voinut luottaa. Koko ajan hän oli sanonut minulle yhtä, mutta todellisuudessa mikään ei pitänyt paikkaansa. Puhelinnumero oli ehkä aito, mutta mikään muu, tuskin oli. Kaikki, mitä hän menneisyydestään "paljasti", kaikki mitä hän väitti olevansa, oli pelkkää kusetusta. Mikään, mitä hän väitti olevansa ei ollut totta. Että sellainen such a good friend. Such a nice, little, cute, tiny, innocent girl.
Ja nyt sama tinycutelittleinnocent levittelee minusta ties mitä jokaiselle, joka vain suinkin jaksaa kuunnella. Kun mietinkin, mitä hänelle sanoin. JA kun mietinkin, mitä jätin hänelle sanomatta. Luojan kiitos, luotin omaan arviointikykyyni. Hän oli alusta asti arveluttava, ja viimeistään nyt parin mutkan kautta tosin, sain tietää koko aikani olleeni oikeassa hänen motiiviensa suhteen meidän cutelittleinnocent-ystävyyteemme liittyen. Miksen minä silloin tajunnut epäillä mitään, kun hän ei koskaan kertonut omista asioistaan, vaan jo pakkomielteisesti uteli omistani (ja vähän muidenkin; kuten veljeni ja tämän tyttöystävän x-tinalle erittäin kuulumattomasta yksityiselämästä). Voikaa hyvin M&C.
Onneksi opin jo pentuna kyseenalaistamaan.
Sanotaan, että vielä viime vuoden lopulla olimme kavereita. Niin, kavereita, emme ystäviä. Emme enää pitkään aikaan. No, vasta nyt, vasta tänään minä saan tietää hänen mm. tuolloin seurustelleen, eikä hän koko aikana, koko tekopyhän feikin ystävyytemme aikana maininnut minulle asiasta. Ei sattunut muistamaan sellaista pikkuseikkaa kuin, niin muuten, mulla on poikaystävä. Et mä en olekaan sinkku, vaikka niin annoin uskoa.
What the f.. Enkä mä tähän päivään asti osannut kuvitellakaan, että multa olisi pimitetty jotain tuollaista.
On totta, etten minäkään tuolloin ollut enää pitkään aikaan kertonut hänelle kaikkia asioitani, mutta kyllä hän tiesi, seurustelinko minä vai en. Kyllä hän tiesi pääpiirteet, ja jos hän kysyi, seurustelinko, kyllä minä osasin vastata totuudenmukaisesti kyllä tai ei riippumatta siitä, halusinko kertoa hänelle kaikkea. Sen sijaan hän, joka on ylisti ystävällisyyttään ja oli olevinaan niin hyvää pataa, on valehdellut mulle koko ajan tällaisista asioista. Eikä tämä ollut ainoa juttu, jonka hän unohti kertoa. Ja muunteli sitten hieman toisenlaiseksi.
Juuri äskettäin minä vasta tajusin, että hetkinen, eihän hän koskaan kertonut minulle omista asioistaan. No enhän minä ehkä kysellyt joka päivä, että tervepä terve, ooksää viälkii sinkku, mutta kyseleekö nyt kukaan ihmiseltä, jota luulee ystäväkseen, että onko tämä sinkku, koska kai sen ystävän nyt olettaisi mainitsevan kysymättäkin, jos näin ei yhtäkkiä olisi? Ja koko ajan se utelee mun miesasioistani, ja jos vahingossakaan puhe kääntyy häneen, on vastaus "no eiihän niissä mitään." Ja emää vittu tiiä, ihan sama."
Okei joo. Kyllä mä olen hieman loukkaantunutkin siitä, ettei se todellakaan kertonut mulle koko aikana tästä poikaystävästään tai mistään siihen liittyvästä. No pirun hyvin se onnistui kyllä kaiken peittämään. Meinaan, että enhän mä tajunnut koskaan edes epäillä, että yhtäkkiä sillä olisikin joku jätkä jossain, vaikka asia oli tullut esille useaan otteeseen, sillä vastaus oli silti kieltävä. Nyt siitä sitten paljastuukin, että kappas, tyyppi saattaa edelleen seurustella, vaikka mitäs se minua enää kutkuttaa, koska eihän sekään minun parisuhdetilanteistani lehmän vertaa tiedä, mutta että vielä kaveruutemme aikana meni ja pimitti jotain tuollaista.
Muistan elävästi erään tilanteen. Hän on kutsunut itsensä mukaan seurakseni pyörimään kauppoihin. En olisi kaivannut hänen seuraansa, sillä olisin tahtonut olla yksin, enkä jaksanut sillä hetkellä nähdä ketään. Hän valittaa tavallisista asioista; tietyistä ihmisistä, rahasta (no pyytäisi siltä perhanan isältään taas) ja opiskeluista ja töistä ja kaikesta mikä vähänkään saattaisi vituttaa. Minä kiertelen vaaterekkejä ja mietin, mitä ruokaa tekisin illalla. "No mites miesasiat?" havahduttaa minut tarjousbroilerin ihmeellisestä maailmasta ja mulkaisen häntä äkäisenä. Tietty, hän kutsui itsensä vain udellakseen miesjutuistani. Ja kertoakseen niistä eteenpäin. Tuttu stoori. Mutta tällä kertaa minä osaan jo tämän tarinan. "Eipä mitään", minä puhun puoliksi totta, jättäen mainitsematta sen henkilöstön uuden tyypin, koska en halunnut vielä spekuloida olemattomuuksilla. Ja olinhan minä edelleen sinkku.
Käännyn kyllästyneenä ympäri välttääkseni lisäkysymykset. Tutkiskelen kenkiä ja hän siirtyy kauemmas. Koen velvollisuudekseni kysyä takaisin. Hän mutisee vastaukseksi juuri niin kuin arvelinkin: eipä niissä mitään ihmeellistä. Ei mitään mainintaa aiheista 'seurustelu', 'poikaystävät' tai edes 'yhdenillanjutut'. Ja niistäkin minä saan tietää vasta nyt.
Minulle hän aina väitti olevansa puhtoinen pulmunen. Minä sain hirveät huorayskinnät nyrkkiin jo sillä perustein, että joku katsoi suuntaani (lue: persettäni). Samaan aikaan hän itse on h****illut pitkin kyliä, oli sitten varattu tai ei, ja tietysti muistanut aina välillä moralisoida toimintaani (lue: varattujen miesten kanssa puhumista. No kellekös minä sitten puhuisin, kun 3/4 miehistä, joille minun täytyy jo työni puolesta puhua, on jopa naimisissa?)
No mutta. Tulipahan selvyys sillekin, ettei häneen ole koskaan voinut luottaa. Koko ajan hän oli sanonut minulle yhtä, mutta todellisuudessa mikään ei pitänyt paikkaansa. Puhelinnumero oli ehkä aito, mutta mikään muu, tuskin oli. Kaikki, mitä hän menneisyydestään "paljasti", kaikki mitä hän väitti olevansa, oli pelkkää kusetusta. Mikään, mitä hän väitti olevansa ei ollut totta. Että sellainen such a good friend. Such a nice, little, cute, tiny, innocent girl.
Ja nyt sama tinycutelittleinnocent levittelee minusta ties mitä jokaiselle, joka vain suinkin jaksaa kuunnella. Kun mietinkin, mitä hänelle sanoin. JA kun mietinkin, mitä jätin hänelle sanomatta. Luojan kiitos, luotin omaan arviointikykyyni. Hän oli alusta asti arveluttava, ja viimeistään nyt parin mutkan kautta tosin, sain tietää koko aikani olleeni oikeassa hänen motiiviensa suhteen meidän cutelittleinnocent-ystävyyteemme liittyen. Miksen minä silloin tajunnut epäillä mitään, kun hän ei koskaan kertonut omista asioistaan, vaan jo pakkomielteisesti uteli omistani (ja vähän muidenkin; kuten veljeni ja tämän tyttöystävän x-tinalle erittäin kuulumattomasta yksityiselämästä). Voikaa hyvin M&C.
Onneksi opin jo pentuna kyseenalaistamaan.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
miltä tuntuu olla ruma?
1
|
Joku oli päätynyt tänne mun blogiini yllä mainituin hakusanoin. Pitäisiköhän tässä itkeä vai nauraa.. No, toivottavasti vastaus löytyi..
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
miksi inhota miehen exän kavereita
Mä en vaan ymmärrä sellasta suunnatonta paskanpuhuntaa. Kyllä! Vituttaa olla sen ainainen kohde, vaikka tällä kertaa en mitään edes tehnyt!
Törmäsin eräässä c-alkuisessa marketissa jäätelönhakureissullani yhden ystäväni hmm - säätöön- ja tämän uuteen muijaan. Nimitys muija siksi, ettei kyseistä muijaa voi tyttöystäväksi sanoa oksentamatta. Mitä en voi ymmärtää on, se että kyseisen muijan nähtyä meikäläisen tepastelevan kohti marketin parkkipaikkaa, kääntyy tämän pää salamana ja alkaa jo teinivuosilta tuttu kuiskailu. Koska minulla ei ole megahyvää kuuloa, en tiedä, mitä hän minusta supisee ihanalle beibilleen, mutta jotain supisi, koska beibin pää kääntyy heti tuijottamaan minua. Ja minähän tuijotin takaisin että töttöröö mitään en ole tehnyt. Mutta koska minullahan on tunnetusti todella huikeat älynlahjat (huomhuom. sarkasmi) tajuan heti, mistä beibi muijineen minua tuijottelee. Ja se, mikä tässä niin vittumaista onkin, on, että asia ei edes mitenkään liity minuun, vaan paskanjauhannan kohteeksi joutumiseen riitti se, että satuin joskus olemaan beibin exän paras kaveri. Niin, ehkä ala-asteella.
Mutta mitäs siitä.
Mä en voi käsittää, miksi tämänkaltainen paskanjauhanta vain tuottaa niin suunnatonta iloa joillekuille. Juuri tuollaiset muijat sitä yleensä harrastavat; niiden,joilla on kaikki ihan kohdillaan, ei tarvitse juoruilla perättömyyksiä kassajonoissa, vaikka ohikulkija sattuisikin olemaan naispuolinen ja poikaystäväsi exän kaveri.. Minähän joutuisin puhumaan paskaa varmaan jokaisesta tamperelaisesta, jos entisen miehen naispuoliset kaverit ja exät aiheuttaisivat tällaisen reaktion. Kannattaako olla suhteessa miehen kanssa, jolla on ollut useampi kuin yksi eksä, jos ei sitä kestä? Ja mitähän pahaa nämä entisten tyttöystävien kaverit sinulle aiheuttavat. Ne kaverit, jotka eivät koskaan edes kunnolla tunteneet sinun ihanaa ja ah-niin-viatontako poikaystävääsi. Minua ei ainakaan kiinnosta katsella kieroon koko Tamperetta ja puolta Jyväskylääkin vain siksi, että joku heistä sattuisi tuntemaan jonkun entisistä miehistäni.
Vielä huvittavamman tuollaisten muijien käytöksestä tekee myös se, että tässäkin tapauksessa kaverini ja muijan nykyisen beiben suhteesta on kulunut yli 5 vuotta. Kukaan muu ei varmaan edes muista, että Annella ja Antilla (nimet muutettu) oli joskus jotain juttua. Kertoo hyvin paljon ihmisestä, jos tämä on mustasukkainen vielä tuollaisenkin ajan jälkeen jutusta, joka ei koskaan edes kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisihan se myös kiinnostavaa tietää, mitä pahaa minä (ja kaikki muut Annen kaverit) olemme hänelle tehneet. Minä en esimerkiksi olisi edes tunnistanut koko pariskuntaa, elleivät he olisi sitten yhdessä kääntyneet mulkoilemaan minua. Ja mitähän nämä miehetkin ajattelevat? Että aha, ok. Joku Annen frendi. Okei. Inhotaan sitä sitten, beib.
Jos minun mieheni päättäisi inhota jotakuta vain, koska minä käsken, kyseenalaistaisin kyllä miehen käytöksen. Noinko helposti häntä voi viedä? Käskyttää. Että inhoapa Ville sinäkin tuota Terttua, koska musta sillä on ärsyttävä tukka ja se seurusteli joskus yhden Villegallen kanssa, vittu.
Minä en jaksa vihata mieheni entisiä, en kenenkään heistä kavereita, en tahdo puhua heistä paskaa, koska eiväthän he minulle koskaan mitään tehneet. Se ei mielestäni ole mikään syy puhua täyttä puppua kellekään, jos joku sattuu tuntemaan miehesi. On melko todennäköistä, että joku myös tuntee miehesi, on viettänyt aikaa miehesi kanssa, käynyt hänen luonaan, mutta ei se paskanjauhanta sitä poista, että nämäpä ovat vaikka joskus saattaneet päätyä muuallekin kuin keittiöön keskenään. Niin. Sinne miehesi keittiöön, jossa sinä nykyään ruokasi laitat. Alkaako äkisti paskanpuhuntahammasta kolottaa?
-------------------
Ja toinen tapaus. Vittumaiset ex-ystävät.
En ole "eronnut" kovinkaan monesta ystävästäni. En laske tähän nyt mukaan sitä, miten joskus ala-asteella oltiin ensin ylimpiä ystäviä Jennan kanssa ja seuraavalla viikolla Johannan. Ala-asteella ystävyyssuhteet nyt ovat muutenkin hieman erilaisia, eivät niin syvällisiä kuin teini- tai aikuisiällä.
Oikeastaan kun mietin, en ole ajautunut lopullisesti eroon kuin yhdestä ystävästäni. Melkein heittomerkitin hänet nytkin, mutta kyllä hän jaksoi olla ystäväni pari kuukautta, joten sanottakoon häntä sitten sellaiseksi. Tietysti minunkin elämääni mahtuu niitä ihmisiä, joiden kanssa joskus oli hyvinkin läheinen, mutta joiden kanssa yhteydenpito sittemmin on jäänyt vähemmälle esim. muuton, opiskelun tai töiden tai tuttavapiirien muuttumisen seurauksena. Koskaan aiemmin ennen tätä kevättä en ole ajautunut täydellisesti eroon kenestäkään.
Ystävästä eriytyminen kuulostaa todellisuutta pahemmalta. Se voi olla myös helpotus, ystävästä riippuen myös haikeaa ja vaikeaa, mutta omassa tapauksessa olen ollut vain tyytyväinen, etten enää ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Ystävästä eroaminen voi tutuntua vaikealta, mutta minun kohdallani olin kaikin puolin vain helpottunut, enkä ole katunut eriytymistä missään vaiheessa. Päin vastoin, voi toki kuulostaa kamalalta, mutta minä olen ollut hyvin, hyvin helpottunut, päästyäni hänestä eroon. Sitä ennen en tajunnutkaan, miten paljon hän oli rajoittanut kaikkea, ja masentanut.
Hän ei tietenkään nähnyt käytöksessään mitään väärää. En koskaan tahtonut "keskustella" hänen kanssaan "uudesta tilanteestamme", vaan yhtenä hetkenä, jona hän oli taas osoittanut epäluotettavuutensa, minä vain päätin, että nyt saa riittää. En jaksanut enää häntä. Se ei ollut mikään hetkellinen ja ohimenevä päähänpisto. Olin ollut kypsynyt häneen jo yli vuoden, olin lopen kyllästynyt häneen, eikä meillä ollut (koskaan ollutkaan) mitään yhteistä. Sitten kun hän teki taas yhden temppunsa, minä päätin, että se oli viimeinen kerta. Minun olisi parempi ilman häntä, sillä pitkään aikaan hän ei ollut tuonut elämääni enää mitään positiivista, vaan usein minusta tuntui, että hän jopa tahtoi minulla menevän mahdollisimman huonosti ja nautti nähdessään minun kärsivän. Lisäksi olin jo kauan pistänyt merkille hänen lähes pakonomaisen tarpeensa puhua paskaa ja uteliaisuutensa, joka kohdistui myös minun elämääni ja kaikkiin siihen liittyviin ihmisiin. Kerran erääseen toiseen yhteiseen tuttuumme liittyen hän kertoi olevansa valmis tekemään mitä tahansa, mitä tahansa, saadakseen tietää enemmän asioista, joita tämä tuttu ei ollut hänelle kertonut. Silloin minä aloin suojella yksityisyyttäni tarkemmin ja lakkasin kertomasta asioistani hänelle.
Siitä hän loukkaantui. Hän ei koskaan kysynyt minulta suoraan, miksen enää puhunut hänelle kuten ennen, koska pelkäsin hänen levittelevän juttujani, ja tiesin hänen myös juoruilevan minusta toisten ystäviensä kanssa. En tahtonut sotkea ex-miestäni, perhettäni tai muita ystäviäni hänen paskanjauhantaansa, joten aloin vältellä heistä puhumista hänelle. Ex-miehestäni en kertonut hänelle enää mitään sen jälkeen, kun olin saanut selville hänen stalkanneen minua muilla sivustoilla ja tullut sitten myöhemmin lispauttaneeksi minulle jotain, mistä tajusin jälleen, että hän todella oli valmis tekemään mitä tahansa, tässä tapauksessa saadakseen tietää minusta ja entisestä miehestäni, koska en meistä enää hänelle tahtonut puhua.
Internet ei suinkaan ollut ainoa keino, jolla hän uteliasuuttaan ruokki. Hän tykkäsi salakuunnella puheluitani erään toisen luotettavan kaverini kanssa, jolloin kun en aluksi tiennyt hänen kuuntelevan, keskustelin ihan normaalisti, luottamuksellisesti, niin omista kuin kaverinikin asioista. Vasta kun tämä feikki ystäväni myöhemmin lipsautti jotain asiasta, josta hän ei ollut kuullut kuin silloin, kun puhuin Saijan kanssa, tajusin hänen sittenkin kuunnelleen tarkkaan kaikki puhelumme. Feikki ystäväni, joka myös x-tinana tunnetaan, esitti aina ettei muka kuunnellut puhelujamme, muttei minun olisi koskaan pitänyt aliarvoida hänen oveluuttaan. Sen sain huomata myös sitten, kun sain selville hänen lukeneen puhelimeni viestit. No, mahtoi saada haluamansa. Tietää vähän enemmän niin Saijan ja Panun kuin minun ja Mikonkin elämästä. Harmi vain, ettei silloin vielä ollut tapahtunut juuri mitään. Jos hän olisi odottanut pari kuukautta, puhelimeni olisi ollut täynnä mielenkiintoisempia viestejä, mutta silloin minä pidin jo hyvin huolen siitä, ettei hän päässytkään enää lähellekään puhelintani tai kuullut enää sanaakaan Panusta, Saijasta tai Mikosta.
Se ei kuitenkaan hillinnyt hänen uteliaisuuttaan. Jossain vaiheessa hän lakkasi tietämästä miesasioistani, häntä raivostuttivat puhelinkeskusteluni Saijan kanssa, joista hän ei enää tiennyt, keistä me puhuimme, häntä silminnähden vitutti se pieni fakta, etten minä enää jakanut yksityisasioitani hänelle. Hän ei enää saanut tietää, mitä olin tehnyt viikonloppuna Tampereella, hän ei enää saanut tietää mitä Aleksi oli sanonut minulle puhelimessa, tai mikä minua nauratti. Mutta se vain lisäsi hänen nälkäänsä.
Jossain vaiheessa hän ei enää jaksanut esittää ystävällistä. Olin huomannut siitä merkkejä jo kauan aikaa, mutta uuden mieheni ilmaantuessa hän yritti taas esittää mukavampaa (tietoja saadakseen). Sitten kun hän ei enää tiennyt, oliko Mikko yhä kehissä, ja kuka Matias oikeen oli, hän ei enää jaksanut leperrellä minulle mukavia vain tietoja saadakseen. Enkä minä enää lipsautellut. Olin tahallani salaperäinen, enkä vahingossakaan kertonut suoraan hänelle, vaikka tiesinkin hänen edelleen kuuntelevan, mikäli puhuin puhelimeen julkisella paikalla, hänen läsnäollessaan.
Oli kolme asiaa, jotka häntä kiinnostivat elämässäni yli kaiken. Nyt jälkikäteen ajateltuna onhan se aika ilmeistä, mikä häntä kiinnosti
1) mieheni
2) työni
3) perheeni
siinä missä esimerkiksi Saijalle saatoin puhua myös muista asioista, kuten jääkiekosta, itsestäni ja kysella Saijan asioista. Ja se, ettei hän ikinä puhunut omista asioistaan, oli myös hyvin kummallista. Vai enkö minä tullut kysyneeksi? Ehkä niin, mutta minua ei kiinnostanut, nukkuvatko hänen vanhempansa yhä samassa vuoteessa, tai miten veljeni naisasiat sujuivat ja kuka oikeen oli se Jani, joka hyvin usein puhelinkeskusteluissani toistui? Jostain kumman syystä jätin mainitsematta, että Jani oli Saijan 13-vuotiaan pikkusiskon poikaystävä, ja mitäpä se olisi hänelle kuulunutkaan.
Mutta koska jätin vastaamatta hänen uteluihinsa perheenjäsenieni yksityiselämään liittyvistä kysymyksistä, hän loukkaantui. En tajua, miksi hän halusi aina tietää jokaisen asian. Jos sanoin puhelimessa veljelleni, että kokeillaan sitä sitten, hän kysyi heti: Ai mitä te kokeilette? Kimppas*****?
No hekoheko, kun mua silloin nauratti. Se, että hän piti minua ja veljeäni horoina jakorasioina (jos miespuolisista niin voisi sanoa) ei ainakaan parantanut välejäni häneen. En sitten vaivautunut kertomaan, että se, mitä me veljeni kanssa ajattelimme kokeilla, oli Prismasta hommatun shiatsu-hierontatuolin antaminen isälle ja äidille joululahjaksi. Eli saletisti kimppakivaa, kyllä..
Hän ei myöskään ymmärtänyt mitä oli vaitiolovelvollisuus työhöni liittyen. No, hän ei juurikaan käynyt töissä, koska elelee varmaan yhä isänsä rahoilla, mutta minä en halunnut enkä edes olisi voinut kertoa kaikesta työhöni liittyvästä hänelle. Ja koska työstäni hän ei saanut mitään irti, jostain käsittämättömästä syystä perheeni elämä kiinnosti häntä hyvin paljon. Luojan kiitos, en kertonut hänelle mitään ihmeellistä silloin kun hän vielä esitti mukavaa, vaikka ei sillä, että perheessämme olisi edes tapahtunut mitään ihmeellistä. Äitiniäidin kuolinsyyn uteleminen nyt vain mielestäni tuntui aika törkeältä, samoin kuin se, oliko veljeni tyttöystävä koskaan tehnyt aborttia. No ei ollut, mutta vaikka olisikin, en olisi koskaan kertonut siitä hänelle. En ikinä. Muiden minulle tärkeiden ihmisten asiat pidin hyvin visusti häneltä salassa. Enkä edes ymmärrä, mikä niissä häntä edes kiehtoi.
Ei siis liene tarpeellista enää korostaa, miksi hänen seuransa kävi päivä päivältä raskaammaksi. (Kerran hän jopa tahtoi että olisin lähettänyt kaikki hölmöt kuvat minusta ja eräästä kaveristani Aurasta hänelle messengerin välityksellä. Mitä hän olisi niillä tehnyt? Naureskellut, että voi vittu, marskilla on tässä yhdessä kaksoisleuka, muahahahah!?)
Niinpä, kaiken paskan jälkeen minä aloin vältellä hänen seuraansa, ei sillä että olisin pitkään aikaan edes ehdottanut tapaamista vapaaehtoisesti tai soitellut hänelle tms., ja sitten me vain ajauduimme erillemme. Mutta se, miksi palaan nyt häneen, on se, että hänen uusi harrastuksensa on minun mustamaalaamiseni kaikille, jotka vain suinkin jaksavat kuunnella (ja mielellään tietävät minut edes nimeltä).
Minä en ole puhunut hänestä paskaa kavereilleni, en tahdo puhua hänestä, enkä koe tarpeelliseksi haukkua häntä ystävilleni, jotka eivät häntä tunne. (No joo, joku saattaa nyt ajatella, että täällähän sä sitä haukut, mutta puolustuksekseni vetoan siihen, ettei kenenkään pitäisi tietää näiden tietojen perusteella kenestä on kyse, enkä ole käyttänyt täällä kenenkään oikeaa nimeä.) Hän kuitenkin käyttää ihan oikeassa elämässä nimeäni ja puhuu minusta paskaa kaikille yhtä ihanille ystävilleen, ja tämän olen huomannut mm. seuraavista asioista:
1) x-tinan ystävät mulkoilevat minua missä tahansa, jos vain satun tulemaan vastaan, ja katsovat juuri siten että voi vitun bitch saatanan lutkahuoraämmä haistapa hevonvittu
2) edellä mainitut ihanuudet ovat lempanneet minut sosiaalisessa medissa, vaikken edes tiedä, miksi he ovat minut sinne ikinä edes lisänneet, sillä syvällisin asia mitä kukaan heistä on sanonut, on ollut ehkä mmhm tai ok. Mutta hyvä niin, koska nyt minun ei tarvitse itse poistaa heitä saaden vielä se vitun lehmä poisti mut facebookista -leimaa otsaani. Ja jos heistä joku joskus yrittää lisätä minut uudelleen, niin sitä virhettä en kyllä tee, että päästäisin heistä jonkun kyyläämään tietojani. Robbie Williams suosikeissa riittäköön, eheheh.
3) Eräs ihminen, jonka ei pitäisi tietää mitään minun ja ex-ystäväni x-tinan "eroutumisesta" tuli joskus sanomaan, että on yhä halukas tapaamaan minua, vaikken x-tinan kanssa väleissä enää olekaan. Siitäkös minä riemastuin; vautsi, keilleköhän muille se on mennyt juoruilemaan ja sepittelemään yhyy ja voi kun maaren on ilkeä ämmä, arvatkaa mitä se teki mulle se vitun lehmä buhuu -tarinaansa.
No, ainakin maailmassa on vielä yksi ihminen, joka suostuu tapaamaan minua hänen tarinansa jälkeen. Ties mitä hän sitten on mennyt selittelemään, mutta onhan se helvetin lapsellista sotkea sellaiset ihmiset tähän, joiden ei edes pitäisi tietää asiasta mitään, ja enhän minä edelleenkään käsitä, mitä pahaa siinä on, jos olen kyllästynyt olemaan ystävänä hänen paskanjauhannan kohteensa, joten mieluummin jätetään se sana 'ystävä' sieltä pois, sillä paskaa se puhuu kumminkin.
En vain ymmärrä, miksi hänen pitää mennä lehmittelemään ja mustamaalaamaan minua jokaiselle vastaantulijalle. Tai no, totta kai ymmärrän:
1) jotta minulla olisi niin hirveä maine ettei kukaan enää tahdo olla kanssani
2) jotta elämästäni tulisi vaikeampaa
3) jotta kaikki saisivat tietää, ettei minun kanssani kannata olla (keksittynä 365 uutta syytä vuoden jokaiselle päivälle +1 karkausvuonna)
4) jotta kaikki muut ystäväni hylkäisivät minut
5) jotta toivottavasti saisin potkut
6) jotta perheeni paheksuisi minua ja hylkäisi minut
7) kyllä näitä riittäisi, mutta sanottakaan nyt viimeisenä; jotta kukaan mies ei enää tahtoisi olla seurassani.
No, lupaan lähettää hänelle onnittelukortin, jos hän onnistuu vielä viimeisessäänkin tavoitteessaan. Elämäni totaalisessa pilaamisessa. Mutta mitä jos vain välteltäisiin toisiamme ja oltaisi niin kuin ei tunnettaisikaan? Minua ei ainakaan haittaisi kävellä ohi yskimättä nyrkkiin ah niin coolina huoraaah-köhimisiä, mutta onhan se aina ollut selvää, että toisilla vain ei ole muuta elämää ja intohimoja kuin paskanjauhanta ja muiden elämien vaikeuttaminen. Ja mitäpä sinä minun mistään elämästäni tietäisit. Se perimmäisin syy vihata minua. Yski nyt vielä vähän nyrkkiisi, niin lähetän joululahjaksi strepsilsejä että saan kuunnella suloista vinkunaasi vielä ensi vuonna.
Love and piece, motherf*ckers.
Törmäsin eräässä c-alkuisessa marketissa jäätelönhakureissullani yhden ystäväni hmm - säätöön- ja tämän uuteen muijaan. Nimitys muija siksi, ettei kyseistä muijaa voi tyttöystäväksi sanoa oksentamatta. Mitä en voi ymmärtää on, se että kyseisen muijan nähtyä meikäläisen tepastelevan kohti marketin parkkipaikkaa, kääntyy tämän pää salamana ja alkaa jo teinivuosilta tuttu kuiskailu. Koska minulla ei ole megahyvää kuuloa, en tiedä, mitä hän minusta supisee ihanalle beibilleen, mutta jotain supisi, koska beibin pää kääntyy heti tuijottamaan minua. Ja minähän tuijotin takaisin että töttöröö mitään en ole tehnyt. Mutta koska minullahan on tunnetusti todella huikeat älynlahjat (huomhuom. sarkasmi) tajuan heti, mistä beibi muijineen minua tuijottelee. Ja se, mikä tässä niin vittumaista onkin, on, että asia ei edes mitenkään liity minuun, vaan paskanjauhannan kohteeksi joutumiseen riitti se, että satuin joskus olemaan beibin exän paras kaveri. Niin, ehkä ala-asteella.
Mutta mitäs siitä.
Mä en voi käsittää, miksi tämänkaltainen paskanjauhanta vain tuottaa niin suunnatonta iloa joillekuille. Juuri tuollaiset muijat sitä yleensä harrastavat; niiden,joilla on kaikki ihan kohdillaan, ei tarvitse juoruilla perättömyyksiä kassajonoissa, vaikka ohikulkija sattuisikin olemaan naispuolinen ja poikaystäväsi exän kaveri.. Minähän joutuisin puhumaan paskaa varmaan jokaisesta tamperelaisesta, jos entisen miehen naispuoliset kaverit ja exät aiheuttaisivat tällaisen reaktion. Kannattaako olla suhteessa miehen kanssa, jolla on ollut useampi kuin yksi eksä, jos ei sitä kestä? Ja mitähän pahaa nämä entisten tyttöystävien kaverit sinulle aiheuttavat. Ne kaverit, jotka eivät koskaan edes kunnolla tunteneet sinun ihanaa ja ah-niin-viatontako poikaystävääsi. Minua ei ainakaan kiinnosta katsella kieroon koko Tamperetta ja puolta Jyväskylääkin vain siksi, että joku heistä sattuisi tuntemaan jonkun entisistä miehistäni.
Vielä huvittavamman tuollaisten muijien käytöksestä tekee myös se, että tässäkin tapauksessa kaverini ja muijan nykyisen beiben suhteesta on kulunut yli 5 vuotta. Kukaan muu ei varmaan edes muista, että Annella ja Antilla (nimet muutettu) oli joskus jotain juttua. Kertoo hyvin paljon ihmisestä, jos tämä on mustasukkainen vielä tuollaisenkin ajan jälkeen jutusta, joka ei koskaan edes kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisihan se myös kiinnostavaa tietää, mitä pahaa minä (ja kaikki muut Annen kaverit) olemme hänelle tehneet. Minä en esimerkiksi olisi edes tunnistanut koko pariskuntaa, elleivät he olisi sitten yhdessä kääntyneet mulkoilemaan minua. Ja mitähän nämä miehetkin ajattelevat? Että aha, ok. Joku Annen frendi. Okei. Inhotaan sitä sitten, beib.
Jos minun mieheni päättäisi inhota jotakuta vain, koska minä käsken, kyseenalaistaisin kyllä miehen käytöksen. Noinko helposti häntä voi viedä? Käskyttää. Että inhoapa Ville sinäkin tuota Terttua, koska musta sillä on ärsyttävä tukka ja se seurusteli joskus yhden Villegallen kanssa, vittu.
Minä en jaksa vihata mieheni entisiä, en kenenkään heistä kavereita, en tahdo puhua heistä paskaa, koska eiväthän he minulle koskaan mitään tehneet. Se ei mielestäni ole mikään syy puhua täyttä puppua kellekään, jos joku sattuu tuntemaan miehesi. On melko todennäköistä, että joku myös tuntee miehesi, on viettänyt aikaa miehesi kanssa, käynyt hänen luonaan, mutta ei se paskanjauhanta sitä poista, että nämäpä ovat vaikka joskus saattaneet päätyä muuallekin kuin keittiöön keskenään. Niin. Sinne miehesi keittiöön, jossa sinä nykyään ruokasi laitat. Alkaako äkisti paskanpuhuntahammasta kolottaa?
-------------------
Ja toinen tapaus. Vittumaiset ex-ystävät.
En ole "eronnut" kovinkaan monesta ystävästäni. En laske tähän nyt mukaan sitä, miten joskus ala-asteella oltiin ensin ylimpiä ystäviä Jennan kanssa ja seuraavalla viikolla Johannan. Ala-asteella ystävyyssuhteet nyt ovat muutenkin hieman erilaisia, eivät niin syvällisiä kuin teini- tai aikuisiällä.
Oikeastaan kun mietin, en ole ajautunut lopullisesti eroon kuin yhdestä ystävästäni. Melkein heittomerkitin hänet nytkin, mutta kyllä hän jaksoi olla ystäväni pari kuukautta, joten sanottakoon häntä sitten sellaiseksi. Tietysti minunkin elämääni mahtuu niitä ihmisiä, joiden kanssa joskus oli hyvinkin läheinen, mutta joiden kanssa yhteydenpito sittemmin on jäänyt vähemmälle esim. muuton, opiskelun tai töiden tai tuttavapiirien muuttumisen seurauksena. Koskaan aiemmin ennen tätä kevättä en ole ajautunut täydellisesti eroon kenestäkään.
Ystävästä eriytyminen kuulostaa todellisuutta pahemmalta. Se voi olla myös helpotus, ystävästä riippuen myös haikeaa ja vaikeaa, mutta omassa tapauksessa olen ollut vain tyytyväinen, etten enää ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Ystävästä eroaminen voi tutuntua vaikealta, mutta minun kohdallani olin kaikin puolin vain helpottunut, enkä ole katunut eriytymistä missään vaiheessa. Päin vastoin, voi toki kuulostaa kamalalta, mutta minä olen ollut hyvin, hyvin helpottunut, päästyäni hänestä eroon. Sitä ennen en tajunnutkaan, miten paljon hän oli rajoittanut kaikkea, ja masentanut.
Hän ei tietenkään nähnyt käytöksessään mitään väärää. En koskaan tahtonut "keskustella" hänen kanssaan "uudesta tilanteestamme", vaan yhtenä hetkenä, jona hän oli taas osoittanut epäluotettavuutensa, minä vain päätin, että nyt saa riittää. En jaksanut enää häntä. Se ei ollut mikään hetkellinen ja ohimenevä päähänpisto. Olin ollut kypsynyt häneen jo yli vuoden, olin lopen kyllästynyt häneen, eikä meillä ollut (koskaan ollutkaan) mitään yhteistä. Sitten kun hän teki taas yhden temppunsa, minä päätin, että se oli viimeinen kerta. Minun olisi parempi ilman häntä, sillä pitkään aikaan hän ei ollut tuonut elämääni enää mitään positiivista, vaan usein minusta tuntui, että hän jopa tahtoi minulla menevän mahdollisimman huonosti ja nautti nähdessään minun kärsivän. Lisäksi olin jo kauan pistänyt merkille hänen lähes pakonomaisen tarpeensa puhua paskaa ja uteliaisuutensa, joka kohdistui myös minun elämääni ja kaikkiin siihen liittyviin ihmisiin. Kerran erääseen toiseen yhteiseen tuttuumme liittyen hän kertoi olevansa valmis tekemään mitä tahansa, mitä tahansa, saadakseen tietää enemmän asioista, joita tämä tuttu ei ollut hänelle kertonut. Silloin minä aloin suojella yksityisyyttäni tarkemmin ja lakkasin kertomasta asioistani hänelle.
Siitä hän loukkaantui. Hän ei koskaan kysynyt minulta suoraan, miksen enää puhunut hänelle kuten ennen, koska pelkäsin hänen levittelevän juttujani, ja tiesin hänen myös juoruilevan minusta toisten ystäviensä kanssa. En tahtonut sotkea ex-miestäni, perhettäni tai muita ystäviäni hänen paskanjauhantaansa, joten aloin vältellä heistä puhumista hänelle. Ex-miehestäni en kertonut hänelle enää mitään sen jälkeen, kun olin saanut selville hänen stalkanneen minua muilla sivustoilla ja tullut sitten myöhemmin lispauttaneeksi minulle jotain, mistä tajusin jälleen, että hän todella oli valmis tekemään mitä tahansa, tässä tapauksessa saadakseen tietää minusta ja entisestä miehestäni, koska en meistä enää hänelle tahtonut puhua.
Internet ei suinkaan ollut ainoa keino, jolla hän uteliasuuttaan ruokki. Hän tykkäsi salakuunnella puheluitani erään toisen luotettavan kaverini kanssa, jolloin kun en aluksi tiennyt hänen kuuntelevan, keskustelin ihan normaalisti, luottamuksellisesti, niin omista kuin kaverinikin asioista. Vasta kun tämä feikki ystäväni myöhemmin lipsautti jotain asiasta, josta hän ei ollut kuullut kuin silloin, kun puhuin Saijan kanssa, tajusin hänen sittenkin kuunnelleen tarkkaan kaikki puhelumme. Feikki ystäväni, joka myös x-tinana tunnetaan, esitti aina ettei muka kuunnellut puhelujamme, muttei minun olisi koskaan pitänyt aliarvoida hänen oveluuttaan. Sen sain huomata myös sitten, kun sain selville hänen lukeneen puhelimeni viestit. No, mahtoi saada haluamansa. Tietää vähän enemmän niin Saijan ja Panun kuin minun ja Mikonkin elämästä. Harmi vain, ettei silloin vielä ollut tapahtunut juuri mitään. Jos hän olisi odottanut pari kuukautta, puhelimeni olisi ollut täynnä mielenkiintoisempia viestejä, mutta silloin minä pidin jo hyvin huolen siitä, ettei hän päässytkään enää lähellekään puhelintani tai kuullut enää sanaakaan Panusta, Saijasta tai Mikosta.
Se ei kuitenkaan hillinnyt hänen uteliaisuuttaan. Jossain vaiheessa hän lakkasi tietämästä miesasioistani, häntä raivostuttivat puhelinkeskusteluni Saijan kanssa, joista hän ei enää tiennyt, keistä me puhuimme, häntä silminnähden vitutti se pieni fakta, etten minä enää jakanut yksityisasioitani hänelle. Hän ei enää saanut tietää, mitä olin tehnyt viikonloppuna Tampereella, hän ei enää saanut tietää mitä Aleksi oli sanonut minulle puhelimessa, tai mikä minua nauratti. Mutta se vain lisäsi hänen nälkäänsä.
Jossain vaiheessa hän ei enää jaksanut esittää ystävällistä. Olin huomannut siitä merkkejä jo kauan aikaa, mutta uuden mieheni ilmaantuessa hän yritti taas esittää mukavampaa (tietoja saadakseen). Sitten kun hän ei enää tiennyt, oliko Mikko yhä kehissä, ja kuka Matias oikeen oli, hän ei enää jaksanut leperrellä minulle mukavia vain tietoja saadakseen. Enkä minä enää lipsautellut. Olin tahallani salaperäinen, enkä vahingossakaan kertonut suoraan hänelle, vaikka tiesinkin hänen edelleen kuuntelevan, mikäli puhuin puhelimeen julkisella paikalla, hänen läsnäollessaan.
Oli kolme asiaa, jotka häntä kiinnostivat elämässäni yli kaiken. Nyt jälkikäteen ajateltuna onhan se aika ilmeistä, mikä häntä kiinnosti
1) mieheni
2) työni
3) perheeni
siinä missä esimerkiksi Saijalle saatoin puhua myös muista asioista, kuten jääkiekosta, itsestäni ja kysella Saijan asioista. Ja se, ettei hän ikinä puhunut omista asioistaan, oli myös hyvin kummallista. Vai enkö minä tullut kysyneeksi? Ehkä niin, mutta minua ei kiinnostanut, nukkuvatko hänen vanhempansa yhä samassa vuoteessa, tai miten veljeni naisasiat sujuivat ja kuka oikeen oli se Jani, joka hyvin usein puhelinkeskusteluissani toistui? Jostain kumman syystä jätin mainitsematta, että Jani oli Saijan 13-vuotiaan pikkusiskon poikaystävä, ja mitäpä se olisi hänelle kuulunutkaan.
Mutta koska jätin vastaamatta hänen uteluihinsa perheenjäsenieni yksityiselämään liittyvistä kysymyksistä, hän loukkaantui. En tajua, miksi hän halusi aina tietää jokaisen asian. Jos sanoin puhelimessa veljelleni, että kokeillaan sitä sitten, hän kysyi heti: Ai mitä te kokeilette? Kimppas*****?
No hekoheko, kun mua silloin nauratti. Se, että hän piti minua ja veljeäni horoina jakorasioina (jos miespuolisista niin voisi sanoa) ei ainakaan parantanut välejäni häneen. En sitten vaivautunut kertomaan, että se, mitä me veljeni kanssa ajattelimme kokeilla, oli Prismasta hommatun shiatsu-hierontatuolin antaminen isälle ja äidille joululahjaksi. Eli saletisti kimppakivaa, kyllä..
Hän ei myöskään ymmärtänyt mitä oli vaitiolovelvollisuus työhöni liittyen. No, hän ei juurikaan käynyt töissä, koska elelee varmaan yhä isänsä rahoilla, mutta minä en halunnut enkä edes olisi voinut kertoa kaikesta työhöni liittyvästä hänelle. Ja koska työstäni hän ei saanut mitään irti, jostain käsittämättömästä syystä perheeni elämä kiinnosti häntä hyvin paljon. Luojan kiitos, en kertonut hänelle mitään ihmeellistä silloin kun hän vielä esitti mukavaa, vaikka ei sillä, että perheessämme olisi edes tapahtunut mitään ihmeellistä. Äitiniäidin kuolinsyyn uteleminen nyt vain mielestäni tuntui aika törkeältä, samoin kuin se, oliko veljeni tyttöystävä koskaan tehnyt aborttia. No ei ollut, mutta vaikka olisikin, en olisi koskaan kertonut siitä hänelle. En ikinä. Muiden minulle tärkeiden ihmisten asiat pidin hyvin visusti häneltä salassa. Enkä edes ymmärrä, mikä niissä häntä edes kiehtoi.
Ei siis liene tarpeellista enää korostaa, miksi hänen seuransa kävi päivä päivältä raskaammaksi. (Kerran hän jopa tahtoi että olisin lähettänyt kaikki hölmöt kuvat minusta ja eräästä kaveristani Aurasta hänelle messengerin välityksellä. Mitä hän olisi niillä tehnyt? Naureskellut, että voi vittu, marskilla on tässä yhdessä kaksoisleuka, muahahahah!?)
Niinpä, kaiken paskan jälkeen minä aloin vältellä hänen seuraansa, ei sillä että olisin pitkään aikaan edes ehdottanut tapaamista vapaaehtoisesti tai soitellut hänelle tms., ja sitten me vain ajauduimme erillemme. Mutta se, miksi palaan nyt häneen, on se, että hänen uusi harrastuksensa on minun mustamaalaamiseni kaikille, jotka vain suinkin jaksavat kuunnella (ja mielellään tietävät minut edes nimeltä).
Minä en ole puhunut hänestä paskaa kavereilleni, en tahdo puhua hänestä, enkä koe tarpeelliseksi haukkua häntä ystävilleni, jotka eivät häntä tunne. (No joo, joku saattaa nyt ajatella, että täällähän sä sitä haukut, mutta puolustuksekseni vetoan siihen, ettei kenenkään pitäisi tietää näiden tietojen perusteella kenestä on kyse, enkä ole käyttänyt täällä kenenkään oikeaa nimeä.) Hän kuitenkin käyttää ihan oikeassa elämässä nimeäni ja puhuu minusta paskaa kaikille yhtä ihanille ystävilleen, ja tämän olen huomannut mm. seuraavista asioista:
1) x-tinan ystävät mulkoilevat minua missä tahansa, jos vain satun tulemaan vastaan, ja katsovat juuri siten että voi vitun bitch saatanan lutkahuoraämmä haistapa hevonvittu
2) edellä mainitut ihanuudet ovat lempanneet minut sosiaalisessa medissa, vaikken edes tiedä, miksi he ovat minut sinne ikinä edes lisänneet, sillä syvällisin asia mitä kukaan heistä on sanonut, on ollut ehkä mmhm tai ok. Mutta hyvä niin, koska nyt minun ei tarvitse itse poistaa heitä saaden vielä se vitun lehmä poisti mut facebookista -leimaa otsaani. Ja jos heistä joku joskus yrittää lisätä minut uudelleen, niin sitä virhettä en kyllä tee, että päästäisin heistä jonkun kyyläämään tietojani. Robbie Williams suosikeissa riittäköön, eheheh.
3) Eräs ihminen, jonka ei pitäisi tietää mitään minun ja ex-ystäväni x-tinan "eroutumisesta" tuli joskus sanomaan, että on yhä halukas tapaamaan minua, vaikken x-tinan kanssa väleissä enää olekaan. Siitäkös minä riemastuin; vautsi, keilleköhän muille se on mennyt juoruilemaan ja sepittelemään yhyy ja voi kun maaren on ilkeä ämmä, arvatkaa mitä se teki mulle se vitun lehmä buhuu -tarinaansa.
No, ainakin maailmassa on vielä yksi ihminen, joka suostuu tapaamaan minua hänen tarinansa jälkeen. Ties mitä hän sitten on mennyt selittelemään, mutta onhan se helvetin lapsellista sotkea sellaiset ihmiset tähän, joiden ei edes pitäisi tietää asiasta mitään, ja enhän minä edelleenkään käsitä, mitä pahaa siinä on, jos olen kyllästynyt olemaan ystävänä hänen paskanjauhannan kohteensa, joten mieluummin jätetään se sana 'ystävä' sieltä pois, sillä paskaa se puhuu kumminkin.
En vain ymmärrä, miksi hänen pitää mennä lehmittelemään ja mustamaalaamaan minua jokaiselle vastaantulijalle. Tai no, totta kai ymmärrän:
1) jotta minulla olisi niin hirveä maine ettei kukaan enää tahdo olla kanssani
2) jotta elämästäni tulisi vaikeampaa
3) jotta kaikki saisivat tietää, ettei minun kanssani kannata olla (keksittynä 365 uutta syytä vuoden jokaiselle päivälle +1 karkausvuonna)
4) jotta kaikki muut ystäväni hylkäisivät minut
5) jotta toivottavasti saisin potkut
6) jotta perheeni paheksuisi minua ja hylkäisi minut
7) kyllä näitä riittäisi, mutta sanottakaan nyt viimeisenä; jotta kukaan mies ei enää tahtoisi olla seurassani.
No, lupaan lähettää hänelle onnittelukortin, jos hän onnistuu vielä viimeisessäänkin tavoitteessaan. Elämäni totaalisessa pilaamisessa. Mutta mitä jos vain välteltäisiin toisiamme ja oltaisi niin kuin ei tunnettaisikaan? Minua ei ainakaan haittaisi kävellä ohi yskimättä nyrkkiin ah niin coolina huoraaah-köhimisiä, mutta onhan se aina ollut selvää, että toisilla vain ei ole muuta elämää ja intohimoja kuin paskanjauhanta ja muiden elämien vaikeuttaminen. Ja mitäpä sinä minun mistään elämästäni tietäisit. Se perimmäisin syy vihata minua. Yski nyt vielä vähän nyrkkiisi, niin lähetän joululahjaksi strepsilsejä että saan kuunnella suloista vinkunaasi vielä ensi vuonna.
Love and piece, motherf*ckers.
 |
| Nerokkuutta. (c) weheartit.com |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)