Vuodet 2011 ja 2012. Entinen mieheni. Se kappale oli meidän biisimme, siihen liittyi ja liittyy edelleen niin paljon muistoja ja tapahtuneita asioita ja tunteita, jotka eivät koskaan täysin edes ajan kanssa tule häviämään.
Se sai minut ajattelemaan. Entä jos. Miten erilaista elämäni olisi, jos se juttu ei olisi koskaan päättynykään. Missä minä olisin nyt, jos me emme koskaan olisi eronneet, millaista elämäni hänen kanssaan olisi. Todennäköisesti en koskaan olisi muuttanut etelämpään, asuisin luultavasti yhä samassa talossa kuin silloin ja työskentelisin siinä yrityksessä, jossa olin silloin, kun me vielä olimme olemassa.
Mutta olisinko kestänyt sitä kaikkea - edes hänen kanssaan? Koko sen ajan kielsin itseltäni sen tosiasian, etten ollut täällä onnellinen. Hänen takiaan siedin sitä tunnetta, mutta kun häntä ei enää ollut se tunne siitä, että minun täytyi päästä täältä pois, se vain vahvistui. Ja lopulta, 1½ vuotta myöhemmin, minä vihdoin uskalsin lähteä ja muuttaa elämäni suunnan. Jos me emme koskaan olisi eronneet, en varmastikaan olisi lähtenyt. Olisin jatkanut elämääni kuten siihen asti, vaikka siitä
jotain puuttuikin. Mutta olihan minulla hänet.
Sitten mietin uudestaan, miksi enää edes haluaisin sen elämän takaisin. Haikailinko siihen takaisin, vain siksi, että se biisi muistutti niistä ajoista ja meistä, ja sen takia minusta oli jollain tapaa "pakko" tuntua haikealta? Kaipasinko minä oikeasti niitä aikoja vai muistelinko niitä hyvällä vain siksi, että niin "kuului" tehdä?
Tämän tajuttuani tajusin myös, etten minä sitä elämää oikeasti kaivannut. Ripustauduin vain ideaan siitä, miten täydellistä kaikki oli olevinaan ollut, vaikka todellisuudessa en edes ollut ajatellut häntä tai entistä elämäämme moneen kuukauteen. En ollut kaivannut mitään siitä, en edes häntä, mutta sen kappaleen soidessa kaikki se vain yhtäkkiä palautui mieleen pitkänkin ajan jälkeen, mutta oikeastaan, toisin mietittynä, ei sitä kaikkea enää haluaisi takaisin.
Ehkä niin olikin tarkoitus käydä; jos me olisimme jatkaneet (huonoa suhdettamme), en olisi koskaan päässyt täältä pois, en olisi koskaan uskaltanut lähteä. Mutta koska minulla ei ollut enää häntä, ei ollut mitään hävittävää tai menetettävää, otin riskin ja olen ollut siihen tyytyväinen. Olen löytänyt oman paikkani ja sen alan, joka minua kiinnostaa. Muuten tuskin olisin koskaan tehnyt sitä, jos olisin vain pysynyt kiinni vanhassa ja turvallisessa, mutta siinä, mikä ei koskaan tuntunut omalta.
Emme ole olleet missään yhteydessä liki 1½ vuoteen. Se aika kuulostaa pitkältä näin sanottuna, mutta oikeasti en ole edes ajatellut häntä pitkään aikaan. Kun mietin sitä aikaa, mietin vain, miksen tehnyt kaikkea jo paljoa aiemmin.
Lähtenyt, vaihtanut suuntaa. Tehnyt sitä, mikä olisi tehnyt minut onnelliseksi.
Jälkikäteen on tietysti helppo jossitella, mutta siinä tilanteessa se ei ollut niin helppoa. Minun täytyi kerätä ja kasata itseni, mutta koko ajan uskoin siihen, että joskus vielä pääsisin pois siitä kaikesta.
Minun oli pakko.
Se oli ainoa asia, mikä oli jäljellä.
Sen oli riitettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti