Ystävät eivät koskaan halua tavata

Nyt ottaa pannuun. 

Tiedättekö sen tunteen, kun on kauan jo odottanut jonkun kaverin tapaamista? Sovittu iät ja ajat sitten, että ensi torstaina nähdään. Laitat tälle viestiä ensi torstaista; et edes mitään nuivankuivaa nii mitäs me sillon torstain tehdäänkää? vaan olet käyttänyt aikaa ja mielikuvitusta niin viestin laittoon kuin tapaamisen suunnitteluunkin.

Että kuinka kiva olisi käydä leffassa. Kävisikö Magic Mike? 
Tai käytäiskö sittenkin siinä uudessa kahvilassa/vanhassa räkälässä/suosikkipizzeriassanne?
Mentäiskö Anna Erikssonin konserttiin klo 19? Mulla on jo liput. Sähän tykkäät siitä.
Tai oisko sittenkin leffailta mun luona? Ostin jo mässyt ja bisset ja kakarat on isällään.
Mehän nähtiin viimeks joskus heinäkuussa! Et oisko aika jo suunnata viihteelle sillon (sovittuna, kenties vastapuolen ehdottomana, pahuksen) torstaina.


Et mä järkkäsin sun takias vähän aikaa ja tilaa, mutta vastaus, minkä mä saan ei jaksa enää yllättää. Mullon sillon Annen bileet nii nähdäänkö vaik ens viikolla, mulle kävis maanantai ku on töissä muullon kiireistä.

Aha, ja mä tässä vaiheessa mä manaan kyseistä heppua helvettiin. Et nice, mehän sovittiin tää nimenomaan sun ehdotuksesta, ja sitten sä meet tekee juuri sen bitchmäisimmän tempun, jonka kaverille voi tehdä tällaisessa tilanteessa, että sovit sitten kivasti muuta, tärkeämpää, menoa mun kanssa päällekäin. Ja tärkeämpi meno tietty voittaa. En minä, eikä mun kakaraton kämppä tai määgik maik.

Sitä mä vain mietin, että miksi ihmiset tekee tätä toisilleen? Mä en itse ole koskaan harrastanu sitä, että oisin sopinu kavereideni kanssa sovittuja tapaamisia tahallaan päällekäin, ja ilmottanut sit jommalle kummalle minuutti ennen h-hetkeä, että ai pitikö meidän nähdä tänään? mä oon yyteris jarmol ja mennään kohta juomaan nii nähdään.. Ja siihen heitetään jatkosta tekopyhänä jotain random päivämääriä, joista ei kuitenkaan pidetä kiinni.


Mulla on aina ollut se periaate, että jos mä olen luvannut nähdä jotakuta, niin silloin mä nään. Vaikka ois Jartsan yyteribailut tai JVG:n keikka samaan aikaan, niin mä menen kahville Pirtsun tai Pertsan kanssa, jos oon niin sopinut. Mutta joillakin tuntuu olevan sangen kumma käsitys siitä, miten frendejä kohdellaan. Että ois jotenkin ihan ok jättää ilmoittamatta etukäteen, että ei toi perjantaitorstaimikälie muuten sovikaan, koska oon eilen sopinu tertun kanssa meneväni pertulle persettä näyttämään. Sorry my bad language, mutta miksei sille perttutertulle voi sanoa ei, kun on jo menoa aiemmin sopinut jonkun toisen kanssa? Millaista ystävyyttä se oikein on, kun sovitaankin selvästi jotain mielekkäämpää, usein ryyppäämistä, mun ja sun välisten leffailtojen ajaks.

Että vastedes on ihan turha soitella. Mä oon yyteris joraamas jorman kanssa, että hajoo sä vaan sinne pitäjäs teinihelvettipubiin.

Ja ihan turha ehdottaa tapaamisia jatkossa.

Palataan
Eikä muuten varmasti palata.

T. Jälleen kakkoseks dumpattu martsa.

Kun mies väittää olevansa matkalla kotiin

En ymmärrä miehiä, jotka hakeutuvat seurustellessaan yhdenillanjuttuihin. Näillä tarkoitan juuri niitä tilanteita, joissa toinen osapuoli, eli useimmiten "uusi" nainen, saa ymmärtää, että jutussa olisi ollut jotain muutakin. Nimittäin tämä klassinen ' olit oikeasti tosi mukava, mutta mulla on tyttöystävä.' Kuka tuollaista haluaa kuulla aamuseiskalta miehen kaverin sohvalla? Pitäisikö siinä sitten vain hymyillä, että kiva kun nyt muistit kertoa. Ja että ei mitään, enhän minä tietenkään mitään turhia toiveita elätellyt, en...

Minäkin olen kokenut pari tapausta, joissa mies vasta jälkikäteen päättää jutun tyttöystävä-kortilla. Kyllähän siinä tulee melko höynäytetty ja ala-arvoinen olo, varsinkaan mikäli mies ei ole eleelläänkään vihjannut toisen muijan olemassaolosta. Että sillä olikin koko ajan jossain tyttöystävä. Kenties joku, jonka kanssa juttu on jo pidempään ollut vähän on/off, joku jonka kanssa juttu on ehkä vähän katkolla, mutta joku siellä kumminkin on.

Kaikkein v-mäisintä tässä on, ettei katkosuhdemuijien dumppaaminen tule koskaan kuuloonkaan. Vaikka mies hyvin tiedostaisi suhteensa toimimattomuuden, hän ei silti jätä tyttöystäväänsä. Siinä vaiheessa meikä huokaa, miksi... ?
Surkeassa suhteessa roikutaan syystä, jota en käsitä. Menneet muistot? Ai se, kun Vilhelmiina löi avokämmenellä? Vierailu hänen äitinsä luona? Jippijee hei.
Pointtiakin oli.
Miksi täytyy seurustella, jos ei halua viettää aikaa toisen kanssa? Miksei siinä tapauksessa voi suoraan erota. Miksi seurustella, jos mies kuitenkin tahtoo irtosuhteisiin? Miksi ihmeessä pitäytyä suhteessa, joka ei toimi. Harva enää onnistuu saamaan suhdettaan uuteen kukoistukseen, mikäli todellisella pohjalla on jo käyty.

Muijanpuppelit eivät kyllä yleensä tiedä miestensä touhuista mitään. Ei niissäkään tapauksissa, joista olen valitettavasti saanut osani. Eipä ole miehillä ollut aikomustakaan kertoa näille touhuistaan ja kuka tietää, moniko tälläkin hetkellä styylaa beibejensä selkien takana ja peittelevät viikonlopun tapahtumia. Tuskinpa sitä tulee edes ajatelleeksi, koska eihän oma pikku duppelipuppeli ikinä pettäisi luottamusta, eihän?


Istun taksissa 'mieheni' kavereiden keskellä. Mies puhuu puhelimeen, hän väittää olevansa menossa kotiin. Mies on haluton keskustelemaan puhelimen toisessa päässä olevan henkilön kanssa, joka kuulostaa epäilyttävän kimittävältä mieheksi, sen perusteella mitä puhelimen läpi kuuluu. Hän kuitenkin sanoo Esan soittaneen ja unohdan asian. 
Hän sulkee luurin ja hymyilee minulle. Meillä on hauska ilta. Olemme kiltisti, mutta emme me todellakaan menneet hänen kotiinsa. Hän oli valehdellut puhelimeen, syystä tai toisesta, mutta vastapuoli ei koskaan saanut tietää, että kultipuppeli olikin kaverinsa luona yötä jonkun random ämmän kanssa. 
Random ämmäksi minähän en itseäni nimittelisi, mutta tuskinpa hänen on/off-nuijansa, jonka olemassaolosta en todellakaan tiennyt tuolloin, olisi minua kovin suopeasti katsonut, mikäli olisi tiennyt, mitä miehensä kanssani puuhasi. No mutta, kuten sanoin, me olimme kiltisti, joimme vain viiniä ja kuuntelimme musiikkia, flirttailimme ja nukuimme kyllä yhdessä. Mutta oli se mielestäni sen verran kaukana himaan menemisestä ettei siinä ihan puhtaita jauhoja hänen pussissaan ollut.

Toivottavasti sekin tajuaisi pistää arvonsa järjestykseen, ja mikäli hän ei enää tahdo olla tyttöystävänsä kanssa, tehkööt asialle jotain. Dumpatkoon tai lopettakoot irtosuhteet ja selän takana puuhailun. Häntä minä todella pidin kunnollisena ja mukavana miehenä, mutta olisihan se pitänyt muistaa, miten harvassa se laji on. Sitä minä en vain koskaan tule ymmärtämään, miksi täytyy uskotella (tässä tapauksessa minun) olevan jotain erikoista, ja myöhemmin käy sitten ilmi, että tyttöystävähän se siellä oli.

Jätä se.

Ei minulla muuta
Paljon muuta, 
Maaren

I've got another confession to make
I'm your fool
Everyone's got their chains to break
Holdin' you

Were you born to resist or be abused?
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?

Are you gone and onto someone new?
I needed somewhere to hang my head
Without your noose
You gave me something that I didn't have
But had no use
I was too weak to give in
Too strong to lose
My heart is under arrest again
But I break loose
My head is giving me life or death
But I can't choose
I swear I'll never give in
I refuse

Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Has someone taken your faith?
Its real, the pain you feel
You trust, you must
Confess
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Oh...

Has someone taken your faith?
Its real, the pain you feel
The life, the love you'd die to heal
The hope that starts the broken hearts
You trust, you must
Confess

Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?

I've got another confession my friend
I'm no fool
I'm getting tired of starting again
Somewhere new

Were you born to resist or be abused?
I swear I'll never give in
I refuse

Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Has someone taken your faith?
Its real, the pain you feel
You trust, you must
Confess
Is someone getting the best, the best, the best, the best of you?
Oh...

timmitommi ja taustatuen tarve

Tässä tervaleijonia mutustellessani (anteeksi piilomainonta) pisti taas vituttamaan. Joillakin on kummallinen käsitys, että minulla on kyllä aina aikaa. Milloin ruokkia heidän piskinsä, kuunnella miesjuttuja ja ongelmia = "Siis pitäskö mun jättää Jussi kun Teemu on paremman näköinen? Timoki on katellu mua ja dijgjgjmmjjhb....."

Vitutus lähentelee kipurajaa, kun ajattelenkin sitä huopaamista ja hyödyttömiä neuvoja milloin kenenkin miesasioiden kanssa. Ketään on ihan turha neuvoa, etenkään kun

a) minä en ole Timo, Tomi, Timmi Tommi enkä kukaan muukaan tarinan osapuolista, enkä siksi tiedä mitään timmitommin aikeista, naamanvääntelyistä tai mielenliikkeistä.

b) Neuvominen on yhtä ajanhukkaa. Kukaan ei kuitenkaan toteuta neuvoja käytännössä. Kukaan ei uskalla tehdä, mitä neuvotaan, vaan koko homma on yhtä turhauttavaa säätöä siitä mitä voisi tehdä, ja turhaa lätinää timmitommin aamutoimista.

c) Eikö ihmisillä tosiaankaan ole mitään muuta mielessä kuin miehet? Ymmärrän kyllä, että miehistä on toisinaan kiva ja ihan suotavaakin puhua, mutta se, että joka ikinen sekunti täytyy olla puimassa ties minkä taunon juomatapoja, keittää yli ja pahasti. Ja henkilökohtaisesti olen aika kyllästynyt kuuntelemaan muiden ainaisia miespulmia. Minä olen tähän mennessä joka ikinen kerta hokenut, että toimintaa! Toimi hyvä ihminen sen tommisi eteen, eivät ne miehet (yleensä) suoraan syliin putoa. Mutta nämä neuvomislätinät ovat yhtä tyhjän kanssa, mikäli neuvottu osapuoli ei kuitenkaan aio toimia asian suhteen. Mitäs vittua sitä ylipäätään sitten edes kysymään neuvoa aiheeseen 'kuinka napata timmitommi', jos sen eteen ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään?
Että tuhlaa vain aikaani ja energiaani jonnin joutavaan jauhantaan, kun puolipäivämaraton timmitommin nappaamiseksi on täysin turha.
Vielä vituttavampaa on keksiä oikeasti hyviä ja toimivia ideoita kyseiset 12 h ja sen jälkeen neuvotun osapuolen pokka ja/tai rohkeus pettää jokaisen idean kohdalla.

Mitä järkeä sitten alunperinkään on tuhlata aikaa moiseen spekulointiin, kun mitään ei kumminkaan aiota tehdä? Minä annan kyllä mielelläni neuvoja, jos niitä käytetään hyödyksi. Mutta sen sijaan en halua lukea kolmen A4-sivun mittaista viestiä facebookitse, jossa rutistaan turhasta ja pyydetään apua asiaan, jonka tämä olisi itse saanut hoidettua parissa sekunnissa. Kuten: "Laitanko viestiä Saulille? Mitä jos se on Henrin kanssa just nyt? Entä jos se ei vastaa??" Sitten novelli siitä, miten Perttu 8D:ltä silloin kymmenen vuotta sitten jätti kerran vastaamatta puhelimeen. Entä jos Saulikaan ei nyt vastaa? No se riski on otettava tai sitten voit hajota epätietoisuuteen, mutta näistä vaihtoehdoista suosittelisin suoraan ensimmäistä. Tai voithan toki vielä odottaa, että minä vastaan viestiisi seuraavana aamuna kun sen huomaan, ja kerron tämän saman, mutta siinä tapauksessa olet kärvistellyt parhaillaan jo vuorokauden. Ja ihan turhaan. Koko juttu olisi ratkennut, jos Sauliin olisi otettu kontaktia heti eikä 14 vuotta myöhemmin, jolloin usein on liian myöhäistä.

Toisinaan tuntuu, että jotkut ajattelevat, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin heidän miesasioistaan ajan tasalla oleminen. Niin kuin minulla ei olisi muuta tekemistä. Ei sitä tarvitse jokaisesta Tomin liikkeestä olla raportoimassa. Mitähän minä teen sillä tiedolla kello puoli seitsemän aamulla, että Tomi muuten kävi viime kesänä Turussa. Halusinko minä herätä siihen. En. Voinko minä auttaa asiassa jotenkin, en. Pitäisikö tässä nyt muuttaa Turkuun? Ei.
Kivat turkuilulle, mutta miksi oi miksi, siitäkin täytyy tehdä niin suuri numero. So fucking what ja minulta odotetaan 3:n viestin mittaista vastausta. Jos kyseinen hanipuppeli on käväissyt siellä 1,5 vuotta ja 18 viikkoa ja 4,3 päivää kuten asia minulle ilmoitettiin, aikaisemmin, mitä sitä enää jossittelemaan? Kyllä, kultipuppelillasi on saattanut olla jokseenkin kostea meininki. Kyllä, raksupoksusi on saattanut siten vetää kännit. Ja naiskennella. Hävittää avaimet. Lisätä sen jälkeen kauhea-Katjan kaveriksi facebookiin. Mutta se ei tarkoita, että tästä täytyisi spekuloida kyseiset 1,5 vuotta ja rapiat 18 viikkoa myöhemmin. What happened in Åbo stays in Turku.

Että mikä oli koko jutun pointti? Eikö kukaan luota enää omiin vaistoihinsa, itseensä? Tarvitseeko aina olla taustatukea siihen, että uskaltaa lähettää viestin kultipuppelille, tai sille, josta vasta myöhemmin on tulossa kultipuppelisi. Ei se kaverisi, jolle viestin laitoit, kuitenkaan sano, että älä nyt jumalauta laita sille viestiä!! Yleensä vastaus lienee perinteinen,' joo anna mennä vaan.'
Joten, tarvitseeko sitä rohkaisua hakea kuuden eri ihmisen kautta. Koko juttu olisi jo ratkennut, jos heti olisit laittanut viestiä miettimällesi henkilölle, tai jos rohkeus riittää, niin soittanut vaikka hänelle. Minusta se nyt vain ei ole kovin mukavaa kärvistellä "mitähän se nyt jos sitäjatätä "-ajatuksen kanssa, vaan minun vinkkini on toimia, vaikka se sitten vaatisikin hieman rohkeutta ja saattaisit vaikka tulla torjutuksi. Eipätietoisuus ei ole sen arvoista.

mitä tapahtui heidi montagille.

Christina Aguileralla on niin upea ääni. No, se ei ollut tämän postauksen aihe, mutta täytyy kyllä myöntää, että joinain päivinä pistää ihan kateeksi, on tuo vaan Christina niin upea!


Kyllästyttää. Ärsyttää, miten kaiken pitäisi olla yhtä kiiltokuvaelämää. Toisinaan minun on vaikea saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tänne, koska useimmat blogit ovat aika kiiltokuvapainotteisia. Mitä he jakavat; täydellisen elämänsä? Kuvat ovat aina viimeisen päälle huoliteltuja, tukka hyvin, photoshop muistettu, kämppä ja elämäntavat kohdillaan. Kukaan ei koskaan paljasta sitä oikeaa elämää: huonoja hiuspäiviä, vyötäröltä puristavia housuja, leivänkantturaa aamupalaksi, hajonnutta vessan peiliä tai likaisia ikkunoita. Kaikki on aina niin hienoa; käytetään kristalliastioita, ostetaan uusia vaatteita ja postaillaan kuvia uusista ostoksista ja blingistä. Kaikki on niin virheetöntä.

Tahtooko joku muka nähdä kuluneet parketit, vessan harmaanruskeat kaakelit tai pölyiset lattiat? No ei. Mutta kuinka moni oikeasti syö kristalliastioista ja pitää kämppänsä luonnottoman siistinä? Kenen asunto muistuttaa todellisuudessa sisustuslehtiä, kenellä on 600 euron design-valaisin ja kuka herää oikeasti tukka kiharrettuna ja blurraukset naamassa? No, jos joku ihmettelee, miksen minä postaile kuvia elämästäni, niin siinä syy. En tahdo kusettaa ketään. Ette te minun astioitani tai asuntoani halua nähdä. En ostele merkkivaatteita viikoittain tai jaksa muutenkaan pitää täydellisen elämän kulissia yllä.

Tavallaan säälin niitä, jotka käyttävät laittautumiseen tarpeettoman paljon aikaa. Jos ihmisellä ei oikeasti ole muuta tekemistä arkiaamuisin kuin herätä puoli viideltä hiuksia kihartamaan, niin kaikin mokomin, mutta ei kai muiden voi olettaa tekevän samoin? En ymmärrä sitäkään, miten jotkut käyttävät tunteja oman naamansa pakkelointiin, 2 tuntia? Mitä siinäkin ajassakin ehtii tehdä... Ehkä toisista oman naaman näpelöinti ja tuijottelu on niin mukavaa puuhaa, että siihen upottaa mielellään murto-osan koko vuorokaudesta.

Ei ole mikään uusi juttu, että omasta elämästä näytetään vain paras puoli. Facebookit sun muut profiilikuvat ovat aina vain laittautunemman näköisiä . Harvalla on itsestään täysin normaalia, arkipäiväistä kuvaa.

Joko ollaan:
1) drinkkilasi kädessä ties missä kissanristiäisissä uusi kotelomekkopäällä jota varten tarvitsi laihduttaa neljä kiloa
2) baarissa ylitälläytyneenä mahdollisesti se maaginen drinkki(imagonkohottaja)lasi kädessä, kourassa, suulla tai vierustoverin rinnuksilla, ja kaksisataa kaveria ympärillä ja kaikilla on niin hauskaa. (Jos on tarpeeksi hämärää ja pimeää ja kuva on otettu tarpeeksi kaukaa, pakostihan siinä näyttää jopa siedettävältä, eikä kymmenen muun keskeltä kukaan edes huomaa, että näytät hamsterilta.)
3) Lomalla jossakin, missä aurinko paistaa ja esitellään paljasta pintaa, mikä herättää ainakin kymmenen extra-tykkääjän huomion. Ai ihmetellään, mitä se jaripekka yhtäkkiä kuvistas rupesi tykkäämään? Siitä, jossa bikinisi näyttävät olevan kokoa xxxxs, mutta syynähän ei varmasti ole narulappujen esittely Bermudalla, vaan sisäinen kauneus kuten aina.
4) Yksin kotona seurana vain kamera ja kuvanmuokkausohjelma. Päälle puetaan mahdollisesti jotain paljastavaa, tissivaon esittely on ainakin must ja kuvia otetaan niin kauan kuin loistava otos saadaan (tai pakotetaan joku toinen ottamaan ne 450 kuvaa, jossa kumartelet kameraan olohuoneen lattialla.) Koko prosessiin voi upota jokunen tunti, mutta touhua jatketaan, kunnes loistava otos viimein syntyy. Se, missä ilmeesi on täydellinen, silmät suuret ja se, missä usein et näytä yhtään itseltäsi. Tarvittaessa kuvanmuokkaus hoitaa ihovirheet, värisävyt kohdilleen ja jopa laihduttamisen. Porukka selkäsi takana haistaa kusetuksen, mutta etenkin nuorempien kuviin satelee kommenteja "ihana!" ja "oot niin kaunis muruseni!" ja "seksikäs eukko" -kommentteja, joihin tietysti vastataan "No enhän, sinä oot<3" ja ollaan salaa niin tyytyväisiä.

Olen huomannut, että niistä kuvista, joihin käyttäjä on merkitty, usein näkee totuuden. Huom. usein. Ne kuvat, jotka joku toinen on lisännyt. Ne kuvat, joissa merkitty osapuoli yleensä ruikuttaa "hyyi poista" tai poistaa merkinnän kokonaan, jolloin jäljelle jäävät vain ne 100% täydelliset (=kusetus)otokset. Jotkut ovat jopa niin peloissaan imagonsa puolesta etteivät anna ystäviensä merkitä tai lisätä kuvia ollenkaan ja poistavat heti vähänkään peilikuvaansa muistuttavat otokset.

Jatkuvasta muokkailusta ja täydellisyyden tavoittelusta ei koidu pidemmän päälle kuin ikävä kierre. Kun parantelun on kerran aloittanut, sitä on jatkettava aina vain enemmän. Vähitellen tottuu virheettömyyteen, ihmisillä on tapana sokaistua siitä; asiat jotka eivät ole aiemmin häirinneet, onkin nyt korjattava. Kaikki tietävät tapauksen nimeltä Heidi Montag. Tämä tapaus vain ei jäänyt pelkästään fiktiiviseksi muokkaukseksi.

Ennen kuin muokaatte kuvianne tai yrittätte vetää vertoja kiinteistökaisalle, miettikää, onko se sen arvoista. Toisinaan tuntuu, ettei ihmisillä ole enää huumorintajua. Kaikessa ei voi loistaa, kaiken ei pidä olla täydellistä. Ei edes oman ulkonäön ja tässä puhuu kokemuksen ääni. Ulkonäkö ei ole masentumisen arvoinen asia. Elämässä on muutakin. Vaikka sitä on joskus hyvin vaikea uskoa, minä tiedän.

Loppujen lopuksi, kuka meitä vaatii olemaan viimeisen päälle pyntätty? Viimeisen päälle pyntätyt oravanpyörässä pyörivät turhamaisuuskuningattaret, jotka eivät tajua, että joskus on ihan suotavaa näyttää hamsterilta.

Minä olin kerran turhamainen kauneuskuningatar. Oman elämäni tähti. Mutta sitten kun omasta mielestäni kauneuteni sairauden takia muka jotenkin kaikkosi, sinne meni itsevarmuus ja itsetuntokin. Kun ei ollut enää kauneutta, ei ollut enää mitään. Koko elämä romahti, uskoin pitkään mieheni jättäneen minut vain sen takia, etten ollut hänelle tarpeeksi hyvännäköinen ja syytin muita sairastumisestani. No, olen nöyrtynyt hurjasti niistä ajoista ja nykyisin tunnen sääliä heitä kohtaan, joilla ei ole muuta elämää kuin muiden tuijottelu nenän vartta pitkin. Ennemmin tai myöhemmin se kostautuu, siitä olen varma.

Pahaltahan se tuntuu, kusipäiden mulkoilu, mutta ei se siitä puuterin lotrauksella vähene. Minä olen kohdannut sen faktan, että näytän siltä, miltä näytän. En minä voi ulkonäköäni muuttaa. Se, että minä enää itkisin menneen perään, ei muuta mitään. Kohti tulevaa, kohti parempaa, mutta ei enää koskaan turhamaisuuteen ja ylimielisyyteen.

pertsa ja kilu

Heippa. Paljon on tapahtunut siitä kun viimeksi kirjoitin. Olen pahoillani tästä pitkästä tauosta, mulla on ollut taas eräänlainen laskukausi jos niin voi sanoa, ei ole huvittanut kirjoitella mitään, ja kaikki on vituttanut niin suunnattomasti.

Aiemmin vihjailin eräästä miehestä, no, se mies jäi aika lyhyeen, ''yllättäen''...
Oli mukavaa, mutta sitten hänellä ei kaiketi napannut riittävästi, eikä totta puhuen minullakaan. Joten uutta putkeen ja putkeahan tuli. No, se putki oli elämäni toivottavasti viimeinen virhe, eikä kyseinen henkilö koskaan kiinnostanut minua lainkaan. Menin hänen luokseen erään baari-illan jälkeen, mutta miksi niin tein, sitä en tiedä. Loppujen lopuksi jouduin sanomaan hyvin rumasti, jotta se lopettaisi soittelun ja viestittelyn. Sinänsä siltä ihan -minua ällöttää sanoa näin- hurmaavaa, ehdotella kävelylenkkejä ja leffoja, mutta kun ei nappaa niin ei nappaa. Koko mies sai minut jotenkin tuntemaan oloni paljon alempiarvoiseksi. Ei kovin mukava tunne. Ja sitten kun asiasta on pariin otteeseen huomauttanut, alkaa vain vituttaa moinen takertuminen, sitten mä lopetin sen viesteihin vastaamisen, koska mulla oli tärkeämpääkin tekemistä ja ajateltavaa koska eräs rakas läheiseni oli aika huonossa voinnissa tuolloin, ja sitten tajusin, että ei se lopeta soittelua ellen mä itse sano ei. Vittuuntunutta vikinäähän siitä seurasi: kuinka olin muka kapeakatseinen ja tehnyt päätelmät liian nopeasti, että eikö me olisi voitu vielä tapailla, mutta oli kyllä minun vikani, että koskaan annoinkaan hänen olettaa mitään muuta, koska minua ei totta vie kiinnostanut.

No, tämän tapauksen jälkeen tuli kolmas mies, jota olin katsellut jo kauan aikaa. Ja sen pidemmittä puheitta, selvisi lopulta että hänellä oli ollut tyttöystävä kaiken aikaa. Jollain tapaa olen menettänyt uskoni uskollisiin miehiin. Mikä siinä on, että tämmöinen pikku juttu kuin oma muija, tyttöystävä, friidu tai freeda jää mainitsematta? Ei ollut meinaan, ensimmäinen kerta.

Ja noh, eräänä iltana viikko sitten, kerroin eräälle ystävälleni tästä. Häneltä herui kahden sekunnin sympatia ("no voi vittu, miehet on niin sikoja") ja sitten alkoi rumba siitä, miten häntä kaikki miehet piirittävät ja kenet hän oikein valitsisi lukuisista vaihtoehdoistaan, jotka ovat kaikki tietenkin häneen aivan lääpällään.

Ei siinä mitään, nyt joku voisi heittää pöytään kateus-kortin, mutta vittuako minä siinä kadehtimaan rupean, kun olen juuri saanut selville, että oma mieheni onkin koko ajan omannut tyttöystävän. Mikä sympatian määrä minua kohtaan. En minä nyt mitään sääliä olisi kaivannutkaan, mutta vähän tilannetajua? Ihmisillä ei muutenkaan tunnu olevan enää mitään käsitystä myötätunnosta; ruvetaanko tällaisessa tilanteessa sitten puimaan tämän kaverin omia miesasioita, jotka ovat niin hyvin kuten aina?? Olisin odottanut vähän enemmän symppaamista, ja rehellisesti sanottuna minua ei olisi vittuakaan kiinnostanut pohtia, mitä jorppe tai pertsa uudella viestillään tarkoitti. Olkoon tämä sitten vaikka itsekeskeisyyttä, mutta mukavampiakin keskusteluja juuri eronneena on käyty kuin pertsan panotaidot tai jorpen sukulaissuhteet.

Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt työhöni. Kyseinen yritysfirmapaskaräkälä irtisanoo väkeä ensi kevääseen mennessä ja voin vain arvata kuinka korkealla minun pisteeni silloin ovat... Siksipä olenkin miettinyt, taas, uuden elämän aloittamista jossain hyvin kaukana täältä. Kuten vaikka Turussa. Tampere, Vaasa tai Pori? Mutta toisaalta, auttaisiko se jotain. Mitä se muuttaisi?

bitch, please

Nyt minä olen se vittumainen hemkilö, joka sanoo 'palataan' muttei koskaan tarkoittanut sitä.

loppukesämietiskelyt

Minä kuvittelin aina, että minun mieheni olisi pitkä ja tumma. Sillä olisi kiva auto ja asunto. Silloin minä olin 12.
Nyt, vuosikymmen myöhemmin, minä olen ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana ihastunut luonteeseen, eikä miehellä ole edes tummaa tukkaa, vaikka yläasteaikoinakin vakuuttelin olevani tummiin ja tulisiin päin. Little old, me..

Mutta jotta elämä ei pääsisi liian herkulliseksi, lähipiirilläni ei ole juuri nyt kovin helppoa, koska eräs minulle ja muille hyvin tärkeä ja läheinen henkilö sairastui vakavasti lähiaikoina, joten siitä johtuu myös se, etten ole oikeasti, tällä kertaa ihan oikeasti, ehtinyt ja pystynyt käymään täällä valittelemassa omasta elämästäni, kun jollakulla toisella on asiat huonommin, ja olen ollut hänen tukenaan.

Minä lupaan palata pian (niin niin, "palataan" kuten aina) mutta tällä kertaa oikeasti. Lomat on lomittu, mutta mä odotan oikeastaan jo syksyä ja pimeneviä iltoja. Toisaalta mä olen huolissani 1) läheiseni puolesta tämän sairauden takia ja 2) uuden ihastukseni puolesta minun takiani, koska viime aikoina olen huomannut vain janoavani huomiota ja sitä saatuani kyllästyn ja huomaan pian siirtyväni seuraavaan.. Tämä ei ole hyvä asia, koska useimmat miehet ovat ihan tosissaan olleet kiinnostuneita minusta, ja se onkin vain minun vikani, kun en ole tarpeeksi selvästi ilmaissut, etten halua heidän kanssaan minkäänlaiseen suhteeseen tai juttuun, mutta vastedes yritän välttää vastaavanlaiset tilanteet. Ehkä sain jonkinlaisen sitoutumiskammon entisen suhteeni päätyttyä, mutta se juttu oli alusta alkaen yhtä säätämistä ja vonkailua.

Aurinkoista loppukesää! Ei mennä asioiden edelle..

mitä naiset miehestä haluavat

En ymmärrä hölinää siitä, että ennen kuin voit edes ihastua keneenkään, ihastuksen kohteesi täytyy saada ystäviesi hyväksyntä. Ja tämä hyväksyntä kattaakin sitten hieman enemmän kuin "ihan ok, joo ota toi. ja nappaa vaan" -lätinät.

Minä en koskaan ole kysynyt kenenkään mielipidettä, vaikka joskus olisi voinutkin. Mutta miksi pitäisi? Minun tunteeni eivät ainakaan muutu, vaikka ystäväni sanoisivat ei, tai yrittäisivät parittaa jollekin omasta mielestään 'kyllä':lle. Tunteita ei voi pakottaa... Ja tässä vaiheessa kaikki ystäväni huokaavat ja antaisivat mielellään saarnan siitä, millaisiin idiootteihin minulla on tapana ihastua, ja muistuttaa eräästä tapauksesta, josta he eivät alun alkujaankaan pitäneet eikä mikään sitten päättynytkään niin loistokkaasti, mutta olen kieltäytynyt kuuntelemasta kenenkään suunnalta mitään tämän suuntaista: minähän sanoin (että) ...


No joo, palattaessa taas minuun, minä en ole koskaan antanut kovinkaan suurta painoarvoa ystävieni mielipiteille. Koska
A) suurimmassa tapauksessa heillä ei ole ollut mitään valittamista miehistä tai
B) vaikka olisikin, vastaus olisi kuitenkin jotakuinkin tätä luokkaa: "te ootte niin ihana pari" mutta silti valmistaudutaan jo saarnaan "mitä mä sanoin.." ja puistelemaan päitä ja kaivelemaan nenäliinapaketteja esiin, vaikka kyllähän ystävien nyt pitäisi tietää, etten mä miesten takia itke ja
C) en tykkää siitä, että vaaditaan miehiltä liikaa.


Esimerkiksi;


Paras ystäväni, joka on minulle hyvin rakas ja läheinen ja liibalaaba kyllä hän ymmärtää, vaatii miehiltä(ni) aivan liikaa. Tai oikeastaan ihan mahdottomuuksia. Etenkin omalta, tulevalta, mieheltään, jota hän ei siis vielä ole tavannut, mutta tulee tietysti löytämään, niin kuin me kaikki.

Hänen unelmiensa mies on tietysti jumalaisen komea. Mutta komeus itsessään ei riitä. Siitä hän on sakottanut minua; minua, joka liian usein (lue: AINA) ihastun miehiin, jotka aivan, komeudellaan viehättävät minua, ja tästä syystä en siten löydä itselleni miestä, joka osaa arvostaa sisäistä kauneuttani. Kuin Cosmosta. Saijalle komeus ei kuitenkaan riitä (missä hän siis eroaa minusta, ainakin omasta mielestään). Hänen miehellään täytyy nääs olla rahaa, vaikka hän väittääkin ettei se muka ole tärkeää, mutta niin vain tuntuu olevan, sillä ei niitä omakotitaloja ja lomamatkoja, jotka mies siis kustantaa, puussa kasva. Lisäksi miehellä täytyy olla hieno auto, mikään tylsä ja vanha malli ei riitä, pitää olla kiiltävä ja kunnon merkkiä. Ei japanilaisia, ei mikään epämääräinen skoda.
Miehen pitää luonnollisesti myös käydä töissä, saada sitä tiliä, mutta uraohjus ei saa olla. Se vain on hieman ristiriitaista, eikö; yleensä uraohjukset myös nettoavat eniten, mutta tietysti Saija löytää miehen, joka nostaa kelpo löniä vaikka sohvan pohjalla maaten.

Lisäksi miehen täytyy olla tossun alla, vaikka eihän sitä tietenkään näin ilmaistu, mutta mies ei saa olla saamaton, maata sohvalla (tekemättä mitään), olla riippuvainen facebookista tai muutenkaan viettää aikaa siellä, katsoa televisiota liikaa (yli tunnin päivässä kaiketi), syödä epäterveellisesti tai vetää kännit, käydä baarissa tai tykätä liikaa jääkiekosta tai muusta vastaavasta, josta hän ei itse pidä. Eli toisin sanoen olla melkein kuin ex-mieheni.

Lisäksi miehen tulee olla hyvässä kunnossa, ja tällä hän todellakin tarkoittaa sitä. Minulle riittäisi ihan normaalikuntoinen mies, koska en itsekään mikään fitness-fiona ole, joten en sitä vaadi, tai toivokaan, mieheltäni, mutta Saijalle on välttämätöntä, ihan oikeasti, kuten hän on sanonutkin, että miehellä on sixpäck (ei nestemäinen). Että vatsapuoli on teräskunnossa samoin kuin muu kroppa. Kerran hän puhui ohi suunsa eräästä tuttavastamme, jonka mies oli ammattiurheilija; "eihän sillä (miehellä) ollut edes kunnon vatsalihaksia." No, veikkaisin Elinan ihastuneen johonkin muuhun, ja kenties se jokin muu kompensoi sitten sen, etteivät vatsalihakset näkyneet kuin kirurgin veitsellä leikkattuna.

Minä olen aina ajatellut, että mieheltä (tai naiselta) voi vaatia saman verran, mitä itsellä on antaa takaisin. Jos tahtoo timmin vatsan omaavan miehen, pitäisi ehkä miettiä, onko itsellä vastata samalla mittakaavalla. Samanlaiset ihmiset tuppaavat löytämään toisensa. Olisi vähän sama kuin mies vaatisi kumppaniltaan timmiä takalistoa tai koon 70DD povea, ja jos sellainen löytyy niin asettakoot ihmeessä toisilleen vaikka mitä kriteerejä. Minä en jaksa listata piirteitä tai asioita, jotka mieheltä on löydyttävä tai muuten hän ei muka jotenkin kelpaa.

Maailmassa kun on hyvin vähän miehiä, jotka ovat kohteliaita, kilttejä ja kunnollisia, mutteivat tylsiä, arkoja tai uraohjuksia, ja jotka silti tienaavat kivasti ja tahtovat käyttää kaiken rahansa sinuun. Lisäksi kun heidän vielä pitäisi olla tietyssä kunnossa, riittävän pitkiä (kyllä, sieltäkin) ei ali- eikä ylipainoa, ei sairauksia, ei kaljuja, ei pitkätukkaisia tai rastoja, ei lävistyksiä eikä tatuointeja. Ei tupakointia, nuuskaa tai huumeita. Ei edes alkoholia, ja tämä kohta drunk nationilla on varsin vaikea täyttää täyttäen myös edellä mainitut kriteerit.. Kunnon asunto ja auto löytyvät tietysti ja mukavat kaverit ja perhe. Jos mies lähtee mökille kavereineen, hän ei rellestä, ottaa max. 1 juoman ja käyttäytyy. Mies on uskollinen, sosiaalinen, muttei kuitenkaan liian sosiaalinen. Plussaa melkeinpä on, jos hänellä ei ole aiemmin ollut pitkiä suhteita ja siten exiä. Miehen pitää olla huomaavainen ja muistaa merkkipäivät. Pitää yllättää.

Ehkä se oikeanlainen kemia ja syttyminen tulevat sitten jossain listan häntäpäässä. Kuten sijalla 237. Joku toinen voisi sijoittaa kyseiset seikat vaikka top-3:een, mutta onhan absolutisti-sixpäckisti kohteliaita komistuksia varmasti vaikka muille jakaa. Ja ai niin, täytyyhän sillä nyt olla kunnon sukunimikin. Ei mikään Taavi Tavallinen kelpaa. Onhan jo etunimi itsessään niin karmaisevan juntti, sukunimen 'nen'-lopusta puhumattakaan.

En tiedä, onko sitten parempi tyytyä vaihtoehtoon B, kuin tippua kärryiltä jo ensimmäisen palstan aikana siitä, kuinka monessa kohtaa se sinun ihastuksesi on jättänyt täyttämättä edellä mainitut kriteerit. Oma tuleva puppelini ainakin jättää täyttämättä yhden jos useammankin seikan, mutta olen toisaalta huomannut jo pidemmän aikaa kuuluvani niihin ihmisiin, jotka osaavat jo sijoittaa kemian listan kärkipäähän.

aistikaa sarkasmi

Sain tänään kuulla saarnan eräältä ulkomaalaiselta ystävältäni. Eräältä ystävältäni, joka ei voi käsittää tällaista pelleilyä, kuten hän asian sanoi. Ja mitäkö pelleily koskee? No miehiä tietysti. Tai erästä tiettyä vaihteeksi. Ei entistä, ei nykyistä. Jotain, josta en ota selvää.

Istuimme kahvilassa. Oli iltapäivä. Pelleilyni kohde istui metrin päässä. Rohkaistuin kertomaan hänelle, mistä oli kyse. Että kaupungin nicest ass sits there. Eri maasta oleva ystäväni ei voinut ymmärtää, miksen heti mennyt juttelemaan tälle. Minä yritin selittää, mutta selitykset olivat juuri niin typeriä kuin aina: sen kaverit istuvat tuossa, entä jos tuo yksi on sen tyttöystävä, en mä kehtaa.

Mutta nyt jälkikäteen ajateltuna, eihän sitä ikinä tiedä. Nicest ass olisi saattanut olla muillakin tavoin erittäin nice, mutten saa tietää, koska ujoilin itseni ulos tilanteesta. Ystäväni kulttuurissa hän olisi jo juttelemassa kiinnostuksenkohteensa kanssa.
Mutta ei meillä. Jos minä olisin mennyt juttelemaan, olettaen ettei kyseinen nainen ollut hänen tyttöystävänsä, kuvitellaan seuraavat tilanteet:

a) Menen sanomaan hänelle jotain. Ensin täytyy miettiä, mitä. Jos pelmahdan paikalle sanomalla 'terve' minulla pitäisi olla jotain muutakin asiaa. Jos kuitenkin oletetaan, että sanoisin vain terve, hänen ystävänsä kääntyisivät ympäri olettaen meidän tuntevan. Sitten kun nicest ass ei tunnekaan minua, tilanteesta tulee vaivaantunut, sillä kukaan ei tiedä mitä sanoa. Siinähän voisi jopa nolostuttaa.


b) Keksin jotain osuvampaa, kuten: "Luetsä tota lehteä?", jolloin hän todennäköisesti vastaa ei ja minä saan sanotuksi kokonaisen lauseen. Ystävät saattavat katsoa, että jaaha, toi tahtoi sitten lukea kaksplussaa että mikäpä siinä vai yrittiköhän se sittenkin iskeä ton. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaksplussan lainaaminen tapahtuu hyvin nopeasti yhdellä repliikillä, ellen sitten heitä perään: "Luetsä tätä usein?" Tai

c) Sanottuani tai kysyttyäni jotain hän vastaa kokonaisella lauseella ja vähät välittää, mitä ystävät tuumaavat, kun koko kaupungin nicest female ass tahtoo lainata kaksplussaa tai gti:tä tai mitä tahansa siinä sitten ikinä onkaan. Nicest male ass ei vaivaannu, vaan on suorastaan mukava ja kohtelias ja saattaapa yltyä esittämään jokusen kysymyksen itsekin. Kuten: "Käytsä täällä usein?" tai aiemmin mainitun ja varmasti erittäin toimivan "Luetsä tätä usein" tai sitten jotain muuta, jolla saadaan ass pysymään sillä taajuudella vielä tovi. Ehkäpä sitä saattaa vaikka pyllähtää ja jakaa suosikkinsa gti:n historiasta. Ja kappas, amerikan- ja muita rautoja muistellessa sitä onkin hurahtanut kolme tuntia ystävätkin ovat vain hävinneet johonkin (tai istuneet hiljaa 3 tuntia tai osoittautuneet mukaviksi ihmisiksi) ja bam; sielunkumppani on löytynyt.

Ehkä se on vain suomalaisessa asenteessa ja kasvatuksessa, että vaihtoehtoon c) on niin vaikea uskoa. Tai sitten siinä, että muut ihmiset ajattelevat aina, että mitä toi nyt noin teki?

Mutta vaihtoehto c) on silti niin houkuttavan toteutuvissa.

niks naks

Netti ei toiminut täällä minun 200-huoneisessa kattohuoneistossa neljään päivään, joten syy poissaoloon ei tietenkään ole siis ollut minussa, vaan siinä että jokin kaapeli jossain sanoi naks.

Kävin lääkärissä taas vaihteeksi ja nyt ne viimein laittoivat mut syömään jotain (muka?) voimakkaampaa pilleriä, jonka vaikutuksia pitäisi odottaa 6 kuukautta edellyttäen selibaattia ja absolutismia. No, pienillä poikkeuksilla kenties, toivottavasti tämä kuuri sitten toimii. Ja sehän toimii. Minä päätin uskoa niin (aina siihen asti, kunnes alkaa vituttaa ja ketuttaa niin mahdottomasti). Ja siihen asti, kun kaikki maailman ihmiset päättävät järkätä oktoberfestit parvekkeellaan, eivätkä kutsu maailman ihaninta naapuria (=minua) ja kilistelevät tuoppeineen aamuneljään asti. Ei sillä, että minä kaljaa joisin.

Ja koska paskan lätinä on niin mukavaa, niin nuristaan nyt siitäkin, miten kukaan ei koskaan ole mihinkään säähän tyytyväinen. Ensin valitetaan, että voivoi kun on kylmä ja kaivataan kesää. (Tämä valitus tapahtuu yleensä talvella. Tai kevällä. Tai Suomen kesässä.) Mutta sitten kun on sitä lämmintä, tulevat hyttyset, paarmat ja muut ötökät, joita kaupunkilaislapset ja lapsenmieliset (yleensä naiset) pelkäävät niin, etteivät kenties uskaltaudukaan nurmikolle itseään käristämään. Ja sitten tietysti media päättää jo puuttua peliin, etteikö nyt vain tosiaan kävisi niin, että kaikki bikinibeibet jäävät kotiin makoilemaan eivätkä suuntaa julkisille paikoille beibeilemään, mikä 6-kymppisen toimittajan mielestä varmasti on sangen ikävä ja surullinen juttu. Ja niinpä sitä sitten taas kaivellaan vanhoja "HUH hellettä!" -otsikoita ja tyrkytetään jokaisesta lehdestä ja kanavalta samaa KESÄKELIT SAAPUVAT -OLETKO VALMIS?? -soopaansa, johon normaalit ihmiset turtuvat ensimmäisen " huikean helleaallon" jälkeen, kun lämpömittari käy korkeimmillaan juuri +22 asteessa, jos mittari on ujutettu juuri sopivasti aurinkoon. 

Ja koska kesästä puhutaan, niin toinen ikuisen urputuksen, ja toisilla pelkäämisen aihe, ovat ukkoset. Repikää sähköjohdot pois, istukaa autossa koko kesä ja ottakaa ukkosvakuutus! Kaikesta saa ongelman, mutta maantietoa enemmän kuin pakollisesti opiskelleena, mielestäni on ihan luonnollinen ilmiö, että ensin kun on ollut riittävän kauan riittävän kuuma, tulevat ne toiset ilmamassat jostain vyöryttäen toisia ilmamassoja jonnekin, ja joo, nyt joku alan asiantuntija miettii, että hetkinen, tässähän puhutaan tornadojen synnystä. Jep. Niin kuin mä nyt oisin muistanutkaan, mistä joku ukkonen saa alkunsa. Ja on siitä maantiedon opiskelustakin jokunen vuosi.

Mutta ei ole opiskelut menneet hukkaan! Tollainhan ne trombitkin syntyvät! Ai mitkä TROMBIT?! No ne trombit, joista varsinkin iltapäivälehdet tykkäävät kohista, kun pihtiputaan mummot ovat raportoineet niille jostain vähän tavallista suuremmasta tuulahduksesta, ja sitten lisätään parin vuoden takaisia kuvia kaatuneista puista ja puhelinpylväistä ja pelotellaan hyväuskoisia ilmastonmuutoksella ja sillä, että jos vielä lämpenee niin Pihtiputaallakin trombeilee joka päivä!

Ja sitten ollaan jo syksyssä ja harmitellaan, että kesä meni ja oli niin lyhyt. Että mitään ei ehtiny tekemään. Piti sukuloida ja olla töissä helteillä (se maaginen +22 joka ei edes pilkunviilajan mielestä olisi maantieteellinen helleraja) ja kuunnella kakaroiden kitinää auton takapenkillä matkalla Puuhamaahan. Ja sitten se autokin hyytyi ja ukko sammui.

Joten mitäpä tässä enää horisemaan; siellähän on upea päivä tulossa (jos tykkää pilvisestä ilmasta ja ukkosMYRSKYISTÄ!) Kai luitte eilen tekstitv:stä, miten ukkosrintaman etenemisestä raportoitiin jatkuvasti? Ensin Satakunnassa, sitten Keski-Suomessa, Kainuussa, Oulun seudulla (vai onko sekin Kainuuta) ja siitä edelleen eteenpäin... Vielä kun ois saanut hienoa kuvaa niistä ukkosvakuutuksen ottaneista ihmisistä, jotka pitelee itse veistämiään talismaaneja kätösissään ja kyyristelevät ikkunoiden eteen kasatun huonekalupinon takana.

Kaikesta saa ongelman. Tietty ymmärrän sen, jos on joskus jäänyt sortuvan talon tai bajamajan alle (puukin käy) niin ukkosen pelkääminen on ihan inhimillistä. Hysteria on kuitenkin ihan naurettavaa, tiedän oikeasti tapauksen, jossa eräs pariskunta istuu keskellä huonetta ja rukoilee voodoota leikkien, mutta jotten menisi yläkerran naapureideni yksityiselämään, höpistään nyt vielä hetki siitä miten minä en koskaan ole pelännyt ukkosta. Meillä pentuna me mentiin aina kyyläämään rannalle, jos tuli ukonilma. Ei me veteen saatu mennä, mutta siellä me analysoitiin koko perhe, että voi miten jännää, ja tsekkailtiin broidin kanssa, onko ne aallot korkeampia kuin minä. Sitten kun eka salama rysähti lähisaareen, niin taidettiin siirtyä sisälle analysoimaan ja repimään sähkölaitteiden johtoja. Jääkaapin johtoon ei tietenkään saanut koskea, koska pitihän pullakahvien pysyä kylminä, jotta ukkosenanalysointiherkut ovat valmiina odottamassa. Minusta ja veljestä se oli vain jännää, kun ei kerran päästykään ajamaan mökille tielle kaatuneiden puiden takia. Jotkut muut olisivat voineet olla kauhuissaan kuusen oksien päällä hyppelystä, jotta siitä voisi ajaa autolla helpommin yli, ja kyllähän meidän jetta siitä yli menikin, paremmin kuin jotkut citymaasturit keskellä puskaa, ja olihan se todella jännää kykkiä autossa varmaan tunti, kun isä ja naapurisetä sahaavat puuta kaatosateessa ja sisarukset M&M syövät jäätelöä autossa naureskellen tuulilasinpyyhkijöille. Eihän sitä vakavuutta silloin tajunnut, että joku puu olisi voinut rysähtää uudelleen vaikka naapurin Veikon päälle tai pahimmassa tapauksessa meidän Jettaan, jolloin jätskihetki olisi ehkä vähän keskeytynyt. Sittemmin kun isä hankki bemarin, olivat jätskihetket (varsinkin suoraan litran pahvipaketista) kiellettyjä, ja eipä olisi taidettu pahimpaan ukkosaikaan enää suuntaillakaan kylille ostoksille (koska bemarit nyt vaan ovat niitä autoja, joilla ei ajella kuusenoksien yli.)

Kaikkea voi pelätä ja hysterisoida, varsinkin nykyisenä media-aikana, koska mihin tahansa tuntuu nykyään kuolevan tai sairastuvan ja onhan se oma koti kaikelle moiselle aika immuuni. Huom. 'aika.' 

Ehkä minäkin mietin tänään, uskaltautuako ulos, jos vaikka joku meteoriitti sattuisi putoamaan päähän. Paitsi olisihan siitä nyt varoitettu Iltalehdessä, joten menoksi, sanoi hanoksi, ennen kuin kuoppaan kompastui ja päänsä löi. 

Propsit noin nerokkaasta lauseesta eräälle toiselle naapurille, mutta ei hänestäkään nyt sen enempää.

Käykää ulkona.

miltä tuntuu saada tietää, kun "ystävä" on valehdellut kaikesta

Mä en osaa nyt sanoa, miltä musta tuntuu. Hetki sitten sain juuri, kenties hieman kyseenalaisin keinoin, tietää, että nyttemmin jo entinen ystäväni, jota x-tinaksi täällä on nimitetty kautta aikain, oli valehdellut mulle aivan kaikesta. Kaikesta.

Sanotaan, että vielä viime vuoden lopulla olimme kavereita. Niin, kavereita, emme ystäviä. Emme enää pitkään aikaan. No, vasta nyt, vasta tänään minä saan tietää hänen mm. tuolloin seurustelleen, eikä hän koko aikana, koko tekopyhän feikin ystävyytemme aikana maininnut minulle asiasta. Ei sattunut muistamaan sellaista pikkuseikkaa kuin, niin muuten, mulla on poikaystävä. Et mä en olekaan sinkku, vaikka niin annoin uskoa. 
What the f.. Enkä mä tähän päivään asti osannut kuvitellakaan, että multa olisi pimitetty jotain tuollaista.

On totta, etten minäkään tuolloin ollut enää pitkään aikaan kertonut hänelle kaikkia asioitani, mutta kyllä hän tiesi, seurustelinko minä vai en. Kyllä hän tiesi pääpiirteet, ja jos hän kysyi, seurustelinko, kyllä minä osasin vastata totuudenmukaisesti kyllä tai ei riippumatta siitä, halusinko kertoa hänelle kaikkea. Sen sijaan hän, joka on ylisti ystävällisyyttään ja oli olevinaan niin hyvää pataa, on valehdellut mulle koko ajan tällaisista asioista. Eikä tämä ollut ainoa juttu, jonka hän unohti kertoa. Ja muunteli sitten hieman toisenlaiseksi.

Juuri äskettäin minä vasta tajusin, että hetkinen, eihän hän koskaan kertonut minulle omista asioistaan. No enhän minä ehkä kysellyt joka päivä, että tervepä terve, ooksää viälkii sinkku, mutta kyseleekö nyt kukaan ihmiseltä, jota luulee ystäväkseen, että onko tämä sinkku, koska kai sen ystävän nyt olettaisi mainitsevan kysymättäkin, jos näin ei yhtäkkiä olisi? Ja koko ajan se utelee mun miesasioistani, ja jos vahingossakaan puhe kääntyy häneen, on vastaus "no eiihän niissä mitään." Ja emää vittu tiiä, ihan sama."


Okei joo. Kyllä mä olen hieman loukkaantunutkin siitä, ettei se todellakaan kertonut mulle koko aikana tästä poikaystävästään tai mistään siihen liittyvästä. No pirun hyvin se onnistui kyllä kaiken peittämään. Meinaan, että enhän mä tajunnut koskaan edes epäillä, että yhtäkkiä sillä olisikin joku jätkä jossain, vaikka asia oli tullut esille useaan otteeseen, sillä vastaus oli silti kieltävä. Nyt siitä sitten paljastuukin, että kappas, tyyppi saattaa edelleen seurustella, vaikka mitäs se minua enää kutkuttaa, koska eihän sekään minun parisuhdetilanteistani lehmän vertaa tiedä, mutta että vielä kaveruutemme aikana meni ja pimitti jotain tuollaista.

Muistan elävästi erään tilanteen. Hän on kutsunut itsensä mukaan seurakseni pyörimään kauppoihin. En olisi kaivannut hänen seuraansa, sillä olisin tahtonut olla yksin, enkä jaksanut sillä hetkellä nähdä ketään. Hän valittaa tavallisista asioista; tietyistä ihmisistä, rahasta (no pyytäisi siltä perhanan isältään taas) ja opiskeluista ja töistä ja kaikesta mikä vähänkään saattaisi vituttaa. Minä kiertelen vaaterekkejä ja mietin, mitä ruokaa tekisin illalla. "No mites miesasiat?" havahduttaa minut tarjousbroilerin ihmeellisestä maailmasta ja mulkaisen häntä äkäisenä. Tietty, hän kutsui itsensä vain udellakseen miesjutuistani. Ja kertoakseen niistä eteenpäin. Tuttu stoori. Mutta tällä kertaa minä osaan jo tämän tarinan. "Eipä mitään", minä puhun puoliksi totta, jättäen mainitsematta sen henkilöstön uuden tyypin, koska en halunnut vielä spekuloida olemattomuuksilla. Ja olinhan minä edelleen sinkku.
Käännyn kyllästyneenä ympäri välttääkseni lisäkysymykset. Tutkiskelen kenkiä ja hän siirtyy kauemmas. Koen velvollisuudekseni kysyä takaisin. Hän mutisee vastaukseksi juuri niin kuin arvelinkin: eipä niissä mitään ihmeellistä. Ei mitään mainintaa aiheista 'seurustelu', 'poikaystävät' tai edes 'yhdenillanjutut'. Ja niistäkin minä saan tietää vasta nyt.

Minulle hän aina väitti olevansa puhtoinen pulmunen. Minä sain hirveät huorayskinnät nyrkkiin jo sillä perustein, että joku katsoi suuntaani (lue: persettäni).  Samaan aikaan hän itse on h****illut pitkin kyliä, oli sitten varattu tai ei, ja tietysti muistanut aina välillä moralisoida toimintaani (lue: varattujen miesten kanssa puhumista. No kellekös minä sitten puhuisin, kun 3/4 miehistä, joille minun täytyy jo työni puolesta puhua, on jopa naimisissa?)

No mutta. Tulipahan selvyys sillekin, ettei häneen ole koskaan voinut luottaa. Koko ajan hän oli sanonut minulle yhtä, mutta todellisuudessa mikään ei pitänyt paikkaansa. Puhelinnumero oli ehkä aito, mutta mikään muu, tuskin oli. Kaikki, mitä hän menneisyydestään "paljasti", kaikki mitä hän väitti olevansa, oli pelkkää kusetusta. Mikään, mitä hän väitti olevansa ei ollut totta. Että sellainen such a good friend. Such a nice, little, cute, tiny, innocent girl.


Ja nyt sama tinycutelittleinnocent levittelee minusta ties mitä jokaiselle, joka vain suinkin jaksaa kuunnella. Kun mietinkin, mitä hänelle sanoin. JA kun mietinkin, mitä jätin hänelle sanomatta. Luojan kiitos, luotin omaan arviointikykyyni. Hän oli alusta asti arveluttava, ja viimeistään nyt parin mutkan kautta tosin, sain tietää koko aikani olleeni oikeassa hänen motiiviensa suhteen meidän cutelittleinnocent-ystävyyteemme liittyen. Miksen minä silloin tajunnut epäillä mitään, kun hän ei koskaan kertonut omista asioistaan, vaan jo pakkomielteisesti uteli omistani (ja vähän muidenkin; kuten veljeni ja tämän tyttöystävän x-tinalle erittäin kuulumattomasta yksityiselämästä). Voikaa hyvin M&C. 


Onneksi opin jo pentuna kyseenalaistamaan.

miltä tuntuu olla ruma?

miltä tuntuu olla ruma

1

Joku oli päätynyt tänne mun blogiini yllä mainituin hakusanoin. Pitäisiköhän tässä itkeä vai nauraa.. No, toivottavasti vastaus löytyi..