uusi elämä ja talen marjaanat

Outoa käydä kotona. Jyväskylässä. Vai onko tämä edes koti? Sanonko mä tätä edes kodiksi. Pitääkö mun sanoa tätä kaupunkia kodikseni vain siksi, että mä satuin syntymään tänne eräänä elokuisena päivänä parikymmentä vuotta sitten ja se vei multa samaiset parikymmentä vuotta päästä täältä pois. Kotiin voi aina palata, sitä sanotaan, mutta sanonko minä kodiksi paikkaa, johon en välittäisi palata?

Olen ajanut näitä teitä niin monta kertaa, mutta nyt kaikki tuntui erilaiselta, kun en enää asu täällä. Tuntui oudolta ajatella, että vastahan minä asuin täällä, vielä 2 kuukautta ja melkein kuukausi sitten, ja nyt minusta tuntuu, ettei aikaa ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle enää ole koskaan ollutkaan.

Se ei tuntunut enää samalta, ajaa sitä moottoritietä, poiketa Pandan tehtaalle tai sille tietylle ABC:lle tankkaamaan. Se oli erilaista silloin kun asuin täällä ja kaikki se oli täysin normaalia ja itsestään selvää.

Kävellessäni keskustassa kaikki kyllä näyttää tutulta, mutta en enää voisi kuvitella asuvani täällä. Entisen asunnon ohi mennessäni mä mietin, millaista elämää siellä nyt vietetään, mutta jotenkin tuntuu, etten minä enää haluaisi, enkä pystyisi palaamaan siihen elämään. Se tuntuu kaukaiselta; kaikki ne murheet, erot, sairastumiset ja ongelmat. Vielä vähän aikaa sitten se kaikki kuitenkin oli vielä hyvin oleennainen osa elämääni, hyvin pitkä osa, vaikea ja ahdistava, mutta nyt tuntuu ettei sitä osaa koskaan edes ollut. Minä en enää muista niitä aikoja, en niitä tuntoja tai ajatuksia. Minusta tuntuu oudolta muistella sitä kaikkea; niitä ihmisiä.
Olinko mä joskus ton kanssa. Hengattiinko me oikeasti tolla porukalla. Käytiinkö me aina viikonloppuisin siellä ja tuolla.

Ja jotenkin, minusta tuntuu hieman surulliselta kirjoittaa tätä, mutta tuntuu, että minä olen ajautunut erilleni näistä ihmisistä täällä. Vaikka meillä on yhteinen (ystävyys-)menneisyys, ne ihmiset eivät enää tunnu samoilta. Ne eivät ole myötäeläneet elämääni pääkaupunkiseudulla, heillä ei ole mitään käsitystä siitä, he eivät enää oikeastaan edes tiedä minun elämästäni mitään näiden viimeisimpien viikkojen ajalta, enkä minä heidän. Vaikka he tietävät tapahtumista siellä, he eivät ole olleet läsnä niiden tapahtuessa. Ei tunnu samalta puhua kaikesta siitä, kun he eivät itse koskaan kokeneet niitä tapahtumia.

Eikä tunnu enää samalta, juoruta siitä Talen Marjaanasta tai puhua niistä ihmisistä, jotka minä tunsin asuessani Jyväskylässä. Talen marjaanat eivät enää liity elämääni millään tapaa. Minulla on uudet kuviot ja uudet tuttavuudet, ja jotenkin vanhojen muistelu saa hieman haikeaksi, mutta oikeastaan minä en edes tätä kaikkea enää kaipaa. Tämä ei enää tunnu omalta.
En minä koskaan viihtynyt täällä. Minähän halusinkin aina pois. Pois täältä, siitä elämästä. Ja nyt minä olen viimein tyytyväisempi nykyiseen enkä enää kaipaa niitä tekijöitä, jotka saivat minut haikailemaan pois entisestä. Se ehkä tuntuu hieman surulliselta, mutta ei minulla ole täällä enää mitään.


Joskus on käännettävä sivua elämässä.
Joskus asiat vain muuttuvat. Joskus niin vain käy.
Minä en vain enää halua palata niihin aikoihin, jotka aiheuttivat minulle niin paljon surua ja murhetta, mikä ylipäätään sai minut haluamaan täältä pois.
Ja se aika on ohi.