Viimeisen parin viikon aikana olen aloittanut kirjoittamaan tätä postausta vaikka kuinka monta kertaa. Joka kerta olen kuitenkin lopulta silmäillyt niitä tyhjiltä tuntuvia sanoja ja skrollannut hiirellä näytön oikeaan yläkulmaan - punainen rasti - klik klik - ja palannut alkuun.
Kaikki sanat tuntuvat ihan tyhmältä, minä ajattelen, kun yritän yskiä ajatuksiani paperille - tai tässä tapauksessa tyhjälle näytölle. Viimeiset pari viikkoa mulla on ollut paitsi megakiireistä kouluhommien kanssa, jotka tapansa mukaan kasaantuvat kaikki aina samalle ajalle, myös tosi mitäänsanomaton olo. Olen vain haahuillut ja laahuillut ympäriinsä saamatta oikeastaan mitään aikaan - mikä tietenkin ennestään lisää vain sitä ahdistusta, mikä tekemättömistä asioista aiheutuu.
Ja koska elämä ei koskaan pääse liian helposti, lisättiin tähän vielä kuume, joka kesti viikon (ah sitä auvoa ihanuutta ja 24/7tuskanhikeä) ja vielä se, että eräs parhaista ystävistäni erosi juuri kolme vuotta kestäneestä suhteesta ja luonnollisesti apuahan siinä kaivattiin.
Ja nyt se tapahtuu taas. Olen kirjoittanut tätä puoli tuntia, ajatukset harhaillen milloin missäkin, rusinoita mutustellen ja viime viikon posteja selaten. Samaan aikaan tuntuu, että aika vain häviää johonkin, mutta silti on tunne siitä, etten saa mitään tehdyksi. // Mitä olen nyt nämä kaksi viikkoa tehnyt?
No, totta on, että olin oikeasti kaverini tukena, menin jopa Jyväskylään pidennetyksi viikonlopuksi, koulu tykkäsi tottakai. Mutta niin, muutenkin jo pohjissaan kituutteleva opiskelumotivaationi on kyllä kadonnut tyystin kokonaan, eikä sitä opiskeluakaan ole tänä lukuvuonna enää paljoa jäljellä. Tästä seuraavat kaksi viikkoa ja koulu on miltei ohi jo itsessään (mikä lienee vain hyvä asia..)
Laiskotus.
Kourallinen rusinoita.
Toinen ja ehkä kolmas.
Viesti kaverille ja vaaamos.
