Kaverit jotka eivät pidä yhteyttä

Kokeilin joskus, moniko mun kavereistani ottaisi yhteyttä minuun ennen kuin minä heihin. Muutama otti, ja niiden loppujen tapaamishaluja mä odottelen edelleen.
Tai okei, pari heistäkin otti yhteyttä lopulta - mutta ehkä vähän kyseenalaisin motiivein. Eeva (kaikkien blogissani esiintyvien ihmisten nimet on aina muutettu) kyseli kuulumisia noin vuoden hiljaiselon jälkeen ja jaksoi ystävällistä lätinää kolmen repliikin verran ennen kuin yritti lainata rahaa. Ja koska lainaa ei jostain kumman syystä herunut, sille tielle jäi meidän keskustelumme ja kaveruutemmekin.

Saara on tyypillinen lupailija. Joka kerta hänet vilaukselta bussissa tai kaupungilla nähdessäni hän kyllä jaksaa hokea miten meidän pitäisi oikeasti nähdä ja läpä läpä, mutta oikeasti, me emme ole nähneet kolmeen vuoteen eikä se ilmeisesti ole hänelle niin iso asia, että hän ottaisi yhteyttä. Hän on aina se kiireisempi osapuoli, tai niin ainakin uskottelee, eikä hänellä rehellisesti sanottuna ole aikomustakaan soittaa minulle. Hän kuuluu myös siihen ihmisryhmään, joka lätisee tapaamisista ihan vain pakon vuoksi, koska kokee sen jotenkin kuuluvan asiaan, kun törmää nyttemmin jo vähän ei-niin-tärkeään kaveriin kaupungilla.

Piia oli hyvä ystäväni 15-vuotiaaksi asti, sitten hän muutti pohjoiseen ja yhteydenpito vain jotenkin vähitellen jäi. Me laitoimme kyllä aluksi usein viestiä ja soiteltiin, käytiin toistemme luonakin, mutta sitten se vain jotenkin jäi. Minusta tuntui, että hän oli muuttunut uuden kaveripiirinsä myötä joksikin, joka ei enää ollut se sama tyttö, johon minä 3-vuotiaana tutustuin. Kuulumisten vaihdosta tuli väkinäistä ja mä tajusin, että minähän se jokaisen fb-keskustelun aina aloitin, ja silloinkin kun hän tuli käymään täällä, hän ei edes ilmoittanut mulle etukäteen tai ottanut yhteyttä asiaan liittyen. Minä pidin sitä aika selvänä merkkinä siihen liittyen, miten paljon hän ystävyyttämme enää arvosti.

Jaana, x-tina ja minä olimme vähän aikaa melko tiivis kolmikko. Tai niin minä aluksi luulin. Lue x-tinasta lisää tästä, etenkin täältä ja tästä. Selvennykseksi; tässä viime keväänä kyllästyin yhden "ystäväni" asenteeseen ja käytökseen. Hän puhui minusta paskaa koko ajan, juorusi kaikesta mahdollisesta ja se oli hänen mielestään ihan ok. No, minä en ollut samaa mieltä ja lakkasin olemasta hänen kanssaan. Täältä kaikki alkoi. Ja tässä tarkempi kuvaus hänestä.
Jaana tuli mukaan ennen kaikkea tätä, me olimme usein kolmestaan, kävimme kahvilla ja sen sellaista, mutta jotenkin Jaana jäi minulle aina vähän etäiseksi. Tuntui että hän oli kuitenkin lopulta aina x-tinan kanssa eikä kertonut minulle asioista samoin kuin sille. Jaana oli muutenkin ailahteleva ja arvaamaton; välillä todella sympaattinen ja ystävällinen, mutta huonoina päivinään (joiden tuloa ei ikinä voinut aavistaa etukäteen) hän oli hirveän herkkä masentumaan ja alakuloinen. Ensin hän saattoi nauraa jollekin ja heittää läppää, mutta yhdessä hetkessä, yhdestä sanasta jokin sai hänet muuttumaan. Jaanasta tuli alakuloinen ja vetäytyvä, vaikka hän väittikin kaiken olevan kunnossa, ettei kukaan ollut sanonut mitään väärää, mutta minä ja jopa x-tina huomasimme, ettei kaikki ollut ihan niin kuin hän väitti. Noina päivinä Jaana ei enää palannut iloiseksi.

Sen jälkeen kun kyllästyin x-tinaan ja lopetin hänen kanssaan olemisen, Jaanakin vain yhtäkkiä hävisi kuvioista, vaihtoi tietysti x-tinan "puolelle." En koskaan kertonut hänelle omaa versioitani siitä, miksemme me x-tinan kanssa enää olleet kavereita, joten x-tina oli luonnollisesti ylipuhunut hänet uskomaan sen version, jossa minä olin hirveä kusipää-ämmä. Ja ehkä minä olinkin, jos ystävyyssuhteen päättäminen sitä hänen mielestään oli, mutta minä en sentään koskaan juorunnut asiasta niille, joille se ei kuulunut. Minä en halunnut ruveta "tappelemaan" Jaanasta, enkä yrittänyt saada häntä "puolelleni." Mielestäni se ei ollut mitenkään Jaanan asia, mutta x-tina kävi tietysti tapansa mukaan metsästämässä vuoden traagisin tarina -palkintoa juoruamalla minun "kamalista teoistani" ja "kusipäisyydestäni" ja siitä miten minä vain saatoin hylätä hänet kaiken kokemamme jälkeen ja päläpälä.

Joten Jaanakaan ei enää ottanut yhteyttä. Hän lyöttäytyi seuraani kyllä joskus, kun muita ei ollut saatavilla. Mutta silloin kun hän yhtäkkiä lyöttäytyi seuraani muiden puutteessa, minä kyllä tiesin hänen tekevän niin vain ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Mutta minun osalta meidän kaveruutemme ja luottamukseni häneen oli jo mennyt. Ja tämän varmisti se, ettei Jaanaa ole sen koommin näkynyt. Minä kyllä yritin vielä soitella ja nähdä, mutta hän ei ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi vastata puheluihini. (tai sitten x-tina oli käynyt itkemässä ja selittelemässä lisää stooreja kuin joku pahuksen 16-v draamaqueen..) Sinne jäi Jaana, eikä häntä ole sen koommin näkynyt.

On minulla tietysti lukuisia frendejä, jotka seurustelun aloitettuaan unohtavat kaikki kaverinsa. Ja jos murubeibe sitten joskus jättää, yhtäkkiä ollaan niin kuuntelijaa vailla että. Mutta minulle on siinä vaiheessa ihan sama monesko beibe on lukemissa, koska saadakseen minut kuuntelemaan Jorpen huonoja ja hyviä puolia täytyy ylläpitää ystävyyttä myös muuten kuin ilmaisen psykologin tarpeessa.

Kaiken tämän jälkeen olen hyvin kyllästynyt olemaan se numero 28. Jos tärkeysjärjestyksessä on 25 jannua ja janaria meikää ennen niin joo, kyllä mulla on siinä vaihessa hirmuisen arvostettu olo. Varsinkin kun jotkut idiootit eivät edes yritä peitellä sitä, vaan siinä sitä sitten kuunnellaan, miten mulle soitettiin vasta koska ella, petra, kaisa, anne, annika ja kirsi ja raija ja julia olivat siellä niiden ja niiden kaa, minne säkin olisit halunnut mennä. Että jes, minä ajattelen tässä vaiheessa, olinkin tällä kertaa numero 9. Pitäisköhän mun jopa lainata sulle se pari dönää sen kunniaks? Ollaanhan me niinku ihan hirveen tasa-arvoisia kamui ih, ih.

Ja nyt, kun mä olen jo jonkin aikaa elänyt ilman noita laadukkaita frendejä, mua ei oikeastaan edes haittaa. Oli se numero 9-29:nä olona jotenkin nöyryyttävää ja alentavaa. Jos ne ei kerta halua nähdä mua niin en mä sitten väkisin tuppaudu kenenkään seuraan. Hajotkoon velkoihinsa, mutta ei ole mun asia auttaa niitä kuiville  pikavipeistään tai baari-illoistaan. Se nyt vain ei mun mielestä ole mitään ystäväm käytöstä, että ensin ollaan kuin ei mitään ystäviä oltaiskaan, ei pidetä yhteyttä jne. ja sitten yhtäkkiä ollaan niin mielin kielin jotta saatais vähän mitä mieli milloinkin tekee; jotain hyödykettä, viinaa, autoa lainaan. Että kyllä mä saletisti kääräsen ton bemarini tosta sulle ja pistän tulemaan. Että käytä toki muiden omien kavereidesi kanssa teidän ryyppyreissulla mun autoa jumankauta, yrjötkää sisälle ja tuokaa tankki tyhjänä takas niin kuin olis itsestäänselvyys tehdä niin. Että ois mun velvollisuus ystävänä hommata teille asiaankuuluvat vehkeet ja vempaimet vaikkei mulla ole hajuakaan, kuka se veera on, jonka oksennusta mun avo-bmw:n takapenkillä nyt on.

Että kun joku mun rakkaista kamuista seuraavan kerran tarvii autoa, niin voi olla että mun bmw-coupé 6 ei hirveästi teidän suuntaan liikahda. On silläki ylpeys ja tunteet ja joista jälkimmäistä on verisesti loukattu yrjöömällä sen takapenkille. Neiti Veeralle lähti semmonen lasku, ettei sillä juuri ole mitä yrjötä seuraavaan 28:aan vuoteen. Xo xo, kamut, mutta meikä suuntaa nyt sitten julkisilla lounaalle yhden likan kanssa, joka sentään itse ehdotti tätä tapaamista. Ei maailma ihan niin kauhea paikka olekaan, kun mä saan mun murun (auton) takas ja on sentään joku frendi, joka edelleen haluaa tavata.