Mä en vaan ymmärrä sellasta suunnatonta paskanpuhuntaa. Kyllä! Vituttaa olla sen ainainen kohde, vaikka tällä kertaa en mitään edes tehnyt!
Törmäsin eräässä c-alkuisessa marketissa jäätelönhakureissullani yhden ystäväni hmm - säätöön- ja tämän uuteen muijaan. Nimitys
muija siksi, ettei kyseistä muijaa voi tyttö
ystäväksi sanoa oksentamatta. Mitä en voi ymmärtää on, se että kyseisen muijan nähtyä meikäläisen tepastelevan kohti marketin parkkipaikkaa, kääntyy tämän pää salamana ja alkaa jo teinivuosilta tuttu kuiskailu. Koska minulla ei ole megahyvää kuuloa, en tiedä, mitä hän minusta supisee ihanalle beibilleen, mutta jotain supisi, koska beibin pää kääntyy heti tuijottamaan minua. Ja minähän tuijotin takaisin että töttöröö mitään en ole tehnyt. Mutta koska minullahan on tunnetusti todella huikeat älynlahjat (huomhuom. sarkasmi) tajuan heti, mistä beibi muijineen minua tuijottelee. Ja se, mikä tässä niin vittumaista onkin, on, että asia ei edes mitenkään liity minuun, vaan paskanjauhannan kohteeksi joutumiseen riitti se, että satuin joskus olemaan beibin exän paras kaveri. Niin, ehkä ala-asteella.
Mutta mitäs siitä.
Mä en voi käsittää, miksi tämänkaltainen paskanjauhanta vain tuottaa niin suunnatonta iloa joillekuille. Juuri tuollaiset muijat sitä yleensä harrastavat; niiden,joilla on kaikki ihan kohdillaan, ei tarvitse juoruilla perättömyyksiä kassajonoissa, vaikka ohikulkija sattuisikin olemaan naispuolinen ja poikaystäväsi exän kaveri.. Minähän joutuisin puhumaan paskaa varmaan jokaisesta tamperelaisesta, jos entisen miehen naispuoliset kaverit ja exät aiheuttaisivat tällaisen reaktion. Kannattaako olla suhteessa miehen kanssa, jolla on ollut useampi kuin yksi eksä, jos ei sitä kestä? Ja mitähän pahaa nämä entisten tyttöystävien kaverit sinulle aiheuttavat. Ne kaverit, jotka eivät koskaan edes kunnolla tunteneet sinun ihanaa ja ah-niin-viatontako poikaystävääsi. Minua ei ainakaan kiinnosta katsella kieroon koko Tamperetta ja puolta Jyväskylääkin vain siksi, että joku heistä sattuisi tuntemaan jonkun entisistä miehistäni.
Vielä huvittavamman tuollaisten muijien käytöksestä tekee myös se, että tässäkin tapauksessa kaverini ja muijan nykyisen beiben suhteesta on kulunut yli 5 vuotta. Kukaan muu ei varmaan edes muista, että
Annella ja Antilla (nimet muutettu) oli joskus jotain juttua. Kertoo hyvin paljon ihmisestä, jos tämä on mustasukkainen vielä tuollaisenkin ajan jälkeen jutusta, joka ei koskaan edes kunnolla lähtenyt käyntiin. Olisihan se myös kiinnostavaa tietää, mitä pahaa minä (ja kaikki muut
Annen kaverit) olemme hänelle tehneet. Minä en esimerkiksi olisi edes tunnistanut koko pariskuntaa, elleivät he olisi sitten yhdessä kääntyneet mulkoilemaan minua. Ja mitähän nämä miehetkin ajattelevat? Että
aha, ok. Joku Annen frendi. Okei. Inhotaan sitä sitten, beib.
Jos minun mieheni päättäisi inhota jotakuta vain, koska minä käsken, kyseenalaistaisin kyllä miehen käytöksen. Noinko helposti häntä voi viedä? Käskyttää. Että
inhoapa Ville sinäkin tuota Terttua, koska musta sillä on ärsyttävä tukka ja se seurusteli joskus yhden Villegallen kanssa, vittu.
Minä en jaksa vihata mieheni entisiä, en kenenkään heistä kavereita, en tahdo puhua heistä paskaa, koska eiväthän he minulle koskaan mitään tehneet. Se ei mielestäni ole mikään syy puhua täyttä puppua kellekään, jos joku sattuu tuntemaan miehesi. On melko todennäköistä, että joku myös tuntee miehesi, on viettänyt aikaa miehesi kanssa, käynyt hänen luonaan, mutta ei se paskanjauhanta sitä poista, että nämäpä ovat vaikka joskus saattaneet päätyä muuallekin kuin keittiöön keskenään. Niin. Sinne miehesi keittiöön, jossa sinä nykyään ruokasi laitat. Alkaako äkisti paskanpuhuntahammasta kolottaa?
-------------------
Ja toinen tapaus. Vittumaiset ex-ystävät.
En ole "eronnut" kovinkaan monesta ystävästäni. En laske tähän nyt mukaan sitä, miten joskus ala-asteella oltiin ensin ylimpiä ystäviä
Jennan kanssa ja seuraavalla viikolla
Johannan. Ala-asteella ystävyyssuhteet nyt ovat muutenkin hieman erilaisia, eivät niin syvällisiä kuin teini- tai aikuisiällä.
Oikeastaan kun mietin, en ole ajautunut lopullisesti eroon kuin yhdestä ystävästäni. Melkein heittomerkitin hänet nytkin, mutta kyllä hän jaksoi olla ystäväni pari kuukautta, joten sanottakoon häntä sitten sellaiseksi. Tietysti minunkin elämääni mahtuu niitä ihmisiä, joiden kanssa joskus oli hyvinkin läheinen, mutta joiden kanssa yhteydenpito sittemmin on jäänyt vähemmälle esim. muuton, opiskelun tai töiden tai tuttavapiirien muuttumisen seurauksena. Koskaan aiemmin ennen tätä kevättä en ole ajautunut täydellisesti eroon kenestäkään.
Ystävästä eriytyminen kuulostaa todellisuutta pahemmalta. Se voi olla myös helpotus, ystävästä riippuen myös haikeaa ja vaikeaa, mutta omassa tapauksessa olen ollut vain tyytyväinen, etten enää ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Ystävästä eroaminen voi tutuntua vaikealta, mutta minun kohdallani olin kaikin puolin vain helpottunut, enkä ole katunut eriytymistä missään vaiheessa. Päin vastoin, voi toki kuulostaa kamalalta, mutta minä olen ollut hyvin, hyvin helpottunut, päästyäni hänestä eroon. Sitä ennen en tajunnutkaan, miten paljon hän oli rajoittanut kaikkea, ja masentanut.
Hän ei tietenkään nähnyt käytöksessään mitään väärää. En koskaan tahtonut "keskustella" hänen kanssaan "uudesta tilanteestamme", vaan yhtenä hetkenä, jona hän oli taas osoittanut epäluotettavuutensa, minä vain päätin, että nyt saa riittää. En jaksanut enää häntä. Se ei ollut mikään hetkellinen ja ohimenevä päähänpisto. Olin ollut kypsynyt häneen jo yli vuoden, olin lopen kyllästynyt häneen, eikä meillä ollut (koskaan ollutkaan) mitään yhteistä. Sitten kun hän teki taas yhden temppunsa, minä päätin, että se oli viimeinen kerta. Minun olisi parempi ilman häntä, sillä pitkään aikaan hän ei ollut tuonut elämääni enää mitään positiivista, vaan usein minusta tuntui, että hän jopa tahtoi minulla menevän mahdollisimman huonosti ja nautti nähdessään minun kärsivän. Lisäksi olin jo kauan pistänyt merkille hänen lähes pakonomaisen tarpeensa puhua paskaa ja uteliaisuutensa, joka kohdistui myös minun elämääni ja kaikkiin siihen liittyviin ihmisiin. Kerran erääseen toiseen yhteiseen tuttuumme liittyen hän kertoi olevansa valmis tekemään mitä tahansa,
mitä tahansa, saadakseen tietää enemmän asioista, joita tämä tuttu ei ollut hänelle kertonut. Silloin minä aloin suojella yksityisyyttäni tarkemmin ja lakkasin kertomasta asioistani hänelle.
Siitä hän loukkaantui. Hän ei koskaan kysynyt minulta suoraan, miksen enää puhunut hänelle kuten ennen, koska pelkäsin hänen levittelevän juttujani, ja tiesin hänen myös juoruilevan minusta toisten ystäviensä kanssa. En tahtonut sotkea ex-miestäni, perhettäni tai muita ystäviäni hänen paskanjauhantaansa, joten aloin vältellä heistä puhumista hänelle. Ex-miehestäni en kertonut hänelle enää mitään sen jälkeen, kun olin saanut selville hänen stalkanneen minua muilla sivustoilla ja tullut sitten myöhemmin lispauttaneeksi minulle jotain, mistä tajusin jälleen, että hän todella oli valmis tekemään mitä tahansa, tässä tapauksessa saadakseen tietää minusta ja entisestä miehestäni, koska en meistä enää hänelle tahtonut puhua.
Internet ei suinkaan ollut ainoa keino, jolla hän uteliasuuttaan ruokki. Hän tykkäsi salakuunnella puheluitani erään toisen luotettavan kaverini kanssa, jolloin kun en aluksi tiennyt hänen kuuntelevan, keskustelin ihan normaalisti, luottamuksellisesti, niin omista kuin kaverinikin asioista. Vasta kun tämä feikki ystäväni myöhemmin lipsautti jotain asiasta, josta hän ei ollut kuullut kuin silloin, kun puhuin
Saijan kanssa, tajusin hänen sittenkin kuunnelleen tarkkaan kaikki puhelumme. Feikki ystäväni, joka myös
x-tinana tunnetaan, esitti aina ettei muka kuunnellut puhelujamme, muttei minun olisi koskaan pitänyt aliarvoida hänen oveluuttaan. Sen sain huomata myös sitten, kun sain selville hänen lukeneen puhelimeni viestit. No, mahtoi saada haluamansa. Tietää vähän enemmän niin Saijan ja Panun kuin minun ja Mikonkin elämästä. Harmi vain, ettei silloin vielä ollut tapahtunut juuri mitään. Jos hän olisi odottanut pari kuukautta, puhelimeni olisi ollut täynnä mielenkiintoisempia viestejä, mutta silloin minä pidin jo hyvin huolen siitä, ettei hän päässytkään enää lähellekään puhelintani tai kuullut enää sanaakaan Panusta, Saijasta tai Mikosta.
Se ei kuitenkaan hillinnyt hänen uteliaisuuttaan. Jossain vaiheessa hän lakkasi tietämästä miesasioistani, häntä raivostuttivat puhelinkeskusteluni
Saijan kanssa, joista hän ei enää tiennyt, keistä me puhuimme, häntä silminnähden vitutti se pieni fakta, etten minä enää jakanut yksityisasioitani hänelle. Hän ei enää saanut tietää, mitä olin tehnyt viikonloppuna Tampereella, hän ei enää saanut tietää mitä
Aleksi oli sanonut minulle puhelimessa, tai mikä minua nauratti. Mutta se vain lisäsi hänen nälkäänsä.
Jossain vaiheessa hän ei enää jaksanut esittää ystävällistä. Olin huomannut siitä merkkejä jo kauan aikaa, mutta uuden mieheni ilmaantuessa hän yritti taas esittää mukavampaa (tietoja saadakseen). Sitten kun hän ei enää tiennyt, oliko
Mikko yhä kehissä, ja kuka
Matias oikeen oli, hän ei enää jaksanut leperrellä minulle mukavia vain tietoja saadakseen. Enkä minä enää lipsautellut. Olin tahallani salaperäinen, enkä vahingossakaan kertonut suoraan hänelle, vaikka tiesinkin hänen edelleen kuuntelevan, mikäli puhuin puhelimeen julkisella paikalla, hänen läsnäollessaan.
Oli kolme asiaa, jotka häntä kiinnostivat elämässäni yli kaiken. Nyt jälkikäteen ajateltuna onhan se aika ilmeistä, mikä häntä kiinnosti
1) mieheni
2) työni
3) perheeni
siinä missä esimerkiksi
Saijalle saatoin puhua myös muista asioista, kuten jääkiekosta, itsestäni ja kysella
Saijan asioista. Ja se, ettei hän ikinä puhunut omista asioistaan, oli myös hyvin kummallista. Vai enkö minä tullut kysyneeksi? Ehkä niin, mutta minua ei kiinnostanut, nukkuvatko hänen vanhempansa yhä samassa vuoteessa, tai miten veljeni naisasiat sujuivat ja kuka oikeen oli se
Jani, joka hyvin usein puhelinkeskusteluissani toistui? Jostain kumman syystä jätin mainitsematta, että
Jani oli
Saijan 13-vuotiaan pikkusiskon poikaystävä, ja mitäpä se olisi hänelle kuulunutkaan.
Mutta koska jätin vastaamatta hänen uteluihinsa perheenjäsenieni yksityiselämään liittyvistä kysymyksistä, hän loukkaantui. En tajua, miksi hän halusi aina tietää jokaisen asian. Jos sanoin puhelimessa veljelleni, että
kokeillaan sitä sitten, hän kysyi heti:
Ai mitä te kokeilette? Kimppas*****?
No hekoheko, kun mua silloin nauratti. Se, että hän piti minua ja veljeäni horoina jakorasioina (jos miespuolisista niin voisi sanoa) ei ainakaan parantanut välejäni häneen. En sitten vaivautunut kertomaan, että se, mitä me veljeni kanssa ajattelimme kokeilla, oli Prismasta hommatun shiatsu-hierontatuolin antaminen isälle ja äidille joululahjaksi. Eli saletisti kimppakivaa, kyllä..
Hän ei myöskään ymmärtänyt mitä oli vaitiolovelvollisuus työhöni liittyen. No, hän ei juurikaan käynyt töissä, koska elelee varmaan yhä isänsä rahoilla, mutta minä en halunnut enkä edes olisi voinut kertoa kaikesta työhöni liittyvästä hänelle. Ja koska työstäni hän ei saanut mitään irti, jostain käsittämättömästä syystä perheeni elämä kiinnosti häntä hyvin paljon. Luojan kiitos, en kertonut hänelle mitään ihmeellistä silloin kun hän vielä esitti mukavaa, vaikka ei sillä, että perheessämme olisi edes tapahtunut mitään ihmeellistä. Äitiniäidin kuolinsyyn uteleminen nyt vain mielestäni tuntui aika törkeältä, samoin kuin se, oliko veljeni tyttöystävä koskaan tehnyt aborttia. No ei ollut, mutta vaikka olisikin, en olisi koskaan kertonut siitä hänelle. En ikinä. Muiden minulle tärkeiden ihmisten asiat pidin hyvin visusti häneltä salassa. Enkä edes ymmärrä, mikä niissä häntä edes kiehtoi.
Ei siis liene tarpeellista enää korostaa, miksi hänen seuransa kävi päivä päivältä raskaammaksi. (Kerran hän jopa tahtoi että olisin lähettänyt kaikki hölmöt kuvat minusta ja eräästä kaveristani
Aurasta hänelle messengerin välityksellä. Mitä hän olisi niillä tehnyt? Naureskellut, että voi vittu, marskilla on tässä yhdessä kaksoisleuka, muahahahah!?)
Niinpä, kaiken paskan jälkeen minä aloin vältellä hänen seuraansa, ei sillä että olisin pitkään aikaan edes ehdottanut tapaamista vapaaehtoisesti tai soitellut hänelle tms., ja sitten me vain ajauduimme erillemme. Mutta se, miksi palaan nyt häneen, on se, että hänen uusi harrastuksensa on minun mustamaalaamiseni kaikille, jotka vain suinkin jaksavat kuunnella (ja mielellään tietävät minut edes nimeltä).
Minä en ole puhunut hänestä paskaa kavereilleni, en tahdo puhua hänestä, enkä koe tarpeelliseksi haukkua häntä ystävilleni, jotka eivät häntä tunne. (No joo, joku saattaa nyt ajatella, että täällähän sä sitä haukut, mutta puolustuksekseni vetoan siihen, ettei kenenkään pitäisi tietää näiden tietojen perusteella kenestä on kyse, enkä ole käyttänyt täällä kenenkään oikeaa nimeä.) Hän kuitenkin käyttää ihan oikeassa elämässä nimeäni ja puhuu minusta paskaa kaikille yhtä ihanille ystävilleen, ja tämän olen huomannut mm. seuraavista asioista:
1) x-tinan ystävät mulkoilevat minua missä tahansa, jos vain satun tulemaan vastaan, ja katsovat juuri siten että
voi vitun bitch saatanan lutkahuoraämmä haistapa hevonvittu
2) edellä mainitut ihanuudet ovat lempanneet minut sosiaalisessa medissa, vaikken edes tiedä, miksi he ovat minut sinne ikinä edes lisänneet, sillä syvällisin asia mitä kukaan heistä on sanonut, on ollut ehkä
mmhm tai
ok. Mutta hyvä niin, koska nyt minun ei tarvitse itse poistaa heitä saaden vielä
se vitun lehmä poisti mut facebookista -leimaa otsaani. Ja jos heistä joku joskus yrittää lisätä minut uudelleen, niin sitä virhettä en kyllä tee, että päästäisin heistä jonkun kyyläämään tietojani. Robbie Williams suosikeissa riittäköön, eheheh.
3) Eräs ihminen, jonka ei pitäisi tietää mitään minun ja ex-ystäväni x-tinan "eroutumisesta" tuli joskus sanomaan, että on yhä halukas tapaamaan minua, vaikken x-tinan kanssa väleissä enää olekaan. Siitäkös minä riemastuin; vautsi, keilleköhän muille se on mennyt juoruilemaan ja sepittelemään
yhyy ja voi kun maaren on ilkeä ämmä, arvatkaa mitä se teki mulle se vitun lehmä buhuu -tarinaansa.
No, ainakin maailmassa on vielä yksi ihminen, joka suostuu tapaamaan minua hänen tarinansa jälkeen. Ties mitä hän sitten on mennyt selittelemään, mutta onhan se helvetin lapsellista sotkea sellaiset ihmiset tähän, joiden ei edes pitäisi tietää asiasta mitään, ja enhän minä edelleenkään käsitä, mitä pahaa siinä on, jos olen kyllästynyt olemaan ystävänä hänen paskanjauhannan kohteensa, joten mieluummin jätetään se sana 'ystävä' sieltä pois, sillä paskaa se puhuu kumminkin.
En vain ymmärrä, miksi hänen pitää mennä lehmittelemään ja mustamaalaamaan minua jokaiselle vastaantulijalle. Tai no, totta kai ymmärrän:
1) jotta minulla olisi niin hirveä maine ettei kukaan enää tahdo olla kanssani
2) jotta elämästäni tulisi vaikeampaa
3) jotta kaikki saisivat tietää, ettei minun kanssani kannata olla (keksittynä 365 uutta syytä vuoden jokaiselle päivälle +1 karkausvuonna)
4) jotta kaikki muut ystäväni hylkäisivät minut
5) jotta toivottavasti saisin potkut
6) jotta perheeni paheksuisi minua ja
hylkäisi minut
7) kyllä näitä riittäisi, mutta sanottakaan nyt viimeisenä; jotta kukaan mies ei enää tahtoisi olla seurassani.
No, lupaan lähettää hänelle onnittelukortin, jos hän onnistuu vielä viimeisessäänkin tavoitteessaan. Elämäni totaalisessa pilaamisessa. Mutta mitä jos vain välteltäisiin toisiamme ja oltaisi niin kuin ei tunnettaisikaan? Minua ei ainakaan haittaisi kävellä ohi yskimättä nyrkkiin ah niin coolina
huoraaah-köhimisiä, mutta onhan se aina ollut selvää, että toisilla vain ei ole muuta elämää ja intohimoja kuin paskanjauhanta ja muiden elämien vaikeuttaminen. Ja mitäpä sinä minun mistään elämästäni tietäisit. Se perimmäisin syy vihata minua. Yski nyt vielä vähän nyrkkiisi, niin lähetän joululahjaksi
strepsilsejä että saan kuunnella suloista vinkunaasi vielä ensi vuonna.
Love and piece, motherf*ckers.
 |
| Nerokkuutta. (c) weheartit.com |
