en gång till

Pääsiäinen. Joka kerta jonkun vuosittaisen erikoispäivän kohdalla (joulu, isän- ja äitienpäivät, juhannus, pääsiäinen yms.) pistää mietityttämään, miten nopeasti aika menee. Vastahan viime pääsiäinen oli. Viime joulusta tuntuu menneen vain hetki, mutta no, onhan tuostakin jo 4 kuukautta aikaa ja juhannus on enää kahden päässä, vaikka viime kesäkin tuntuu olleen vielä eilen.

Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.

Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.

Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.

Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.

Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.

Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.

Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.

pizzan paluu

Hmmm, mä ajattelen ja mietin, että tässäkö sitä ollaan taas. Kahden vuoden ja oikeastaan kolmenkin jälkeen. Vuosien lääkäri- ja lääkerumban, vuosien turhautumisen ja ahdistumisen ja tuskailun ja sen, että peiliin katsoessa melkein vain itkettää. Niiden kymmenien kyllä se siitä -lupausten ja paranemisvinkkien jälkeenkään mikään ei ole lopullista. Mä en jaksa enää. En halua palata siihen ihohelvettiin, jonka takia elämäni alkoi vuosi-pari sitten mennä alamäkeen ihan kertaheitolla.

Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.

Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.

On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.

Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.

Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.

Kaukokaipuu vs koti-ikävä

Päivä päivältä haikailu ja kaipaus täältä pois vain vahvistuu. Kun katselen niitä vaihtokohteita, joihin minulla opiskelupaikkani puolesta olisi mahdollisuus lähteä, en vain malttaisi odottaa jo sitä hetkeä, jona oikeasti pääsisin laittelemaan niitä lomakkeelle ja lomaketta eteenpäin. Kuitenkaan näin varhaisessa vaiheessa opintoja se ei ole mahdollista, vaan sitä pitäisi odottaa vielä vähintään lähes 2 vuotta.

Ouch.

Eihän sitä millään jaksaisi edes ajatella, miten kauhean pitkä aika tuo 1,5-2,5 vuotta edes on. Olen luonteeltani hieman sellainen, etten millään jaksaisi odottaa, kärsimättömyydeksikin sitä kai sanotaan :-D mutta kun keksin jotain, pyrin sitten hoitamaan ja toteuttamaan asian mahdollisimman pian (ja useimmiten moni ideoista ja villityksistä ei sitten kestäkään kovin kauaa), mutta tämä villitys on ollut valloillaan jo kauan.

Sinällään on tietysti todella hienoa, että opintojen puolesta ulkomaille lähdön (opintojen muodossa luonnollisesti) on olemassa, mutta ainakin omassa oppilaitoksessani sitä säädellään todella tarkkaan, kuka lähtee, minne lähtee ja milloin. + erityisesti mitä tekemään.
Eli siinä vaiheessa kun meitsi ilmoittaisi haluavansa lähteä ottamaan arskaa ja tapaamaan vanhoja kamuja ja ja ja TOKI myös opiskelemaan, niin opintokanslian tädit katsovat pitkään ja miettivät kyllä myös tarkkaan, kuinka hyvät tsäänssit allekirjoittaneella todistuksensakaan puolesta olisi.

Ja sitten sanotaan, että odota vielä vuosi, hommaa todistus priimakuntoon (missä se ei aivan tällä hetkellä mahdollisesti ole) ja selvitä itse kaikki mahdollinen kurssitarjonnasta asumiseen, jos sitä kiinnostusta kerta on. Apua ei tule ennen kuin minulla todellakin on jokainen nippelitieto kourassa ja todistus keskiarvolla 10, jotta varmasti todistan olevani ylipäätään mahdollinen kandidaatti. Niin, sitten kahden vuoden päästä.

Sitä ennen täytyy tyytyä selvittämään detaljeja ja asioita sekä tarvittavia dokumentteja lähtöä varten yms. mukavaa virallista  =>> siispä hullujen päivien lentoaleen tsekkailemaan, josko sieltä löytyisi mitään mukavaa lohduketta.

Jos lohduke jää löytämättä, pitänee alkaa listaamaan Suomessa asumisen ja olemisen hyviä puolia. Miettiä kaikkia niitä käytännön asioita, jotka hankaloittavat lähtöjä, kuten sitten vaikkapa juuri niitä auton jättöjä ja kerättyjä astiastoja. Sitä, että koti-ikävä iskisi kuitenkin jossain vaiheessa.

Mutta nojoo, lyhyesti tsekkailtuna Hullujen päivien vertaistuki jäi kyllä aika laimeaksi - samoin kuin nuo keksityt tekosyyt olla lähtemättä. Sitä odotellessa pitää vain laittaa kärsivällisyystasoni uudelle koetukselle ja kekkaista sitten vaikka väkisin joku kesälomareissu edes vähän lähemmäs.

onko muiden mielipiteillä väliä

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että toisinaan mitä ihmeellisimmän asiat saavat minut epäröimään. Vaikka olisin aiemmin vakuutellut ja uskotellut itselleni, että jokin asia on toteutettavissa, ja vaikka oikeasti haluaisin toteuttaa sen, sitten jotain tapahtuu. Useimmiten joku ihminen. Mahdollisesti myös joku sanavalinta tai ihan mitätön sivuseikka, mutta silti se on jo tapahtunut.

Tänä aamuna bussissa.
Klo 8.17 siinä liikenneympyrän jälkeisellä pysäkillä. Hieraisen silmiäni istuessani bussissa, sillä eräs (entinen) ala-asteaikainen kaverini astuu sisään. Hän? Hän, jonka kanssa hengasin päivät läpeensä joskus muinoin. Niin, Jyväskylässä; silloin kun kummankin ikä oli 7-11 ja uskoin ala-asteaikaisilla aivoillani, ettei mikään koskaan erottaisi meitä. Bestiksiä.

No, eihän Petra ollut mihinkään muuttunut, ja vissiin olin itsekin samankaltaisella naamalla liikkeellä mitä vielä 10-15 vuotta sittenkin. Ja eipä sillä, ettemme olisi ala-asteaikojen jälkeen nähneet. Jotenkin se kaveruus ja kuulumisten vaihto vain muuttui vähitellen siihen, että törmättiin pari kertaa kuussa - tai sittemmin vuodessa, bussissa. Ja silloin vielä Jyväskylässä. Niinpä ihmetys oli suuri, kun hän astuikin kyytiin Helsingissä (mitä se tekee täällä??? minun kaupungissa, aivoni kyselevät) ja vastaus on se semi ja aika tuttu: olin moikkaa yhtä kaveria, mikä puolestaan johti siihen vielä semimpään ja turvallisempaan aijaa okei ja niijoo.

No, koska liikenne täällä tunnetusti on mitä nopeinta ja sujuvinta, ehdittiin sitten istuakin pikku tovi ja luonnollisesti myös päästä vähän pintaa ja niitä kuuttatoista aijaa:ta syvemmälle. Hetken mielijohteesta jopa yllyin sanomaan muuttohaaveistani, mutta sitten kaduin sen sanomista. Petra katsoi minua mitään sanomatta, kunnes vinkaisi ilmoille väkinäisen oookei, vähän kiva:n ja mulla oli jo olo, ettei se ollut sen mielestä yhtään niin kiva idea. Sille mä olin ja olen kuitenkin aina se sama maaren, jonka se on tuntenut silloin 90-luvun lopusta 2000-luvun puolelle ja aina tähän päivään asti, ja jotenkin se tuntui järkyttyvän, kun mä esitinkin ilmoille asian, joka jollain tapaa erotti minut siitä mielikuvasta. Se oli jotain, mistä sillä ei ollut mitään hajua. Me ei oltu puhuttu aikoihin ja sitten minä varmaan olin muuttunut sen silmissä aivan täysin, mitä minä kyllä olenkin, mutta silti se jäi vaivaamaan mua, miten joku vanha ystävä ja nyttemmin puolituttu järkyttyi, kun minä kerroin mitä elämääni sitten oikeasti kuuluu.

Olihan se hieman outoa varmaan hänellekin; saada kuulla, että mun elämäni ja ajatukseni pyörivät nykyään ihan muissa ympyröissä, missä silloin, kun me joskus tunsimme. Onhan se aina myös karua huomata ja joutua tajuamaan, että tuntemasi ihmiset ovat muuttuneet, erityisesti ne, jotka joskus olivat kaikkein tärkeimpiä ja läheisimpiä. Totuus on kuitenkin, että ihmiset muuttuvat, ja ainakaan minä en, muiden iloksi tai suruksi, enää ole lähelläkään sitä tyttöä, joka joskus erästä jkl:n kaupunginosan ala-astetta takavuosina kävi. Se on harmillista, miten ihmiset ajautuvat erilleen sellaisen ystävyyden jälkeen, mutta meidän tilanteessamme, mitään kunnollista ystävyyttä ei ole ollut enää yli puoleen vuosikymmeneen. Silti mietin, miksi annoin jonkun niin, rumasti sanottuana, nykyiselle elämälleni vähäpätöisen mielipiteen vaikuttaa niin suuresti. Mitä väliä sillä on, mitä Petra minusta tai elämänvalinnoistani ajattelee? Enhän ole kuitenkaan ollut hänen kanssaan aikoihin edes missään tekemisissä, mutta silti tunnen pettäneeni koko ihmiskunnan odotukset, jos kerronkin heille, entisen elämäni väelle, siitä mitä minusta on tullut tai sittemin tulemassa.

Minä: "Mä oon ajatellut, että voisin varmaan pysyvästi muuttaa sinne."
Petra: "Aijaa.. Onks sulla joku mies siellä sit?"
Minä: (miettien sanoako suoraan) "No se on aika monimutkanen kuvio.."
Petra: "Voi luoja, älä vaan sano et se on joku huumediileri. Et kai sä mihinkää semmoseen oo sekaantunu.."

Riitti kumoamaan sen varmuuden, mitä omasta päätöksestäni olin aiemmin omannut. Yksikin epäluuloinen kommentti sai aikaan sen, että rupesin epäröimään, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna mietin lähinnä, miksi annoin Petran sanoille edes niin paljoa painoarvoa. Ei se hänen elämäänsä enää vaikuta, mitä omallani teen ja paljonpa se on häntä tähänkään mennessä kiinnostanut. Kyydistä pois jäädessäni mutistiin kornit palataan ja rehellisesti sanottuna mietin, näenkö häntä enää ennen kuin jotain suurempaa tapahtuu.


Vastaus otsikkoon kello 22.18: ei.


Ja loppupeleissä, kävi miten kävi;


Kuvat: weheartit.com

Lähteminen kauas pois

Erään ihanan kommentin siivittämänä päätin kirjoittaa tästä aiheesta hieman laajemmalti, sillä onhan se jollain tapaa myös erittäin keskeinen asia elämääni; kaipuu pois tästä tilanteesta ja mielellään, niin, sinne ulkomaille.

Jollain tapaa olen aina tiennyt, ettei kotikaupunkini Jyväskylä ollut minua varten. Jo alakouluikäisenä haikailin sieltä pois ja esimerkiksi Helsingissä, tai muissa Suomen "suurkaupungeissa" käydessämme mietin aina, millaista elämä siellä olisi. En pitänyt Jyväskylää kotinani. Minulla oli siellä jostakin selittämättömästä syystä aina ahdistunut olo ja kaipasin muualle. Toki asiat ovat sittemmin muuttuneet, ymmärrän kyllä, että moni ihminen rakastaa kyseistä kaupunkia, mutta minua varten se ei ollut. Tiesin aina, että elämäni olisi jossain muualla, vaikka nykyään sinnekin on toisinaan ihan kiva palata. Asua siellä en kuitenkaan enää haluaisi.

Jo varhaisella iällä minulle myös alettiin muiden toimesta suunnitella tulevaisuutta jossain muualla. Tällä en nyt tarkoita sitä, että vanhempani olisivat pakottaneet minut sisäoppilaitokseen ulkomaille tms., mutta kaikkien tuttujeni suusta kuului aina: sitten kun sä lähdet ulkomaille niin... ja vain tuon lauseen loppu vain aina vaihteli.

Jollain tapaa en ehkä siten myöskään koskaan pelännyt ulkomaille lähtöä ja aloin kaivata täältä pois alkaessani miettimään, millaista elämä jossakin muualla voisi olla. Nuoruusvuosinani, vanhempieni osittain ideoimana ja tukemana sitten lähdin joksikin aikaa sinne, minne kaipuu nyt olisi kova takaisin. Meksiko.

Siitä ajat ovat toki muuttuneet paljon, samoin kuin minä itsekin, mutta aina aika ajoin huomaan kaipaavani niitä aikoja todella, todella paljon. Niitä ihmisiä ja sitä elämänrytmiä, mutta samaan aikaan tiedän, tai ainakin kovasti vakuuttelen itselleni, ettei sen elämän elämäminen ainakaan nykyisessä tilantessa olisi mitenkään mahdollista. Uskottelen itseni uskomaan, ettei minusta olisi siihen, ja vaikka minusta olisikin, jokin muu tekijä kyllä varmasti kaataisi sen.

Aina välillä kuitenkin olen miettinyt vakavissanikin, mitä tapahtuisi, jos oikeasti lähtisin. Mihin suuntaan elämäni sitten lähtisi ja mitä siitä seuraisi. Kun sitä kaikkea miettii, kaipuu vahvistuu koko ajan, mutta jossain alitajuntaisesti tiedän, miten paljon riskejä ja epävarmuutta sellaiset muutokset toisivat. Ehkä se on jollain tapaa myös suomalainen ja/tai länsimainen tapa ajatella; ettei uskalleta päästää irti siitä ihan tasaisen ok:sta, jopa tylsähköstä, mutta turvallisesta elämäntavasta, koska ollaan niin tottuneita siihen. Pelätään muutosta, vaikka muutokset voisivat, ja usein mahdollisten haasteiden jälkeen johtavatkin parempaan. Mutta sitä viimeistä, ratkaisevaa askelta on kuitenkin hyvin vaikea ottaa, sillä meihin on jollain tapaa kaikkiin iskostettu se ajatus siitä, että riski olisi liian suuri. Kynnys lähteä on ja on tehty liian vaikeaksi ylittää.

Kaikkia niitä, jotka sen askeleen ovat kuitenkin joskus ottaneet, jollain tapaa ihaillaan, mutta silti mietitään, jotkut jopa haikaillen, että voi kun minustakin olisi siihen. Ollaan hyvällä tapaa ylpeitä siitä, että joku on uskaltanut lähteä pois turvallisesta koto-Suomesta pois kauas maailmalle, mutta itse sitä askelta ei kuitenkaan otettaisi. Se muutos nähdään liian pelottavana; se veisi pohjan kaikelta siltä, mille olemme elämämme täällä rakentaneet.

On toki paljon ihmisiä, jotka muuttavat ulkomaille, useimmat heistä eri EU-maihin, töiden tai opiskelujen perässä. On kuitenkin paljon, paljon helpompi ottaa se askel jonkin järjestön tai koulun alaisena vaihto-oppilaana tai työnantajan alaisuudessa kuin aivan yksin. Sen takia, omallakin kohdallani, se muutos yksinään tuntuu niin pelottavalta kaikessa vakavuudessaan ja jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Aivan kuin elämäni sitten muuttuisi pysyvästi, jos lähtisin. Tottakai se myös muuttuisi, mutta ei se silti poistaisi sitä mahdollisuutta, että takaisin on aina mahdollista palata. Takaisinpalaajat vain usein leimataan epäonnistujiksi, jos he suhteellisen lyhyen ajan jälkeen (monille yllättäen) palaavatkin kotiin. Ja se, mitä kaikki meistä haluavat välttää, on epäonnistujaksi leimautuminen.

Olen nyt lähinnä viimeisen puoli vuotta miettinyt aivan tosissani, miten voisin lähteä. En mieti niitä asioita päivittäin, en välttämättä edes joka viikko, mutta joskus, kun tuntuu, että kaikki muu on romahtanut tai kaikki muut ovat hylänneet minut, se ajatus ja sen toteuttamisen halu palaavat. Toisinaan mietin, miksi ihmeessä en lähtisi, sillä mitä minulla täällä on? Rehellisesti sanottuna puolet niistä ihmisistä, joiden mielipiteillä minulle ylipäätään on mitään merkitystä, odottavat minun jonain päivänä häviävän pois täältä, ja sille toiselle puoliskolle olen olemassa lähinnä vain silloin, kun se heille parhaiten sopii. Miksi siis pelkäisin muutosta, jos se veisi minut kuitenkin vain lopulta parempaan suuntaan?

Ehkä syy lopulta lienee siinä, että meillä on kuitenkin niin vahva pohja täällä, kun on opiskelut ja työpaikat ja se vuodenmittainen vuokrasopimus. Kuinka vaikeaa se olisikin saada purettua se sopimus ja mitä mun autolle sitten käy, koska eihän sitä mukaankaan voisi ottaa. Myisinkö mä huonekaluni ja pitäisikö mun ostaa vain kaikki tavarat sitten uuden elämäni määränpäässä? Tällaiset asiat ainakin hidastavat minua itseäni; tuollaiset, loppupeleissä täysin mitättömät käytännön asiat, kuten astiastojen kerääminen ja cd-levykokoelmat. Toki jonkun asunnon irtisanominen olisi jo vähän isompi juttu kuten auton myyminenkin, mutta ei se silti siitä mahdotonta tekisi. Helppo vain on vakuutella itselleen, että uskoo niin.

Itse haluan uskoa, että unelmat on tehty toteutettaviksi. On kuitenkin loppupeleissä vain meistä jokaisesta itsestään kiinni, kuinka pitkälle on valmis menemään saavuttaakseen ne tai määränpäänsä.

rabiosa elämä

Peruutin lentolippujen oston viime hetkellä. Lufthansan suora yhteys Cityyn olisi houkuttanut niin suuresti nyt kun valmismatkapakettilennotkin ovat loppuneet. Lyhyt keskustelu tällä hetkellä Guadalajarassa majailevan kaverini kanssa sai minut melkein taas tekemään jotain ajattelemattoman extremeä: häviämistä maailman toiselle puolelle ja mielellään mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Olin jo edennyt varauksessa loppusuoralle, mutta viimeinen mahdollisuus peruuttaa sai minut tarttumaan siihen (taiko pikemminkin painamaan sitä cancel-nappia) vielä kun se oli mahdollista. Yritin tulla järkiini (tuloksetta) ja muistuttaa siitä, että minulla on opinnot ja työ kesäksi täällä. En voi nyt riskeerata ja ignorata niitä kaikkia vain siksi, että toistuvasti tunnen suunnatonta kaipuuta kauas pois. Pitänee sitten keskittää kaipuu Ricky Martinin tai Shakiran kuunteluun ja luukuttaa Rabiosaa 14:ttä kertaa peräkkäin ja aina yhtä antaumuksella.

En kuitenkaan voinut olla googlaamatta, mitä kaikkea ihanaa Guadalajarassa olisi ollut. Erääseen parhaista kavereistani olisi tietysti kanssa ollut ihanaa törmätä pitkästä aikaa, tai no meidän mittakaavallamme lyhyen ajan jälkeen; vastahan minä puoli vuotta sitten olin siellä.

Puoli vuotta?
½. 0,5 vuotta. 6 kuukautta ja tuntuu kuin kyseisestä ajasta olisi kulunut ikuisuus. Äärettömyys. Mihin aika nykyään vain häviää?

En olisi vuosi sitten edes osannut kuvitella joskus palaavani niihin ympyröihin ja ihmisten luo. Varsinkaan näin pian ja sellaisin seurauksin. Kun kerran olen käynyt, en enää halua lähteä pois.

∞

Kesäkaverit

Viimeinen päivä Jyväskylässä ja nyt tuntuu jopa hieman haikealta lähteä. Kevään tulo on aina ollut jotenkin haikeaa aikaa elämässäni. En tiedä mistä johtuen, mutta aina kevään tullessa tulen jotenkin surulliseksi. Ehkä se juontaa juurensa ala-asteaikoihin, kun loman alkaminen tarkoitti koulun loppua ja sitä, ettei kavereita enää nähnytkään joka päivä. Minulle kesälomat olivat toisaalta iloista aikaa; lapsuuden kesät mökeillä ja varhaisnuoruuden vapauden tunne tyhjässä ja vanhemmattomassa kämpässä kotikaupungissa. Nyt kesän tulo tarkoittaa taas sitä, että olen hieman yksinäisempi koulun loppuessa ja kavereiden suunnatessa töihin ja kotikonnuilleen eri puolelle Suomea ja osa jopa kauemmas.

Itse olen töissä kesäajan harjoittelussa pääkaupunkiseudulla ja siten en pääse käymään Jyväskylään kovinkaan usein. Ensimmäinen kesä poissa sieltä ja kieltämättä vähän jännittää, mitä se tuo tullessaan. Mitä on asua yksin täällä ja olla käytännössä yksin. Onnekseni minulla on joitakin puolituttuja pk-seudulla myös kesän ajan, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen aiemmat kesäni viettänyt, ovat tällä kertaa satojen kilometrien päässä - pysyvästi.

Odotan kyllä innolla työtäni, mutta toivon, että elämälläni on kesällä muutakin sisältöä. Ehkä kokeilen toteuttaa sitä tarinaa, joka kaikissa kirjoissa ja elokuvissa aina tapahtui: tyttö/nainen muuttaa yksin Helsinkiin ja elää unelmiensa kesän. Jossain puiston kulmalla se unelmien partneri vain astuu kehiin, pyytää treffeille ja loppuasetelma on siltä seisomalta valmis.

Ensimmäinen kesä ei-jyväskyläläisenä on vielä kokematta. Eihän sitä koskaan tiedä. Hieman pelottaa, mutta toisaalta odotan innolla kaikkia niitä mahdollisuuksia joita tämä kesä töineen tulee toivottavasti tarjoamaan.

Toivotaan parasta.

sisarrakkautta aikuisiällä(kin)

Ohoh, taas viikko on vierähtänyt hurjan nopeasti!

Lähdin tänään taas käymään Jyväskylässä ja pitkästä aikaa tänne oli kiva tulla. Ehkä siksi, että nyt minulla on viikonloppuisinkin taas pitkästä aikaa seuraa ja jotain kunnon tekemistä. :-D

Tai no, kunnon tekemisestä puhuttaessa... Olen lähinnä maannut tämän illan veljeni sohvalla, katsellut kun hän miehille tyypilliseen tapaan viihdyttää seuruettaan xboxia pelaamalla, ja kysellyt kuulumiset läpi. Ja voi sitä onnea, kun veljen pakastimessa oli purkki magnum-jäätelöä. Siis mistä lähtien rakas velipoikani on alkanut ostella sellaisia purkkeja suosikkijäätelöäni? (No, myöhemmin selvisikin sitten, että se oli hänen avopuolisonsa, mutta tyypillisenä miehenä broidi kuittasi asian vain olankohautuksella. Joo no ruokahan on tehty syötäväks. Jäätelöki. Vaik toi kyllä onkin jotain ihmeen hifistelyjätskiä koska mä en esim. saa koskee siihen.)

Itse olisin hänen avopuolisonaan ehkä vetänyt kilarit jos miehekkeen systeri olisi tullut parin sadan kilsan päästä vain kuluttamaan heidän design-sohvaansa ja syömään loppuun purkin lempparijäätelöä. Hupsis.
No, onneksi varsin nerokkaana miehenä broidi sanoi polkevansa myöhemmin lähikauppaan ja ostavansa uuden purkin (halpisversiota..) tilalle. Vaimoke kun ei siis kyseisen tapahtuman aikaan ollut paikalla. Käskin velikultaa sitten ostamaan ruusupuskan samalla.

Tälläisinä iltoina mietin, missä olisinkaan ilman veljeäni. Hän on kuitenkin ainoa, joka tietää, millaista on elää perheessämme ja olla osa sitä. Hän on nähnyt minut elämän joka tilanteessa ja hänen seurassaan ei tarvitse esittää mitään. Hän on ainoa, joka sallii, että pikkusisko saa kajota jopa vaimon jäätelöihin ja hän ottaa siitä syyt niskoilleen.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Jotakuta superstaraa lainatakseni:

On luojan lykky, että minulla on veli.

Monen mielipiteen The Wolf of Wall Street

Ilmiömäinen. Aivan mahtava. Ei ihan niin hyvä kuin odotin, mutta olihan Leonardo di Caprio vaan niin ä-lyt-tö-män kuuma.

Niin. Tiedän olevani melkoisen pahasti myöhässä kyseisen leffan kanssa, mutta erään tylsäkön perjantain piristykseksi poikkesin leffaan katsomaan tuon paljon kehutun (ja toisaalta myös mielipiteitä jakavan) The Wolf of Wall Streetin. Tietääkseni elokuva on Suomessakin ollut aika suosittu, eikä ihmekään, sillä ainakin omasta mielestäni tuo kolmetuntinen leffa oli todellakin katsomisen arvoinen.

Kun luin joskus taannoin ennen ensi-iltaa kuvauksia siitä, mistä kyseinen pätkä kertoo, sen Wall Street / businessmaailma sai minut karttamaan sitä tähän asti. Ajatus siitä, että päähenkilön elämä ja siten koko juoni kuvailisi vain elämää hetkisessä pörsissä ei liiemmin houkuttanut, mutta sitten ihmiset ympärilläni alkoivatkin kehua elokuvaa sen nähtyään, ja minäkin aloin miettiä antaisinko sille mahdollisuuden. Eilen sitten katsoin elokuvan trailerin ja päätin mennä katsomaan kyseisen pätkän.

Nojoo, ihan sitten vain tajutakseni kuinka väärässä olin ollut. Vaikka rahamaailma pörssikuvioineen ja vaikeine terminologioineen olikin vahvasti läsnä, itse elokuva piti otteessaan (minut ainakin) hyvin jo alkumetreiltä asti. Kenties juuri se, että juoneen liittyi niin paljon muutakin kuin pelkkä pörssielämä (vaiko se, miten naminami uuhuuh di Caprio oli) sai minut viihtymään koko kolmen tunnin ajan, enkä kertaakaan, ihme kyllä, katsonut kelloa ja miettinyt, kuinka kauan vielä.

Sinällään itse elokuvalta oli jo huima saavutus, ettei niitä kotiinkaipuun tai tekemisen puutteen hetkiä päässyt syntymään. Koko 3 tuntia menivät aivan hujauksessa, sillä elokuvassa tapahtui niin paljon ja elokuvan loppumisen jälkeen oli jotenkin jännän euforinen, kaikki on mahdollista -fiilis.

Hienoa. Kertakaikkisen hienoa. Ja oikeastaan hienoa oli myös se, miten katsojille vihjailtiin siitäkin, ettei raha (ainakaan kaikille) tuo itsessään onnea.

Elokuvan suosiosta kertonee jotain myös se, että facebookissa sillä on reilusti jo yli miljoona tykkäystä. Huh.

Mitä mieltä itse olit kyseisestä elokuvasta? Oliko se odotusten mukainen, ylittikö, alittiko se ne?

No hay igual

Onpas aika taas mennyt nopeasti, ja tässä sitä ollaan jo puolessa välissä viikkoa. Takatalven tultua minuun iski taas kauhea matkakuume ja kaipuu takaisin tuttujeni luokse kauas pois lumisesta ja harmaasta Suomesta. Jotenkin tänään, kun ajoin pitkin harmaata Kehä III:sta, ohi teollisuusalueiden ja ankeiden autokauppojen, iski yhtäkkiä hirveä kaipuu takaisin Mx Cityn perheeni luo. Niinpä, siitä asti olen vain haihatellut mielessäni, mitä elämä siellä taas voisi olla, mutta oikeasti minun pitäisi keskittyä elämiseen täällä; siellä missä elämäni oikeasti onkin. Haihattelu ei muuta sitä tosiasiaa, että elämäni on kuitenkin täällä, kaikki siihen liittyvä ja kaikki se, mitä elämäkseni nykyään voin kutsua.


Erään Cityssä asuvan kaverini kuvia selatessani tuli taas olo kuin itsekin olisin ollut siellä. Eräs toinen sanoi matkaavansa Costa Ricaan poikaystävänsä ja täytyy myöntää, että siinä vaiheessa iski jopa pieni kateus. Ei sillä, että Suomi olisi mielestäni huono paikka asua, mutta kun aloin miettimään niitä aurinkoisia päiviä ja hyväntuulisia ihmisiä jossain kaukana täältä, alkoi yhtäkkiä tehdä mieli paeta (taas). Jättää nämä ajottain erittäin tyhjänpäiväisiltä tuntuvat opinnot ja suunnata kavereideni kanssa Costa Ricaan. Olisihan se hienoa, minä ajattelen taas, ja havahdun lopulta siihen, että joku roikkuu taas ihan takapuskurissa kiinni. Nykyisen elämäni huippuhetkiä, tosiaankin.

Pitäisi keskittyä nykyhetkeen, mutta en pysty. Olen aina roikkunut joko menneisyydessä tai odottanut parempaa tulevaa. Olen aina kokenut nykyhetkessä elämisen vaikeaksi, sillä aina sitä vain ajattelee elämän olevan paremmin sitten kun jotain tapahtuu parin kuukauden, viikon tai päivän päästä. Kaikkina niinä odotettuina hetkinä olen kuitenkin saanut vain huomata elämäni valuneen hukkaan, kuten kliseisesti sanotaan.

Päätin pohdintani lentovaihtoehtojen tutkimiseen, tiliotteen katsomatta jättämiseen ja jopa yliopistotarjonnan tutkimiseen. Näistä jälkimmäinen ei ainakaan koskaan tule toteutumaan, sillä olen sellaiseen liian laiska ja pelokas, mutta kuten eräs toinen klisee sanoo, tai pikemminkin laulaa : I would never say never.

Jotenkin tämä Nelly Furtadon kappale vetää aina haikeaksi ja saa muistelemaan asioita, joita eniten haluaisi - mutta joiden toteuttamista pelkää yli kaiken. Miettimään sitä elämää, jonka haluaisi; jossa haluaisi elää. Ei ole toista samanlaista.
No hay igual.

väsymys vs. virikkeet

Tämä viikko meni taas kouluntäytteisissä merkeissä ja nyt viikonloppuna ei yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä. Kaikki ovat kaikonneet, osa kotiseuduilleen, osa muualle, ja kiireisen viikon jälkeen olo on tyhjä ja ontto, ja vähän yksinäinenkin. Tunnen olevani ainoa täällä. Taas kerran. Voin jo kuvitella jokamaanantaiset, mites meni viikonloppu -kyselyt. Sen, miten ne jo tietävät kysymättäkin, että ei mitenkään ihmeellisesti. Eipä mitään ihmeitä ja entäs sulla.

Vielä yli puolen vuoden jälkeenkään en ole tottunut siihen, miten tylsää ja yksinäistä täällä välillä on. Ne kaverini, joihin olen tutustunut opiskelualani kautta, häviävät yleensä viikonlopuiksi sinne, mistä aiemmin tänne muuttivatkin. Ja he kun asuvat tunnin ajomatkan päässä, se on heille ihan ok lähteä takaisin joka viikko. Itse tunnen oloni jälleen jonkinasteiseksi väliinputoajaksi, sillä viikonloppuisin täällä ei ole ketään, mutta omalle kotiseudullenikin on niin pitkä ajomatka, etten ehdi sielläkään parissa päivässä oikein mitään tehdä.

Välillä tuntuu tylsältä miettiä elämääni. Arkipäivät kuluvat aina koulussa, ja käytännössä olen kotona aina vasta kuuden jälkeen illalla. Loppuilta meneekin usein, mitä masentavamman kuuloisesti, kouluhommissa ja seuraavana päivänä rumba on taas sama. Herätys jotain 07-09 väliltä ja koulussa naama norsunvituralla iltakuuteen. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin opiskelun olevan, koska tahti on ollut rankempi ja päivät pidempiä kuin oletin. En ajatellut, että joka ikinen päivä todellakin olisi sen 8-18, koska se alkaa 5 krt viikossa toistettuna ottamaan jo voimille. Meille kyllä hoetaan, että tällaiset päivät valmistavat työelämään, mutta kertaalleen työelämässä olleena ihmettelen jatkuvasti, onko koulun tarkoitus valmistaa meitä totaaliseen burn outiin? Eivät 10-tuntiset päivät ole hyvä lähtökohta pohjata sitä, millaista elämää itselleen on rakentassa. Välillä on pakko levätä, koska muuten ei missään elämässä jaksa. Etenkään töissä.

Niinpä, kun viikonloppu koittaa, mitä mä teen? Kouluhommia? Eh yh äh. Olisi kiva kehitellä joskus jotain muutakin tekemistä, ja mielellään jonkun muun kanssa, mutta kun muut häviävät aina muiden elämiensä perään, niinpä mä koitan kärvistellä läpi taas yhden tylsän ja yksinäisen lauantain ja mtv:n awkward maratonin. Kaupungilla (yksinään) pyöriminen oli ihan jees juttu sen ensimmäisen kuukauden, mutta joka viikoksi sekin alkaa jo maistua puulta.

Niin, ei kaverieni velvollisuus ole toki riutua täällä minua viihdyttämässä, mutta välillä olisi kiva nähdä enemmänkin koulun ulkopuolella. Aina, kun ehdotan sitä, he ovat kuitenkin useimmiten suuntaamassa kotikonnuilleen ja niinpä mä olen jälleen alone, kunnes maanantai koulukiireineen koittaa.

Olen toki itsekin harkinnut suuntaamista Jyväskylään viikonloppuisin, mutten kaikkien 5x8-18 päivien jälkeen en vain jaksa istua autossa ensin muutamaa tuntia, jonka jälkeen olisi myöhäisilta, kun saapuisin perille. Olisin niiden reissujen jälkeen vain entistä väsyneempi, jos en saisi edes levättyä yhtään. Tänne jäämällä saan kyllä levättyä, mutta silloin olen aina tylsistynyt tekemisen puutteesta. Olen toki keksinyt itselleni tekemistä, enkä halua kuulostaa valittajalta, joka ei yritä millään tapaa muuttaa näitä asioita. Olen kyllä yrittänyt kehitellä itselleni jotain, mutta mukavampaa se tietysti olisi muiden kanssa. Muita ei kuitenkaan voi pakottaa jäämään tänne, mutta tällaisina takatalven harmaina päivinä sitä vain ajattelee olevansa niillekin ihmisille ikuinen kakkonen.

Kuvat weheartit.com

Melkein-pikkulauantai, punkkupulloja ja piilotettuja tunteita

Mitä kaikkea se saakaan aikaan, niin mitätön teko, kuin se, että exämies/entinen raxupuppeli tykkää profiilikuvastasi. Jotta saatoimme iloksemme saada tästä hieman (tosielämässä tuo hieman muuttuikin naurettavan paljoksi) vääntöä aikaan illanistujaisissani kaveriporukallamme, kyselin ko. kamuilta, miten minun tähän pitäisi suhtautua. Exähän on nimittäin tykkäillyt viimeaikoina melkein kaikesta julkaisemastani. (Eli tunteita on saletisti ilmoilla, jos naistenlehdiltä/leffoilta/keskivertoa tujumpaa viiniä nauttineilta likoilta kysytään.)
Romantiikkaa ja menneitä tunteita on vähintäänkin ilmassa! jos niiltä likoilta kysytään ja mullahan ei ollut niiden kuvitelmien kanssa mitään tekemistä. Enkä toki myöskään olisi toivonut niiden olevan totta. Edes ihan vähän. Että se raxupuppeli tosiaankin haikalisi minua edes ihan hippushivenen.
Jeah.

Nojoo. Olihan se huvittavaa antaa ylianalysoinnille valta ja kuunnella niitä kätkettyjen tunteiden esiintuloja fb-tykkäysten muodossa. Kaverit, enemmän tai vähemmän punkkua nauttineina, olivat varmoja siitä, että Pete (se magicmikehtävä ex-mies) olisi seuraillut minua jo pidemmän aikaa ja koko ajan salaa tai alitajuntaisesti katunut eroamme. Hohoo.
Vaiko hohhoijaa?

Olisihan se ihan mielenkiintoinen ajatus, mutta en oikeasti usko siihen. Pitäisikö sitten - parin uusimman profiilikuva-liketyksen perusteella? Seuraavan jälkeen hän varmaan jo tunnustaa tunteitaan? Se on kuitenkin hassua, miten helposti me naispuoliset henkilöt lähdemme revittelemään tuollaisten tekojen perusteella revityillä analyyseillä. Mitättömistä pikkuseikoista saadaan aikaan todisteita mitä uskomattomammista ja hulppeimmista rakkaustarinoista ja kätketyistä tunteista. Ja samaan aikaan oikeasti: en ole ollut kyseisen tyypin kanssa liki vuoteen edes missään tekemisissä; ei puhelinsoittoja, kansssakäymisiä tai edes kuulumisten vaihtoa siellä legendaarisessa kassajonossa tai bussipysäkillä.

No mutta, punkkupullon puolivälin jälkeen kaverini eivät enää itsekään ottaneet analyysejä tosissaan. Ne muuttuivat entistä hulluimmiksi ja sekopäisiksi (analyysit, ei ne kaverit, vaikka pullon pohja alkoikin jo lähentyä) ja lopulta joku päätyi jo siihenkin, että minun pitäisi ottaa yhteyttä Peteen kaiken tämän ajan jälkeen, ja kysyä, mitä hän oikein yritti sanoa.
Ai näinkö:

ÖÖöööh moi, tässä on maaren..
Eeee..
*vaivaantunut hiljaisuus, awkward silence ja kymmenen muuta tuskanhikipisaroita aiheuttavaa tekijää*
Sitä mä vaan, että miks sä oot tykänny mun profiilikuvista? Onks sulla edelleen tunteita mua kohtaan?

Joo tota että sillä viissiin saattoi jäädä kyseinen puhelu tekemättä. Olisi ollut melkoinen edustusjärkevyys-pläjäys meikältä, että olisi varmaan Pertsakin järkyttynyt moisesta. Luojan kiitos olimme sen verran selväjärkisiä, että tajusimme jättää itsensä nolaamisen myöhemmäksi.

Niin. Myöhemmäksi. Kaverithan olivat nimittäin varmoja, että se patoutuneiden tunteiden tunnustus jatkuu edelleen.
Sitä odotellessa pitänee postata kuva ko. punkkupullon pohjasta ja tunteiden odottelusta ja toivoa, että se keräisi sen tykkäyksen, jota mitä kreisein suunnitelma vaatisi.
Ja naispuoliset ihmisethän eivät ole yhtään epätoivoisia eksiensä suhteen, nööynöy.

"Nythän on jo pikkulauantai nii anna mennä vaan", Kaisa heittää ja aiheuttaa jo punkkua nauttineissa kamuissa tirsktirsk-reaktioita.
"Nyt on maanantai...." Maria hihittää väliin. "Pikkulauantai on keskiviikko.."
"Nomut eihän Pete sitä tiedä", Kaisa jatkaa ja yrittää tyrkyttää omaa iphone-femmaansa minulle, mutta minä torjun eleen ja väitteet siitä, että Pete kiinnostaa sua kuitenkin.

Se, mikä on mennyttä on mennyttä. Sitä ei muuksi muuta edes se, että eräs naamakirjaan postattu kuvani on kerännyt epäilyttävän kommentin Peteltä - mutta kuinka paljon 'missäs sä oot ollu ;P':sta oikein voi repiä tulkittavaa, olkoonkin niin, että kyseisessä kuvassa en ole niin siveelliset pyhävaatteet päällä.

Vamos a la playa ja tällä hetkellä se on Kaisa, joka lähettää vastakommenttia. Huomisaamuna joko
a) kuolen häpeään ja
b) olen nolannut itseni täysin (miten eroaa a-kohdasta?) ja
c) listin a-kohdan aiheuttaneet henkilöt
d) olen askeleen lähempänä eksääni, mutta toisaalta glrlekgjnhrjhbjwfdfnmsd m äh en mä edes tiedä.

Kuittaan.