Kuinka paljon pahaa yhdelle ihmiselle voi ja täytyy sattua ennen kuin voi mennä hyvin?
Olisin viimein vain halunnut onnellisen ajanjakson elämässä. Kaiken tämän, kaikkien näiden enemmän ja vähemmän synkkien vuosien jälkeen luulin viimein löytäneeni parempaa. Olevani matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta ja sitä, minkä luulin tekeväni minut onnelliseksi.
Lentoliput oli ostettu. Laukku oli pakattu ja asunto irtisanottu ja löydetty uusi vuokralainen. Tavarani olin pakannut, joista suurimman, tarpeettoman, osan myynyt eteenpäin ja pistänyt kiertoon. Tunsin olevani ihanan vapaa ilman materiallista painolastia. Tunsin olevani vapaa - ja mahdollinen tekemään mitä tahansa.
Melkein myin jopa autoni. Viime hetkellä veljeni kuitenkin ehdotti, että ottaisi sen heille kakkosautoksi ja niinpä minun valkoinen bemarini vuodelta 2007 koristaa nyt heidän pihaansa. Ylioppilaslahjaksi saadut astiat ja kodinkoneet koristavat nyt keittiöitä jossain muualla. Ne vaaleansiniset kupit, joita en koskaan raaskinut käyttää. Ne hopeiset kynttilänjalat, jotka sain lahjaksi henkilöltä, joka ei enää kulje keskuudessamme. Ne taulut ja sisustustyynyt, jotka ovat kulkeneet mukanani kaikkina aikoina, niin hyvinä kuin huonoina. Ne tavarani, jotka muistuttivat minua menneistä ja tavallaan pitivät minut kiinni siinä.
Tunne oli epäuskoinen. Katsoin täyteen pakattua matkalaukkuani ja yritin pusertaa vetoketjua kiinni. Samaan aikaan pusersin kyyneleitä silmäkulmastani ja rojahdin lattialle.
Tässäkö se nyt oli, minä kyselin itseltäni. Mitä ihmettä mä nyt oikeasti teen.
Toinen laukkuni oli jo pakattu. Vanhempi ja kuluneempi, se, joka minulla oli mukana jo kerralla ennen kuin ylioppilasjuhlia oli ollut suunnitelmissakaan. Ylimääräisen matkatavaran maksu oli veloitettu, olin hoitanut kaiken viimeisen päälle. Olin huolehtinut kaiken. Uskoin kaiken järjestyvän. Olin viimeinkin ottanut sen ratkaisevan askeleen.
Jos tämä olisi huono ja ennalta-arvattava elokuva, elämäni olisi sen surkea juoni. Nuori nainen, joka jättää kaiken taakseen. Kaiken. Työt, koulut ja ihmissuhteet. Tekee kaiken tämän, koska on niin käsittämättömän hyväuskoinen.
Ei tälläistä nimittäin voi tapahtua kuin b-luokan elokuvissa. Kun mä olen hoitanut kaiken tarvittavan, hankkinut paperit ja viisumit ja kaiken mahdollisen rokotuksista uusiin asuntoihin ja puhelinnumeroihin, se tapahtuu. Viimeisenä iltana ennen h-hetkeä. Sitten, kun ei voi enää perääntyä. Ei vaihtaa suunnitelmiaan.
Matto vedetään jalkojen alta. Se on hempeänsävyinen persialainen matto.
__________________________________
Aamupäivällä lentoasemalla. Minä vain seison. Ihmisvilinässä iltapäivällä kukaan muu ei huomaakaan, mutta mä puren hammasta, jotta en purskahtaisi itkuun. Viereisellä tiskillä kyynelehditään ja veikkaan, että matkaan lähtevä tyttö on menossa vaihtoon. Mukana on saattamassa oletettavasti vanhemmat ja poikaystävä. Minun on pakko katsoa pois näistä jälkimmäisen nähdessäni. En kestä nähdä.
''Sulla olikin tämä extralaukku jo maksettuna, sepä hienoa.'' Tiskillä sanotaan ja pakottaudun hymyilemään about omanikäiselleni naiselle ja hetken ajan melkein murrun ja alan vollottaa. Mieleni tekee kertoa hänelle koko tarina, kaikki se mitä sisälläni velloo, mutta puserran valjun hymyn kasvoilleni ja pakottaudun nyökkäämään.
''Laukut täytyy sitten tullata New Yorkin kentällä", hän jatkaa ja minä nyökkäilen. Nainen ei todennäköisesti tajua, etten keskity ollenkaan, sillä pidän kasvoillani sitä kulissihymyä, jota olen harjoitellut jo vuosien ajan. Ulkoisesti olen kunnossa, mutta sisäisesti mietin vain, mitä ihmettä olen tekemässä. Miten oikein selviän tästä.
''Olihan sinulla jo esta tehtynä?''
''On joo, edelliseltä kerralta'', vastaan automaattisesti hänen kysymykseensä Yhdysvaltoihin tarvittavasta ''viisumista.'' Sinnehän minä en jää, mutta sellainen kuitenkin tarvitaan pelkkää konettakin vaihtaessa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Miksi mä olin niin tyhmä, kyselen mielessäni.
''Voi miten kiva'', nainen jatkaa. ''Sittenhän se on helppo juttu'', hän viittaa liikkumiseen JFK:n lentokentällä, kun sanon olleeni siellä jo aiemmin. Useasti.
Helppo juttu, minä jään miettimään, kun laukut ovat jo lähteneet ja hän on toivottanut hyvää matkaa. Viereinenkin tiski on tyhjentynyt itkevästä perheestä ja tilalta kuuluu valitusta istumapaikoista. Ohitan nyrpeän miehen ja tuijotan tarkastuskorttiani. Porttinumeroa ja koneeseenottoaikaa. Katson kelloa ja näistä jälkimmäiseen on aikaa vielä puolitoista tuntia.
Lyllerrän passintarkastukseen ja lätkäisen käsilaukkuni kaukaloon, jossa se viedään läpivalaisun läpi. Turvatarkistajamies vilkaisee tarkastuskorttiani ja kysyy kannanko mukanani tietokonetta tai meikkejä. Muistan koneen käsilaukussani ja kaivan sen vielä esiin. Meikkejä en ottanut mukaan. Ketä varten olisin kaunis, minä ajattelen.
''Ei meikkejä?'' hän yllättyy tarjottuaan minigrip-pussia, mutta torjun eleen. Hän todennäköisesti luki lipustani tiedot Helsinki-New York ja vastoin muuta hamekansaa en kantanut edes yhden yhtä huulipunaa mukanani. Kuukausi sitten olisin varmasti kantanut kahta. Puhumattakaan muusta arsenaalista, mikä siihen yhden litran minigrippiin olisi mahtunut.
Sittemmin asiat ovat vähän muuttuneet, minä ajattelen ottaessani läppärini ja laukkuni kaukalosta. Nyt on ihan sama.
Kävelen taxfreen läpi pikaisesti, porttialue jää myös nopeasti taakse ja passintarkastuskin sujuu nopeasti. Portin edessä istuessani en voi uskoa, mitä kaikkea olen uhrannut. En voi uskoa, mitä olen tekemässä. Olen menossa yksin maailman tiheimmin asuttuun (ja toisten mielestä aivan liian vaaralliseen kaupunkiin minunlaiselleni naiselle) Mexico Cityyn tehden välilaskun jo pariin otteeseen mainitussa New Yorkissa. Mukanani on tähänastisen elämäni aikana keräämäni kamat, ne tärkeimmät eli vaatteet ja läppäri ynnämyytsössöt ja kaikki loput ovat saaneet jäädä. Olin niin valmistautunut tähän. Olin hyvin valmistautunut. Olen jopa vaihtanut vähän dollareita syödäkseni John F Kennedyllä, koska jatkolennolla ei tarjota ruokaa.
En voi uskoa, että viimein olen tässä pisteessä. Jättämässä menneen taakseni ja menossa kohti tulevaa. Elävän hetkessä ja yrittäen.
Mutta tämä hetki ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Ei ollenkaan sellainen kuin piti.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni olin saanut kuulla asioita, jotka olisivat saaneet hyppäämään sillalta, jos yhtään sellaiseen olisi taipuvainen. Viimeisenä iltana, ostettuani liput, hoidettuani kaikki käytännön asiat, miltei myytyäni autonikin tämän vuoksi, hän kertoo minulle totuuden ''suhteestamme'' tai siitä mitä minun olisi pitänyt kuulla jo ennen kuin alunperinkään olisin suunnitellut mitään.
Nojaan käsivarsillani polviini enkä pysty pidättelemään enää. Yksi kyynel vierähtää poskelleni, mutta onnekseni muut eivät huomaa sitä. En halua uskoa tapahtunutta todeksi. En halua uskoa, että minut on petetty niin ja että minulle on valehdeltu siten koko tämä aika, nämä vuodet.
I was the other woman, muistan itkeneeni eräälle paikalliselle ystävälleni edellisiltana puhelimessa.
How am I gonna survive? What am I gonna do now? I have tickets and everything...
Manuela puhuu minulle järkeä. Olet luovuttanut kaiken elämästäsi joten nyt sinun täytyy vain pelata loppuun asti. Et voi enää perua tätä. Sinun täytyy tulla.
Vaikka suunnitelmat muuttuivatkin minä pysyn päätöksessäni lähteä. En voi peruuttaa useamman sadan arvoisia lentojani tai kämppäni luovuttamista tai kynttilänjalkojen myymistä. Elämäni on tässä ja nyt - huolimatta siitä, että suunnitelmat olivatkin rakentuneet valheelle ja petokselle.
Kuinka tälläistä voi tapahtua, mietin yhä koneeseen astuessani. Kuinka voi olla mahdollista, että hän kertoo minulle edellisenä iltana ennen kuin olen vaihtamassa mannerta.
Mielessäni pyörii PMMP:n Joku Raja -kappaleen sanojen lisäksi vain yksi ainoa, hivenen pelottava ajatus. En ole koskaan ollut näin yksin. Ennen puhelimen sulkemista näen Manuelan viimeisen viestin. Kaikki järjestyy kyllä. Odotan sinua terminaalin ulkopuolella Lauran kanssa.
Täällä minä nyt olen.
Viikkoja tapahtuneesta ja edelleen yhtä rikki.
Olen niin pahoillani siitä, etten ole aikoihin kirjoitellut tänne mitään, mutta en voi pyytää kuin anteeksi.
maanantai 22. syyskuuta 2014
maanantai 11. elokuuta 2014
and i'm crazy but you like it (loca loca loca)
Huh. Tämähän on ihan kamalaa, minä huokaisen, no, valehdellaan hieman, tuhannen kerran tämän kesän aikana. Edellisestä postauksestani on aikaa pieni ikuisuus, valehtelematta liian pitkä sellainen ja sittemmin asiat ovat muuttuneet ja mullistuneet ihan hulluna.
Käytännössä en ole lomaillut ollenkaan koko kesän aikana. Viimeksi, aikana ennen kuin aloitin töissä, minulla oli viikko vapaata ehkä toukokuun alussa. Ja kauankos siitä on? Ihan liikaa.
Toki on ollut muutamia yksittäisiä vapaapäiviä ja jopa huima neljän päivän työtön putki, mutta oikeastaan minua ei ole edes haitannut olla töissä. Viihdyn työpaikassani ja rahan saaminen kieltämättä motivoi. Koska sitä tarvitaan, jotta voin toteuttaa hurjat suunnitelmani.
Hurjaa, miten asiat ovat taas muuttuneet. Viimeksi kun kirjoitin, tavallaan-poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka Robertoksi, oli halunnut jäädä tauolle. Hänestä oli parempi, että eläisin ilman häntä. Hän sanoi, että elämäni olisi helpompaa niin. Vaikka hän sanoi rakastavansa minua, teimme päätöksen, että pidämme etäisyyttä hetken. Sen seurauksena melkein vaivuin taas epätoivon syövereihin, mutta oikeastaan runsas työmäärä piti minut virkeänä. Siis siinä mielessä, että millekään älyttömälle surullisuudelle ja ns. erohypetykselle ei ollut aikaa. Niin. Erolle? Olimmeko me edes yhdessä? Jotain hyvin kummallista oli tapahtunut välillämme, sillä en enää edes tiennyt, miten koko asiaan suhtauduin.
Aluksi tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Hyvin murtuneeksi ja pettyneeksi, sillä se ihminen, jonka en olisi koskaan uskonut luopuvan minusta, oli halunnut ottaa etäisyyttä. En edelleenkään voi vastata siihen, mitä me oikein olemme, sillä en itsekään tiedä vastausta tähän kysymykseen. Jonain päivänä, minä kuitenkin ajattelen, me olemme yhdessä, sillä aion suunnata elämäni siihen. Vaikka välissä onkin valtameri, 6000 mailia ja samanverran vuodatettuja kyyneliä, en halua luovuttaa. Varsinkin, kun meidän ''taukommekaan'' ei sitten lopulta paljastunut tauoksi, vaan olemme lähestulkoon olleet tekemisissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja totisemmin kuin ennen (pois lukien oikeassa elämässä / irl vietetty aika.)
Aikana, jona kuitenkin olimme erossa, jopa viikkoja pitämättä mitään yhteyttä, tajusin, että hän on se mitä elämältäni haluan. On kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan tiettyjä asioita ja niiden tärkeyttä vasta menetettyään ne, mutta jotain pohjaa tässä väitteessä on. Se, että olimme tauolla, sai minut tajuamaan, että en todellakaan halunnut luopua hänestä. En meistä. Ja oikeastaan se sai minut näkemään monia asioita ihan uudessa valossa.
Viikkojen ja kuukausien tauko sai minut miettimään ja pistämään omat asiani ja ajatukseni selkeimmiksi. Tajusin, että taidan viimein olla matkalla oikeaan suuntaan. Taidan viimein tietää, mitä elämältäni haluan. Jos kerran olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa on niin luonnollista ja helppo olla, miksi turhaan yrittäisin keksiä tekosyitä sille, miksi se ei onnistuisi? Olen koko ajan alitajuntaisesti yrittänyt käännyttää itseni sitä ajatusta vastaan, että tämä voisi oikeasti toimia. Olen patistanut itseni epäilemään sekä omaa kanttiani että hänen sitoutumistaan, mutta tämän ajan aikana olen huomannut, että kaikki, mitä tästä kuviosta enää puuttuu, on se puuttuva kantti ja uskallus omalta osaltani. Olen koko elämäni miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat ja minulta odottavat. Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä elää elämäänsä vain itseään varten - vaikka se ei aina kaikkia muita miellyttäisikään. Kuitenkin, jos keskittyy liikaa muiden miellyttämiseen, helposti unohtaa mitä itse haluaa. Unohtaa ja luopuu niistä asioista, jotka itselle olisivat ne tärkeimmät.
Onhan tämä hieman hullua, minä mietiskelen varmaan juurikin sen tuhannen kerran lentohintoja katsellessani. Erään lentoyhtiön tarjouskampanja houkuttaisi minua suuresti, sillä sen seurauksena pääsisin toteuttamaan sitä, mitä elämältäni haluan. Voisimme viimein olla yhdessä, minä ja Roberto. Vaikka helppoa kaikkien käytännön asioiden järjestely ei tulisi olemaan, se ei silti ole syy luovuttaa ja luopua kokonaan, sillä kaikki on mahdollista, jos siitä tekee mahdollista. Ja minähän aion.
Monien mielestä olen hullu, kun edes ajattelen tätä vakavissani. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole hulluutta vaan sitä, että uskoo johonkin. Halua olla jonkun kanssa. Uskoa siihen, että tämä onnistuu. Ja eihän sitä kokeilematta voi tietää, minä ajattelen momondossa 50:ttä kertaa viikon sisään surffaillessani.
Taustalla soi Shakira.
And I'm crazy but you like it
Loca loca loca...
Hetken huumassa harkitsen jo ostavani lennot, mutta päätän odottaa vielä hetken. Mielessäni kuitenkin kuvittelen sitä tilannetta, jona kerron hänelle ostaneeni ne. Hänen reaktionsa ja sen, miten me viimein tapaamme jälleen lentokentällä.
Käytännössä en ole lomaillut ollenkaan koko kesän aikana. Viimeksi, aikana ennen kuin aloitin töissä, minulla oli viikko vapaata ehkä toukokuun alussa. Ja kauankos siitä on? Ihan liikaa.
Toki on ollut muutamia yksittäisiä vapaapäiviä ja jopa huima neljän päivän työtön putki, mutta oikeastaan minua ei ole edes haitannut olla töissä. Viihdyn työpaikassani ja rahan saaminen kieltämättä motivoi. Koska sitä tarvitaan, jotta voin toteuttaa hurjat suunnitelmani.
Hurjaa, miten asiat ovat taas muuttuneet. Viimeksi kun kirjoitin, tavallaan-poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka Robertoksi, oli halunnut jäädä tauolle. Hänestä oli parempi, että eläisin ilman häntä. Hän sanoi, että elämäni olisi helpompaa niin. Vaikka hän sanoi rakastavansa minua, teimme päätöksen, että pidämme etäisyyttä hetken. Sen seurauksena melkein vaivuin taas epätoivon syövereihin, mutta oikeastaan runsas työmäärä piti minut virkeänä. Siis siinä mielessä, että millekään älyttömälle surullisuudelle ja ns. erohypetykselle ei ollut aikaa. Niin. Erolle? Olimmeko me edes yhdessä? Jotain hyvin kummallista oli tapahtunut välillämme, sillä en enää edes tiennyt, miten koko asiaan suhtauduin.
Aluksi tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Hyvin murtuneeksi ja pettyneeksi, sillä se ihminen, jonka en olisi koskaan uskonut luopuvan minusta, oli halunnut ottaa etäisyyttä. En edelleenkään voi vastata siihen, mitä me oikein olemme, sillä en itsekään tiedä vastausta tähän kysymykseen. Jonain päivänä, minä kuitenkin ajattelen, me olemme yhdessä, sillä aion suunnata elämäni siihen. Vaikka välissä onkin valtameri, 6000 mailia ja samanverran vuodatettuja kyyneliä, en halua luovuttaa. Varsinkin, kun meidän ''taukommekaan'' ei sitten lopulta paljastunut tauoksi, vaan olemme lähestulkoon olleet tekemisissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja totisemmin kuin ennen (pois lukien oikeassa elämässä / irl vietetty aika.)
Aikana, jona kuitenkin olimme erossa, jopa viikkoja pitämättä mitään yhteyttä, tajusin, että hän on se mitä elämältäni haluan. On kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan tiettyjä asioita ja niiden tärkeyttä vasta menetettyään ne, mutta jotain pohjaa tässä väitteessä on. Se, että olimme tauolla, sai minut tajuamaan, että en todellakaan halunnut luopua hänestä. En meistä. Ja oikeastaan se sai minut näkemään monia asioita ihan uudessa valossa.
Viikkojen ja kuukausien tauko sai minut miettimään ja pistämään omat asiani ja ajatukseni selkeimmiksi. Tajusin, että taidan viimein olla matkalla oikeaan suuntaan. Taidan viimein tietää, mitä elämältäni haluan. Jos kerran olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa on niin luonnollista ja helppo olla, miksi turhaan yrittäisin keksiä tekosyitä sille, miksi se ei onnistuisi? Olen koko ajan alitajuntaisesti yrittänyt käännyttää itseni sitä ajatusta vastaan, että tämä voisi oikeasti toimia. Olen patistanut itseni epäilemään sekä omaa kanttiani että hänen sitoutumistaan, mutta tämän ajan aikana olen huomannut, että kaikki, mitä tästä kuviosta enää puuttuu, on se puuttuva kantti ja uskallus omalta osaltani. Olen koko elämäni miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat ja minulta odottavat. Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä elää elämäänsä vain itseään varten - vaikka se ei aina kaikkia muita miellyttäisikään. Kuitenkin, jos keskittyy liikaa muiden miellyttämiseen, helposti unohtaa mitä itse haluaa. Unohtaa ja luopuu niistä asioista, jotka itselle olisivat ne tärkeimmät.
Onhan tämä hieman hullua, minä mietiskelen varmaan juurikin sen tuhannen kerran lentohintoja katsellessani. Erään lentoyhtiön tarjouskampanja houkuttaisi minua suuresti, sillä sen seurauksena pääsisin toteuttamaan sitä, mitä elämältäni haluan. Voisimme viimein olla yhdessä, minä ja Roberto. Vaikka helppoa kaikkien käytännön asioiden järjestely ei tulisi olemaan, se ei silti ole syy luovuttaa ja luopua kokonaan, sillä kaikki on mahdollista, jos siitä tekee mahdollista. Ja minähän aion.
Monien mielestä olen hullu, kun edes ajattelen tätä vakavissani. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole hulluutta vaan sitä, että uskoo johonkin. Halua olla jonkun kanssa. Uskoa siihen, että tämä onnistuu. Ja eihän sitä kokeilematta voi tietää, minä ajattelen momondossa 50:ttä kertaa viikon sisään surffaillessani.
Taustalla soi Shakira.
And I'm crazy but you like it
Loca loca loca...
Hetken huumassa harkitsen jo ostavani lennot, mutta päätän odottaa vielä hetken. Mielessäni kuitenkin kuvittelen sitä tilannetta, jona kerron hänelle ostaneeni ne. Hänen reaktionsa ja sen, miten me viimein tapaamme jälleen lentokentällä.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
all good things come to an end
Niinhän sitä sanotaan, että kaikki hyvät asiat loppuvat ja päättyvät aikanaan. Monen viestin mittaisen väännön jälkeen sitten itsekin päädyimme siihen, että ehkä on tässä tilanteessa helpompi ottaa hieman etäisyyttä kuin sitoutua johonkin, mikä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan.
Päätös ei toki ollut helppo, eikä rehellisesti sanottuna kovin mieleinen. Mies oli kuitenkin se osapuoli, joka mielestään jarrutti minun elämääni, piti minua "sidottuna" tilanteeseemme, joka ei välttämättä lopulta edes johtaisi mihinkään. Totta olikin, minä ajattelin, ettei vielä voi tietää, mitä vuoden tai kahden päästä tapahtuu. Mutta että nyt, kaiken tämän ajan jälkeen, sitten päättäisimmekin jättää tämän kuvion hetkeksi, tai hänen sanojensa mukaan, jättää asiat tapahtumaan omalla painollaan. Hän ei halunnut, että sulkisin pois mahdollisuuksia, uusia asioita tai ihmisiä, vain hänen takiaan.
Mutta entä jos?
Entä jos tämä olisikin ollut se asia? Se asia, mitä elämältäni eniten haluan. Se, mitä kohti itse haluaisin elämäni johdattaa ja sen vievän. Entä jos tämä olisikin niin kornilta kuin se kuulostaakin, kohtaloni, se juttu minua varten?
Mutta ei. Jos hän ei halua ottaa sitä vastuuta, että sitoutuisin häneen pysyvästi, niin mitä minulle sitten jää vaihtoehdoiksi? En voi pakottaa häntä mukaan, vaikka tiedänkin, että hän välittää minusta edelleen aivan kuin ennen. Tiedän itsekin, ettei ole järkevää sitoutua tähän nyt, juuri tässä elämänvaiheessa jossa kaikki mahdollisuudet ja kokemukset olisi käytävä läpi, mutta ei. En pääse yli siitä, etteikö tässä nyt viimein olisi voinut olla sitä jotain. Sitä jotain pysyvää, sitä, mihin pohjata ja ohjata omat valinnat ja elämä.
Nähtäväksi tietenkin jää, mihin asiat suuntautuvat. Olen kuitenkin jo aiemmin, kuukausia ennen tätä, viimeinkin tajunnut, että siellä minun elämäni on. Tietysti olen ilmaissut asiasta hänellekin, mutta koska siihen olisi vielä niin pitkä aika opintojeni kanssa, hän ei halua, että tekisin niin isoja päätöksiä ja muutoksia vain hänen takiaan. Viimeiset vuodet ja kuukaudet minulla on ollut aikaa pohtia, mitä elämältäni haluan ja viimein olen alkanut uskoa, että elämäni voisi olla jossain muualla, siellä, mihin tunnen paloa ja halua lähteä. Siellä, missä joskus tunsin olevani kotonani ja niin kamalalta kuin kuulostaakin, enää minulla ei ole montaakaan pitelevää tekijää täällä. Miksen siis lähtisi? Suurin pidättelijä on kuitenkin kesken olevat opinnot, mutta niiden jälkeen, kenties jo vuoden päästä, pääsisin pois.
Hän oli sitä mieltä, että elämäni olisi helpompaa ilman häntä. En saisi tehdä päätöksiä vain ollakseni lähempänä häntä. Täytyykö elämän kuitenkaa aina olla niin helppoa? Onko se ylipäätään sitä oikeaa, kunnollista elämää, jos aina vain tekee päätökset perustuen siihen, että selviäisi mahdollisimman helpolla. Joskus täytyy uskaltaa ottaa riski, vaikka se kirpaisisikin ja vaatisi isoja muutoksia. Se kuitenkin voi olla sen arvoista, ja todennäköisesti onkin, jos vaan uskaltaa viedä asian loppuun asti, kunnolla.
Päätös ei toki ollut helppo, eikä rehellisesti sanottuna kovin mieleinen. Mies oli kuitenkin se osapuoli, joka mielestään jarrutti minun elämääni, piti minua "sidottuna" tilanteeseemme, joka ei välttämättä lopulta edes johtaisi mihinkään. Totta olikin, minä ajattelin, ettei vielä voi tietää, mitä vuoden tai kahden päästä tapahtuu. Mutta että nyt, kaiken tämän ajan jälkeen, sitten päättäisimmekin jättää tämän kuvion hetkeksi, tai hänen sanojensa mukaan, jättää asiat tapahtumaan omalla painollaan. Hän ei halunnut, että sulkisin pois mahdollisuuksia, uusia asioita tai ihmisiä, vain hänen takiaan.
Mutta entä jos?
Entä jos tämä olisikin ollut se asia? Se asia, mitä elämältäni eniten haluan. Se, mitä kohti itse haluaisin elämäni johdattaa ja sen vievän. Entä jos tämä olisikin niin kornilta kuin se kuulostaakin, kohtaloni, se juttu minua varten?
Mutta ei. Jos hän ei halua ottaa sitä vastuuta, että sitoutuisin häneen pysyvästi, niin mitä minulle sitten jää vaihtoehdoiksi? En voi pakottaa häntä mukaan, vaikka tiedänkin, että hän välittää minusta edelleen aivan kuin ennen. Tiedän itsekin, ettei ole järkevää sitoutua tähän nyt, juuri tässä elämänvaiheessa jossa kaikki mahdollisuudet ja kokemukset olisi käytävä läpi, mutta ei. En pääse yli siitä, etteikö tässä nyt viimein olisi voinut olla sitä jotain. Sitä jotain pysyvää, sitä, mihin pohjata ja ohjata omat valinnat ja elämä.
Nähtäväksi tietenkin jää, mihin asiat suuntautuvat. Olen kuitenkin jo aiemmin, kuukausia ennen tätä, viimeinkin tajunnut, että siellä minun elämäni on. Tietysti olen ilmaissut asiasta hänellekin, mutta koska siihen olisi vielä niin pitkä aika opintojeni kanssa, hän ei halua, että tekisin niin isoja päätöksiä ja muutoksia vain hänen takiaan. Viimeiset vuodet ja kuukaudet minulla on ollut aikaa pohtia, mitä elämältäni haluan ja viimein olen alkanut uskoa, että elämäni voisi olla jossain muualla, siellä, mihin tunnen paloa ja halua lähteä. Siellä, missä joskus tunsin olevani kotonani ja niin kamalalta kuin kuulostaakin, enää minulla ei ole montaakaan pitelevää tekijää täällä. Miksen siis lähtisi? Suurin pidättelijä on kuitenkin kesken olevat opinnot, mutta niiden jälkeen, kenties jo vuoden päästä, pääsisin pois.
Hän oli sitä mieltä, että elämäni olisi helpompaa ilman häntä. En saisi tehdä päätöksiä vain ollakseni lähempänä häntä. Täytyykö elämän kuitenkaa aina olla niin helppoa? Onko se ylipäätään sitä oikeaa, kunnollista elämää, jos aina vain tekee päätökset perustuen siihen, että selviäisi mahdollisimman helpolla. Joskus täytyy uskaltaa ottaa riski, vaikka se kirpaisisikin ja vaatisi isoja muutoksia. Se kuitenkin voi olla sen arvoista, ja todennäköisesti onkin, jos vaan uskaltaa viedä asian loppuun asti, kunnolla.
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Kun mies laittaa viestiä
Tunsin olevani kuin pikkutyttö, kuin teini, joka hihittelee hilpeästi itsekseen viestitellessään ihastuksensa kanssa. Oli kuin olisin tehnyt paluun niihin vuosiin, kun niitä viestejä ihastuksen kanssa vaihdeltiin, no ei nyt ihan nokian 3310:eillä, mutta ei nyt vielä älypuhelimillakaan.
Siis se tunne, minkä joku niin perus mitä kuuluu, mitä teet voi saada aikaan. Se, miten hyppelehdit ympäri kämppää (tai jos sattui asumaan vielä vanhemmillaan, niin rutistamaan peittoa ja pakahtumaan innosta, ilta/yötekstailu oli aina mun suosikki.) Se, miten odottaa innoissaan vastausta ja malttamattomana ei voi käydä edes nukkumaan, saati vessassa tai hakemassa ruokaa alakerrasta ettei se uusin viesti, tai 3310:n tapaan jäätävä tärinä, trrrrrrr trrrrrrrrrrrrrrrrrr trr mene ohi vahingossakaan.
Mutta niin, tarkoitukseni ei ollut muistella niitä teinivuosien ihastuksia ja ensimmäisen puhelimeni "äänetön"-toimintoa, eli jos se kapula sattui lojumaan pöydän kulmalla, se todellakin piti pahempaa ääntä kuin herätyskello. :-D Se toki loi tähän omanlaistaan jännitystä, koska olihan se nyt jännää tekstailla yömyöhään (eli meidän porukoiden vuorokausirytmillä jo siinä 22 aikaan) ja yrittää pitää salassa. Puhumattakaan siitä jyskeestä ja jytinästä, mikä niistä ekoista puhelimista lähti, kun näppäimistöä hakkasi innoissaan ihan intopiukeana, jotta saisi uuden viestin mahdollisimman nopeasti kirjoitettua.
Nyt tunnen kuin tehneeni paluun noihin aikoihin ja kaikki tämä vain yhden, modernisti, facebook-viestin kautta. Luulin jo, ettei häntä enää kiinnosta, mutta sitten se ihan perus mitä teet sieltä pomppasi näytölle, modernisti heleähköllä plim äänellä höystettynä, ja katsoin että jaa, kukahan se siellä laittelee viestiä. Mutta voi jösses sitä riemua nähtyäni kuka sen oli laittanut.
Mitään ihmeellistähän ei edes ole tuon viestin jälkeen edes tapahtunut. Vastasin että eipähän meikä tässä mitään kummempia hommaile ja siitä se parin sanan juu en määkää -viestittely sitten jatkui. Mitään hulppeita rakkaudentunnustuksia ei toistaiseksi ole tullut, mutta niitä kohtihan sitä keskustelua viritellään.. Ja itseni tuntien ne myös kaivetaan esiin ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen pitää vain hioa oikea taktiikka niiden esiintuomiselle.
Ehkä suurin syy, miksi tästä innostuu aina niin paljon on se, että tietää toisen ajatelleen sinua. Tietää, että olit hänen ajatuksissaan, ainakin hetken, ja että hän käytti aikaansa myös siihen, että laittoi viestiä. Se luo aina uskoa, uskoa siihen, että ehkä se toinenkin voisi olla kiinnostunut. Ja pakkohan sen on, minä ajattelen. Ei se muuten olisi laittanut. Viestiä laitetaan, kun ollaan kiinnostuneita, siitä se merkki on? Eikö.
No, niin tai näin, se toivon tunne on ihana ja joka kerta yhtä huumaava. Seuraavana yönä mä en ainakaan saa nukuttua, koska kuvittelen mielessäni kaikkea mahdollista ja toki näpyttelen sitä, nykyisemmin iphone femmaani jakaakseni kukkivaa iloani, kunnes mies jossain vaiheessa simahtaa (ja mä tietenkin ihmettelen sitten seuraavat 3h, miksei se enää vastaa, kunnes itselleni käy sama homma eli väsymys vie lopulta voiton.)
Okei, ennen kuin menee liian syvälliseksi, aika mennä nukkumaan. (Tekstaillen tai nykyaikaisesti whatsappaillen toki..)
Siis se tunne, minkä joku niin perus mitä kuuluu, mitä teet voi saada aikaan. Se, miten hyppelehdit ympäri kämppää (tai jos sattui asumaan vielä vanhemmillaan, niin rutistamaan peittoa ja pakahtumaan innosta, ilta/yötekstailu oli aina mun suosikki.) Se, miten odottaa innoissaan vastausta ja malttamattomana ei voi käydä edes nukkumaan, saati vessassa tai hakemassa ruokaa alakerrasta ettei se uusin viesti, tai 3310:n tapaan jäätävä tärinä, trrrrrrr trrrrrrrrrrrrrrrrrr trr mene ohi vahingossakaan.
Mutta niin, tarkoitukseni ei ollut muistella niitä teinivuosien ihastuksia ja ensimmäisen puhelimeni "äänetön"-toimintoa, eli jos se kapula sattui lojumaan pöydän kulmalla, se todellakin piti pahempaa ääntä kuin herätyskello. :-D Se toki loi tähän omanlaistaan jännitystä, koska olihan se nyt jännää tekstailla yömyöhään (eli meidän porukoiden vuorokausirytmillä jo siinä 22 aikaan) ja yrittää pitää salassa. Puhumattakaan siitä jyskeestä ja jytinästä, mikä niistä ekoista puhelimista lähti, kun näppäimistöä hakkasi innoissaan ihan intopiukeana, jotta saisi uuden viestin mahdollisimman nopeasti kirjoitettua.
Nyt tunnen kuin tehneeni paluun noihin aikoihin ja kaikki tämä vain yhden, modernisti, facebook-viestin kautta. Luulin jo, ettei häntä enää kiinnosta, mutta sitten se ihan perus mitä teet sieltä pomppasi näytölle, modernisti heleähköllä plim äänellä höystettynä, ja katsoin että jaa, kukahan se siellä laittelee viestiä. Mutta voi jösses sitä riemua nähtyäni kuka sen oli laittanut.
Mitään ihmeellistähän ei edes ole tuon viestin jälkeen edes tapahtunut. Vastasin että eipähän meikä tässä mitään kummempia hommaile ja siitä se parin sanan juu en määkää -viestittely sitten jatkui. Mitään hulppeita rakkaudentunnustuksia ei toistaiseksi ole tullut, mutta niitä kohtihan sitä keskustelua viritellään.. Ja itseni tuntien ne myös kaivetaan esiin ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen pitää vain hioa oikea taktiikka niiden esiintuomiselle.
Ehkä suurin syy, miksi tästä innostuu aina niin paljon on se, että tietää toisen ajatelleen sinua. Tietää, että olit hänen ajatuksissaan, ainakin hetken, ja että hän käytti aikaansa myös siihen, että laittoi viestiä. Se luo aina uskoa, uskoa siihen, että ehkä se toinenkin voisi olla kiinnostunut. Ja pakkohan sen on, minä ajattelen. Ei se muuten olisi laittanut. Viestiä laitetaan, kun ollaan kiinnostuneita, siitä se merkki on? Eikö.
No, niin tai näin, se toivon tunne on ihana ja joka kerta yhtä huumaava. Seuraavana yönä mä en ainakaan saa nukuttua, koska kuvittelen mielessäni kaikkea mahdollista ja toki näpyttelen sitä, nykyisemmin iphone femmaani jakaakseni kukkivaa iloani, kunnes mies jossain vaiheessa simahtaa (ja mä tietenkin ihmettelen sitten seuraavat 3h, miksei se enää vastaa, kunnes itselleni käy sama homma eli väsymys vie lopulta voiton.)
Okei, ennen kuin menee liian syvälliseksi, aika mennä nukkumaan. (Tekstaillen tai nykyaikaisesti whatsappaillen toki..)
torstai 12. kesäkuuta 2014
Luottamusongelmat suhteessa
Hetken aikaa viime yönä luulin jo, että se kaikki oli ohi. Olin nukkunut koko yön huonosti ja suhteellisen sekavana heräsin jotain päälle yhdeltä yöllä. Kirjauduin facebookiin, odottaen häneen vastanneen minulle, ja kaksi viestiähän siellä oli. Avasin viestiketjun, hieman pahaenteisin odotuksin, sillä liian helpolla se asia ei voisi tietenkään hoitua.
Es solo que no se que pensar de nosotros.
Koska espanjasta on nykyisemmin melkein, sattuneista syistä, tullut toinen äidinkieleni käännettäköön tuo viesti vielä englannin kautta suomeksi: it's just that..i don't know what to think about us. Olen aina ollut todella huono suomentamaan mitään espanjasta suomeksi. Mielestäni kaikki asiat kuulostavat yleensä melkoisen tökeröiltä suoraan käännettynä, enkä yleensä itse kummemmin ajattelekaan niiden suomenkielisiä vastineita. Suomeksi tuo olisi kuitenkin jotakuinkin en vain tiedä mitä ajatella meistä:n kaltainen lause.
No, eihän se niin tökeröä ollutkaan, mutta olisittepa olleet aivoissani silloin, kun käytiin vielä hempeitä ja rakkaudentunnustuksellisia keskusteluja kyseisen henkilön kautta. Joskus ihan nauratti ajatella, miltä jotkut sanat tai ilmaukset kuulostaisivat, jos ne sanottaisiin suomeksi. Suomen kieleen kun sellainen yltiömäinen imelyys, elämäni valo, rakas kullannuppuni, pikku rakkaani, enkelini, taivaani yms. kun eivät oikein sovi. Tai no, ainakaan toistaiseksi en ole tavannut miestä, jonka suusta tuollaisia sanoja voisi suoltaa ihan päivänvalossa ja täysin pokkana.
Mutta jotta ei hukuttaisi ihan ohi aiheen, palataan vielä hetkeksi itse asiaan. (Eikä sillä, että minulla olisi mitään omaa äidinkieltäni vastaan, ei toki, mutta toisinaan olen miettinyt, että englanniksi tai espanjaksi jotkin asiat eivät vain kuulosta aivan yhtä korneilta.)
No, innostukseni näistä kielistä jälkimmäiseen lähti tietysti alunperinkin erään, tämän kyseisen, kaksilahkeisen innoittamana. Toisinaan olen hänelle hyvin kiitollinen jo siitä, että näin pitkän ajan jälkeen kielitaitoni on parantunut niin huimasti. Ei kuitenkaan sillä, ettäkö osaisin keskustella politiikasta, ympäristöstä tai taloudesta, eeehei, sen sijaan handlaan melkoisen hyvin kyllä haukkumasanat (hupsis), ulkonäkökehut ja arkipäiväiset jorinat. Ja toki ne kuuluisat lemmenluritukset, joista tuli joristua jo parin palstatilan verran.
Niitä kai sitä elämässä enemmän tarvitseekin, riippuen toki siitä, mihin suuntaan elämänsä haluaa menevän. Lienee melkoisen ilmeistä, ettei omani suunta ole koskaan ollut kovin ekonomi-suotuisa, joten tässä sitä ollaan, liemessä latinoiden kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja suomen kielen retoriikkaa. Jep, taitaa olla allekirjoittaneella nuppi vähän vinksvonks.
No mutta, tehdään vielä paluu ensimmäiseen palstaan (vai miksikä niitä suomeksi nyt sanotaankaan; ensimmäinen kappale kirjoituksesta?) Kaikki alkoi taas eräästä täysin turhasta riidasta, jonka taisin, taas, saada itse aikaan. Hän luonnollisesti suutahti, minkä seurauksena kävimme taas sitä iänikuista vääntöä aiheesta rakastatko sä mua vai olenko mä sulle vain yksi muiden joukossa. (Ja tämäkin näin suomeksi kuulostaa melkoisen hömelöltä.)
Sekin on aina ollut melkoisen selvää, että mulla on ollut ongelmia luottaa muihin. Siihen on oikeutetut syynsäkin, mutta toisinaan juuri tällaisissa tilanteissa mitään tappeluita ei koskaan olisi edes tullut, jos tuota ongelmaa ei olisi. En tiedä, mistä johtuen, mutta alitajuntaisesti epäilen aina alussa varsinkin, että ollaanko kanssani tosissaan. Niin monet kerrat kun olen saanut nokilleni, ja yhtä monesti tullut petetyksi (ja tällä tarkoitan siis selän takana vehtailua, pienempää ja suurempaa kusetusta ja valehtelua mitä entisten miesteni kanssa on joka suhteessa tullut vastaan.) Hänen on toki vaikeampi ymmärtää, mitä olen käynyt läpi, mutta kaikkien niiden kusetusten jälkeen jälkihän siitä on jäänyt. Kaiken jälkeen on toisinaan hyvin vaikea luottaa niihin te quiero:hin ja rakkaaksi kutsumisiin, kun aina aiemminkin niitä on hoeskeltu, mutta sitten jälkikäteen on kuitenkin aina käynyt ilmi ihan toisenlainen totuus; että niitä rakkaita ja rakastettuja onkin ollut hieman enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää.
Olen kuitenkin pyrkinyt yrittämään luottaa häneen, sillä mitään aihetta epäluottamukseen ei ole. Vanha epäusko ja pelko kuitenkin kytee alitajunnassa edelleen aiempien suhteiden jäljiltä, eikä se hälvene ihan heti. Kun lisätään päälle tuhansien kilometrien välimatka ja hänen työnsä ammatissa, jossa kymmenet naiset lähestyvät häntä päivittäin, vanha minäni puskee helposti esiin. Haluaisin päästä eroon siitä minästäni, mutta toisinaan se on niin vaikeaa. Muiden on helppo sanoa, että anna vain olla, mutta itseltä se ei käy niin yksinkertaisesti. Joka kerta se on ollut yhtä musertavaa tulla huijatuksi sen ihmisen toimesta, johon on luottanut. Saada tietää totuus.
Mikään suhde ei tietenkään voi rakentua epäluottamuksen pohjalle. Haluan uskoa häntä, haluan uskoa hänen sanoihinsa ja ennen kaikkea meihin. Silti, something holds me back, jokin pidättelee minua, ja tiedän, että voisin päästää irti kunnolla kunhan olisimme pysyvästi yhdessä; samassa maassa ja oikeasti suhteessa. Sitä ennen haastavin osuus on selvitä sinne asti.
Es solo que no se que pensar de nosotros.
Koska espanjasta on nykyisemmin melkein, sattuneista syistä, tullut toinen äidinkieleni käännettäköön tuo viesti vielä englannin kautta suomeksi: it's just that..i don't know what to think about us. Olen aina ollut todella huono suomentamaan mitään espanjasta suomeksi. Mielestäni kaikki asiat kuulostavat yleensä melkoisen tökeröiltä suoraan käännettynä, enkä yleensä itse kummemmin ajattelekaan niiden suomenkielisiä vastineita. Suomeksi tuo olisi kuitenkin jotakuinkin en vain tiedä mitä ajatella meistä:n kaltainen lause.
No, eihän se niin tökeröä ollutkaan, mutta olisittepa olleet aivoissani silloin, kun käytiin vielä hempeitä ja rakkaudentunnustuksellisia keskusteluja kyseisen henkilön kautta. Joskus ihan nauratti ajatella, miltä jotkut sanat tai ilmaukset kuulostaisivat, jos ne sanottaisiin suomeksi. Suomen kieleen kun sellainen yltiömäinen imelyys, elämäni valo, rakas kullannuppuni, pikku rakkaani, enkelini, taivaani yms. kun eivät oikein sovi. Tai no, ainakaan toistaiseksi en ole tavannut miestä, jonka suusta tuollaisia sanoja voisi suoltaa ihan päivänvalossa ja täysin pokkana.
Mutta jotta ei hukuttaisi ihan ohi aiheen, palataan vielä hetkeksi itse asiaan. (Eikä sillä, että minulla olisi mitään omaa äidinkieltäni vastaan, ei toki, mutta toisinaan olen miettinyt, että englanniksi tai espanjaksi jotkin asiat eivät vain kuulosta aivan yhtä korneilta.)
No, innostukseni näistä kielistä jälkimmäiseen lähti tietysti alunperinkin erään, tämän kyseisen, kaksilahkeisen innoittamana. Toisinaan olen hänelle hyvin kiitollinen jo siitä, että näin pitkän ajan jälkeen kielitaitoni on parantunut niin huimasti. Ei kuitenkaan sillä, ettäkö osaisin keskustella politiikasta, ympäristöstä tai taloudesta, eeehei, sen sijaan handlaan melkoisen hyvin kyllä haukkumasanat (hupsis), ulkonäkökehut ja arkipäiväiset jorinat. Ja toki ne kuuluisat lemmenluritukset, joista tuli joristua jo parin palstatilan verran.
Niitä kai sitä elämässä enemmän tarvitseekin, riippuen toki siitä, mihin suuntaan elämänsä haluaa menevän. Lienee melkoisen ilmeistä, ettei omani suunta ole koskaan ollut kovin ekonomi-suotuisa, joten tässä sitä ollaan, liemessä latinoiden kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja suomen kielen retoriikkaa. Jep, taitaa olla allekirjoittaneella nuppi vähän vinksvonks.
No mutta, tehdään vielä paluu ensimmäiseen palstaan (vai miksikä niitä suomeksi nyt sanotaankaan; ensimmäinen kappale kirjoituksesta?) Kaikki alkoi taas eräästä täysin turhasta riidasta, jonka taisin, taas, saada itse aikaan. Hän luonnollisesti suutahti, minkä seurauksena kävimme taas sitä iänikuista vääntöä aiheesta rakastatko sä mua vai olenko mä sulle vain yksi muiden joukossa. (Ja tämäkin näin suomeksi kuulostaa melkoisen hömelöltä.)
Sekin on aina ollut melkoisen selvää, että mulla on ollut ongelmia luottaa muihin. Siihen on oikeutetut syynsäkin, mutta toisinaan juuri tällaisissa tilanteissa mitään tappeluita ei koskaan olisi edes tullut, jos tuota ongelmaa ei olisi. En tiedä, mistä johtuen, mutta alitajuntaisesti epäilen aina alussa varsinkin, että ollaanko kanssani tosissaan. Niin monet kerrat kun olen saanut nokilleni, ja yhtä monesti tullut petetyksi (ja tällä tarkoitan siis selän takana vehtailua, pienempää ja suurempaa kusetusta ja valehtelua mitä entisten miesteni kanssa on joka suhteessa tullut vastaan.) Hänen on toki vaikeampi ymmärtää, mitä olen käynyt läpi, mutta kaikkien niiden kusetusten jälkeen jälkihän siitä on jäänyt. Kaiken jälkeen on toisinaan hyvin vaikea luottaa niihin te quiero:hin ja rakkaaksi kutsumisiin, kun aina aiemminkin niitä on hoeskeltu, mutta sitten jälkikäteen on kuitenkin aina käynyt ilmi ihan toisenlainen totuus; että niitä rakkaita ja rakastettuja onkin ollut hieman enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää.
Olen kuitenkin pyrkinyt yrittämään luottaa häneen, sillä mitään aihetta epäluottamukseen ei ole. Vanha epäusko ja pelko kuitenkin kytee alitajunnassa edelleen aiempien suhteiden jäljiltä, eikä se hälvene ihan heti. Kun lisätään päälle tuhansien kilometrien välimatka ja hänen työnsä ammatissa, jossa kymmenet naiset lähestyvät häntä päivittäin, vanha minäni puskee helposti esiin. Haluaisin päästä eroon siitä minästäni, mutta toisinaan se on niin vaikeaa. Muiden on helppo sanoa, että anna vain olla, mutta itseltä se ei käy niin yksinkertaisesti. Joka kerta se on ollut yhtä musertavaa tulla huijatuksi sen ihmisen toimesta, johon on luottanut. Saada tietää totuus.
Mikään suhde ei tietenkään voi rakentua epäluottamuksen pohjalle. Haluan uskoa häntä, haluan uskoa hänen sanoihinsa ja ennen kaikkea meihin. Silti, something holds me back, jokin pidättelee minua, ja tiedän, että voisin päästää irti kunnolla kunhan olisimme pysyvästi yhdessä; samassa maassa ja oikeasti suhteessa. Sitä ennen haastavin osuus on selvitä sinne asti.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
todo lo que me dijiste
I can't crack. Silmien räpyttelyä, katse kattoon ja hetken syvä, ahdistunut huokaus. Tunnen oloni kuin Kosto-sarjan Emily Thorneksi, jonka pitkän ja huolellisen suunnittelun jälkeen kaikki suunnitelmat romahtavat. Sitten mietin, olenko todellakin niin snobi, että ajattelen jo englanniksi.
Dios mio.
Ja sitten taas. Pään nojaaminen seinään, katse kattoon, uusi huokaisu, ehkä jo hieman vähemmän ahdistuneesti ja mietintä, kuuleeko koko naapurusto kun mun pää hakkaa seinään niin hitokseen tätä nykyä.
Katson vain niitä kuvia ajalta, jolloin kaikki oli hyvin. Hetken kuluttua yritän ajatella, että kaikki on edelleen hyvin, mutta no, ahdistus ei ainakaan auta eikä lievene. Päässäni pyörii yhtenään pelkkä sekamelska; viikon kauppalista, pari vaihdettua keskustelua, muutamia typeriä sanoja, ja kaikki tämä kolmella eri kielellä. Joskus keskellä yötä herään siihen, että päässäni pyörii vain liikaa kaikkea, kello 02:39, ruhtinaallisten kolmen tunnin yöunien jälkeen mä mietin pero miks did i say eso?
Aamulla onkin jo mahdollista kääntää ajatukset ylipäätään samalle kielelle, ja totta puhuekseni en itsekään oikein ota tolkkua öisestä minästäni, jonka päässä pyörii ties mitä harhoja yöaikaan. (Esim. joskus penskana menin yöllä vessaan ja olin ihan varma, että näin siskoni istumassa pyykkikoneen päällä. Siinä sitä sitten meikä, 6v, mietti että häh, ja sitten hetken kuluttua puski toki mieleen, että hei, eihän mulla edes ole siskoa, mutta velipojan lenkkarithan ne siinä koneen päällä oli. Velipoika lienee nukkunut tyytyväisesti omassa huoneessa eikä suinkaan siinä pesukoneen päällä vaikka kuumehouruissa hetken muuta luulinkin.) Ja tämä tarina tekee varmaan yhtä paljon järkeä kuin mikään mikä päässäni tälläkään hetkellä liikkuu.
Dios mio.
Ja sitten taas. Pään nojaaminen seinään, katse kattoon, uusi huokaisu, ehkä jo hieman vähemmän ahdistuneesti ja mietintä, kuuleeko koko naapurusto kun mun pää hakkaa seinään niin hitokseen tätä nykyä.
Katson vain niitä kuvia ajalta, jolloin kaikki oli hyvin. Hetken kuluttua yritän ajatella, että kaikki on edelleen hyvin, mutta no, ahdistus ei ainakaan auta eikä lievene. Päässäni pyörii yhtenään pelkkä sekamelska; viikon kauppalista, pari vaihdettua keskustelua, muutamia typeriä sanoja, ja kaikki tämä kolmella eri kielellä. Joskus keskellä yötä herään siihen, että päässäni pyörii vain liikaa kaikkea, kello 02:39, ruhtinaallisten kolmen tunnin yöunien jälkeen mä mietin pero miks did i say eso?
Aamulla onkin jo mahdollista kääntää ajatukset ylipäätään samalle kielelle, ja totta puhuekseni en itsekään oikein ota tolkkua öisestä minästäni, jonka päässä pyörii ties mitä harhoja yöaikaan. (Esim. joskus penskana menin yöllä vessaan ja olin ihan varma, että näin siskoni istumassa pyykkikoneen päällä. Siinä sitä sitten meikä, 6v, mietti että häh, ja sitten hetken kuluttua puski toki mieleen, että hei, eihän mulla edes ole siskoa, mutta velipojan lenkkarithan ne siinä koneen päällä oli. Velipoika lienee nukkunut tyytyväisesti omassa huoneessa eikä suinkaan siinä pesukoneen päällä vaikka kuumehouruissa hetken muuta luulinkin.) Ja tämä tarina tekee varmaan yhtä paljon järkeä kuin mikään mikä päässäni tälläkään hetkellä liikkuu.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Walk away 2.0
Hmmm.
Kun palaan tänne liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen, ei ole oikeita sanoja kuvaamaan sitä, mitä olen nämä viikot puuhaillut. Toukokuun tuskailin kouluhommien, kokeiden ja tenttien sekä samaan aikaan jo alkaneiden töiden rytmittämisessä. Käytännössä ne kaksi vikaa viikkoa olin siis aina 07-19 joko koulussa tai töissä, joten ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin mitä todellinen kiire oli. Kun vihdoin pääsin kotiin illalla, en jaksanut enää tehdä mitään, halusin vain nukkumaan ja lepäämään. Puhumattakaan seuraavan päivän tenttiin lukemisesta, mutta se nyt jäikin usein hieman toisarvoiseksi.
Ja niin, koulu sinällään ei koskaan ole ollut suurin murheenkryynini, kuten ei nytkään. Sen sijaan kyse on ollut lähinnä siitä ikuisuustapauksesta, miehistä. Tällä kertaa vääntöä ja vikinää aiheutti eräs tapaus, joka on jo vuosikausia ollut minulle hyvin tärkeä, joskus rakaskin, mutta jota ja tätä kuviota olosuhteista (eri maa, eri elämäntilanteet ja mitä näitä nyt on) johtuen en ole koskaan uskaltanut saattaa loppuun. Kun sitten tilaisuuden ja sopivien olosuhteiden myötä palasimme asiaan, ei se paluu niin helposti käynytkään.
Nykyään se on lähinnä vääntämistä koko ajan. Osittain se on toki oma syyni, mutta hänelläkin on osuutensa asiaan. Halusin tietää, mikä juttumme oli. Hän sanoi aina toista, mutta sanat olivat ristiriidassa tekoihin. Hän vakuutti välittävänsä, mutta silti se tapa, miten hän joskus kohteli minua, sai miettimään, oliko näin.
Kaikkien näiden vuosien ja niiden välissä tapahtuneiden asioiden, miesten ja suhteiden, jälkeen haluan tuntea olevani arvostettu ja tärkeä miehelleni. En halua tulla kohdelluksi enää samoin kuin joissain aiemmissa suhteissani. Olen viimein oppinut niistä ja osaan vaatia parempaa kohtelua. Olen nähnyt ne suhteet, joissa eletään vain ulkonäön ja vetovoiman välityksellä, mutta eivät ne pidemmän päälle toimineet. En enää halua olla just a pretty face, tai mikään muukaan vetoavuutta aiheuttava elin tai ruumiinosa, ja hän toki suuttui kun rohkenin edes sanoa niin. Olihan se melkein epäsuora viittaus, että olisin hänellekin sellainen. Kaiken jälkeen en enää tiennyt totuutta itsekään.
Olen juuri viime aikoina pohtinut, että ehkä olen todellakin muuttunut, mitä tulee ihmissuhteisiin. Monet ystäväni ovat edelleen sitä mieltä, että se jumalainen ulkonäkö on tärkein, mutta nykyään olen vahvemmin sitä mieltä, ettei se ole kaikki kaikessa. Tärkeämpää on se, että se toinen arvostaa ja oikeasti välittää, eikä ole vain ulkoisten tekijöiden perässä (näitäkin on nähty ne lukuisat kerrat.)
Kun sitten viimein ajattelin, että joskohan hän olisi niitä harvoja, jotka eivät vain viehättyneet minusta vain ulkomuodon perusteella, mutta silti jokin hänen käytöksessään sai minut arvelemaan. Syytäkin oli. Jotkut asiat, joita hän itsekin on sanonut, kaikki ne ristiriidat hänen sanoissaan. Se, miten hänkin minua on kohdellut.
What do you do, when you know something's bad for you, but you just can't let it go?
Oli ilta.
Kaukana Suomesta. Takaisin siellä minne joskus luulin kuuluvani, ja josta en sittemmin ole enää yhtään varma.
Olin odottanut sitä iltaa hurjasti.
Kello 20:01 seison hermostuneena jalkakäytävän reunuksella ja taakse jäävän talon ovimies katselee minua arvioiden. 20:06 olen jo varmaan niin paniikissa, että portsarikin sen aistii. Taksikuskit pysähtyvät eteeni, mutta viiton heitä jatkamaan. En ole nousemassa kyytiin, vielä.
Nyt se viimein tapahtuisi. Näkisin hänet jälleen. Tai siis, jos näkisin, pieni pessimistini pään sisällä jyllää. Mitä mä oikein teen jos se nyt feidaa. Kello on jo kohta kymmenen yli ja entä jos se ei tulekaan.
Sitten, pimentyneestä illasta, oikealta puolelta tietäni hän kävelee. Katson kauempaa, onkohan se hän, odotan että hän kävelee lähemmäs, farkut ja valkoinen paita, hän näyttää huomattavasti paremmalta kuin muistin ja hetken aikaa aivoissani jyllää mitä ihmettä mä olen oikein tekemässä. Palmujen reunustavalta bulevardilta poistuu hetkeä myöhemmin allekirjoittanut seurueineen taksiin.
Sama paikka. Vielä vähän pimeämpänä jos mahdollista. Ei yhtään turisteja, ei mölyäviä pikkulapsia tai juopuneita. Vain taksikuski, sama portsari ja sama ei-enää-niin-vastarakastunut kaksikko. Vastarakastuneet he olivat vielä tunteja sitten, mutta sitten jotain tapahtui. Muutaman drinkin ja keskustelujen jälkeen kaiken piti olla vielä hyvin. Kaikki olikin, kunnes jotain. Nainen astuu ensin ulos taksista, mies maksaa. Mitähän ihmettä nyt taas. Portsari yrittää tuijotella muualle, kun kaksikko käy toistaiseksi viimeisen sananvaihtonsa.
Nainen: What happened?
Portsari: Pitkä katse alaoikealle, all the sudden, asfaltti tuntui kovin kiinnostavalta.
Mies: I had waited this so long, gotta go. Bye.
Nainen, hämmentyneenä mutisten, ...-bye..
Portsari, säälien, avaa oven naiselle ja katsoo kun mies hyppää uuteen taksiin.
Kun palaan tänne liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen, ei ole oikeita sanoja kuvaamaan sitä, mitä olen nämä viikot puuhaillut. Toukokuun tuskailin kouluhommien, kokeiden ja tenttien sekä samaan aikaan jo alkaneiden töiden rytmittämisessä. Käytännössä ne kaksi vikaa viikkoa olin siis aina 07-19 joko koulussa tai töissä, joten ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin mitä todellinen kiire oli. Kun vihdoin pääsin kotiin illalla, en jaksanut enää tehdä mitään, halusin vain nukkumaan ja lepäämään. Puhumattakaan seuraavan päivän tenttiin lukemisesta, mutta se nyt jäikin usein hieman toisarvoiseksi.
Ja niin, koulu sinällään ei koskaan ole ollut suurin murheenkryynini, kuten ei nytkään. Sen sijaan kyse on ollut lähinnä siitä ikuisuustapauksesta, miehistä. Tällä kertaa vääntöä ja vikinää aiheutti eräs tapaus, joka on jo vuosikausia ollut minulle hyvin tärkeä, joskus rakaskin, mutta jota ja tätä kuviota olosuhteista (eri maa, eri elämäntilanteet ja mitä näitä nyt on) johtuen en ole koskaan uskaltanut saattaa loppuun. Kun sitten tilaisuuden ja sopivien olosuhteiden myötä palasimme asiaan, ei se paluu niin helposti käynytkään.
Nykyään se on lähinnä vääntämistä koko ajan. Osittain se on toki oma syyni, mutta hänelläkin on osuutensa asiaan. Halusin tietää, mikä juttumme oli. Hän sanoi aina toista, mutta sanat olivat ristiriidassa tekoihin. Hän vakuutti välittävänsä, mutta silti se tapa, miten hän joskus kohteli minua, sai miettimään, oliko näin.
Kaikkien näiden vuosien ja niiden välissä tapahtuneiden asioiden, miesten ja suhteiden, jälkeen haluan tuntea olevani arvostettu ja tärkeä miehelleni. En halua tulla kohdelluksi enää samoin kuin joissain aiemmissa suhteissani. Olen viimein oppinut niistä ja osaan vaatia parempaa kohtelua. Olen nähnyt ne suhteet, joissa eletään vain ulkonäön ja vetovoiman välityksellä, mutta eivät ne pidemmän päälle toimineet. En enää halua olla just a pretty face, tai mikään muukaan vetoavuutta aiheuttava elin tai ruumiinosa, ja hän toki suuttui kun rohkenin edes sanoa niin. Olihan se melkein epäsuora viittaus, että olisin hänellekin sellainen. Kaiken jälkeen en enää tiennyt totuutta itsekään.
Olen juuri viime aikoina pohtinut, että ehkä olen todellakin muuttunut, mitä tulee ihmissuhteisiin. Monet ystäväni ovat edelleen sitä mieltä, että se jumalainen ulkonäkö on tärkein, mutta nykyään olen vahvemmin sitä mieltä, ettei se ole kaikki kaikessa. Tärkeämpää on se, että se toinen arvostaa ja oikeasti välittää, eikä ole vain ulkoisten tekijöiden perässä (näitäkin on nähty ne lukuisat kerrat.)
Kun sitten viimein ajattelin, että joskohan hän olisi niitä harvoja, jotka eivät vain viehättyneet minusta vain ulkomuodon perusteella, mutta silti jokin hänen käytöksessään sai minut arvelemaan. Syytäkin oli. Jotkut asiat, joita hän itsekin on sanonut, kaikki ne ristiriidat hänen sanoissaan. Se, miten hänkin minua on kohdellut.
What do you do, when you know something's bad for you, but you just can't let it go?
Oli ilta.
Kaukana Suomesta. Takaisin siellä minne joskus luulin kuuluvani, ja josta en sittemmin ole enää yhtään varma.
Olin odottanut sitä iltaa hurjasti.
Kello 20:01 seison hermostuneena jalkakäytävän reunuksella ja taakse jäävän talon ovimies katselee minua arvioiden. 20:06 olen jo varmaan niin paniikissa, että portsarikin sen aistii. Taksikuskit pysähtyvät eteeni, mutta viiton heitä jatkamaan. En ole nousemassa kyytiin, vielä.
Nyt se viimein tapahtuisi. Näkisin hänet jälleen. Tai siis, jos näkisin, pieni pessimistini pään sisällä jyllää. Mitä mä oikein teen jos se nyt feidaa. Kello on jo kohta kymmenen yli ja entä jos se ei tulekaan.
Sitten, pimentyneestä illasta, oikealta puolelta tietäni hän kävelee. Katson kauempaa, onkohan se hän, odotan että hän kävelee lähemmäs, farkut ja valkoinen paita, hän näyttää huomattavasti paremmalta kuin muistin ja hetken aikaa aivoissani jyllää mitä ihmettä mä olen oikein tekemässä. Palmujen reunustavalta bulevardilta poistuu hetkeä myöhemmin allekirjoittanut seurueineen taksiin.
Sama paikka. Vielä vähän pimeämpänä jos mahdollista. Ei yhtään turisteja, ei mölyäviä pikkulapsia tai juopuneita. Vain taksikuski, sama portsari ja sama ei-enää-niin-vastarakastunut kaksikko. Vastarakastuneet he olivat vielä tunteja sitten, mutta sitten jotain tapahtui. Muutaman drinkin ja keskustelujen jälkeen kaiken piti olla vielä hyvin. Kaikki olikin, kunnes jotain. Nainen astuu ensin ulos taksista, mies maksaa. Mitähän ihmettä nyt taas. Portsari yrittää tuijotella muualle, kun kaksikko käy toistaiseksi viimeisen sananvaihtonsa.
Nainen: What happened?
Portsari: Pitkä katse alaoikealle, all the sudden, asfaltti tuntui kovin kiinnostavalta.
Mies: I had waited this so long, gotta go. Bye.
Nainen, hämmentyneenä mutisten, ...-bye..
Portsari, säälien, avaa oven naiselle ja katsoo kun mies hyppää uuteen taksiin.
tiistai 13. toukokuuta 2014
ähhhmbbbdslglgdddjjgtsäk
Viimeisen parin viikon aikana olen aloittanut kirjoittamaan tätä postausta vaikka kuinka monta kertaa. Joka kerta olen kuitenkin lopulta silmäillyt niitä tyhjiltä tuntuvia sanoja ja skrollannut hiirellä näytön oikeaan yläkulmaan - punainen rasti - klik klik - ja palannut alkuun.
Kaikki sanat tuntuvat ihan tyhmältä, minä ajattelen, kun yritän yskiä ajatuksiani paperille - tai tässä tapauksessa tyhjälle näytölle. Viimeiset pari viikkoa mulla on ollut paitsi megakiireistä kouluhommien kanssa, jotka tapansa mukaan kasaantuvat kaikki aina samalle ajalle, myös tosi mitäänsanomaton olo. Olen vain haahuillut ja laahuillut ympäriinsä saamatta oikeastaan mitään aikaan - mikä tietenkin ennestään lisää vain sitä ahdistusta, mikä tekemättömistä asioista aiheutuu.
Ja koska elämä ei koskaan pääse liian helposti, lisättiin tähän vielä kuume, joka kesti viikon (ah sitä auvoa ihanuutta ja 24/7tuskanhikeä) ja vielä se, että eräs parhaista ystävistäni erosi juuri kolme vuotta kestäneestä suhteesta ja luonnollisesti apuahan siinä kaivattiin.
Ja nyt se tapahtuu taas. Olen kirjoittanut tätä puoli tuntia, ajatukset harhaillen milloin missäkin, rusinoita mutustellen ja viime viikon posteja selaten. Samaan aikaan tuntuu, että aika vain häviää johonkin, mutta silti on tunne siitä, etten saa mitään tehdyksi. // Mitä olen nyt nämä kaksi viikkoa tehnyt?
No, totta on, että olin oikeasti kaverini tukena, menin jopa Jyväskylään pidennetyksi viikonlopuksi, koulu tykkäsi tottakai. Mutta niin, muutenkin jo pohjissaan kituutteleva opiskelumotivaationi on kyllä kadonnut tyystin kokonaan, eikä sitä opiskeluakaan ole tänä lukuvuonna enää paljoa jäljellä. Tästä seuraavat kaksi viikkoa ja koulu on miltei ohi jo itsessään (mikä lienee vain hyvä asia..)
Laiskotus.
Kourallinen rusinoita.
Toinen ja ehkä kolmas.
Viesti kaverille ja vaaamos.
Kaikki sanat tuntuvat ihan tyhmältä, minä ajattelen, kun yritän yskiä ajatuksiani paperille - tai tässä tapauksessa tyhjälle näytölle. Viimeiset pari viikkoa mulla on ollut paitsi megakiireistä kouluhommien kanssa, jotka tapansa mukaan kasaantuvat kaikki aina samalle ajalle, myös tosi mitäänsanomaton olo. Olen vain haahuillut ja laahuillut ympäriinsä saamatta oikeastaan mitään aikaan - mikä tietenkin ennestään lisää vain sitä ahdistusta, mikä tekemättömistä asioista aiheutuu.
Ja koska elämä ei koskaan pääse liian helposti, lisättiin tähän vielä kuume, joka kesti viikon (ah sitä auvoa ihanuutta ja 24/7tuskanhikeä) ja vielä se, että eräs parhaista ystävistäni erosi juuri kolme vuotta kestäneestä suhteesta ja luonnollisesti apuahan siinä kaivattiin.
Ja nyt se tapahtuu taas. Olen kirjoittanut tätä puoli tuntia, ajatukset harhaillen milloin missäkin, rusinoita mutustellen ja viime viikon posteja selaten. Samaan aikaan tuntuu, että aika vain häviää johonkin, mutta silti on tunne siitä, etten saa mitään tehdyksi. // Mitä olen nyt nämä kaksi viikkoa tehnyt?
No, totta on, että olin oikeasti kaverini tukena, menin jopa Jyväskylään pidennetyksi viikonlopuksi, koulu tykkäsi tottakai. Mutta niin, muutenkin jo pohjissaan kituutteleva opiskelumotivaationi on kyllä kadonnut tyystin kokonaan, eikä sitä opiskeluakaan ole tänä lukuvuonna enää paljoa jäljellä. Tästä seuraavat kaksi viikkoa ja koulu on miltei ohi jo itsessään (mikä lienee vain hyvä asia..)
Laiskotus.
Kourallinen rusinoita.
Toinen ja ehkä kolmas.
Viesti kaverille ja vaaamos.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
en gång till
Pääsiäinen. Joka kerta jonkun vuosittaisen erikoispäivän kohdalla (joulu, isän- ja äitienpäivät, juhannus, pääsiäinen yms.) pistää mietityttämään, miten nopeasti aika menee. Vastahan viime pääsiäinen oli. Viime joulusta tuntuu menneen vain hetki, mutta no, onhan tuostakin jo 4 kuukautta aikaa ja juhannus on enää kahden päässä, vaikka viime kesäkin tuntuu olleen vielä eilen.
Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.
Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.
Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.
Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.
Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.
Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.
Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.
Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.
Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.
Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.
Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.
Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.
Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.
Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
pizzan paluu
Hmmm, mä ajattelen ja mietin, että tässäkö sitä ollaan taas. Kahden vuoden ja oikeastaan kolmenkin jälkeen. Vuosien lääkäri- ja lääkerumban, vuosien turhautumisen ja ahdistumisen ja tuskailun ja sen, että peiliin katsoessa melkein vain itkettää. Niiden kymmenien kyllä se siitä -lupausten ja paranemisvinkkien jälkeenkään mikään ei ole lopullista. Mä en jaksa enää. En halua palata siihen ihohelvettiin, jonka takia elämäni alkoi vuosi-pari sitten mennä alamäkeen ihan kertaheitolla.
Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.
Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.
On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.
Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.
Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.
Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.
Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.
On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.
Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.
Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Kaukokaipuu vs koti-ikävä
Päivä päivältä haikailu ja kaipaus täältä pois vain vahvistuu. Kun katselen niitä vaihtokohteita, joihin minulla opiskelupaikkani puolesta olisi mahdollisuus lähteä, en vain malttaisi odottaa jo sitä hetkeä, jona oikeasti pääsisin laittelemaan niitä lomakkeelle ja lomaketta eteenpäin. Kuitenkaan näin varhaisessa vaiheessa opintoja se ei ole mahdollista, vaan sitä pitäisi odottaa vielä vähintään lähes 2 vuotta.
Ouch.
Eihän sitä millään jaksaisi edes ajatella, miten kauhean pitkä aika tuo 1,5-2,5 vuotta edes on. Olen luonteeltani hieman sellainen, etten millään jaksaisi odottaa, kärsimättömyydeksikin sitä kai sanotaan :-D mutta kun keksin jotain, pyrin sitten hoitamaan ja toteuttamaan asian mahdollisimman pian (ja useimmiten moni ideoista ja villityksistä ei sitten kestäkään kovin kauaa), mutta tämä villitys on ollut valloillaan jo kauan.
Sinällään on tietysti todella hienoa, että opintojen puolesta ulkomaille lähdön (opintojen muodossa luonnollisesti) on olemassa, mutta ainakin omassa oppilaitoksessani sitä säädellään todella tarkkaan, kuka lähtee, minne lähtee ja milloin. + erityisesti mitä tekemään.
Eli siinä vaiheessa kun meitsi ilmoittaisi haluavansa lähteä ottamaan arskaa ja tapaamaan vanhoja kamuja ja ja ja TOKI myös opiskelemaan, niin opintokanslian tädit katsovat pitkään ja miettivät kyllä myös tarkkaan, kuinka hyvät tsäänssit allekirjoittaneella todistuksensakaan puolesta olisi.
Ja sitten sanotaan, että odota vielä vuosi, hommaa todistus priimakuntoon (missä se ei aivan tällä hetkellä mahdollisesti ole) ja selvitä itse kaikki mahdollinen kurssitarjonnasta asumiseen, jos sitä kiinnostusta kerta on. Apua ei tule ennen kuin minulla todellakin on jokainen nippelitieto kourassa ja todistus keskiarvolla 10, jotta varmasti todistan olevani ylipäätään mahdollinen kandidaatti. Niin, sitten kahden vuoden päästä.
Sitä ennen täytyy tyytyä selvittämään detaljeja ja asioita sekä tarvittavia dokumentteja lähtöä varten yms. mukavaa virallista =>> siispä hullujen päivien lentoaleen tsekkailemaan, josko sieltä löytyisi mitään mukavaa lohduketta.
Jos lohduke jää löytämättä, pitänee alkaa listaamaan Suomessa asumisen ja olemisen hyviä puolia. Miettiä kaikkia niitä käytännön asioita, jotka hankaloittavat lähtöjä, kuten sitten vaikkapa juuri niitä auton jättöjä ja kerättyjä astiastoja. Sitä, että koti-ikävä iskisi kuitenkin jossain vaiheessa.
Mutta nojoo, lyhyesti tsekkailtuna Hullujen päivien vertaistuki jäi kyllä aika laimeaksi - samoin kuin nuo keksityt tekosyyt olla lähtemättä. Sitä odotellessa pitää vain laittaa kärsivällisyystasoni uudelle koetukselle ja kekkaista sitten vaikka väkisin joku kesälomareissu edes vähän lähemmäs.
Ouch.
Eihän sitä millään jaksaisi edes ajatella, miten kauhean pitkä aika tuo 1,5-2,5 vuotta edes on. Olen luonteeltani hieman sellainen, etten millään jaksaisi odottaa, kärsimättömyydeksikin sitä kai sanotaan :-D mutta kun keksin jotain, pyrin sitten hoitamaan ja toteuttamaan asian mahdollisimman pian (ja useimmiten moni ideoista ja villityksistä ei sitten kestäkään kovin kauaa), mutta tämä villitys on ollut valloillaan jo kauan.
Sinällään on tietysti todella hienoa, että opintojen puolesta ulkomaille lähdön (opintojen muodossa luonnollisesti) on olemassa, mutta ainakin omassa oppilaitoksessani sitä säädellään todella tarkkaan, kuka lähtee, minne lähtee ja milloin. + erityisesti mitä tekemään.
Eli siinä vaiheessa kun meitsi ilmoittaisi haluavansa lähteä ottamaan arskaa ja tapaamaan vanhoja kamuja ja ja ja TOKI myös opiskelemaan, niin opintokanslian tädit katsovat pitkään ja miettivät kyllä myös tarkkaan, kuinka hyvät tsäänssit allekirjoittaneella todistuksensakaan puolesta olisi.
Ja sitten sanotaan, että odota vielä vuosi, hommaa todistus priimakuntoon (missä se ei aivan tällä hetkellä mahdollisesti ole) ja selvitä itse kaikki mahdollinen kurssitarjonnasta asumiseen, jos sitä kiinnostusta kerta on. Apua ei tule ennen kuin minulla todellakin on jokainen nippelitieto kourassa ja todistus keskiarvolla 10, jotta varmasti todistan olevani ylipäätään mahdollinen kandidaatti. Niin, sitten kahden vuoden päästä.
Sitä ennen täytyy tyytyä selvittämään detaljeja ja asioita sekä tarvittavia dokumentteja lähtöä varten yms. mukavaa virallista =>> siispä hullujen päivien lentoaleen tsekkailemaan, josko sieltä löytyisi mitään mukavaa lohduketta.
Jos lohduke jää löytämättä, pitänee alkaa listaamaan Suomessa asumisen ja olemisen hyviä puolia. Miettiä kaikkia niitä käytännön asioita, jotka hankaloittavat lähtöjä, kuten sitten vaikkapa juuri niitä auton jättöjä ja kerättyjä astiastoja. Sitä, että koti-ikävä iskisi kuitenkin jossain vaiheessa.
Mutta nojoo, lyhyesti tsekkailtuna Hullujen päivien vertaistuki jäi kyllä aika laimeaksi - samoin kuin nuo keksityt tekosyyt olla lähtemättä. Sitä odotellessa pitää vain laittaa kärsivällisyystasoni uudelle koetukselle ja kekkaista sitten vaikka väkisin joku kesälomareissu edes vähän lähemmäs.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
onko muiden mielipiteillä väliä
Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että toisinaan mitä ihmeellisimmän asiat saavat minut epäröimään. Vaikka olisin aiemmin vakuutellut ja uskotellut itselleni, että jokin asia on toteutettavissa, ja vaikka oikeasti haluaisin toteuttaa sen, sitten jotain tapahtuu. Useimmiten joku ihminen. Mahdollisesti myös joku sanavalinta tai ihan mitätön sivuseikka, mutta silti se on jo tapahtunut.
Tänä aamuna bussissa.
Klo 8.17 siinä liikenneympyrän jälkeisellä pysäkillä. Hieraisen silmiäni istuessani bussissa, sillä eräs (entinen) ala-asteaikainen kaverini astuu sisään. Hän? Hän, jonka kanssa hengasin päivät läpeensä joskus muinoin. Niin, Jyväskylässä; silloin kun kummankin ikä oli 7-11 ja uskoin ala-asteaikaisilla aivoillani, ettei mikään koskaan erottaisi meitä. Bestiksiä.
No, eihän Petra ollut mihinkään muuttunut, ja vissiin olin itsekin samankaltaisella naamalla liikkeellä mitä vielä 10-15 vuotta sittenkin. Ja eipä sillä, ettemme olisi ala-asteaikojen jälkeen nähneet. Jotenkin se kaveruus ja kuulumisten vaihto vain muuttui vähitellen siihen, että törmättiin pari kertaa kuussa - tai sittemmin vuodessa, bussissa. Ja silloin vielä Jyväskylässä. Niinpä ihmetys oli suuri, kun hän astuikin kyytiin Helsingissä (mitä se tekee täällä??? minun kaupungissa, aivoni kyselevät) ja vastaus on se semi ja aika tuttu: olin moikkaa yhtä kaveria, mikä puolestaan johti siihen vielä semimpään ja turvallisempaan aijaa okei ja niijoo.
No, koska liikenne täällä tunnetusti on mitä nopeinta ja sujuvinta, ehdittiin sitten istuakin pikku tovi ja luonnollisesti myös päästä vähän pintaa ja niitä kuuttatoista aijaa:ta syvemmälle. Hetken mielijohteesta jopa yllyin sanomaan muuttohaaveistani, mutta sitten kaduin sen sanomista. Petra katsoi minua mitään sanomatta, kunnes vinkaisi ilmoille väkinäisen oookei, vähän kiva:n ja mulla oli jo olo, ettei se ollut sen mielestä yhtään niin kiva idea. Sille mä olin ja olen kuitenkin aina se sama maaren, jonka se on tuntenut silloin 90-luvun lopusta 2000-luvun puolelle ja aina tähän päivään asti, ja jotenkin se tuntui järkyttyvän, kun mä esitinkin ilmoille asian, joka jollain tapaa erotti minut siitä mielikuvasta. Se oli jotain, mistä sillä ei ollut mitään hajua. Me ei oltu puhuttu aikoihin ja sitten minä varmaan olin muuttunut sen silmissä aivan täysin, mitä minä kyllä olenkin, mutta silti se jäi vaivaamaan mua, miten joku vanha ystävä ja nyttemmin puolituttu järkyttyi, kun minä kerroin mitä elämääni sitten oikeasti kuuluu.
Olihan se hieman outoa varmaan hänellekin; saada kuulla, että mun elämäni ja ajatukseni pyörivät nykyään ihan muissa ympyröissä, missä silloin, kun me joskus tunsimme. Onhan se aina myös karua huomata ja joutua tajuamaan, että tuntemasi ihmiset ovat muuttuneet, erityisesti ne, jotka joskus olivat kaikkein tärkeimpiä ja läheisimpiä. Totuus on kuitenkin, että ihmiset muuttuvat, ja ainakaan minä en, muiden iloksi tai suruksi, enää ole lähelläkään sitä tyttöä, joka joskus erästä jkl:n kaupunginosan ala-astetta takavuosina kävi. Se on harmillista, miten ihmiset ajautuvat erilleen sellaisen ystävyyden jälkeen, mutta meidän tilanteessamme, mitään kunnollista ystävyyttä ei ole ollut enää yli puoleen vuosikymmeneen. Silti mietin, miksi annoin jonkun niin, rumasti sanottuana, nykyiselle elämälleni vähäpätöisen mielipiteen vaikuttaa niin suuresti. Mitä väliä sillä on, mitä Petra minusta tai elämänvalinnoistani ajattelee? Enhän ole kuitenkaan ollut hänen kanssaan aikoihin edes missään tekemisissä, mutta silti tunnen pettäneeni koko ihmiskunnan odotukset, jos kerronkin heille, entisen elämäni väelle, siitä mitä minusta on tullut tai sittemin tulemassa.
Minä: "Mä oon ajatellut, että voisin varmaan pysyvästi muuttaa sinne."
Petra: "Aijaa.. Onks sulla joku mies siellä sit?"
Minä: (miettien sanoako suoraan) "No se on aika monimutkanen kuvio.."
Petra: "Voi luoja, älä vaan sano et se on joku huumediileri. Et kai sä mihinkää semmoseen oo sekaantunu.."
Riitti kumoamaan sen varmuuden, mitä omasta päätöksestäni olin aiemmin omannut. Yksikin epäluuloinen kommentti sai aikaan sen, että rupesin epäröimään, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna mietin lähinnä, miksi annoin Petran sanoille edes niin paljoa painoarvoa. Ei se hänen elämäänsä enää vaikuta, mitä omallani teen ja paljonpa se on häntä tähänkään mennessä kiinnostanut. Kyydistä pois jäädessäni mutistiin kornit palataan ja rehellisesti sanottuna mietin, näenkö häntä enää ennen kuin jotain suurempaa tapahtuu.
Vastaus otsikkoon kello 22.18: ei.
Ja loppupeleissä, kävi miten kävi;
 |
| Kuvat: weheartit.com |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)