is there a soulmate for everyone?

Dear ex,


olen hyvin hämmentynyt viimeaikaisesta käytöksestäsi. Sisimmässäni olen kuitenkin ehkä katkeruuden jälkeen otettu, että pidät minua yhä edes jossain arvossa. Etten huku 1500:n muun joukkoon. En ole unohtanut sitä kaikkea. Mutta minä olen yrittänyt. Olen päässyt eteenpäin, ja nyt sinä tahdot minun palaavan alkuun. Tällä kertaako ihan tosissaan?
Sinä olet komea, ihana mies, mutta nyt minä jo tiedän, ettei minusta enää ole siihen elämäntapaan, elämään sinun kanssasi. Ei, vaikka minä kuinka haluaisin. Ei, vaikka muistot kaikesta yhä ryöppyävät mieleeni. Ei, vaikka me kuinka kaipaisimme niitä aikoja. Ei, vaikka minä herättäisin sinussa --- ---- ---. Pidän sinusta edelleen hyvin paljon. 
En voi uskoa, että minä olisin erottunut muista naisistasi, että minä olisin tehnyt pysyvämmän vaikutuksen erilaisuudellani, saanut sinut ajattelemaan. Mutta sinun olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin ajoit meidät lopullisesti erillemme. Ennen uutta suhdettasi. 
Minä odotin palaamista. Minä uskoin siihen. Kaiken tekemäsi jälkeen, niin hyvien kuin pettymystenkin, en kuitenkaan enää pysty siihen. Jos et vain tällä välillä olisi hylännyt minua, olisin edelleen sinun. Minä olisin pystynyt jatkamaan, palaamaan, toimimaan odotusten mukaisesti. Mutta nyt minä olen muuttunut, kiinnostunut eri asioista, tajunnut sen, ettei meidän juttumme silloin toiminut niin kuin minä tahdoin uskoa, ettet sinä ollut sellainen kuin minä tahdoin uskoa. Olet hieno mies, mutta sitä sinun olisi pitänyt miettiä 9 kuukautta sitten.
Sinä kysyit minulta jotain, ja minä istuin sängylläsi voimatta uskoa että todella istuin siinä. Minä sanoin, ettei minulla ole (kauniimmin ilmaistuna) tapana lähteä kenen tahansa matkaan. Lämmetä kelle tahansa. Sinä sanoit, hieno periaate. Ja niistähän meidän piti pitää kiinni? En koskaan unohda sitä päivää. Päivää, jona luulin kaiken olevan mahdollista. Päivää, jona minä niin uskoin tulevaisuuteemme - mutta päivää, jona sinä ilmeisesti päätit etten minä ollut sinulle sittenkään riittävän hyvä.
Mutta, kuten kaikki ihanien miesten pauloissa olevat naiset, minäkin olen antanut sinulle anteeksi. Olen unohtanut erikoisen käytöksesi, koska hyviä päiviä oli liikaa. Olet muuttunut niistä ajoista, vaikka jotkut sinut kenties edelleen kyseenalaistavat.  Minulla vain on liikaa hyviä muistoja kanssasi, jotta pystyisin olemaan yksi heistä, joiden mielestä käytöksesi oli törkeää, eikä minun pitäisi enää puhuakaan sinulle. Mutta ethän sinä mitään tehnyt. Paitsi annoit minulle kenkää tiettyjen asioiden vuoksi. Mutta kaduttaako nyt? Muistan ajatelleeni, että jos olisit viisas, odottaisit pari vuotta, jolloin meistä voisi tulla mitä tahansa.


Minä olen miettinyt usein, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut kuin yksi muista. Olisinko nyt siinä tilanteessa, johon aina toivoisin päätyväni. Olisiko elämä kanssasi sellaista kuin olin kuvitellut sen olevan? Toimisiko se. Minä en kuitenkaan olisi niin sinisilmäinen, että voisit yhä jatkaa pelejäsi, jos todella olisit minun kanssani. Olisitko sinä jatkanut sitä linjaasi? Silloin minä olisin kenties onnellisempi, jos en olisi koskaan tavannutkaan sinua.


Toivon sinulle kaikkea hyvää. Ehkä me vielä tapaamme. Niin kuin aina tapaamme. Niin kuin sanoin, se on edelleen up to you. Ja sinä olet aina halunnut palata - ennemmin tai myöhemmin. Ja minä toivon edelleen, että sanottuasi ovella 'palataan', me myös jälleen lopulta teemme niin. Ja ihan vain ystävänä, minä tahdon vain antaa sinulle yhden vinkin: älä ota naista, joka vaikeuttaa elämääsi. 


Mieti mitä tahdot. Mieti millainen olet. 
Tiedät mitä tehdä.


Palataan.

T. Maaren, joka ei sittenkään kiinnostunut siitä uudesta henkilöstöpuolen tyypistä, mutta joka ei ole vielä ihan palaamassa sinuunkaan. 

ja taas

Olen pahoillani etten ole käynyt kirjoittamassa tänne mitään pitkään aikaan. Iski epätoivo ja kävin eilen (toivottavasti viimeisen kerran) lääkärillä ja sain nyt sellaisen kuurin että huh. No, seuraavat muutama kuukautta pitää yrittää sinnitellä, mutta helppoa siitä ei tule.

Kivaa kesää.

juhannusjuttuja

Veli olikin sitten saanut sellaisen kuningasidean, että vietetään pitkästä aikaa kunnon perhejuhannus. Sitten kun koko poppoo odottaa multa myöntävää vastausta, oli liian myöhäistä kieltäytyä.
Joten, siispä, kun kaikki muut tutut ja tutun tutun tutut juhlistavat jussia esimerkiksi Kalajoen juhannuksen merkeissä, Himoksella, Tahkolla, missä tahansa, minä kituutan itseäni muistelemalla, miksi inhosin lapsuuteni juhannuksia niin paljon.
Lisätään siihen vielä se, että odotan innolla, miten huonoon kuntoon hiukset ja iho siellä menevät. Have fun!

elämäni ensimmäiset sakot

Kotona jälleen ja nyt saan viimein siirrettyä myös kännykällä ottamani kuvat koneelle!  Jopas olikin railakkaat ja tapahtumarikkaat pari päivää..

Pyöräiltiin eilen ystäväni luota keskustaan ostoksille ja siellähän olikin jo monissa liikkeissä alkanut alennusmyynnit. Toisaalta on vähän typerää, että toiset liikkeet ottavat ns. varaslähdön aleihin ja toiset alentavat tuotteet vasta (niin kuin asiaan kuuluu) juhannuksen jälkeen. Ne, jotka sitten sattuvat poikkeamaan H&M:lle (meneekö tämä jo mainostamiseksi?) tai Glitteriin, noukkivat sitten parhaat päältä, kun ne, jotka suuntaavat vasta juhannuksen jälkeen ostoksille, saavat tyytyä siihen, mitä jäljellä enää on. Minun mielestäni olisi parempi, että kaikki liikkeet aloittaisivat alet vasta juhannuksen jälkeen, koska koko alennusmyynneistä häviää tietty jännitys (ja huippulöytöjen tekemisen riemu) mikäli osa putiikeista on pistänyt alet alkuun jo viikkoa ennen kuin "pitäisi". 

No, tämä löysi sitten uuden paidan ja laukun alennuksella, lisäksi kierreltiin kirppareita ja tuskailtiin Kuopion oman ikuisuusprojektin eli torin kanssa. En edes muista, miltä se tori viimeksi käydessäni näytti, sillä silloin maisema oli tyystin eri näköinen ja taisi olla talvikin. Mutta hyvinpä maistui jäätelöt vähän pienemmälläkin alueella. 

Ja jotta reissusta ei olisi jäänyt liian hyvä maku, tulipa vastaan pari poliisisetää. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, missä olisi - tai pikemminkin ei olisi - saanut ajaa pyörällä, ilmeisesti koko keskusta on jokseenkin riskialtista aluetta, joten siinäpä nappasivat meidät ja pysäyttivät keskelle jalkakäytävää. Ei kelvannut selitykseksi "enhän minä edes asu täällä" ("no kai ne on siellä ihan samannäkösiä ne jalkakäytävät?!" eikä silmienräpyttely. Missä ovat ne lutuiset ja armolliset poliisit, jotka elokuvissa aina antavat mennä, jos vähän hymyilee nätisti, selittelee että on vain hyvin, hyvin pahoillaan, mutta vissiin vittuuntunut irvistys täältä osin ei kelvannut anteeksiannettavaksi hymyksi. Fff.

Mukava pikku lisä hyvinmenneeseen lomaan, kahdenkympin sakko. Ihmettelivät vain, miksei me oltu tultu autolla, mikä ihmetytti minua, ja nurisivat kypärän käytöstä. (tai siitä ettei sitä käytetty)

Könkkäävän mummon antoivat kyllä silmiensä edestä kävellä päin punaisia, mutta oli sitten vissiin muutama virkaintoinen ilmestys liikkeellä, kun nakittivat suoraan sakkolapun käteen vaivaisen 20m jalkakäytävään kohdituneen ajomatkan takia. Olisi kai mieluummin pitänyt aiheuttaa hasardi ajamalla autojen keskellä kaupungissa, jota en niin hyvin tunne. 

Että erittäin hyvää päivänjatkoa ja palataan ihmeessä asiaan. Eivätkä olleet edes komeita, pah.


En edes paluumatkalla muistanut pysähtyä sinne pahuksen Bellavene-tehtaalle. No mutta ainakaan en saanut sakkoja autolla ajamisesta, mikä sinällään lienee jo saavutus, kun tarpeeksi menevää musiikkia kuuntelee. Pandan tehtaan ohi ajaessani naureskelin yksin mielikuville siitä, jos joku taulapää oikeasti jonain kauniina päivänä ryömii sisään ja kiekaisee tiskille Panda Elisabeth Grönholm, mutta ehkä sakot jalkakäytävällä ajamisesta saaneena minulla ei ole hirveästi varaa naureskella.

Ajeltiin pyörillä (ennen sakkojen saamista) kohti keskustaa, kaunista oli!

Kuvan tie ei liity tapaukseen.

älä kokeile tätä kotona

Ihmeellinen huimaus on palannut. Istuin ystäväni keittiössä, kun yhtäkkiä päässä alkoi heittää ja seinät sumenivat. Hutera olo ei myöskään tuntunut menevän ohi hetkessä, vaan minua huimasi koko eilispäivän. Ehkä minun pitäisi vain nukkua kunnolla, mutta se on niin helposti sanottu, koska
• en ole koskaan osannut nukkua vieraissa
• joka ikinen f-word varpunen visertelee lähes kellon ympäri aina juuri sen huoneen läheisyydessä, jossa minun pitäisi nukkua
• musikaaliset naapurit ja näiden räksypiskit (jos minä olisin ystäväni, ottaisin kyllä hatkat kyseistä taloyhtiöstä, jossa joillakin on kuulemma tapana instrumentoida mitä epäinhimillisimpiin kellonaikoihin = klo 9 muiden loma-aamuina) ja eivät saa piskejään kuriin, vaan antavat näiden räksyttää jokaista räsähdystä ja ohikulkijaa oli kello sitten 03:15 tai 15:21.
• rakko räjähtää viimeistään klo 10
• yöelämä, vaikkei iisi ilta paikallisille teineille nauraessa hirveästi tehnytkään. Jotkut osoittivat hieman suurempaa huomiota puoliksi keskisuomalaista seuruettamme kohtaan - valitettavan kännissä vain. Ja väittivät olevansa miljonäärejä ( niin kuin me kaikki jonkun 4 promillen humalassa?) No, jos mr. villegalle lähettää minulle edellisen kuun tiliotteensa ja todistaa väitteensä, niin palataan ihmeessä asiaan.

Eikös savolaisia juuri kieroiksi sanota? No, ihan sitä kieroutta en lähtisi allekirjoittamaan, sillä valehtelun ja kevyen kännissä kusettamisen jalon taidon taitaa kaiketi jokainen, joka kuunaan yrittää tehdä vaikutusta kehenkään, mutta aika laimeita väitteitä nämä perus "jos sanon olevani rikas, nii kyl toi lämpenee":t ovat. Ja auta armias, mitä selityksiä: "Mä omistan Bella-vene-tehtaan ja sä voit sit ohi ajaessas sanoa mun nimen tiskille ja ottaa minkä tahansa veneen matkaas ihan niinku kiitokseks tästä illasta". Tyyppi toistaa vielä koko nimensä ja liudan erinäisiä numeroita, joiden merkitys ei minulle koskaan selvinnyt, liekö hän sitten miksannut sotunsa puhelinnumeroonsa, mutta oli numero mikä tahansa en oikein usko, että huomenna tähän aikaan olisin yhden Bella-veneen rikkaampi. No, minä totean sitten olevani Pandan tehtaan omistajan tytär ja kehotan häntä ohi kontatessaan ryömimään sisään ja kiljaisemaan tiskille koko nimeni (Panda Elisabeth Grönholm, ja älkää edes kysykö) mutta eiköhän kyseinen hemmo ollut sen verran tuiskeessa, että korkeintaan muistaa enää, mikä Pandan tehdas on.

tänään mä en aio mennä töihin

Mulla on nyt töistä parin päivän vapaa ja sen aion hyödyntää suuntaamalla Kuopioon erään ystäväni luokse (= yhden niistä harvoista, joita ystäviksi voi nykyään kutsua).
 Suunnitelmissa:
 • shoppailua
•erään blogin innoittamana innostuin taas kirpputorishoppailusta, joten sitä on myös kokeiltava pitkästä aikaa
• kenties pyöräilyä (mikäli sää sallii) ja istuskelua torilla (vaikka ystäväni sanookin, ettei tori ole kuulemma enää juuri hänen takapihaansa isompi..) No, sehän nähdään..
• tacataa (ja erityisesti noi moovit yöelämässä..voi hyvänen aika, sen jälkeen ei kyllä liene asiaa savoon ihan hetkeen..)


 En ole käynyt Kuopiossa sen jälkeen kun eräs toinen kaverini muutti sieltä Helsinkiin, joten eipä ole minulla juuri ollut Savon suuntaan sittemmin asiaa, kun tämä ystävä, jonka luokse nyt menen, on aina halunnut tulla minun luokseni isompaan kaupunkiin (= yöelämään). Jyväskyläcity, hei sitten.


Katsotaanpa sitten, mihinkä Kuopiosta on..

tänään mä en aio poistua ulos

Joka kerta peiliin katsoessani mietin lopettamista. Entä jos mikään ei muutu. Mitä jos tämä ei tästä enää parane. Mun loputtomuusprojektilleni ei näy loppua, ja asiat vain pahenevat. Mä olen niin kyllästynyt kaikkeen. Siihen, että ihmiset ovat välinpitämättömiä, julmia toisilleen, ja siihen, että ne, jotka tukea kaipaisivat eivät sitä saa. Kuka mua on jaksanut kuunnella. Mulle on vain syynätty lisää laskuja, joilla on lupailtu paranemista. Tahkottu vain rahaa hyväuskoisten ja epätoivoisten kustannuksella. Haistakaa, lääkärit, vittu.

Mä olen kyllästynyt muihin. Kaikki ajattelevat vain itseään. Pitävät itseään muita parempina. Mikään, mikä ei hyödytä, ei ole minkään arvoista. Mä olen niin kyllästynyt elämään sellaista, käymään läpi samaa tarpeetonta paskaa päivästä toiseen, tuntemaan illalla, miten kuumat kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Kokemaan kaiken uudestaan minkään muuttumatta. Ihmiset, joilla on jo kaikkea, ja jotka mielestään ovat kaikkea, eivät tajua alistavansa muita. Minä en voi olla miettimättä, vertailematta itseäni muihin, kun minua jatkuvasti latistetaan alaspäin - ja usein ihan tahallaan. Minä olen kyllästynyt olemaan säälitty, kyylätty ja kosmetologeille ja lääkäreille se kammotapaus. Toisaalta minunlaisiani he kaipaavat; helppoa rahaa rahaa rahaa. Olen niin kyllästynyt olemaan heikko.

Kukaan ei voi koskaan ymmärtää, miten paljon huono itsetunto rajoittaa. En pysty näkemään ketään ilman, että olisin yrittänyt peittääsen, mitä he kammoksuvat. Yritän esittää niin kuin en huomaisi, välittäisi, lannistuisi. Mutta minä olen niin uupunut. Koska mikään ei oikeasti ole muuttunut. Olen tehnyt kaikkeni muuttaakseni asioita, mutta ne ovat aina vain huonommin. Ei väliä, montaako tablettia vedän aamuisin tai mitä sudin naamaani, minun ihoni on hirveä, eikä ole päivää, jolloin minua ei muistutettaisi siitä, ei päivää, jolloin joku ei katsoisi inhoten tai pilkallisesti. Ei ole päivää, jolloin minä en muistelisi aikaa ilman ongelmia, ja toivoisi näkeväni päivän, jona asiat olisivat jälleen niin kuin ennen. Vaikka lupaillaanhan minulle, että asiat kääntyvät vielä hyväksi - mutta ovatko ne kääntyneet? Olen yrittänyt käännyttää niitä yli vuoden - mutta kuinka pohjalle minun täytyy mennä, että he suostuvat tajuamaan, etteivät nämä tabletit tai voiteet ole tehonneet - vaan vain ajaneet pahempaan - mikä onkin helpon rahan ja hyväuskoisten huijaamisen kannalta parantumista tärkeämpää. Ei ole päivää, jolloin ohitseni ei kulkisi koppavia ämmiä muita nenänvarttaan pitkin tuijottaen, ei olisi päivää, jolloin nämä ämmät eivät saisi minua lannistumaan, ei väliä kuinka vahva minä yritän olla.
Ei ole päivää, jona minä en murehtisi, analysoisi ja miettisi, mitä teen väärin. Mitä olen tehnyt väärin, kun elämästäni tuli yhtä tuskaa ja lääkärissä ravaamista.

Kukaan ei koskaan tule ymmärtämään, millaista tuskaa joka päivä minulle on. Tyhjiä lupauksia, ilkeitä katseita, välinpitämättömiä ihmissuhteita, musertavia totuuksia. Kun minä kestän vähän aikaa, tapahtuu taas jotain vieden minut paljon syvemmälle. Mikään ei kestä, kaikki on hetkellistä, ja se vähä, mitä minulle koskaan tapahtuu, ei kestä silmänräpäystä pidempään.

Joskus muistan miettineeni, voiko onnellisuudella olla joku raja. Jotkut uskovat kehään; että kun on mennyt tietyn rajan yli, palataan taas alkuun; alas; mutta minusta tuntuu, että minun elämäni on jumiutunut alas eikä mikään ole saanut sitä palaamaan edes keskivaiheille.

He huomaavat, että minä kärsin, mutta eivät välitä. Ystäväni ovat muuttuneet pinnallisiksi, heitä ei kiinnosta enää mikään millä he eivät voisi leveillä tai saada hyötyä. Nöyryys on heille kirosana. Olen välillä niin yksin, mutten kaipaa elämääni ihmisiä, jotka tekevät siitä enää yhtään vaikeampaa.

Yhä useammin minä mietin pakokeinoa. Lentolippua jonnekin kauas. Yhteyksien katkaisemista. Edes muuttoa toiseen kaupunkiin, kaummas. Kuinka kauan menisi, että he huomaisivat. Kenties viikko, mikäli saija olisi ryyppyseuraa vailla. Kuukausi, koska kaikilla olisi niin kiire. Kenties parikin ennen kuin joku huomaisi, ettei maarenin facebookia enää ole.
Yhä useammin minä haaveilen poispääsystä, jonnekin sellaiseen paikkaan, missä minua ei tunneta, jossa minun ei tarvitsisi olla mitään. Jossa saisin olla oma säälittävä itseni ja parantua. Mutta missään, mihin voisin mennä, en koskaan saisi rauhaa menneisyydeltäni, enkä voisi unohtaa niitä paineita, joita muut minulle asettavat. En voisi olla murehtimatta. Menettämättä toivoa. Heräisi ilman, että silmäni olisivat turvonneet ja päässä jyskyttäisi.
Tahtoisin kauas pois, jonnekin, missä voisin unohtaa arkiset asiat ja saada elää vapaasti, oikeasti vapaasti, ilman että joku analysoisi käytöstäni tai tekemisiäni, ilman negatiivista tuulta ja kiukuttelua. En jaksa enää kuunnella tömistelyä, ovien paiskomista ja turhautumisen purkamista. En jaksa olla syypää, se johon kiukku ja vittuuntuneisuus ennemmin tai myöhemmin puretaan, ja se, jotai aina syytetään tehdyistä tai tekemättömistä asioista. Se, josta väkisin etsitään virheitä tai jotain "outoa."
Tahdon vain elää rauhassa, vapaana syytöksistä.
Tahdon vain sellaisen elämän, jota minulla ei koskaan ollut.

Huonot ystävyys- ja ihmissuhteet ovat osittain ajaneet minut tähän. Toinen toisensa jälkeen pettäneet luottamukseni.
Mutta jos sinä kuuntelisit minua, et olisi noin ruma. 
Miltä tuntuu, kun oma äiti sanoo tyttärelleen noin.
Millaiset kaverit ilahtuvat erosta ja ovat enemmän tai vähemmän salaa vahingoniloisia.
Millaiset kaverit eivät soittele ja sukulaiset syyllistävät siitä, etten koskaan lukenut itselleni viisinumeroisen kuukausipalkan ammattia.

Kaikki tahtovat vain puhua itsestään, saada neuvoja tyhjänpäiväisiin asioihin ja lörpötellä joutavuuksista - ja ennen kaikkea puhua pahaa toisista ja spekuloida näiden tekemisiä. Tajuamatta lainkaan mitä  ei se ennen noin ruma ja vastenmielisen näköinen ollut -kommenteillaan aikaansaavat.

Yritän jälleen pidätellä kyyneliä lääkärihuoneessa. Hän syyllistää minua siitä, etten käyttänyt voidetta numero 2777 joka ilta, ja sain siis syyttää itseäni, etten ollut upeassa kunnossa. Minä yritän selittää, että tuubi vain pahensi tilannetta, mutta niin hän väitti, että tilanteen olikin mentävä ensin pahaksi ennen kuin sitä pystyi parantamaan. Minä olin kuitenkin jo niellyt tuon selityksen niin lukuisia kertoja, mikä oli osasyy sille, että naamani näyttää sille miltä näyttää, ja miksi mieluummin olisi vaihtanut työpaikkani vaikka Balin tissibaariin, kunhan olisin vain päässyt jonnekin täytymättä heti palata takaisin.

Minä mietin, postittaako tämä vai ei. En halua kuulostaa masentuneelta tai itsetuhoiselta, sillä sitä minä en ole. Mutta koska minä tiedän lopulta aina palaavani näihin ajatuksiin, painan enteriä ja yritän taas vältellä kirkasvalolamppuja ja peittää turvonneet silmät parhaani mukaan.
Tällaista kohtaloa mä en toivoisi kenellekään.

minä luulen tietäväni, miltä marilyn monroesta tuntui

Järkyttävä tulos: Lähes kaikki tytöt haluavat laihtua

Kuva: REUTERS/Max Rossi

06.06.2012 10:41 Lähes kaikki suomalaiset teinitytöt haluaisivat olla nykyistä laihempia. Mannerheimin lastensuojeluliiton (MLL) tekemä kysely paljasti, että tytöillä on suuria vaikeuksia hyväksyä itseään sellaisina kuin ovat.

MLL:n kyselyyn vastanneista tytöstä 73 prosenttia oli tyytymättömiä omaan vartalotyyppiinsä. Lähes 90 prosenttia toivoi olevansa hoikempia. Lisäksi yli puolet oli muuttanut tapojaan ulkonäkönsä takia.

Verkkokyselyyn vastasi 4 300 tyttöä, joiden ikäryhmä oli 15–18-vuotta.

– Sairaalloista laihuutta ei silti ihannoitu. Esimerkiksi mallien vartalotyyppi miellettiin itselle epärealistiseksi, tutkimuksen tekijä Mari Laakso kertoi tiedotteessa.

Median, kuten internetin ja television välittämillä kuvilla oli yhteys tyttöjen kehonkuvaan. Mitä enemmän tyttö vertasi itseään median naisiin, sitä tyytymättömämpi hän oli ulkonäköönsä.

Tytöt osasivat toisaalta lukea mainoksia kriittisesti.

Suuri osa tytöistä oli käsitellyt myös omia kuviaan ennen niiden julkaisemista netissä. Vastausten perustella nuoret toivoivat, että esimerkiksi lehdissä mainittaisiin, jos kuvia on manipuloitu.

Kyselytutkimus osoitti, että kielteinen kehonkuva on voimakkaasti yhteydessä heikkoon itsetuntoon. Itsetuntoa vahvistaa omanikäisiltä saatu hyväksyntä ja vanhempien huolenpito.

Taloussanomat

Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen-lisenssillä.

Tästä ei tule mitään. Yllättyivätkö ihmiset muka tosissaan saatuaan tietää, että nuoret naiset kärsivät ulkonäköpaineista? Kukapa ei kärsisi, kun jokaisesta asiasta tehdään nykyään ongelma; jokainen piirre, tyyli tai hiuslaatukin on nykyään jotenkin rinnastettavissa väärään. Kukaan ei ole enää tyytyväinen itseensä, ja koska kaikki ovat katkeria ja epävarmoja, katsellaan myös muita katkerasti ja virheitä etsien, mikä johtaa loputtomaan vertailuun ja huonojen puolien hakemiseen. Toi voisi olla ihan nätti, jos sillä olisi sirompi nenä. Kato ton polvia, ihan kamalat. Ton iho on hirveessä kunnossa ja katso ton toisen tukkaa. Onneksi mulla ei sentään ole tollaisia jenkkakahvoja.

En tiedä, milloin ihmisistä tuli näin julmia, armottomia toisiaan kohtaan. Kenties ne, joilla omasta mielestään oli kaikki muita paremmin, kokivat oikeudekseen alkaa moittia ja heikentää muita omaa egoaan ja ihanuuttaan korostaakseen. 

Minkäänlainen ei saisi enää olla. Laihduttaminen on "väärin", mutta ylipaino on vielä pahempi. Syömistä rajoitetaan, mutta syömättömiä katsotaan kieroon. Laiska ei saa olla, mutta ylisuorittajista ei tykätä. Omia hyviä puoliaan ei saa korostaa tai leimautuu itserakkaaksi. Vaatimatonkaan ei saa olla. Ei surullinen. Liika iloisuus ärsyttää ihmisiä. Tunteita ei saa näyttää, mutta toisaalta käsketään näyttämään tunteet. Kukaan ei kuitenkaan tahdo nähdä julkista imeskelyä tai lepertelemistä. "Angstaajatkin" herättävät vihaa ja vittuuntuneisuutta. 

Kiroilusta ei tykätä, mutta kirjakieltä ei saa puhua. Murteet ovat junttimaisia ja stadin slangia haukutaan. Kukaan ei tahdo olla maalaisjuntti tai ylpeile olevansa pikkukaupungista, mutta espoolaisia ja ruotsinkielisiä halveksitaan snobeina. Ei saa olla liian älykäs, eikä älykkyydestään saa tehdä suurta numeroa. Onko muka söpöä väittää, että Kiina on USA:n pääkaupunki? 

Pukeutuminen on väärin, oli sitten millaiset vaatteet tahansa. Liian arkisille ja kuluneille vaatteille muljautellaan silmiä, "hienostelijoita" katsotaan pahasti, ja tavan farkuissa ei saa mennä edes työhaastatteluun. Hiusten liikaa laittoa pidetään turhamaisuutena ja takkuja järkyttävinä. Lyhyet hameet leimataan hetkessä lutkaksi ja pitkät mummoksi.

Liian nuori mies on väärin ja vanhemman miehen motiivit kyseenalaistetaan. Mitään ei saisi olla, mutta kaikkea pitäisi olla. 

Eikö sinulla todellakaan ole facebookia? Minulla on tätä vasta kahdessa eri värissä. Minä en ainakaan osta autoa.

Milloin meistä tuli tällaisia? Milloin ihmiset eivät enää saaneet olla sellaisia kuin olivat? Miksi täytyi alkaa tuomitsemaan muiden valintoja; elämää, puolisoa ja ulkonäköä. Oliko jonkun huulipunan käyttö, oli se sitten liian tummaa tai vaaleaa, todellakin itseltä pois? Oliko Maijan 5 vuotta vanhempi mies muka niin paha asia. Milloin siitä tuli noloa, jos ei omistanut tietokonetta tai jaksanut laittaa hiuksiaan. Milloin alettiin mulkoilla pahasti, jos liikkui keskustassa verkkahousuissa ja milloin se alkoi olla muilta pois, jos joku toinen kulki laittautuneena. Milloin tällaiset asiat alettiin kokea uhkana? 

MLL:n tutkimus. 90 % teinitytöistä haluaisi olla laihempia. Yllättyikö joku muka? Kuinka moni aikuisistakaan ei haluaisi? Monenko teinitytön kotona tuskaillaan ikuisuusdieettien ja karppaamisen kanssa. Kuinka moni ylipainoinen on muka alunperin kiusannut laihaa ja kuinka moni laiha on haukkunut muita.

Tämä ei ole ollut mikään uusi ilmiö, ei mikään ohimenevä trendi. Laihat ovat in, lihavat out; ja siitä kaikki laihat muistavat pitää huolen. Kyllä minä itsekin muistan ajatelleeni olevani lihava. Inhosin vatsaani ja reisiäni, jätin aamiasen välistä ja välttelin peilejä. Painoin alle 40 kiloa ja olin 12-vuotias. Tahdoin laihtua. Olla kauniimpi, tahdoin pystyä hallitsemaan edes jotain.

Sittemmin olen tajunnut, ettei minulla ole syytä laihduttaa. Laihuuden, ampiaisvyötärön ja jatkuvien mainosten tuputtaminen riittää siihen, että jo 12-vuotiaat ja sitä nuoremmatkin alkavat pitää itseään vääränlaisina. Teinityttöjen lisäksi 90% muistakin ikäryhmistä löytävät itsestään jotain parannettavaa. Minäkin. En tuskin koskaan tule olemaan tyytyväinen, kiitos median ja kaunismallisten mainosten, ja sen, että täydellisen sileän ihon omaava langanlaiha diiva valittaa viereisessä pöydässä ihonsa olevan hirveässä kunnossa. 

Se saa minut ajattelemaan, jos hänen ihonsa on hirveä, mitä omani sitten on. Se saa masentumaan, inhoamaan sellaisia ihmisiä, jotka puheillaan latistavat tarkoituksella muiden itsetuntoa omaa täydellisyyttään esiin tuodakseen ja kehuja kuullakseen. Nämä ihmiset muodostavat sen 10% niistä, jotka ovat itseensä tyytyväisiä, mutta joidenka minä väitän, enemmän tai vähemmän vaikuttaneen muiden 90%:n epävarmuuteen ja ahdistukseen. 

Eivät ne paineet itsestään ole syntyneet, vaan aina jonkin/jonkun muun aiheuttamana.

ei heikkohermoisille.

Naapuriseinän takaa kuuluu Robbie Williamsin pauhu. Kuningatar Elisabethin juhlat. Let me entertain you. Anna minun viihdyttää sinua. 
Fuck it, minä ajattelen. Robbie Williams on kyllä jo parhaat päivänsä nähnyt. Katson peiliin ja ajattelen, niin minäkin.

Jääkaapin valo käy silmiini. Päänsärky ei ole vieläkään hävinnyt. Joka ilta minä ajattelen, ettei se enää huomenna vaivaa minua. Mutta ei. Se vain pahenee joka päivä.

Yhtäkkiä minua huimaa. Takerrun tuoliin ja yritän ryhdistäytyä. Kiellän, että huimauksella olisi jotain tekemistä aiemman näön sumenemisen kanssa. Huomaamattani ajaudun kuitenkin ajattelemaan sitä pelonsekaista tunnetta,  kun seinällä olevien taulujen kuvat sumenivat yhtäkkiä silmissäni ja terävöitymiseen kului kauemmin kuin pelkkä silmänräpäys.

Jessie J:n karjunta raastaa hermoja. Kopautan seinää, tuloksetta. Suljen makuuhuoneen oven, tuloksetta. Kiroan mielessäni, millainen pönttö tahtoo katsoa kolean ja jotenkin etäisen mummon valtakuden kunniaksi järjestettyä täysin turhanpäiväistä juhlaa, jossa artistien taitavuus mitataan kovaäänisyytenä ja karjuntana. Elisabeth muistuttaa kuitenkin omaa isoäitiäni, ja kadun ajatuksiani. Olen niin uupunut, että nukahdan ennen kuin huomaankaan. Ennen nukahtamista muistan kuitenkin jostain syystä halunneeni lasin vettä ja ajatelleeni, etten minä ainakaan kutsu ex-miehiäni häihini. Aamulla huomaan keittiössä särkyneen lasin ja lattialla vesilammikon.

En kuitenkaan ole niin onnekas, että saisin nukuttua koko yön katkotta. Digiboksin kello näyttää 01:13 kompuroidessani vessaan. Tuijotan lavuaarin viemäriä ja sen metalliseen ritilään pinttyneitä hyytymiä. En vieläkään ymmärrä, miten kukaan voi pitää veren yskimistä coolina.
Valutan vettä viemäriin ja toivon näkyvimpien merkkien huuhtoutuvan pois. Samoin kuin muistojen.

Wc:stä palatessani kello näyttää 01:42. Olen ollut onnekas. Yleensä olen saanut tuskailla myös sitkeän nenäverenvuodon kanssa. Tänään selvisin 20:een minuuttiin.

It's a quarter after one. Elisabethin muistelukonsertti palaa mieleeni. Päätä jyskyttää edelleen ja kaipaan vain unta. En pysty ajattelemaan selkeästi. Ulisemalla laulettu Need You Now muistuu mieleeni, mutta minä tahdon vain nukkua. Ajattelematta ketä voisin ajatella kellon näyttäessä 02:15. Olen nukkunut kolme tuntia.

Aamulla herään kolinaan alhaalla. Huoltotyöt on käynnistetty ennen kahdeksaa, tietysti juuri silloin, kun olisin mennyt töihin myöhemmäksi. Yritän saada nukutuksi, mutta rakennustöiden ja lehtipuhaltimien äänet tekevät siitä mahdotonta.
Kello ei ole edes kahdeksaa. Olisin voinut nukkua yli kymmeneen. Mutta ainoana myöhäisempänä päivänä se ei tietenkään tule kuuloon. Olen niin poikki, että voisin vaikka nukkua keittiön lattialla. Mutta lehtipuhaltimet. Samassa huomaan särkyneen vesilasin ja muistan hämärät mielikuvat siitä, että joskus illalla minulle yhtäkkiä tuli tarve hakea vettä. Heitän sirpaleet pois, lasi on onneksi ruma ja arvoton, ja luuttuan veden pois. Kello 08:12 rakennustyöt sekä lehtipuhallus ovat väliaikaisesti loppuneet. Niinpä tietenkin. Minä olen kuitenkin ollut jo liian valveilla nukahtaakseni uudestaan.

Tämän aamun pärjään vain kahdella lääkkeellä. Sateisella säällä olen jättänyt siitepölylääkkeet pois. Vain kaksi tablettia ja puoli litraa vettä. Vettä, jonka juomisesta minulle tulee vain joka aamu huonompi olo. En kykene syömään. En pureskelemaan mitään. En halua ajatellakaan leipää tai jugurttia. Syön aamiaiseksi banaanin, enkä pysty juomaan mitään pakollisen vesimäärän jälkeen. Puolen päivän aikoihin päätäni jomottaa jälleen ja tortillat saavat minut voimaan pahoin. Epäilen avokadoja, mutta jauhelihatäytteen mausteinen haju etoo minua. Suljen silmäni ja yritän ajatella jotain muuta. Kumoan palan alas kurkustani ananastäysmehulla, joka sekin maistuu jotenkin omituiselta, vahvalta, karvaalta.

Minua ei lainkaan huvita valmistautua töihin. Pukeutua virallisemmin tai meikata. Jätän hiukset auki, koska niiden kiinni laittaminen kiristää liikaa. Pari tuntia voin hyvin. Välttelen tiettyjä henkilöstöpuolen henkilöitä, yritän pitää ajatukseni kasassa. Näyttää siltä kuin en kärsisi krapulasta, sillä sitä se ei ole. En ole raskaana enkä kärsi vaihdevuosista, joten yritän unohtaa koko asian. Aina ruokataukoon asti. Kana ja riisi -valmisateria ei tuota ongelmia. Suklaan syöminen osoittautuu kuitenkin kamalaksi ideaksi. Jo kahden palan jälkeen minua heikottaa. Katson tumman suklaan päiväystä, se on päivätty pitkälle ensi vuoteen. Loppupäivä kuluu katsoessa kelloa.

Ex-mies kävelee vastaan ja vetää alakuloisuudessaan allekirjoittaneelle vertoja. Hymyilemme kohteliaasti, väsyneesti, ja jatkamme matkaa. Ehkä hänenkin naapurissaan remontoidaan, minä huomaan tuntevani sympatiaa.