vanha suola janottaa, osa 2

Se kaikki alkoi Tampereen Skålissa. Missä me mieheni kanssa aina kävimme. Ja täytyy tunnustaa, nautin yhä tuosta, sanoa "mieheni". Vaikka hän tätä nykyä onkin ex.
Viime viikonloppuna. Pitkästä aikaa Skålissa. Ilman miestäni. Ex-sellaista. Kun katselin menoa käytävän toisella puolella, en voinut kuin huokaista syvään. Tuolla mekin käytiin. Tanssittiin. Nauroin Madonna-wc:lle ja kieltäydyin käyttämästä muuta. Sen jälkeen me katseltiin alas sillalta ja mentiin Ilvekseen yöksi. Ja oltiin me.
Kuitenkin nyt, mas o menos vuosi myöhemmin, minä istun yksin, päiväsaikaan, ja voin vain muistella sitä kaikkea. Miettiä mikä meni pieleen, miksei hän ei enää ole kanssani. Miettiä sitä, mitä reilut puoli vuotta olen jahkaillut. Välillä ollut miettimättä mutta aina lopulta, tietyissä paikoissa ja tilanteissa, palannut siihen. Muistellut kuinka hän viimeisen kerran sanoi palataan, ja johon minä sokeasti uskoin viimeiseen asti.

Mutta miksei me koskaan palattu? Mikä meidän suhteessamme meni pieleen? Emmehän me olleet edes tapailleet hirveän kauan ennen kuin kaikki se jo loppui. Kaikki oli minulle vielä auki, minä uskoin tulevaisuuteen ja meihin. Ilmeisesti hänen uskonsa ei riittänyt. Tai minun viehätysvoimani, luonteeni tai mistä minä tiedän. Enkä tiedä vieläkään. Kipinät ja perhoset vatsasta ja kaikki se mussunmussunläpäläpä jäi puuttumaan? Ei. Ja niin kuin hän olisi sellaista etsinyt.

Mutta se usko, hänen uskonsa, palasi kuitenkin myöhemmin, liian myöhään, sitten kun hän oli uudessa suhteessa enkä minä halunnut ruveta pilaamaan sitä. Ensin kuukausia ilman merkkiäkään, ja sitten hän yhtäkkiä haluaakin minut. Ja mitä minun olisi pitänyt tehdä? Juuri kun olin hyväksymäisilläni sen, ettei meistä koskaan enää tulisi mitään ja että meidän pitäisi jatkaa erillään eteenpäin, tulee hän ja päättää jälleen sotkea kaiken. Mutta minä torjuin hänet. En enää lähtenyt siihen mukaan. Sanoin ei salatapaamisille ja skål-viikonlopuille. Ja nyt, Skålissa istuessani, minä mietin, miksi. Kadun tekemääni päätöstä.

Paljon myöhemmin, kun olen jo poistunut ravintolasta, haettuani autoni parkista tietämättä mitä minä oikeastaan edes teen tässä kaupungissa, näen hänet. Hetkeksi minä vain jähmetyn. Hän ei tietenkään tajua minua, vaan istuu autossaan ja odottaa valojen vaihtumista. Mutta minä tunnistin sen jo kaukaa. Minä muistin sen auton. Minä tykkäsin siitä autosta. Siitä, jossa minäkin kerran Skåliin meidät ajoin.
Mutta vähät autosta, kun sen sisällä istuu sellainen mies. Mies, joka näytti täysin samalta kuin ennenkin, kuunteli oletettavasti autossaan sitä levyä kuin ennenkin, hän, joka oli jopa komeampi kuin ennen. Minä olen hypätä ulos omasta autostani ja rynnätä hänen luokseen, edes kysymään kuulumiset, mitä tahansa, kunhan saisin jutella hänelle. Saada hetkeni hänen kanssaan. Entisen elämämme takaisin. Mutta samaan aikaan minä tiedän, ettei sitä tule enää koskaan olemaan. Ei tule enää meitä. Ei meidän reissujamme, eikä aikojamme. Meillä oli mahdollisuutemme, mutta jostain syystä se ei vain koskaan toiminut.
Vilkaisen peruutuspeiliin hetkeä myöhemmin. Kyllä, hän se oli. Damn, että minä tykkäsin tuosta autosta. Srn rekisterinumeron muistan. Haluamattanikin.
Vilkaisen hotelli Ilveksen mainosta. Tai no, yökerhon lähinnä. "People never look so good." Mutta turhaan. Sellaisia jumalia Tampereellakaan ei ole kuin yksi. Ja hänet joku toinen nappasi ja sai pidettyä itsellään. Mitä minä en koskaan tule unohtamaan. Eikä sieltä Ilveksestä muuten löytynyt jumalan korviketta.

welcome to st. nightlife

Loistava hyväntuulen biisi!

Ja eiköhän ollut juuri niin mutsin tapaista ilmoittaa kello 08.43 aamulla, että heippa maaren, me olemme nyt isän kanssa ajelemassa sinne Jyväskylään.
Johon minä että nice.
Ette sitten voineet pysyä mökillä vielä koko vappua? Vaan oli tultava kyttäyskäynnille tyttärenne asuntoon ilmoittamalla siitä tunti etukäteen? Reilu diili kun meidän vanhemmille oli aina hieman vieras käsite.
Niinpä mä herään oikein hyvin ajatuksin mutsin soiton jälkeen puoli yhdeksältä siivoamaan ja kyhäämään niille jotain safkaa. Mikä tällä kertaa oli pakastimesta otettu makaroonilaatikko, koska minusta ei vain ollut ruuanlaittoon.

Mutsi tekee tota ihan tahallaan. Kyllä mä muistan joskus pienempänä, kun veli oli jäänyt yksin kotiin ja me oltiin lähdetty mökille tunnin ajomatkan päähän kotoa; ne oli luvanneet soittaa veljelle hyvissä ajoin kertoakseen monelta ollaan takaisin, (ja jotta broidi saisi kämpän kuntoon), mutta mutsi on omasta mielestään niin hirveän ovela, kun se soittaa vartin ennen kotiin saapumisaikaa, kun ollaan käännytty jo pois moottoritieltä, eikä loppumatka kestä enää edes kymmentä minuuttia. Sitten se on niin ihmettelevinään, miksi veli ei ole muistanut kastella kukkia, tiskannut tai on imuroinut huonosti. Niin kuin se ei tietäisi, että veli oli viimeiset 10 minuuttia paniikkisiivonnut pullot ja tölkit jonnekin mutsin haukankatseen kantomatkan ulkopuolelle ja vienyt enimmät roskat.

Joten mä en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että se soittaa mulle jo, kun ne olivat lähteneet. Mutta sitä minä en osannut odottaa, että niiden oli pakko tehdä visiittinsä juuri tänään ja tähän aikaan. Kello oli hädin tuskin kymmenen, mutta ne ovat varmaan heränneet jo seitsemältä ja keksineet sitten, että olisipas mojovan ovelaa tehdä kyttäyskeikka maarenin kämpälle! Ja herätetään se tyttö, vaikka se varmasti on eilen vetänyt muutakin kuin köyttä. Eikä ollut edes kotonaan. Tuli kotiinsa jonkun puolitutun kyydillä kello 04.12, mutta sitä ne eivät tietenkään tienneet.

Niiden mielestä (lähinnä mutsin) on vaan niin hurjan mukava nipottaa pikkuasioista, joita kenenkään muun ei uskoisi edes huomaavan, kuten:
lipaston alla on pölyä (ensin täytyy tietysti siirtää lipasto pois paikoiltaan)
tämä veitsi kiiltelee jotenkin oudosti, sinun pitäisi tiskata tämä käsin
nämä mukit ovat ihan pinttyneitä
vessan kaakeliseinän alimmassa ja peränurkkaisimmassa laatassa on pieni lovi
sohvalla on pari hiusta
lasin reunassa taitaa olla huulipunatahra (ei kai se vain tullut sinulta itseltäsi?)
tämä cd-soitin ei toimi kunnolla (niin kuin en olisi huomannut, ettei se suostu edelleenkään soittamaan muuta kuin Sophie Ellis-Bextoria)
ja tämä lista jatkuisi loputtomiin.
ainiin, se jokakeväinen et ole pessyt ikkunoita pääsi unohtumaan. Niin. Miksi vaivautua, kun mutsi pesee ne kumminkin itse joka kevät välittämättä siitä, olinko minä itse pessyt ne jo vai en.


______________

No mutta, jotenkin mä en jaksa enää edes välittää siitä, miten ne tahtovat kytätä mun elämääni. Ja mutsin tapauksessa moittia sitä aina kun mahdollista. Pikapakkelit ja tekohymy naamalle, niin kaikki sujuu riittävän hyvin. Tietysti se huomasi jo mun äänestä, etten minä ollut viettänyt eilistä kotona,
vaikka olinhan minä sille sanonut jo pari viikkoa sitten meneväni Lahteen.

Ja Lahdessahan tapahtui..

En ollutkaan aikoihin tehnyt tuttavuutta yöelämän kanssa (missään kaupungissa sitten miamin), ja aika laimealta meno Miamin klubeihin verrattuna välillä tuntui. Kaikki paikat näyttivät olevan täynnä juuri hädintuskin 18 vuotta täyttäneitä pikkupimuja pikkuisissa mekoissaan vailla kohtuuden ja siveellisyyden tajuakaan. Pisti vain miettimään, olinko itse samanlainen.. En. Okei, minä olin käynyt baareissa jo ennen kuin se oli niin sanotusti sallittua, mutta en minä koskaan muista olleeni niin...tyrkky. Huonolla tavalla, nolossa mielessä. Kyllä mulla pysyi vaatteet päällä (vielä senkin jälkeen kun laki salli = täytin 18) enkä minä koskaan yrittänyt tuputtaa seuraani miehille väkisin.

Minä tykkäsin vain tanssia. Mutta verrattuna eilisiin teineihin tuntuu, että joka vuosi ne menevät vain pahempaan ja pahempaan suuntaan. Niillä ei ole enää mitään rajoja. Eilenkin yksi, tekisi mieli nimittää häntä eräällä erittäin rumalla L-alkuisella sanalla; pikku lu..tyllerö, tuli tyrkyttämään itseäni ystäväni miehelle. Aviomiehelle, jolla oli sormus nimettömässään, käsi ystäväni ympärillä. Voihan tietysti olla, että, L-alkuinen pikkulikka, joka Saaraksi esittäytyi, oli niin hirrrveen humalassa, ettei enää tajunnut tuollaisia vihjeitä. Tai edes välittänyt. Ja sitä, ettei miestä muutenkaan kiinnostanut. No, aikansa seuraansa tuputettuaan tajusi neiti saarakin vaihtaa pöytää vähän nuorempaan. Ja hyvin näytti kelpaavan. Myötähäpeä oli käsinkosketeltavaa.

Onhan se saarojen, joiden määrä tuntuu vain lisääntyvän vuosi vuodelta, mielestä varmasti tosi coolia mennä baareihin vetämään siiiis niin kovat kännit ja menettää muisti ja neitsyys (no okei, jälkimmäinen lienee sen näköisille lutk..tytöille täysin vieras käsite), ja herätä seuraavana aamuna jostain, eikä siis niinku muistaa mitään eilisillasta mut hirveen hauskaa on ollu. Ja kunhan saadaan pakollinen yhyyvittukrapula ja missä mä oon -päivitys facebookiin, voi alkaa tyytyväisin mielin soittelemaan kavereille, että mitä tulikaan tehtyy ja sanottuu??!

Daah.

Okei. Mä olen tulossa keski-ikäiseksi. Mä tunnen sen. Näen unta verojen maksamisesta, kyttään ryppyjä silmäkulmissani ja alan moralisoida bilettäviä teinejä. Mutta ehkä toistaiseksi, niin kauan kun en ala etsimään pölyä vieraiden lipastojen alta, ei liene syytä huolestua.

Ja olihan mullakin päiväni. En voi kieltää, ettenkö olisi Welcome to St. Tropezin soidessa ensimmäisiä kertoja kiskaissut paitaa pois päältäni ja tanssinut pöydällä. Mutta en julkisesti. Se tapahtui jo suhteellisen kauan aikaa sitten; oli rantabileet, mulla oli bikinit allani, koska olihan rantabileet, olimme kaverini mökillä, kaikki tanssivat (muutkin kuin minä) ja oli loistava keli. Ne olivat ainoat bileet, joissa koskaan muistan oikeasti nauttineeni täysillä. Ja ilman että viina olisi virrannut ihan kamalasti. Kenenkään ei tarvinnut esittää, että onpas meillä hauskaa. Kukaan ei ollut niin julmetun kännissä, että olisi ollut jo nolon puolella. Kukaan ei linkitellyt facebookiin kuvia maailman ihkuimmista pippaloista todistellakseen että todella hauskaa on ollut. Kukaan ei herännyt vieraasta sängystä. Kukaan ei valitellut krapulaansa. Pikkuteinit puuttuivat. Kenties me olimme silloin ne pikkuteinit. Mutta L-alkuista sanaa en kyllä olisi ikinä meistä käyttänyt.