kahden miehen loukku

Olen nyt viimein oppinut senkin, että aina, ihan joka kerta, joka tilanteessa, jossa siltä vain tuntuu, ihmisen pitäisi kuunnella itseään ja tehdä niin kuin alitajunta ja muut moraaliset toiminnot viestittävät.


Olin tutustunut kahteen mieheen, joista toisesta olin jo pitkään ollut hyvin kiinnostunut, ja joista toinen oli enemmän kiinnostunut minusta kuin minä hänestä. En aluksi ollut varma, mitä minä halusin.
Se, mies, johon minä aina enemmän tunsin vetoa, hän ei kuitenkaan ollut varma minusta. Tai yhtään mistään, etenkään siitä, halusiko hän ylipäätään seurustella kenenkään kanssa tai edes tapailla ketään. Erään hyvin vaikean ja sekavaluontoisen keskustelun jälkeen me sitten tavallaan ajauduimme erillemme ja palasimme asiaan vasta ihan äskettäin.
Sillä aikaa minä olin kuitenkin jo ehtinyt muualle.

Oikeastaan hän, "mies numero kaksi", ei koskaan edes kiinnostanut minua siinä määrin missä ensimmäinen. Jokin minussa koko ajan kielsi edes ryhtymästä siihen, mutta koska juttu ykkösen kanssa oli tyrehtynyt jo alkutekijöihinsä, minä annoin toiselle mahdollisuuden, vaikkei hän minua ihan yhtä lailla puoleensa vetänytkään.

Sitten kuitenkin kävi klassiset, eli kun toinen oli jo alkanut ihastua minuun, ykkönen palasi kuvioihin tunteitaan tunnustaen ja minä tietysti sekosin siitä ja vain valkoisen heppa puuttui tarinasta, jotta me voisimme ratsastaa yhteiseen loppuumme ja läpäläpä.
Nyt kun ykkönen oli ilmaantunut takaisin, minä jouduin miettimään, mitä mistään halusin. Olin ollut toisen kanssa vain siksi, että ykkönen oli sanonut minulle ei, mutta annoinko minä toisen kuvion vain jäädä (ja satuttaa sitä tyyppiä, jota näin muutaman kerran ykkösen sanottua minulle ei?) Minä vain ajattelin antavani hänelle mahdollisuuden.

Koko ajan tiesin, ettei minun olisi pitänyt nähdä häntä, mikäli haikailin jotakuta toista. Koko ajan olin valmis kääntämään takkini ja hylkäämään hänet. Tiedän olevani ja olleeni kauhea, mutta en vain tohtinut sanoa hänelle ei, koska ei minulla silloin mitää syytä siihen ollut. Ajattelin, että kyllähän me saisimme tutustua (vaikka minä ehkä muita haikailisinkin) mutta en olisi saanut tehdä sitä, koska teoillani johdin häntä harhaan. Nyt hän luullee, että minä olisin enemmänkin kiinnostunut, mutta totuus on, etten koskaan oikeastaan edes ollut.

Tämän kuvion alkuvaiheilla muistan ajatelleeni etten saisi tehdä tätä. Etten saisi tapailla häntä vain koska en saanut sitä miestä, jonka alunperin olisin halunnut. Sillä minä tiesin, että jos tämä päivä joskus tulisi; että se haluamani mies muuttaisikin mielensä, tiesin, että silloin muuttaisin mieleni ihan yhtä nopeasti ja hyppäisin siihen tarinaan, johon alunperinkin olisin halunnut osaksi.

Mutta hänkin, "mies numero kaksi", tiesi sen. Minä sanoin hänelle, etten koskaan luvannut sitoutua mihinkään. Että hän sanoi minulle olevansa sen kanssa ok, että hänelle oli ok, etten minä tiennyt mitä halusin elämältä tai hänestä. Minä sanoin hänelle, että edellinen kuvioni oli juuri päättynyt, minkä takia en halunnut aloittaa mitään uutta. Hän oli sanonut ymmärtävänsä, mutta halusi silti tavata minua. Vain katsoakseen mihin se johtaisi.

Minä: "Mutta kun minä en koskaan halunnut johdatella sinua mihinkään. Minä en koskaan tullut iskemään sinua, ja kun sinä tulit, minä sanoin sinulle etten minä halua seurustella tai tapailla ketään vakavasti."
Hän: "Niin että sä voit kyllä tapailla muita mutta et mua."
Ja sitten se tietysti loukkaantui.
Minä: "Mutta sä tiesit, että mulla oli tämä juttu kesken. Ja mä sanoin sulle, etten mä sen takia.."
Hän: "Nii... Mut en mä nyt silti aatellu et tää loppus vaan koska sä päätät jatkaa sitä edellistä suhdettas."
Minä: "Mä sanoin sulle etten sitoudu mihinkään. Että mulle on ok nähdä sua, mutta että se ei tarkoita mitään vakavoitumista tms."
Hän: "No en mä ois naimisiin ollu menossakaa mut me ei siis voida enää nähdä koska sä palaat Villen (nimi muutettu) kanssa vai?"
Minä: "Niin.."
Hän: "Menkää vittuun."
Hän ottaa takkinsa.

Ja sitten hän lähtee, vihaisena, ja minusta tuntuu pahalta. Olin mielestäni tehnyt hänelle kuvion selväksi, me olimme käyneet sen läpi monta kertaa; ettemme ottaneet juttua mitenkään vakavasti, koska emme me ikinä olleet edes tehneet mitään vakavampaa, me olimme vain näheet yhteensä kolme kertaa, enkä oikein koskaan ollut ajatellut, että hän tuona aikana, ehkä yhteensä parina tuntina olisi ehtinyt kiintyä minuun niin paljon.
Minä olin varoittanut häntä Villestä mutta hän itse oli halunnut lähteä huopaamaan heikoille jäille. Kun hän sitten näkee minut juttelemassa sen miehen kanssa, jonka takia hänet hylkäsin, se katse viiltää.