mitä tapahtui heidi montagille.

Christina Aguileralla on niin upea ääni. No, se ei ollut tämän postauksen aihe, mutta täytyy kyllä myöntää, että joinain päivinä pistää ihan kateeksi, on tuo vaan Christina niin upea!


Kyllästyttää. Ärsyttää, miten kaiken pitäisi olla yhtä kiiltokuvaelämää. Toisinaan minun on vaikea saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tänne, koska useimmat blogit ovat aika kiiltokuvapainotteisia. Mitä he jakavat; täydellisen elämänsä? Kuvat ovat aina viimeisen päälle huoliteltuja, tukka hyvin, photoshop muistettu, kämppä ja elämäntavat kohdillaan. Kukaan ei koskaan paljasta sitä oikeaa elämää: huonoja hiuspäiviä, vyötäröltä puristavia housuja, leivänkantturaa aamupalaksi, hajonnutta vessan peiliä tai likaisia ikkunoita. Kaikki on aina niin hienoa; käytetään kristalliastioita, ostetaan uusia vaatteita ja postaillaan kuvia uusista ostoksista ja blingistä. Kaikki on niin virheetöntä.

Tahtooko joku muka nähdä kuluneet parketit, vessan harmaanruskeat kaakelit tai pölyiset lattiat? No ei. Mutta kuinka moni oikeasti syö kristalliastioista ja pitää kämppänsä luonnottoman siistinä? Kenen asunto muistuttaa todellisuudessa sisustuslehtiä, kenellä on 600 euron design-valaisin ja kuka herää oikeasti tukka kiharrettuna ja blurraukset naamassa? No, jos joku ihmettelee, miksen minä postaile kuvia elämästäni, niin siinä syy. En tahdo kusettaa ketään. Ette te minun astioitani tai asuntoani halua nähdä. En ostele merkkivaatteita viikoittain tai jaksa muutenkaan pitää täydellisen elämän kulissia yllä.

Tavallaan säälin niitä, jotka käyttävät laittautumiseen tarpeettoman paljon aikaa. Jos ihmisellä ei oikeasti ole muuta tekemistä arkiaamuisin kuin herätä puoli viideltä hiuksia kihartamaan, niin kaikin mokomin, mutta ei kai muiden voi olettaa tekevän samoin? En ymmärrä sitäkään, miten jotkut käyttävät tunteja oman naamansa pakkelointiin, 2 tuntia? Mitä siinäkin ajassakin ehtii tehdä... Ehkä toisista oman naaman näpelöinti ja tuijottelu on niin mukavaa puuhaa, että siihen upottaa mielellään murto-osan koko vuorokaudesta.

Ei ole mikään uusi juttu, että omasta elämästä näytetään vain paras puoli. Facebookit sun muut profiilikuvat ovat aina vain laittautunemman näköisiä . Harvalla on itsestään täysin normaalia, arkipäiväistä kuvaa.

Joko ollaan:
1) drinkkilasi kädessä ties missä kissanristiäisissä uusi kotelomekkopäällä jota varten tarvitsi laihduttaa neljä kiloa
2) baarissa ylitälläytyneenä mahdollisesti se maaginen drinkki(imagonkohottaja)lasi kädessä, kourassa, suulla tai vierustoverin rinnuksilla, ja kaksisataa kaveria ympärillä ja kaikilla on niin hauskaa. (Jos on tarpeeksi hämärää ja pimeää ja kuva on otettu tarpeeksi kaukaa, pakostihan siinä näyttää jopa siedettävältä, eikä kymmenen muun keskeltä kukaan edes huomaa, että näytät hamsterilta.)
3) Lomalla jossakin, missä aurinko paistaa ja esitellään paljasta pintaa, mikä herättää ainakin kymmenen extra-tykkääjän huomion. Ai ihmetellään, mitä se jaripekka yhtäkkiä kuvistas rupesi tykkäämään? Siitä, jossa bikinisi näyttävät olevan kokoa xxxxs, mutta syynähän ei varmasti ole narulappujen esittely Bermudalla, vaan sisäinen kauneus kuten aina.
4) Yksin kotona seurana vain kamera ja kuvanmuokkausohjelma. Päälle puetaan mahdollisesti jotain paljastavaa, tissivaon esittely on ainakin must ja kuvia otetaan niin kauan kuin loistava otos saadaan (tai pakotetaan joku toinen ottamaan ne 450 kuvaa, jossa kumartelet kameraan olohuoneen lattialla.) Koko prosessiin voi upota jokunen tunti, mutta touhua jatketaan, kunnes loistava otos viimein syntyy. Se, missä ilmeesi on täydellinen, silmät suuret ja se, missä usein et näytä yhtään itseltäsi. Tarvittaessa kuvanmuokkaus hoitaa ihovirheet, värisävyt kohdilleen ja jopa laihduttamisen. Porukka selkäsi takana haistaa kusetuksen, mutta etenkin nuorempien kuviin satelee kommenteja "ihana!" ja "oot niin kaunis muruseni!" ja "seksikäs eukko" -kommentteja, joihin tietysti vastataan "No enhän, sinä oot<3" ja ollaan salaa niin tyytyväisiä.

Olen huomannut, että niistä kuvista, joihin käyttäjä on merkitty, usein näkee totuuden. Huom. usein. Ne kuvat, jotka joku toinen on lisännyt. Ne kuvat, joissa merkitty osapuoli yleensä ruikuttaa "hyyi poista" tai poistaa merkinnän kokonaan, jolloin jäljelle jäävät vain ne 100% täydelliset (=kusetus)otokset. Jotkut ovat jopa niin peloissaan imagonsa puolesta etteivät anna ystäviensä merkitä tai lisätä kuvia ollenkaan ja poistavat heti vähänkään peilikuvaansa muistuttavat otokset.

Jatkuvasta muokkailusta ja täydellisyyden tavoittelusta ei koidu pidemmän päälle kuin ikävä kierre. Kun parantelun on kerran aloittanut, sitä on jatkettava aina vain enemmän. Vähitellen tottuu virheettömyyteen, ihmisillä on tapana sokaistua siitä; asiat jotka eivät ole aiemmin häirinneet, onkin nyt korjattava. Kaikki tietävät tapauksen nimeltä Heidi Montag. Tämä tapaus vain ei jäänyt pelkästään fiktiiviseksi muokkaukseksi.

Ennen kuin muokaatte kuvianne tai yrittätte vetää vertoja kiinteistökaisalle, miettikää, onko se sen arvoista. Toisinaan tuntuu, ettei ihmisillä ole enää huumorintajua. Kaikessa ei voi loistaa, kaiken ei pidä olla täydellistä. Ei edes oman ulkonäön ja tässä puhuu kokemuksen ääni. Ulkonäkö ei ole masentumisen arvoinen asia. Elämässä on muutakin. Vaikka sitä on joskus hyvin vaikea uskoa, minä tiedän.

Loppujen lopuksi, kuka meitä vaatii olemaan viimeisen päälle pyntätty? Viimeisen päälle pyntätyt oravanpyörässä pyörivät turhamaisuuskuningattaret, jotka eivät tajua, että joskus on ihan suotavaa näyttää hamsterilta.

Minä olin kerran turhamainen kauneuskuningatar. Oman elämäni tähti. Mutta sitten kun omasta mielestäni kauneuteni sairauden takia muka jotenkin kaikkosi, sinne meni itsevarmuus ja itsetuntokin. Kun ei ollut enää kauneutta, ei ollut enää mitään. Koko elämä romahti, uskoin pitkään mieheni jättäneen minut vain sen takia, etten ollut hänelle tarpeeksi hyvännäköinen ja syytin muita sairastumisestani. No, olen nöyrtynyt hurjasti niistä ajoista ja nykyisin tunnen sääliä heitä kohtaan, joilla ei ole muuta elämää kuin muiden tuijottelu nenän vartta pitkin. Ennemmin tai myöhemmin se kostautuu, siitä olen varma.

Pahaltahan se tuntuu, kusipäiden mulkoilu, mutta ei se siitä puuterin lotrauksella vähene. Minä olen kohdannut sen faktan, että näytän siltä, miltä näytän. En minä voi ulkonäköäni muuttaa. Se, että minä enää itkisin menneen perään, ei muuta mitään. Kohti tulevaa, kohti parempaa, mutta ei enää koskaan turhamaisuuteen ja ylimielisyyteen.

Ei ole mitään yhtä kamalaa kuin peilit

Ilta vaihteeksi vähän venähti eilen, oltiin pitkästä aikaa tyttöporukalla liikkeellä. Oli kyllä mukavaa. Sain ajatukset pois kaikesta, ja olin jopa ajattelematta häntä koko illan. Tai lähes koko illan. Ihan joka minuutti. Mutta millonka sitä ei olisi päivää, jolloin ei sortuisi jossitteluun tai haikeana muistelemaan menneitä. Mutta se siitä.

Kotiin rämpiessäni ahdistus tietysti iski taas. Vessan superkirkas valo ei ole ollut mikään naamani paras kaveri - eikä tule sitä varmasti koskaan olemaankaan. Olen viime kuukauden yrittänyt taltuttaa sitkeitä finnejä ties millä kamalilla lääkkeillä, joka pahuksen aamu ottanut ne pahuksen lääkkeet, maistanut niiden kamalan kitkerän ja happaman maun suussani, ilman mitään tulosta. Kyllä sitä niin lupailtiin, että apu löytyy, mutta mahtoikohan herra lääkäri miettiä ollenkaan, miltä tuntuu syödä kolmea lääkettä päivässä, ilman tulosta, joka pahuksen aamu ottaa nuo kolme turhauttavaa lääkettä, eikä koskaan saada oikeaa apua. Vääntää pillereitä alas kurkusta pahanmakuisen veden kanssa, vältellä syömistä pari tuntia, joutua heräämään tuhottoman aikaisin vain noita tuskantärkeitä lääkkeitä ottamaan. Herra lääkäri kun oli sitä mieltä, että eihän tässä mikään kiire ole, eivät nämä finnit jätä jälkiä, eivät ole niitä märkiviä punaisia, niin että eihän tässä mikään kiire ole. Syöttäkää vain minulle kymmeniä eri lääkkeitä, minähän nautin siitä miten joudun sopeuttamaan koko elämäni lääkkeidenoton ympärille, minusta on mukava katsoa peiliin ja musertua nähdessäni miten kunto on mennyt vain pahempaan suuntaan. Itkuhan siinä tulee. Varsinkin, kun lääkkeiden syönnin aikana tuntuu muutenkin, että olen tavallista herkempi.

Sitä tunnetta minä vihaan. Minä en pidä  niistä lääkkeistä. Minä en pidä wc:n kirkkaasta valosta enkä peileistä. En mistään mikä aikaansaa minulle sen törkeän rumuuden tunteen, kun tunnen yksinkertaisesti olevani niin ruma, kamala ilmestys. Minä vihaan sitä musertavaa totuutta, minun kasvoni ovat pilalla. Eikä herra lääkäri taaskaan ota minua tosissaan, käskee vain kokeilemaan jälleen kuukauden ajan uutta, tehotonta satsia, antaa määräyksen palata kuukauden päästä, ja katsotaan sitten. Muistaa lopuksi rahat mielessään tietysti lupailla, että kyllä tähän ongelmaan vielä ratkaisu saadaan. Katsotaan sitten kuukauden päästä.


---


Aamulla minä taas yritän peittää turvonneet silmäni ja esittää reipasta. Eilisilta, venähtänyt aamuyö, jätti jälkensä, eikä Garnierin roll on silmästickillä ole pienintäkään tehoa. Siis sillä vihreällä, tai sittemmin beigellä putkulalla, joka "pienentää näkyvästi silmäpusseja peittäen tummat silmänaluset."
Ja höpönv*tut. Kyseinen tahna tuntuu vain kiristävän, eikä tehoa ainakaan silmäpusseihin. Pahin turvotus laskee ehkä vanhalla jäätyneet lusikat -tempulla, mikäli omat silmät vain kestävät kylmyyttä. Itselleni liika kylmyys ei ainakaan tee hyvää, päinvastoin.

Paras vinkki on vain olla tekemättä mitään. Turvotus laskee luonnollisesti pikkuhiljaa, eikä sitä edes päivällä enää huomaa. Aamulla kaiken voi pistää huonosti nukutun yön piikkiin, ja useimmiten ihmiset ovat niin keskittyneitä itsensä kyttäämiseen, että siinä jäävtä kyllä muiden silmäpussit kakkosiksi ihan heittämällä. Voimakkaiden silmänrajausten tekeminen kannattaa ehkä jättää jollekin vähemmän turvonneelle päivälle. Liiat rajaukset vain voimistavat turvostusta, samoin liika ripsiväri. Ehkä tippa kosteusvoidetta ennen meikkivoiteen levitystä auttaa myös hieman. Kannattaa myös pitää muu meikki luonnollisena, kannattaa vaikka korostaa luonnolliseksi meikattuja huulia. Nämä neuvoiksi kysymykseen; kuinka peittää turvonneet silmät.

Aina sitä vannoo itselleen, että nyt oli viimeinen kerta, kun itken jostain tällaisesta, turhasta. Että enää ei tarvitse peitellä mitään. Ei enää ole niin heikko. Mutta sitten tulevat peilit ja halogeenilamput.

Tai Cruz feat. Flo Rida - Hangover

kuvaa henkistä olotilaani aika hyvin juuri nyt. Thank God, it's friday.