anteeksi pyytäminen ystävältä

Nyt minä olen todellakin tehnyt kaikkeni jättääkseni menneisyyden taakse ja ollakseni avoin tulevaisuudelle. Eilen, jostain  käsittämättömästä ajatuksesta, tahdoin yrittää selvittää asiat vielä yhden ihmisen kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut kukaan exäni, ei yhdenillanjuttuni, vaan entinen paras kaverini. Ja entisyydelle oli syynsä.
Minusta olisi ollut outoa, jos kumpikaan meistä ei olisi selvittänyt tätä asiaa. Emme ole olleet tekemisissä yli vuoteen, lähes puoleentoista. Ja kaikki lähti alkuun jostain mitättömästä pikkuasiasta, jota minä en enää kunnolla edes muista. Toki taustalla oli jo pitkä huono kausi; mä en pystynyt luottamaan siihen yhtään, sillä se oli pahempi gossip girl kuin kukaan tuntemani henkilö. Se rakasti juoruilua. Harmittavasti myös minun asioistani.

Mutta vaikka minun ei olisi edes niin sanotusti tarvinnut pyytää häneltä anteeksi, minä tein sen. Lähetin hänelle suhteellisen pitkän, mutta ystävällismielisen viestin (johon hän ei ilmeisesti koskaan kokenut aiheekseen vastata).


Hyvä ystävä, 
Dear friend
Moikka
öööö
miks mä edes teen tän??
Hellou

.... Ja miten vaikea olikaan keksiä minkäänlainen avausrepliikki ihmiselle, jonka kanssa joskus pystyi puhumaan kaikesta, mutta nyt yhden hei:n sanominen tuntuu mahdottomalta.



Hei.
Olen pahoillani. 
Mä en enää muista miksi meille kävi näin, mutta halusin pyytää anteeksi ennen kuin lähden pois. Olisi outoa jättää asiat näin, vaikka tiedänkin ettemme me koskaan enää saa takaisin niitä aikoja.
Mä haluan toivottaa sulle kaikkea hyvää elämääsi, vaikka en olekaan enää osana sitä. Älä muistele minua pahalla, mä olen todella pahoillani kaikesta.

- maaren


Vaikka mä olin herttaisempi kuin ikinä, se ei vastannut. Ja mä tiedän sen siitä, että se on jo nähnyt viestin, mutta ei vastannut.

Ainakin minä yritin. Olla herttainen ja puhdistaa omatuntoni.

Ja mä olin ihan oikeasti pahoillani.

(c) weheartit.com

koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Jos jotkut eivät todella tajua niin olkoot sitten ilman minua. Minun ei tarvitse selitellä enää. Jos he haluavat jättää asiat auki niin se on vain heidän oma menetyksensä.

Hyvästi V. 
Ja J. M, K, O. Ja L, ,M, J...
Kaikki ne idiootit, jotka eivät usko mahdollisuuksiin.

Tästä lähtien keskitän energiani vain sellaisiin, jotka sen ansaitsevat.

sä saat mut sekoamaan

Sellainen eilispäivä. Kaikki lähti liikkeelle mitä kliseisimmästä lauseesta mun ei ees pitäny juoda tänään mutta kun erittäin hyvä ystäväni ilmaantui ovelle viinakassin kanssa niin sittenhän sitä mentiin.
No, aivan liian suuri määrä shotteja ja mitä vahvempia drinkkejä yhdistettynä epäonnistuneeseen asioiden sovitteluyritykseen ajoivat mut tekemään jotain aika tyhmää.

Huomasin erään henkilön, jonka kanssa minulla oli ollut juttua jonkin aikaa sitten. Minä halusin selvittää sen kanssa pari asiaa ja olin menossa juttusille. Se huomasi mut, käänsi selkänsä ja kun mä puhuttelin sitä, sen ilmeestä paistoi inho. Se oli kuin äänetön mee pois ja mun sydän särkyi. Ainoa mitä se sai sanotuksi oli mulla on nyt kiire - ja ymmärsihän sen, olihan sillä joku uusi vosu siinä tiskillä odottamassa.

Ja minä kun olisin vain halunnut sopia. Sanoa etten muista pahalla tai voitaisi moikata kun törmätään. Mä en olisi vongannut sitä takaisin, mä olisin ihan oikeasti tahtonut vain jutella. Korjata auki jääneet haavat ja sen jälkeen jatkaa paremmin mielin eteenpäin. Mutta ei. Se ei edes halunnut tietää, mitä asiaa mulla oli. Se ei edes antanut mulle mahdollisuutta. Se vain katsoi minua niin halveksuvasti ja inhoten, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa itkeä. Holtittomasti. Julkisesti. Hupsis.

No, hysteerisyys ei kuitenkaan alkanut vielä tiskillä. Minä olin kyllä erittäin murtunut sen jälkeen. Sitten eräs tuttu jätkäni tuli kysymään, sainko asiat hoidetuksi, me menimme sivumpaan juttelemaan ja siitähän se sitten lähti. Kun joku kysyi aidosti kiinnostuneena, mitä mulle oli tapahtunut. Kun joku oikeasti välitti, niin mun itkuhanat ei ihan heti sulkeutuneet.
No, sen verran kovaa ämmää minussa oli vielä jäljellä, että jaksoin raahautua mäkkiin kyseisen herrashenkilön kanssa ennen kuin kunnon hysteria pääsi valloilleen. Baarissa mun silmäkulmat korkeintaan kostuivat, mutta heti ulko-ovelta mäkkiin mä olin ihan kanttuvei.

Onnekseni porukka oli kuitenkin suhteellisen sekavaa sakkia kyseisessä hampurilaispaikassa joten kukaan ei liiemmin tajunnut mitään. Ne korkeintaan luulivat mun olevan hyvin humalassa (½ totta) tai itkevän humalan seurauksena (½ totta) tai muuten vain mun näyttävän saatanan väsyneeltä (totta sekin).

Siinä mäkkärissä mä sitten avauduin kaikesta mahdollisesta; jättävistä miehistä, kyllästymisestä, kavereista.... Ja se kuunteli. Jälkeenpäin mietittynä mua ei edes kaduta, että avauduin asioistani jollekin puolirandomille, koska joskus sen kaiken oli pakko tulla ulos. Se, että Ville (henkilö, jonka kanssa yritin selvittää välit) ei edes antanut mulle mahdollisuutta jutella vain sattui jäävuoren huipuksi. Mun elämässäni oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä niin paljon sellaisia asioita, jotka minä vain olin padonnut sisälleni. Ja ajan kysymyshän se oli, milloin nuo padot sortuisivat.

Minä olin vain niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan välitä. Nyt tuntuu kuitenkin helpommalta, koska olen saanut sen kaiken sanottua. Mun ei enää tarvitse padota sitä sisälleni. Kylmän ämmän imago pysynee mutta yhden tärkeän asian mä opin taas.

Tuttuni: - Mut minkä ihmeen takia sä annat jonkun Valtteri Virtasen (nimi muutettu) vaikuttaa sun elämään? Mitä väliä jollain Valtterilla on?? Mitä sä oikeesti enää välität siitä mitä joku Ville sano tai sen kanssa tapahtu vuos sitten? Sun pitää jatkaa elämää.

Minä: - ....nii-in.

Mun pitäisi oppia olemaan ajattelematta vanhoja asioita. Se on välillä vain niin älyttömän vaikeaa, kun vanhat asiat ja valtterivirtaset kävelevät aina joka kulmassa vastaan ja saavat minut ajattelemaan asioita, jotka ilmeisesti vain minä haluaisin selvittää.

Ja tänä aamuna, minä kiitin itseäni päätöksestä lähteä pois. Niin kauan kuin niiden ihmisten näkeminen muistuttaa mua niiden tekemistä asioista, mä en vain voi unohtaa. Mutta uudessa kaupungissa kaikki olisi toisin. Mä voisin alunperinkin koittaa vältellä ihmisiä, joiden takia mä vollotan kuin viisivuotias mäkkärissä puoli 2 lauantaiyönä. No, miespuolinen tuttuni luultavasti pitää minua hieman hulluna, mutta toisaalta, se lienee pieni hinta siitä, että kaikki huonot asiat viimeisten kahden vuoden ajalta tuli viimein käsiteltyä. Ja minä tiedän, että kun kerran olen murtunut kunnolla, se ei tapahdu toiste - tai no, niin, ei ainakaan samoista asioista..

mongolian vosuja ja sangrian tasausta

Eilisiltana havahduin taas tuttuun tunteeseen, kun vietimme iltaa kaveriporukalla. Ei nää tarvii mua mihinkään, minä ajattelin, kun musta tuntui taas siltä, että mut oli kutsuttu mukaan vain jakamaan taksimaksu tai pöydän neljäs paikka.
Ne puhuivat kaikki kolme muuta joistakin omista, hulppeista ja ah niin hauskoista reissuistaan, joista minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä. Niinpä, kun he muistelivat Oulussa käyntejään 30 minuuttia putkeen, meikä vain naukkailee sangriaa ja miettii, mitä hittoa mä täällä edes teen.
Tuntuu, että ne muistivat mun olemassaolon vasta, kun tarjoilija kysyi laskuista ja sangrian osuus piti jakaa. Siihen asti mun rooli koko ravintolassa oli ollut lähinnä sekoilureissujen hypetyksen kuuntelu ja satunnainen hyväksyvän huvittunut hymähtely asioille, joille mä en edes olisi halunnut hymähdellä.

Koko illan minulla oli olo, että olen vain ylimääräinen pyörä tässä ketjussa. Niillä oli kaikilla omat juttunsa, ne jutut, joita ne olivat aiemmin keskenään tehneet - mutta jonkunhan niitä oli kuunneltava, jotta yrjöäminen särkänniemen tornadon jälkeen kuulostaisi vähän päheämmältä tarinalta. Mutta kun mä olin alkuillan kuunnellut niiden hypetystä milloin mistäkin, musta alkoi tuntua tyhmältä vain istua siinä ja kuunnella. Kellään ei selvästikään ollut mitään sanottavaa minulle. Tai no, Hanna, eräs tuttuni, jota ei oltu kutsuttu tähän illanviettoon eräässä ravintolassa, sattui kävelemään ohi. Hän heitti tietysti kaikkien nykyisen vakiokysymyksen ilmoille: ai mooi millos sä lähdet sinne? onks sulla jo kämppä, millon sä muutat? 
Johon minä vakioveikaten että en tiiä, ei, en tiiä.

Tämän jälkeen, kun Hanna oli mennyt, muut muistivat ehkä hetkeksi kohteliaisuussäännöt ja lörpöttelivät mielenkiinnottomasti turhia kanssani. Järkyttyivät kovista vuokrista. Kysyivät, millä mä kulkisin välimatkat, autollako. Järkyttyivät bensan hinnasta. Ja senkö takia minä illastin heidän kanssaan? Piupau.

Kun pakollinen mitä tolle kuuluu - osio oli käyty, ne jatkoivat taas omien matkojensa muistelua ja uusien suunnittelua. Mä mietin, että jos mä olisin kutsunut jonkun kaverini mukaan, en mä kehtaisi hänen seurassaan alkaa suunnitella matkoja ja reissuja muiden kanssa, kun häntä ei otettaisi mukaan. Mutta ei. Ei ne friidut koskaan välitä, kuka kuulee ja mitä luulee. Ne suunnitteli Baleaarien matkoja kolmelle, vaikka meikä istui siinä niiden vieressä, mutta eihän minua toki haitannut. Ne meni booking.com katsomaan pakettimatkoja kolmelle. Eihän siinä. Tuon kombinaation kanssa mä en olisi oikeasti edes halunnut yhtään minnekään.

Kun laskut on tasattu ja taksijonoon raahustettu ne ei taaskaan tunnu muistavan minua. Vaikka mä yritän keskustella muistakin aiheista, ne palaavat aina "sisäpiiri"juttuihinsa.

Iltaa ei kuitenkaan pilaa vielä 3 urpoa kaveria. Sellaista mä olen sietänyt koko elämäni ja kai sitä täytyisi olla kiitollinen, että mut ylipäätään kutsuttiin mukaan, vaikkakin vain maksamaan osa sangriakannusta.

Illan pilaa ex-mieheni (niistä viimeisimmän) näkeminen myöhäisillassa. Mä näen sen erään ravintolan terassilla, erään muka-kaverinsa kanssa. Muka-kaverilla tarkoitan erästä vosua, jonka kanssa hän puuhaili jo minun kanssa ollessani. Väitti aina olevansa kyseisen naikkosen kanssa pelkkä hyvä kaveri, mutta kappas vaan, istui siellä niin romanttista iltaa mongoliavosunsa kanssa, heti kun en ole enää näkemässä.
Mies mongoliavosuineen sai mieleeni muistoja idiooteista miehistä. Miksi hänkin edes koskaan seurusteli kanssani, jos halusi kuitenkin koko ajan jonkun toisen?
Paskaa.
Ja kun kysyin, mies väitti olevansa Powerparkissa tyttärensä kanssa.
Tuplapaskaa.

Silloin mä kiitin itseäni siitä, että olen menossa pois.
Mä en enää halua olla mikään näkymätön sangrialaskun tasaaja tai vosunkorvaaja ihmisille, joiden pitäisi välittää musta oikeasti.
Boo-hoo.

haikeus vaikeus

Joinain päivinä, useimmiten näinä jättämisen jälkeisinä, mulle tulee olo, että teinkö mä ihan tyhmästi, kun päätin lähteä täältä pois. Minä rupean miettimään, olisivatko asiat eri lailla (no tietysti olisivat) jos mä olisinkin päättänyt jäädä tänne. Eräänä iltana kaupassa mä en voinut olla miettimättä kävelisinkö mä täällä mieheni kanssa, jos olisin valinnut toisin. Ja sitten muhun iski haikeus.

Kaikki mun viimeaikaiset suhteeni ovat enemmän tai vähemmän suorasti päättyneet siihen, että olen lähdössä pois. Onhan se ihan ymmärrettävää, että ne loppuvat nyt, koska eihän niistä tulisi mitään, kaukosuhteista, mutta pistää miettimään, olisiko niistä voinut kehittyä jotain hienoa, jos minä vain olisin jäänyt. Varsinkin yksi tapaus jää vaivaamaan mieltäni. Hän oli niin ihana ja kultainen, aina siihen asti, kunnes minä jouduin kertomaan. Mä muutan ----.. Siihen se tietty että miksi?? Johon minä selitin jotain epämääräistä uudesta elämästä, alasta ja kaikesta. Sitten se kysyi sen kysymyksen, joka sai mut miettimään. Mutta mikset sä voi tehdä sitä täällä? 

Ja sen jälkeen, sen tyypin jälkeen, mä olen todella miettinyt, olisiko mun sittenkin vain kannattanut jäädä tänne. Vaikka mun elämäni aiemmin on ollut täällä kurjaa ja ajoittain jopa paskaa, niin kyllähän mä olisin voinut asua täällä, jos mulla olisi ollut se (mies)? Kyllä mä olisin voinut jatkaa siinä työpaikassa ja asunnossa, jos mulla olisi ollut hänet. Mutta silloin kun mä tein näitä päätöksiä, eräs tämän kaupungin miehistä oli juuri ilman mitään kunnon syytä dumpannut minut, ja mä olin miettinyt maisemanvaihdosta jo ensimmäisestä dumppauksesta asti, eikä mulla silloin ollut mitään mikä olisi saanut minut jäämään. Jos minä silloin, muutama kuukausi taaksepäin, olisin tavannut hänet.. No, asiat todennäköisesti olisivat erilailla. Mutta nyt minun ei auta kuin uskoa tekemääni ratkaisuun ja muistella niitä hetkiä, jolloin todellakin kiitin itseäni siitä, että päätin lähteä täältä pois.

Ja minä uskon, että jos minä en lähde nyt, en pääse täältä ikinä pois. Mitä kauemmin lykkään ja odottelen, sitä vaikeampi on ottaa ratkaiseva askel. Nyt se on otettu ja enää ei pitäisi jossitella. Sen sanat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen. Olisinko mä voinut tehdä sen kaiken täällä?
Entä jos mun ei olisikaan tarvinnut vaihtaa maisemaa? Hylätä tätä kaikkea; työtä (josta mä olen valittanut päivästä 1 alkaen), kavereita (jotka ilmaisivat näkemis- ja tapaamishalunsa vasta kun olen jo lähdössä eivätkä koskaan sitä ennen) ja puolituntemattomia miehiä, joista olisi voinut kehkeytyä jotain.

Mutta 1) työ jossa olin, oli vain varasuunnitelma sille, kun alunperin lopetin ensimmäiset opintoni lyhyeen huomattuani ettei laskentatoimi ja liibalaaba ollutkaan ihan minun juttuni
2) kaverini tuntuivat tajuavan olemassaoloni vasta nyt eivätkä kertaakaan sinä aikana, jona heitä olisin oikeasti kaivannut esim. vuosi sitten. Nyt kaikki kyllä kohisevat ja nyyhkivät kun suuntaan pois, mutta ei kukaan ottanut yhteyttä ennen tietoa muutostani.
3) Miehiä tulee - miehiä menee.

Minä olen vakuuttanut itselleni jo niin monta kertaa, etten annan yhdenkään miehen muuttaa suunnitelmiani. Ja yleensä, vaikka vielä se tuntuu ajatuksena mahdottomalta, mä olen myöhemmin kiittänyt itseäni siitä, että pitäydyin alkuperäisessä suunnitelmassa. Ja muutenkin. Tämä on minun elämäni. Sen pitäisi mennä minun ehdoillani, eikä jonkun random villegallen, joka jätti minut sen jälkeen, kun en ollutkaan valmis piirtämään elämääni uudestaan hänen suunnitelmiensa ympärille.

Jossitelulla ei lopulta kuitenkaan voita mitään. Se vain estää elämisen nykyhetkessä, nauttimisen nyt tapahtuvista asioista ja mahdollisuuden uusille kuvioille.
Mun täytyy jaksaa uskoa siihen, että vielä mä tulen pitämään tekemääni päätöstä ainoana oikeana ratkaisuna. Ja henk.kohtaisesti mä haluan aina uskoa, että joka asialle on tarkoituksensa. Se, että mä lähden täältä, on vain hyvä asia, se johtaa vain hyviin asioihin, ja asioihin, joiden täytyy tapahtua.

En halua katua sitä, että mä en koskaan olisi yrittänyt.

nainen: älä tee tätä suhteen alkuvaiheessa

Mä muistan lukeneeni jostakin naistenlehdestä taannoin erään mielenkiintoisen osan. Siinä miehiltä kysyttiin, mikä säikäyttää heidät naisten suhteen (eli suomeksi: Mitkä asiat johtavat siihen, ettei heistä sen koommin sitten kuulu?)

Jutussa oli haastateltu viittä noin 25-35-vuotiasta miestä ja heiltä oli kysytty eri syitä siihen, miksi juttu jonkun uuden naisen kanssa loppuu.

1) Emotionaaliset=tunteelliset kohtaukset heti suhteen alkuvaiheessa
= miesten mielestä; älä itke, älä vingu, älä loukkaannu tai suutu, älä mökötä, älä raivostu, älä sano mistään mitään pahaa.. Nojoo mutta miten olla suuttumatta tai vinkumatta kun vinkupetteri ei ole antanut kuulua itsestään mitään kolmeen päivään? Voitteko te muka olla soittamatta tyypille moneen päivään? Meikä ainakin kärvistelee vain yksin himassa miettien miksei se soita mulle? mikä puolestaan voi johtaa seuraavaan kohtaan:

2) Liika takertuminen
= Älä soita miehelle heti sen jälkeen kun olette tavanneet. Semmoinen kuulemma ahdistaa. Nainen ei saisi soittaa koko ajan, mutta mikä on tuo ihmeellinen määräaika, joka tulisi odottaa? Neljä tuntia, päivä? Viikko? Minun mielestäni on ainakin outoa, jos kiinnostunut osapuoli EI anna kuulua itsestään lyhyen ajan sisällä, mutta kiinnostuksen osoittaminen nyt on tuntunut säikyttävän miehiä aina..

Sitten oli syinä jotain outoa, vähän tyypistä riippuvaa. Esim. jos et osaa kokata, joku ei välttämättä syty sinuun. Toisen mielestä nainen ei koskaan saa esittää tyhmää. Tai olla tyhmä. Jonkun toisen mielestä liian tosikot taas saavat kenkää heti alkuvaiheessa. Kukaan jutussa haastatelluista miehistä ei myöskään tykännyt valittajista; älä jätä vessanpöntön kantta ylös, siivoa lautasesi, älä jätä kenkiä tohon... Nojoo eli miesten pitäisi antaa elää naisten asunnoissa kuin omissaan eli useimmiten vessankannet ylhäällä ja tiskit missä sattuu? No, kyllä minä ymmärrän sen, ettei kukaan jaksa loputonta valittamista, mutta jos siihen on aihetta (valitukseen) niin kyllä siitäkin pitäisi ottaa opiksi, eikä yksi vessankansi-huomautus saisi kaataa koko suhdetta..

Ja tietty oli joillakin mitä mielenkiintoisempia vaatimuksia; jos nainen ei urheile, hänellä ei ole mitään harrastuksia tai paljoa kavereita, hänellä ei ole korkeatason koulutusta tms. niin hän ei ehkä ole riittävän kiinnostava.. Jotkut jutut olivat ihan ok, mutta toi paljon kavereita ? Oikeasti? No sori vaan, Esa, 32, mutta sitten mä en ainakaan ikinä kelpaisi sulle. Vaikka en edes käyttäisi sitä hirveää hellokitty-paitaakaan mitä sä niin pelkäsit. LOL.

Ja viimeisin, eli ehkä se kaikkein yleisin, jonka viimeinen jutussa haastateltu mies puki sanoiksi: ei sille vaan osaa sanoa mitään syytä. Joku juttu, joku ihan pikkujuttu ehkä, joku juttu vaan pistää miettimään. En osaa sanoa, mikä se juttu voisi olla, mutta joku vain.  
Eli niin, ei ne miehet itsekään välttämättä osaa sanoa, oliko todellisten pakkien syynä se hellokitty-pyjama, sun huonot keittotaidot, vähäinen kaverimäärä tai omituiset varpaat, mutta .joku juttu (mitä me naiset emme sitten kaiketi itse edes ajattele) saa miehet juoksemaan karkuun. Mä olisin kyllä toivonut tarkempaa määritelmää sille, mikä se voisi olla. Koska jos se olisi joku ihan universaali: vältä näitä puheenaiheita: raha, seksi, uskonto, niin toimisiko se? Jos me ei puhuttaisi rahasta (mitä mä en kyllä yleensäkään tee) niin olisiko se mies sen jälkeen mun? Tuskin. Siksi olisi kuitenkin hyvä tietää, mikä pikku juttu vain oli niin merkittävä, ettei se enää halunnut nähdä.
Oliko se ruma kynsilakka? Väärä automerkki, välttävät ajotaidot? Omituiset kirjat hyllyssä? Ruma maalaus seinällä? Yläasteaikainen kaverikuva hyllyssä? Se etten mä tarjonnut sille vettä vaikka itse otin? Jokin asia mitä sanoi? Joku luonteenpiirre itsessä?

Eli periaatteessa se pikkujuttu saattoi olla mitä tahansa. Mutta jos mies itse ei edes osaa kertoa, mikä, niin paha siitä on sitten "ottaa opiksi" vaan ehkä seuraavakin hellokitty-kammoinen tyyppi säikähtää niitä vaaleanpunaisia sukkia, joissa oli saakelin iso kissan pää. Piupau.

eikö mies ollutkaan kiinnostunut?

-Kaikki ne asiat mitä se sanoi. Se puhui yhteisestä tulevaisuudesta. Monta kertaa. Kysyi itse, haluaisinko mä nähdä. Sanoi vaikka mitä asioita. Mut... Valehteliko se vaan mulle? Eikö se koskaan tarkottanu sitä??

Kerrankaan kysyjä en ole minä. Mutta koska minäkin olen muutaman kerran heitellyt tuollaisia kysymyksiä ystävälleni, hän kenties ajatteli, että minä tietäisin myös asiasta jotain.

Ja kyllä; onhan minulle käynyt monta kertaa niin, että ensin tapaan todella mukavan tuntuisen miehen, mutta vaikka hän kuinka kehuu, erittäin aidontuntuisesti, ja vakuuttaa että haluaa nähdä, sitten hänestä ei yhtään kuulukaan mitään. Mies on ensin kysynyt minulta, haluaisinko minä enää nähdä häntä, johon minä tietysti että joo. Sitten hän kysyy numeroani tms. mutta ei kuitenkaan myöhemmin otakaan yhteyttä. Ja jos minä otan, hän ei enää vastaa tai vastaa vain lyhyesti (ja kieltävästi). Mutta mikä siinä sitten on, että kaikki ne oikeasti hyvätkin tyypit peruvat lupauksensa?

Se pelästyi sun kauneuttasi/uraasi/menestystäsi/kavereitasi meille uskotellaan, mutta oikeasti, olivatko ne kaverit niin pelottavia, ettei se enää uskaltanut soittaa?
Sitten me keksimme miljoonaa (typerää) syytä hammaslääkäreistä hautajaisiin miettiäksemme miksei hän vastannut soittoosi/puheluusi tai tapaan jolla yrititkään ottaa häneen yhteyttä.
Mutta kuten nytkin sanoin ystävälleni, aina siihen ei vain löydy mitään järkevää syytä.

Se kuulostaa paskalta. Se kuulostaa oudolta. Ja sitä se totisesti on. Mutta se on totta.
Olen itsekin joskus jonkun tyypin jälkeen epäröinyt. Tulisiko siitä ikinä mitään? Oliko se nyt edes kiinnostunut minusta? Ehkei se ollut sitä mitä mä haluan.. Enhän mä edes tiedä siitä mitään.

Voi olla, että myös tapaamasi mies miettii, olisitko sittenkään kaiken sen arvoinen. Olisiko vain helpompi lopettaa ennen kuin mitään ehtisi kunnolla tapahtua; jos ei ehdi laittaa tunteitaan peliin, on helpompi perääntyä. Voi olla, että perääntyminen nähdään (alitajuntaisena?) keinona välttyä nolaamasta itseään, sydänsuruilta, tulevilta kiusallisilta tilanteilta; kuten treffeiltä, joilla kumpikaan ei oikein saa sanaa suustaan. Vauhdikkaan illan jälkeen seuraava aamu usein lienee edes vähän kiusallinen, kun vauhti ja let's go -meininki vain eivät vain sovi klo 08:40 -tunnelmiin.. Mitä mä sanon tolle? Mitä me oikein tehdään? Sanos toi nyt jotain.. Olikohan tää sittenkään hyvä idea..

Mutta kaiken aikaa, eihän sitä voi olla miettimättä, miksi se vielä maagisena seuraavana aamunakin väitti haluavansa nähdä. Umpikänniset ovat asia erikseen, mutta että se selväpäinenkin janari olohuoneessasi halusi edelleen tulevaisuudessa nähdä?
Ehkä halusikin. Tarkoitti sitä mitä sanoi. Mutta joskus, joskus vain käy niin, valitettavan usein kylläkin, että ihmiset alkavat epäröidä. Kyllä minäkin olen miettinyt, että olikohan joku tyyppi sittenkään niin jees, että mä laittaisin sille viestiä. Mutta aina syystä tai toisesta mä olen laittanut. Ehkä näissä tilanteissa minä (tai sinä) emme vain olleet niin jees, että mies olisi kuitenkaan 24 tunnin päästä enää ollut yhtä varma sinusta. Kun tilanne on ohi, asiat muuttuvat. Kun hän (tai sinä) onkin yksin kotonaan, eikä enää toisen osapuolen luona, tapahtumat alkavat häilymään. Oliko meillä nyt niin kivaa? En mä oikeen tiedä..Tulisko tästä nyt edes ikinä mitään..
Ja voi olla, että taustalla on myös ihan "oikeita" syitä; eri elämäntilanteet; työt/opiskelu/tms, jotka tavallaan pitävät eri asemissa, oli se sitten eri kaupunki, eri koulutusaste tms. mutta jotain kuitenkin, mikä periaatteessa voisi estää näkemisen usein. Omalla kohdallani tuleva muuttoni ainakin..
Myöhemmin, kun aikaa kuluu, yhteyden ottaminen on entistä vaikeampaa. Vaikka ainahan sitä toivoo..

- En mä vain tiedä, minä sanon kaverilleni ja mietin itsekin, miksi näiden asioiden on aina oltava niin vaikeita. -En mä usko, että se valehteli, minä jatkan todella tarkoittaen sitä. -Ehkä se vain myöhemmin tajusi, että sä et ollut sen tyyppiä. Minä mietin. Mietin itseäni ja aiempia suhteitani. Ja muita ihmisiä. Totuutta. Sitä, minkä jokainen sisimmissään tuntee. Jos ei kolahtanut riittävästi. Tietää, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, mutta yrittää kieltää sitä.
-Niin karulta kuin se kuulostaakin, ehkä sä et sitten vain sytyttänyt riittävästi. Ja aina, eli hirvittävän usein, sille ei vain voi mitään. Paskaltahan se tuntuu, mutta kymmenien soittojen sijaan anna olla, ehkä se ei vain ollut kiinnostunut.

Mä yritän puhua ystävällisesti. Pahaltahan tuo tähän kirjoitettuna kuulostaa, mutta mielestäni olisi petturimaista väittää ystävälleni jotain, minkä toteutumista epäilisi itsekin. Jos uskottelisin hänelle viimeiseen asti, että se vielä soittaa, niin minä tekisin vain hallaa kaverilleni. Teot ja tekemättömyydet puhuvat puolestaan. Jos se mies oikeasti, siis pysyvästi oikeasti, olisi ihastunut, niin se vastaisi kyllä. Niin se menee. Mutta kuten todettua, harmittavan usein sitä molemminpuoleista pysyvämpää ihastumista ei sittenkään päässyt tapahtumaan. Se yksi ilta saattoi olla aitoa ihastusta. Mutta harmittavan usein se ei kestä. Tai jollain tapaa riitä. Mikä on tietenkin aina yhtä syvältä.

Me istumme hiljaa ja ystäväni ottaa lisää kahvia. Mikä ironian huipentuma; markettien kahvilassa soi hiljaa ja melankolisesti Born to die.
Mä katson ystävääni ja ajaudun miettimään kaikkia niitä tilanteita, joissa meille käy näin.
- Usko mua, minä vakuutan, -Joku tuolla jossain oikeasti vielä jonain päivänä löytää sut ja ehkä, jos hyvä tuuri käy, niin soittaa jopa takaisin. Ja jokaisen soittamattoman tyypin jälkeen sä olet vahvempi..

Kaveri nyökkää ja mä toivon, ettei se soita sille tyypille enää ja vaikeuta vain omaa elämäänsä. Mitä kauemmin niissä miehissä roikkuu, sitä raskaammaksi totuuden tunnustamisen itselleen vaan tekee. Tietysti tuntuu pahalta, että tyyppi, joka kerrankin vaikutti aidolta, tekikin kuten kaikki muut. Mä yritän hymyillä kannustavasti, mutta ystäväni taitaa pitää mua vain varoittavana esimerkkina. Naisena, jolle ei soiteta takaisin.
Lana del Rey jatkaa.

Choose your last words,
This is the last time
Cause you and I
We were born to die

fly like you used to

Fly like you do it
Like you're high
Like you do it
Like you try
Like you do it
Lïke a women 


You belong to me...
I belong to you...
Fire from my heart..
Burning just for you..
When you're far away
I'm in love with you
Feelings are so high
What can I do... 

You belong to me...

I belong to you...
Fire from my heart..
Burning just for you..
When you're far away
I'm in love with you
Feelings are so high
What can I do... 

_________


Kuulin pitkästä aikaa tänään tämän biisin. Se muistutti minua vuodesta 2009, jotenkin todella kaukaisista ajoista, vaikka oikeastaan siitä on vain neljä vuotta. 4. Kuulostaa sittenkin aika kaukaiselta. Mihin nämä kaikki vuodet oikein häviävät? Vastahan oli 2007! Mihin menivät 2010 ja 2012??

Jos minä yritän muistella elämääni neljä vuotta sitten...Mä olin paljon tyhmempi, naiivimpi, mutta niin kai me kaikki ajattelisimme olleemme. Vuonna 2017 minä varmaan kuuntelen Can't Hold Us:ia ja mietin että ei ristus miten tyhmä sitä on tullut oltua muutama vierähtänyt vuosi aiemmin.

Mutta yhden tärkeän asian minä tavallaan opin neljän vuoden takaisesta minästäni: huolettomuuden. Silloin minä jaksoin uskoa ja ennen kaikkea halusin uskoa pärjääväni, pystyväni mihin tahansa - ennen kaikkea itsenäiseen elämään. Ja vaikka asunnot, auto ja miehet ovat sittemmin vaihtuneet, jossain syvällä minussa oli kaiken aikaa tuo ajatus; se vain oli jäänyt kaiken kyynisyyden, katkeruuden ja pilalle menneiden asioiden taakse. 

Tajusin olleeni liian kyyninen monia asioita kohtaan; kavereitani, töitä, perheenjäseniäni. Jos minä itse olin heitä kohtaan 'ei niin vastaanottavainen', miten minä sitten itse olisin voinut odottaa heiltä pyytteetöntä positiivisuutta ja kaikkea sitä, mitä heiltä olisin kaivannut? Toki minulla oli oikeasti syyni luopua tietyistä tekijöistä; niistä ihmisistä, jotka vain yrittivät hyötyä minusta, niistä, joiden näkeminen tuntui aina olevan vain vaikempaa ja vaikempaa, niistä jotka vain näkivät minua tunteakseen olonsa paremmaksi ja niistä, jotka iskivät puukon selkään aina tilaisuuden tullen ja toisinaan taas esittivät hymyilevää.

Kaikkien huonosti päättyneiden ihmissuhteiden jälkeen minä olen muuttunut kyyniseksi ja arvelevaksi myös niitä kohtaan, joita kohtaan ei olisi tarvinnut. Se vain jäi päälle, en tajunnut sitä ennen kuin nyt. Siihen tarvittiin kaikki ne pilalle menneet kakkukestit, juhlat, joihin kukaan ei koskaan tullut, monta jättävää miestä ja Innan Hot - mutta nyt minä sen tajuan.

Kaikesta huolimatta minulla on edelleen ympärillä mitä uskomattomampia ihmisiä. Joskus vain en ole osannut arvostaa heitä tavalla, jonka he olisivat ansainneet. Odotin heiltä liikaa, mikä lienee toisinaan ihan inhimillistä, mutta ei kukan voi muuttaa tehtyjä asioita tekemättömäksi. Olin niin pettynyt kaikkeen, ja kaikkiin, joten minä näin kaikki asiat, ja ihmiset, vain sellaisina osapuolina, jotka eivät kuitenkaan ikinä toimineet niin kuin olisin toivonut. Kaikki muut tuntuivat minusta niin tekopyhiltä; kaikki sanat; ooi vähänkö upee, oot niin nätti, se oli niin ihana. Kaikki teot tuntuivat minusta feikeiltä; halataan sitten, älä viitsi hymyillä noin.. Minä aloin vähitellen inhota kaikkea, mutta vain siksi, että oloni oli yksinkertaisesti niin paska.

Tiettyinä aikoina paskaan oloon oli "oikeutetut" syynsä. Oli oikeasti ihmisiä, jotka käyttivät hyväksi mun hyväuskoisuuttani, mutta en minä itsekään mikään pyhimys ollut. Kuitenkin se, että enemmän tai vähemmän suoraan purin kaiken pettymykseni niihin, joihin se oli aiheetonta, ei kuitenkaan koskaan ollut oikeutettua.

Jotenkin outoa, että minä havahdun tähän vasta nyt. Nyt kun minä olen jo lähtemässä. Minun olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, miten hienoa porukkaa ympärilläni on. Vaikka heitä ei ole kovin monta, he ovat sitäkin aidompia ihmisiä. Mitä ihminen edes tekee 200 satunnaismoikkaajalla, jos tämä kuitenkin aina viettää aikansa niiden muutaman oikean, aidon, ystävän kanssa?

Ja, vaikka mä kuinka aiemmin uskottelinkin itselleni, joitakin heistä mä ehkä jään kaipaamaan sitten kun olen lähtenyt. 

äiti-tytär -laatuaika

Hetken aikaa musta tuntui, että se kerrankin kuunteli mua, että sillä oli kerrankin aikaa omalle tyttärelleen. Hetken aikaa musta tuntui, että se halusi ymmärtää mua. Olisi kerrankin yrittänyt, jos mä vain olisin puhunut.

Tuon pienen hetken mä harkitsin kertovani sille kaikesta, mitä mä ajattelin. Että mua pelottaa välillä hitonmoisesti; olenhan mä muuttamassa pois tästä kaupungista, jättämässä kaiken elämääni aiemmin hallinneen, mutta samaan aikaan mä olin sanoinkuvaamattoman tyytyväinen siitä, että mä olin vaihtamassa maisemaa. Ei täällä aiemminkaan ollut ikinä ollut mitään, minkä menettäminen minua harmittaisi. Nyt mua vain mietitytti, miten mä pärjäisin ilman sitäkään vähää mitä mulla nyt täällä on. Ja jos me olisimme elokuvan hahmoja, se ymmärtäisi ja lohduttaisi minua. Sanoisi, että mä olen huikea ja upea persoona. Mulle kaikki on mahdollista. Pitäisi mulle sellaisen elokuvista tutun rohkaisupuheen, jonka jälkeen mä toimisin niin ja seuraisi onnellinen loppu.

Mutta me ei olla elokuva. Mä en koskaan avaudu sille oikeista tunteistani; miesasioista, kyllästymisestä kusahtaviin ihmissuhteisiin, ärsyttävistä ystävistä enkä jättämisen pelosta.
Niinpä se ei koskaan vakuuta mua siitä, että jossain on joku mua varten. Me ei käydä 10 minuutin mittaista järkevän analyyttista dialogia aiheesta true love. Se ei koskaan sano mulle niitä asioita, jotka elokuvissa saisi toisen päähenkilön itseluottamuksen vaadittavalle tasolle, eikä me koskaan puhuta onnellisen lopun edellyttämällä tavalla.

Mä vaihdan 6-vaihteen silmään ja painan lisää kaasua.
Se hetki on mennyt ohi. Se sanoi äsken jotain, mihin mä olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi johtanut pois meidän mukavuusalueeltamme. Jos mä olisin suklaatehtaan rampista yhtäkkiä vaihtanut puheenaiheeksi sielunelämäni, se olisi ollut sille ehkä liian iso yllätys. Mutta jos me ei koskaan poistuta mukavuusalueeltamme (enkä mä tarkoita nyt Vaajakosken karkkitehdasta), me ei koskaan tulla puhumaan asioista, jotka ovat sen ulkopuolella.
Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi sieltä poistuminen aina tulee olemaan. Jos mä 10 tai 15 vuotta sitten olisin vain yhtäkkiä hypännyt äiti mitä mä teen kun perttu ei huomaa mua koulussa -keskusteluihin, me voitaisiin ehkä nytkin miettiä, miksi Vilhoyrjö päätti yhtäkkiä jättää mut. Mutta koska mä en koskaan tullut puhuneeksi sille Pertusta, enkä sen koommin kenestäkään muustaan, mä en vain yhtäkkiä voi rikkoa sitä kaavaa; ongelmista puhumattomuutta, koska eihän me aiemminkaan olla.
Ja sellaisina hetkinä, joina musta tuntuu, että se olisi hyvä rikkoa, sen tekeminen on kuitenkin kaikkein vaikeinta.

Niinpä, matkan rampilta A rampille F me istumme sellaisina kuin me aina olimme tottuneet olemaan; viileän, tunteettoman, rauhallisina keskustellen jotain puolisonta kultturellia läpäläpää mun rahastojeni kursseista tai sijoituksista esittäen että se kiinnostaisi meitä kumpaakin todellista enemmän. Sijoitusneuvontaa kuunnellessa mä kuitenkin mietin, millaista se olisi, jos asiat eivät olisi jämähtäneet sellaisiksi kuin ne olivat.
Jos mä olisin voinut pälpättää sille 9 rampinväliä perttuvilhomarkosta ja se olisi ollut sille ihan totally ok.

Toisinaan mä unohdan yhden erittäin tärkeän asian. Asian, jonka mä olen unohtanut jo aivan liian monta kertaa. Sellaisen asian, jota ei koskaan saisi pitää itsestäänselvyytenä tai jota ei pitäisi unohtaa. Aliarvostaa. Ei laiminlyödä eikä lykätä myöhemmäksi. Ystävyys.

Kaikkien näiden lukuisten huonojen kuukausien, ja miltei jopa vuosien, aikana sen arvo on selvennyt mulle. Kun minulla oli vaikeaa, moni hävisi ympäriltä. Vaihtuivat miehet ja kaverit. Noiden aikojen jälkeen ja jo niiden aikana minulle selvisi viimein, keitä ne ihmiset oikeasti ovat, jotka todella, aidosti välittävät minusta. Kaikkien vaikeuksien jälkeen heitä ei ollutkaan enää kovin monta.

Määrä ei kuitenkaan oikeasti korvaa laatua. Nyt moni niistä ihmisistä, jotka hylkäsivät minut ja karttoivat seuraani tuolloin, yrittää tulla takaisin. En kuitenkaan enää välitä olla tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät tukeneet minua silloin kuin sitä oikeasti olisin tarvinnut. En välitä olla tekemisissä niiden kanssa, jotka palasivat luokseni vain siksi, että uskoivat hyötyvänsä minusta jotenkin nyt. Mutta missä olivat ne ihmiset vuosi sitten? Tiesivätkö he silloin, millaista elämäni oli? Nyt he näkevät vain pintaraapaisun elämästäni, jonka he luulevat olevan glamourimpaa kuin se oikeasti on. He palasivat seuraani vain, koska arvostavat minussa niitä asioita, jotka mahdollisesti voisivat parantaa myös heidän elämänlaatuaan. Vaikka eivät he koskaan pääse tekemisiin minun vaatteideni, rahojeni tai minkään "elämänparantajan" kanssa.

Ne ihmiset, jotka pysyivät mukanani aina, heidät voisi laskea yhden käden sormilla. He eivät välitä kimalluksesta ja muka-hohdokkaasta elämästäni. Ne ihmiset ovat nähneet minut 'pahimmillani'; heikoimmillani. Silloin, kun olisin eniten tarvinnut apua, ja ne ihmiset olivat ainoita, joita minun silloinen elämäni kiinnosti niin paljon, että he jäivät.
Eivät ne, jotka palasivat vain kerjäämään rahaa, kyytiä tai erinäisten mieshenkilöiden puhelinnumeroja.


Aina aikaisemmin en ole osannut arvostaa aitoja ystäviäni. Joinain päivinä olen pitänyt kaikkea itsestäänselvyytenä, mutta nyt olen tajunnut, ettei koskaan pitäisi. Ystävyyttä täytyy vaalia, se ei ylläpitäydy itsestään. Siitä huolehtiminen vaatii tekoja ja epäitsekkyyttä. Ja siksi niiden aitojen ihmisten määrä on niin vähäinen. Ei siksi, ettenkö minä yrittäisi, vaan siksi, että kun minä viimein luovun yrittämästä, he eivät kuitenkaan soita takaisin.
On aina kiire.
On muuta.
Palataan ens viikolla.
Soitan sulle huomenna.
Mutta kun niitä puheluja ei koskaan tulekaan, edes minä en jaksa loputtomiin roikkua perässä, vaan sitten se tosiaan jää.
Ystävyyteen kun tarvitaan aina kaksi.
Ja sen jälkeen minun luokseni on ihan turha palata. Kellään ei ole niin kiire kolmea kuukautta.

perhepäivällinen - vai painajainen?

Eilen illalla mä vietin taas yhdet järkyttävimmistä parituntisista elämässäni.
Ensinnäkin, olin vielä aika järkyttynyt ex-miehen puuhista, eikä totta puhuen olisi porukoiden järkkäämät semi tekopyhät perhepäivällisillalliset hirveästi kiinnostaneet. Mutta kun velipoika friiduineen oli tulossa mukaan niin olihan minunkin sitten pakko.
Niinpä, kello 18.13 meikä istuu porukoiden olohuoneessa kuuntelemassa äidin lempipuheenaihetta: minun epäonnistumisiani (tällä kertaa se, että minun pitäisi jättää eropaperit niin asuntoon kuin töihinkin ja siitähän se mutsi tietty vallan riemastui) ja tuskissani kirosin veljeäni friiduineen, jotka eivät ikinä olleet ajoissa.

Kauhunhetket eivät toki tähän loppuneet. Veljen friidu nimittäin teki anteeksiantamattomat ja möläytti porukoiden kuullen, että "voi maaaaren " - se määkäisi silleen todella määkäisten - "harmi ettei sinun ja *sesanoomiehenkokonimen* jutusta sitten tullut mitään.."

Tässä vaiheessa mulla menee pestopastat henkitorveen ja mä mietin, että jes, tämähän se tästä puuttuukin. Koska äiti siihen vallan innostuneena tietysti haluaa alkaa setvimään, että kuka *miehenkokonimi* - johon friidu toki, että aaaaaaai -se määkii taas- en mä tiennytkään että te ette tienneet, se mutisee äidille kuin joku unelmaminiä ja mä voisin potkaista sen ulos näiltä perhepäivällisiltä ihan saman tien.
Ja koska kissa on nostettu pöydälle (enkä mä tarkoita nyt friidua) niin onhan se asia sitten käytävä läpi koko suvun ja sukuunkuulumattomien voimin (ja nyt mä tarkoitan friidua.)
Ainoa, jota koko soppa ei liiemmin kiinnostanut, oli isä, joka tuijotti koko päivällisen ajan mitä lie maksukanavalta tullutta urheilua, ja kerrankin mä olin kiitollinen siitä, että sitä kiinnosti enemmän minkä lie chelsean kuin oman tyttärensä asiat.

No, vaikka mä kuinka kuvittelinkin, homma menisi vielä pahemmaksi.
Kello 19.30, päivällisillallisten loputtua jonkun oli tietty tiskattava ne hienot posliiniastiat, joita ei saanut laittaa koneeseen - ja kukas muu kuin meikä -niihin hommiin joutui. Veli friiduineen meni tietty viihdyttämään isää, vaikka isällä oli chelsipeleineen enemmän viihdykettä kuin edellä mainittu kaksikko voisi koskaan tarjota. Niinpä, meikä, perheen nuorimpana, pantiin tietty tekemään kaikki paskaduunit, kuten tiskaus, pöydän kattaminen ja kahvin keitto ja jnejnejne. samaan aikaan kun muut viihdyttävät toisiaan olohuoneessa minun asioistani keskustellen.

Ja kävi niinkin, että meikä siitä suivaantuneena kolhaisi erästä ah-niin-arvokasta kermakannua vähän kovempaa ja siihen tuli ihan minimaalinen särö. Siis oikeasti; ei sitä edes huomaisi, jos ei tiedä mistä etsiä. Mutta mutsi kyseisen pienimuotoisen kolauksen kuultuuan oli valmis jopa jättämään suosikkipuuhansa kesken, meikäläisestä juoruamisen nimittäin, ja ryntäämään keittiöön saman tien kun pieni klinksklanks sieltä kuului.

Tämän jälkeen mulle ärjyivät toki ensin mutsi: 'maaaaaaareeeeen!!!! siiis tuo oli arabian kippo!!! arabian!!!!!!' se paasaa ja mä nielen kaiken kuten 15 vuotta sittenkin. Sen jälkeen faija toki yhtyy mukaan suosikkipuuhaansa, valittamiseen, ja ärjyy mulle ettei kuule säätilaa, kun minä huudan koko ajan. Aijaa? Öö että säätila? No sorry dad, mutta eihän niitä tulekaan kuin 30 kertaa päivässä ja onhan se toki maailmanloppu jos yksi jää kuulematta etenkin kun tv on sellainen keksintö, jossa näkyy myös se kuva.. Ja kaiken lisäksi se en edes ollut minä, joka huusi, vaan mutsi joka suivaantui kalliimman arteensa kaltoinkohtelusta.

Tämän jälkeen kaikki edellämainitut olivat sanoinkuvaamattoman pahalla tuulella. Mikä syy faijallakin siihen muka oli; säätilan menettäminen? No, se on vain niin tyypillistä tässä perheessä, pistää kaikki paska minun syykseni, koska itsehän niissä ei ole mitään vikaa.

Siinä vaiheessa, kun mutsi alkaa piilovihjailemaan naimisiinmenosta veljelle friiduineen, mä viimeistään putoan keskusteluista pois. Istun hiljaa sohvalla, kuten aina ennenkin, en kuulu niiden maailmaan, vaan tuijotan jotain tusinasontaa maikkarilta, kun muut pohtivat täydellisiä elämiään sisällyttämättä minua niihin.

Ja silloin mä kiitän itseäni taas siitä, minkä valinnan tein. Muuttaa pois täältä. Pois näiden ihmisten luota, joille mä en koskaan ole ollut kuin rasite, syntipukki tai tyhjänpäiväisen juoruilun kohde. Todella hauskaa.

Kiitos ruuasta.

ikuinen playeri

Tällä hetkellä mun tekisi mieli päästää ilmoille kaikki rumat sanat ja huutaa.

Tottakai mä tiesin, ettei tämä hyvä fiilis voi jatkua, eikä koskaan jatkukaan, ikuisesti, mutta se tapa, joka sen tällä kertaa pilasi oli kyllä pahin ikinä.

Eilispäivänä meikäläiselle nimittäin selvisi totuus siitä, mitä mies koko niin sanotun suhteemme aikana oli puuhastellut selkäni takana. Ja niitä other womeneita sitten riittikin... mä en vaan voi uskoa sitä. Että koko sen ajan, jonka se olevinaan oli omistanut mulle, se kuitenkin suunnitteli matkoja ja reissuja ja kuvioita toisen kanssa. Ajatteli sitä, tai niitä, ja piti mua vain jonain hauskanpitona kunhan pääsisi niiden tykö.

Ja tällä hetkellä, mä olen toki vihainen, mutta eniten mua ällöttää tollainen touhu. Ihan jo sen takia, että mä en tiedä, onko se pyöritellyt niitä muijia vuoteessaan jo silloin kun mä olin kuvioissa vai vasta kun meidän juttu alkoi hiipumaan, mutta eniten mua ällöttää se ihminen. Se ei ole enää mikään 20-v jantteri. Se on 30v perheellinen mies, joka yrittää leikkiä 20-vuotiasta. Mutta sen iässä ja asemassa sen pitäisi ottaa vähän vakavammin, ihan jo penskansa takia. Se nyt oli alusta asti selvää, että sen lapsi tässä kuviossa on kärsinyt eniten, kun isä vain leikkii olevansa edelleen parikymppinen, vaikka totuus on, että se ikä sillä miehellä jäi taakse jo vuosikymmen sitten.

Nyt, tällä hetkellä, tuo sama +30v mies kuitenkin luulee edelleen olevansa kuin 22-v. Se kuluttaa viikonloput viihteellä, vaihtelee naistakin ilmeisesti yhtä lennokkaasti kuin kaupunkia, mutta vasta nyt mä tajuan, että kaikella tolla touhulla se laiminlyö lapsensa ihan 100-0. Ja mä luulin, että se olisi viimein saanut elämänsä vakiintuneemmaksi; niin se ainakin uskotteli, ei muka etsinyt enää mitään lyhytaikaisia suhteita, mutta sellaiseksi pari viikkoa kestävät jutut minun mielestäni laskettaisiin. Joskus kauan sitten mä sanoin sille kerran, että sen tytär tarvitsee sitä kaikkein eniten. Siihen se vain kohautti harteitaan. Ja silloin mä tajusin, ettei se ottanut tosissaan edes sitä kaikkein tärkeintä: omaa lastaan.

Ja nyt, kaiken tuon jälkeen, miehen käytös vain ällöttää mua. Mä en todellakaan tarkoita, että kaikkien kolmekymppisten pitäisi elää tylsää elämää, mutta sitä mä tarkoitan, että vastuu teoistaan on aina kannettava. Pidettävä huolta omasta lapsesta. Ja muutettava omaa elämäntyyliään, jos näkee että lapsi kärsii. Ja sitähän se oli. Ja tajuttava ennen kaikkea, että kaikella sillä paskalla on vaikutusta myös siihen pieneen ihmiseen, josta jonain päivänä varmaan tulisi ihan samanlainen kuin musta. Helposti höynäytettävä, liian hyväuskoinen ja hellyydenkipeä naikkonen, joka ei tajua juosta karkuun edellä mainittujen miesten kohdalla.

Mutta eihän se minua kuunnellut. Mä olin kuin olinkin sille vain yksi pelinappula koko sen elämänmittaisessa pelissä. Mua se siirteli ja liikutteli mielensä mukaan, aina silloin kun siltä tuntui. Mä olin sille vain joku tämän kesän kestävä huvitus, mutta ehkä mä saan syyttää siitä itseäni. Mun olisi pitänyt juosta viimeistään silloin kun se kertoi olevansa mua vuosia vanhempi.

Mutta se, miksen mä koskaan juossut johtui mun hyväuskoisuudestani. Mä halusin tietysti uskoa, että kaikki se tusinapaska, jota se mulle muka-leperteli, oli totta. Mutta jälleen kerran mä päädyn sunnuntaiaamun taksijonoon itku silmässä ja miettien, miksi mä annoin taas kohdella itseäni näin.
Ja joka kerta mä tajuan samat syyt. Joka kerta mä vakuutan, että tämä oli viimeinen kerta kun näin käy. Tällä kertaa mä vakuutan itselleni, että tämä on viimeinen kerta kun sekaannun, tai annan 30-v idioottien sekaantua minuun.

Mä laitoin sille kauniin viestin. Kirjoitin sille kirjeen sen kotiosoitteeseen.
Se oli lyhyt ja hyvä viesti, jossa mä mitä ystävällisemmin pyysin sitä lopettamaan pelleilyn, kantaman vastuun teoistaan ja ennen kaikkea laittamaan elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen ja omistautumaan niille asioille, jotka sitä eniten kaipaavat.

Sen jälkeen mä istuin taksissa miltei hymyillen. Mä olin nimittäin melkein 10%:sti varma, että se miettisi mitä sanoin. Muuttaisi elämäntyyliään perheenisällisempään suuntaan ja lopettaisi 20-v naikkosten vikittelyn. Ja huolimatta siitä, mä tiesin, että se tuskin ajattelisi kuitenkaan liiemmin mun sanoja, vaan pitäisi sitä lähinnä dumpatun katkerana jorinana, mä tiesin olevani ensimmäinen kaikista niistä sen naisista, joka ei vain kiltsti niellyt kohtaloaan. Mä sanoin vastaan. Mä en ollutkaan niin tyhmä kuin se oli luullut.

Ja jonain päivänä, mä tiedän, se palaa siihen viestiin. Se miettii, että olisi pitänyt tehdä niin. Kun sen lapsi on isompi, se tajuaa elämäntyylinsä seuraukset, ja silloin, mä toivon, sitä kaduttaa.
Ja se saa minut hymyilemään taksissa. Miltei.

elämän jatko

Mä olen ollut yllättävän positiivinen eron jälkeen. Tai niin mun kaverini ainakin asian tänään ilmaisi. Se ihmetteli, etten mä ole itkenyt kertaakaan (ja silloin mä tajusin itsekin etten oikeasti ollut, en edes iltaisin pimeässä tai nukkumaan mennessä, en kertaakaan, wuhu!) tai etten mä ollut alakuloinen tai masentuneen oloinen. Se melkein lipsautti loppuun: "niin kuin aina ennen" mutta mä tiedän suhtautuneeni asioihin eri lailla silloin ennen. Ehkä nyt mä en enää jaksa vollottaa ja jossitella, koska mä tiesin jo alussa, että jotain tällaista todennäköisesti tulisi käymään, kun kesä etenee ja muutot tulevat ajankohtaisemmiksi. Mä olin varautunut. Siksi se ei satuttanut enää yhtä paljoa. Ei yllättänyt niin kovin. Kuten viimeksi.

Mutta mä olen luvannut sille, muille - ja ennen kaikkea itselleni, että mä jatkan elämääni. Ja sen mä olen tehnyt. Mä en ole enää aivan niin heikko kuin joskus. Nykyään mä olen vahvempi. I'm a fighter. Koska nämä ihmiset ovat tehneet minusta sellaisen. Ja viimein, kaikkien niiden typerysten ja "mä soitan sulle huomenna" -valehtelijoiden jälkeen mä uskon selviäväni aina. Mä uskon parempiin aikoihin, ja siihen, että joskus joku vielä soittaa mulle silloin kuin lupaa.

Joskus asiat vain loppuvat näin. Ja vähitellen, hyvin hiljalleen, mä olen oppinut elämään sen kanssa. Kaikkeen ei aina löydy järkevää syytä. Siihen ei aina löydy kolmea hyvää syytä, miksei se soittanutkaan tai miksi meille kävi näin. Joskus niin vain käy - ja sen voi joko hyväksyä tai antaa häiritä elämää pitkän aikaa. Ja tästä lähtien mä aion aina valita näistä sen ensimmäisen vaihtoehdon.
Lupaan itselleni.

i'm ok .... taas

Niin karulta kuin se kuulostaakin, ylitse pääseminen on helpompaa joka kerta. Vähitellen, kaikkien niiden hetkien jälkeen musta on tullut vahvempi. Mä tiedän, ettei se johtunut pelkästään musta. Syyttely ja syyllisyys ei auta enää mitään. Mikään ei enää muuta sitä tosiasiaa, että tämä juttu ei vain toiminut.

Ei, vaikka mä kuinka olisin ollut erilainen. Ei, vaikka mä olisin soittanut sille. Ei, vaikka mä olisin jättänyt sanomatta ne asiat, joiden mä uskoin sinetöineen tämän.

Mä en tiedä onko se naiiviutta vai kypsyyttä, mutta mä en enää osaa surra. Mä olen turtunut tällaiseen (jätetyksi tulemiseen) kaikkien niiden jälkeen, jotka ovat tehneet mulle näin aiemminkin. Kaikkeen tottuu. Kaikkeen sopeutuu. Joskus on pakko sopeutua asioihin. Joskus murehtiminen, syyttely ja syntipukin metsästys eivät enää muuta sitä, mitä on jo tapahtunut.

Meistä ei enää koskaan tule monikkoa. Jos me sellainen koskaan edes olimme. Mutta naiivissa päässäni mä en enää ole yhtä pettynyt kuin joskus aiemmin. Musta ei enää tunnu aivan niin riipaisevalta yrittää unohtaa sitä kaikkea, mä en enää jäädy tuntikausiksi miettimään sitä kaikkea, enkä mä enää haluaisikaan.

Tänään, tämän eron jälkeen, mä olen vahvempi. Mä olen oppinut kestämään - ja mä olen oppinut varautumaan. Mä tiesin, mihin ryhdyin, ja mä tiesin, että jossain vaiheessa näin kävisi. Mä tiesin heti hänet tavattuani, ettei hän asuisi tällä paikkakunnalla kuin syksyyn - kuten en minäkään.

Kaiken kokemani jälkeen, enkä mä nyt tarkoita näitä muutamaa kuukautta hänen kanssaan, musta on todella tullut vahvempi. Mä en enää murru joka kerta. Mä en enää jaksa. Mä tiedän, että tulee päivä, jolloin mä tajuan mitä tapahtui, ja silloin mä putoan maan pinnalle. Taas. Mutta en enää niin kovaa tai korkealta kuin joskus aiemmin.

Mä olen onnistunut turruttamaan sisimpäni näissä tilanteissa. Mä näytän ulkoisesti vahvalta; mä kestän nämä asiat, eikä kukaan oikeasti tiedä, että mussa olisi myös särö, joka saisi kaiken rikkomaan. Mä en näytä sitä kellekään, ja koska kukaan ei tiedä, missä se särö on, mä en koskaan murru. Ainakaan julkisesti.

Aivan kuten aiemminkin, musta tuntuu tyhjältä. Mä en ajattele mitään, musta ei tunnu miltään. Mä en ole vihainen enkä loukkaantunut. Mä en ole kyhäillyt meille tulevaisuutta valmiiksi, mä en nimennyt syntymättömiä lapsia enkä katsonut valmiiksi asuntolainoja. Mä en enää saa käyttää me-muotoa.

Sitä ei enää vain ole.
Joskus vain käy niin. Ja sen kanssa on opittava elämään.
Ja koska i'm a fighter - minä pystyn siihen.
Kuten aina tähän asti.
Mä vain piilotan kaikki säröt ja pienet halkeamat ja toivon, ettei kukaan saa niitä repeämään enempää. Ainakaan ihan heti.

jätetyksi tuleminen

Mä sain "mieheni" viimein kiinni eilen vain saadakseni tietää, että se on nyt ohi. Toki mä olin ja aavistellutkin, ettei kaikki ole kunnossa. Me ei oltu nähty hetkeen ja se oli muuttunut erilaiseksi. Suhtautui asioihin erilailla.

Minä: - Missä sä oot?
Mies: - Oon Porissa.
Minä: - Aaa. Ootko tulossa millon takas?
Mies: - En tiiä..
*Hetken hiljaisuus*

Minä: - Mun on nyt pakko kysyä et mitä sä musta haluat...
Mies: - Ääh..
*se huokaisee ja kuulostaa tuskaiselta*
Mies: - Sä oot ihan älyttömän mukava tyttö- se aloittaa ja mä mietin että ei jeesus, mä en ole mikään 'tyttö', - Oikeesti musta meillä oli tosi kivaa mut ... sen ääni häviää ja mä nieleskelen. Ei. Ei eei. Miksi tässä käy taas näin?
Mies (kun mä en sano mitään): - Hei oikeesti, se pitää hetken tauon. -Sä oot ihan huippu likka, mut en mä tiiä. Sä muutat pois ja mä muutan pois niin.. niin.
Minä: - Mmm.

Sen kuulee puhelimessa, miten paskalta siitäkin tuntui. Mä aistin sen, että siitä oikeasti tuntui paskalta jättää mut näin, mutta minkäs teet. Mustakin tuntui paskalta, koska kaikki loppui näin, mutta minkäs teet.

Mies: - Jos me oltais tavattu vähän aiemmin niin asiat ois voinu mennä eri lailla.. mut tässä vaiheessa varmaan itekin tajuut et on pari muuttujaa...

Ja kyllähän mä tajusin. Mutta mun naiivissa päässä mä mietin silti, miksei se voinut muuttaa suunnitelmiaan mun takia tai tehdä musta osa sen suunnitelmaa.
Mutta kyllähän mä ymmärsin.

Mä olin koko ajan itsekin tiennyt, että tää tulisi loppumaan, ellei me muutettaisi suunnitelmiamme. Mutta mä en voinut. Mä olin jo lyönyt ne lukkoon edes ennen kuin tapasin hänet. Mä olisin voinut kuitenkin vielä tehdä tiettyjä muutoksia, mutta hänen lopulliset suunnitelmansa eivät sitten sopineetkaan niihin. Mä lähtisin etelään. Sekin oli miettinyt etelään tuloa, mistä mä olin tietty aikoinani riemastunut, mutta sitten se kuitenkin päätti suunnata pohjoiseen. Niin suuriin suunnitelman vaihdoksiin mä en kuitenkaan enää pystynyt, varsinkaan kun se ei enää tuntunut antavan mulle sellaista vastakaikua, jota mä muutosten tekemiseksi olisin tarvinnut. Mun täytyi kuunnella itseäni. Mä en voinut luopua kaikesta hänen takiaan. Vai olisiko mun pitänyt, mä mietin nyt. Olisiko asiat menneet erilailla, jos mä olisin alusta asti - .
Mutta sitten mä lopetin jossittelun. Ehkä meitä ei vain ollut tarkoitettu toisillemme. Niin kamalalta ja kirpaisevalta kuin se kuulostaakin.

Minä: - Niin.. 
Mies: - Mä olen pahoillani. Sä oot hyvä ja nätti tyttö.. 
Minä: - Mmmm... 
Mies: - Voidaan me olla kavereita.. Jos tuut joskus tänne päin nii laita viesti...
Minä: - Mmm...hmm..
Mies: - Oikeesti... 

Mä en enää pystynyt siihen. Puhumaan sen kanssa kaiken jälkeen. Kuuntelemaan sen puolikehuja, vaikka se oli juuri dumpannut mut pois.
Koko ajan se oli kohdellut mua kuin nukkea. Leikkinyt vähän aikaa, heittänyt pois, leikkinyt uudelleen ja kun siltä tuntui, heittänyt taas pois.
Ja nyt lopullisesti.
Tai toki me voitaisi olla kavereita. Mutta mä en pysty olemaan kaveri sellaisten miesten kanssa, joiden kanssa mun piti muuttaa Mallorcalle.

*pitkä hiljaisuus. Mä kuulen kuinka se hengittää ja se miettii, mitä sen pitäisi sanoa.*

Mies: - Ihan oikeesti.. Jos me oltais tavattu jossain muussa vaiheessa.. vaikka pari vuotta myöhemmin... 
Minä: - Niin..
Olen samaa mieltä.
Mutta ei se siltikään tee tätä yhtään helpommaksi.
Mulla oli tunteita sitä kohtaan. Ja silläkin oli. Mutta se vain onnistui helpommin pääsemään niistä yli ja jatkamaan elämää.

Mies: - Voidaanhan me vielä nähdä joskus.. Mä tuun vuoden päästä käymään siellä päin varmasti kuitenkin niin voidaanhan me nähdä.. Eihän sitä ikinä tiedä. Se sanoo ja jättää pois lopusta "eihän sitä ikinä tiedä, vaikka me oltaisi yhä kummatkin sinkkuja ja .."
Minä: - Niin..
Mulla on tyhmä olo, koska en pysty sanomaan mitään järkevää.
Minä: - Lupaatko? Tuut käymään, vaikka meidän elämäntilanteet ois mitä.
Mies: - Joo. Tottakai. Ollaanhan me kavereita.
Minä: - Niin. 

Niin se lupaa. Mutta mä tiedän, miten vuosi on pitkä aika ja siinä ajassa kaikki ehtii muuttua. Unohtua. Väljähtyä. Vuoden päästä meistä on kiusallista enää tavata, varsinkin jos toinen seurustelee. Mutta täysin kaikki ei koskaan voi unohtua. Mä en halua, että siitä tulee koskaan täysin somebody i used to know. Pohjimmiltaan se on kuitenkin oikeasti hyvä tyyppi. Ehkä me vain tapasimme väärään aikaan....ehkä.

Mies: - No... moikka.
Minä: - ..... moi.

ystävän mies kiinnostui minusta osa 2

Unohdin sitten eilen mainita, että se kaverini mies hipelöi jalkojani terassilla istuessamme. Ensiksi mä naiivina likkana tietty uskoin, että se oli vahinko, mutta kun mä yritin koko ajan hivuttautua siitä kauemmas ja se seurasi, niin eihän siinä kovinkaan epäselväksi jäänyt, kenen jalkoja se oikein metsästää. Mä mulkaisin sitä pahasti ja sitten se onneksi lopetti.

Mutta niin. En mä vieläkään halua uskoa, että se todella yritti vikitellä mua, vaikka sen oma tyttöystävä ja mun hyvä ystäväni istui koko ajan meitä vastapäätä. Ja sen takia mä mietin, mitä ihmettä mä oikein teen, koska en mä voi antaa kaverinikaan kärsiä, jos mies on muitakin kuin minua kohtaan samanlainen. Jos mies yrittää koko ajan vikitellä muita kaverini selän takana, eikä pelkästään minua. Voi toki olla, että nyt se tajusi, ettei sellainen peli vetele, mutta otapa miehistä selvää. Uskon  kyllä, ettei sillä ole enää pokkaa lähennellä minua, mutta minä en olekaan kaikki maailman 3,8 miljardia naista.

kaverin mies ihastunut minuun

Nyt se on sitten todistettu: erään erittäin hyvän ystäväni poikaystävä on ihastunut minuun.

ohh fuck...

Minuun?

Ei helevetti voi olla totta. Miksi??????


Tällaisia ajatuksia minun päässäni pyöri tänä aamuna. Eilisiltana olimme kaverini, tämän poikaystävän ja erään toisen kaverini kanssa liikkeellä. Kävimme syömässä (palataan siihen kohta tarkemmin) ja menimme loppuillasta terassille istumaan, kun kellään ei tänään ollut töitä.

Avataanpa vähän taustaa:

kyseinen kaverini mies on jo aikaisemmin laitellut minulle hieman kyseenalaisia viestejä. Ei koskaan mitään suoraa, vaan aina vähän tulkinnanvaraisia juttuja. Se alkoi jo viime syksynä; eräänä aamuna huomasin oudon numeron laittaneen minulle viestiä yöllä, ja lähetettyäni numeron numeropalveluun minulle selvisi että lähettäjä oli kaverini poikaystävä. (He ovat olleet yli 3 vuotta yhdessä eli ei ole mikään uunituore suhde.)

Tuo viesti oli kuitenkin ihan viaton, minä ajattelin. Se oli vain kysellyt kuulumisia keskellä yötä syyskuussa 2012. Ja kun mä vastasin siihen viestiin sinä aamuna, se laitteli mulle viattomia, mitäpäs puuhailet -viestejä  koko päivän. Ja mä todellakin ajattelin, että sillä oli vain tylsää, ja siksi se kyseli mun tekemisistä. Ainoa, mikä alkoi herättää epäilyksiä oli se, että se pyysi mua olemaan kertomatta siitä Annille. Mä ajattelin tuolloin, että se pyysi niin siksi, että Anni (kaverini) todennäköisesti vain suuttuisi, mikäli saisi tietää Henkan olleen kännissä. Enkä mä halunnut herättää turhia riitoja niiden välille. Mitäänhän ei ollut tapahtunut mun ja Henkan välillä. Se oli vain laittanut mulle perusnormeja viestejä. Mä en halunnut, että Anni käsittäisi asian väärin, koska mihinkään sellaiseen ei todellakaan ollut syytä. Enkä mä ikinä aiheuttaisi syytä siihen.

Siitä kului ehkä kuukausi. Kävin kaverini luona ja mies oli kuin ei olisi mitään viestiä laittanutkaan. Mä ignoorasin sen lähes täysin ja otin tahallani vähän etäisyyttä. Ihan varmuuden vuoksi. Välttelin suoraa katsekontaktia ja hymyilyä sille. Olin hallitusti hillitty, vaikken mä koskaan aiemminkaan sen edessä missään pornokuteissa tai itseäni tyrkyttäen esiintynyt ollut.

Sama ilta. Kello 23 ja jotain. Mun puhelin piippaa ja mä huomaan lähettäjäksi Henkan. Avaan viestin ja se kyselee taas jotain viatonta: Oliko hauskaa tänään?
Johon mä vastaan tylysti joo
ja toivon, ettei se enää jatka tuosta eteenpäin.
Se kuitenkin vastaa vielä. Tuu toki joskus toisteki käymään.
Johon mä että joo vois katella
ja johon se että toivottavasti pian.

Hetken ajaksi mun epäilykset herää, mutta mä tukahdutin ne. Eihän mitään ollut tapahtunut. Mun kaverini mies ei vain voinut olla kiinnostunut musta. Musta, jonka se oli nähnyt mun elämäni pahimpina aikoina; silloin kun Jesse jätti mut ja mä näytin rupikonnalta 1,5 v kestäneine ihokriiseineni. Musta, joka ei koskaan ollut näyttäytynyt "ykköset päällä" sen silmien edessä, vaan silloinkin mulla oli ollut verkkarit jalassa.

Mä tukahdutin kaikki tuollaiset ajatukset ennen kuin mä edes ehdin päästää niitä kunnolla valloilleen. Se ei vain voi olla mahdollista, mä uskottelin itselleni ja pitkään.

Uutena vuotena se laittoi mulle taas viestiä ja pariin otteeseen siinä välilläkin. Eräänä kertana, kun mä olin käynyt heillä nopeasti töiden jälkeen, se laittoi mulle taas illalla yhdentekevää viestiä. Mä en enää muista tarkalleen mitä, mutta kun mä seuraavana aamuna heräsin, mä huomasin jotain järkyttävää, mitä se oli mulle yön aikana laittanut: Näytit hyvältä eilen. ;)

Tässä vaiheessa mä todellakin olin paskoa housuuni silkasta järkytyksestä. Tuota mä en voinut enää jättää omaan arvoonsa, sillä se ei ollut enää täysin normaalia käytöstä kaverin poikaystävältä. Mä en koskaan vastannut siihen viestiin, koska siten mä ajattelin, etten mä ainakaan lietso sitä enempää. Ja vaikka mä olin ollut verkkareilla liikkeellä, se oli silti pitänyt mua hyvännäköisenä, mikä järkytti minua.

Sitä mä en enää voinut sysätä mieleni pohjille, vaan mä aloin ensimmäistä kertaa oikeasti epäillä sen miehen motiiveja muhun. Mutta mä en voinut kertoa Annille. Se olisi kuitenkin dramatisoinut asiaa liikaa, ja jos sille olisi selvinnyt, että mä olin pimittänyt aiemmat (ihan tylsät) viestit, se olisi kuitenkin luullut, että mä olen tässä se, joka pelaa jotain peliä, vaikka niin ei todellakaan ollut. Se olisi kuitenkin jäänyt kaihertamaan sitä; pikkuhiljaa se olisi alkanut epäillä mun motiiveja sen mieheen, ja se olisi kuvittelemalla alkanut itsekin uskoa siihen; että mä yrittäisin sen miestä.
Ja siksi mä en sanonut mitään, koska mä en halunnut sellaisia kuvitelmia liikkeelle.

Mies oli kauan hiljaa ja kiltisti. Harvoin se laittoi mulle jotain neutraalia; mites töissä on sujunut tai vastaavaa, johon mä yleensä vastasin yhdellä sanalla töksäyttäen.
Kuitenkin viime yönä, viime yönä se oli tehnyt sen taas; enkä mä nyt enää tiedä, mitä mun pitäisi ajatella.

Sä oot pyöriny mun mielessä koko yön.

Kun mä aamulla näin ton hirvityksen, mä olin oikeasti ihan järkyttynyt. Nyt se, mitä mä olin yrittänyt kieltää itseltäni; että se mies olisi musta kiinnostunut, oli viimeinkin todistettu. Tota mä en voisi enää selitellä viattomaksi. Tossa ei ollut mitään viatonta. Mä vastasin sille, että sä olet mun kaverini poikaystävä. Lopeta tollaiset viestit.

Se vastasi mulle, että niin se on. Se sanoi itsekin ettei sen pitäisi, ja se lupasi lopettaa. Sen koommin siitä ei ole kuulunut. Ja mä haluaisin uskoa, että nyt se todellakin lopettaa. Ne on hommaamassa asuntoa ja asuntolainoja, että sen sietäisikin lopettaa. Sillä jos se ei lopeta niin mä en haluaisi olla se, joka romuttaa niiden suhteen. Vaikka se ei ole mun syy. Mä en todellakaan koskaan halunnut tuota miestä. Mä en ikinä antanut sille pienintäkään aihetta kiinnostua musta, mutta niin vain kävi.

Mutta en mä tiedä, voinko mä vain katsoa vierestä, kun ne ottaa lainoja ja asunnon, vaikka mies ei taida olla niihin yhtä sitoutunut kuin Anni.

Mä en halua joutua syntipukiksi. Anni ajattelisi tietysti, että mä olin varastanut sen miehen. Enkä mä halua menettää meidän ystävyyttämme siksi, että sen mies syttyy rumiin verkkareihin.

tell me can't you see?

My feelings for you
have always been real

Mutta aina se ei vain riitä.

</3

your love is just a lie

I fall asleep by the telephoneIt's 2 o'clock and I'm waiting up aloneTell me, where have you been?
I found a note with another nameYou blow a kiss but it just don't feel the same'Cause I can feel that you're gone
I can't bite my tongue foreverWhile you try to play it coolYou can hide behind your storiesBut don't take me for a fool
You can tell me that there's nobody else(But I feel it)You can tell me that you're home by yourself(But I see it)You can look into my eyes and pretend all you wantBut I know, I know your love is just a lieIt's nothing but a lie
And you look so innocentBut the guilt in your voice gives you awayYeah, you know what I mean
How does it feel when you kissWhen you know that I trust you?And do you think about me when he fucks you?Could you be more obscene?
So don't try to say you're sorryOr try to make it rightAnd don't waste you're breathBecause it's too late, it's too late
You can tell me that there's nobody else(But I feel it)You can tell me that you're home by yourself(But I see it)You can look into my eyes and pretend all you wantBut I know, I know your love is just a lie, lieIt's nothing but a lie, lie, you're nothing but a lie


___________________________


Musta on jo pitkään tuntunut siltä, että mies on jättänyt mut ihan heitteille. Mä olen yrittänyt kaikkeni, että tämä juttu toimisi, mutta nyt se on pistänyt jarrut ja peruutusvaihteen päälle, enkä mä jaksa enää tätä epätietoisuutta. Se kyllä väittää välittävänsä, mutta rehellisesti sanottuna mä en edes muista, milloin me viimeksi nähtiin. Ehkä 3-4 viikkoa sitten? Jos sen mielestä on kerta ok kuluttaa aikansa ties missä kunhan ei minun kanssani, niin se kertonee jotain. Jotain, mitä mun viimein pitää tajuta. Jotain, mitä mun ei pitäisi enää katsella pidempään. Se kyllä aina vastaa mun viestiini, mutta se ei koskaan etene siihen, että me nähtäisiin. Mikä mielestäni viestii siitä, että jokin ei ole kohdallaan.

päin seinää

Opinpahan ainakin, ettei mitään (vuokra-) asuntoa kannata ottaa katsomatta sitä paikan päällä. Ne pari kämppää, joita mä kävin katsomassa osoittautuivat ihan hirveiksi murjuiksi hintaansa nähdenkin. Wc/kylpyhuone oli järkyttävässä kunnossa, se olisi kaivannut lähinnä täysremontin kylpyammeesta lohkeilleisiin kaakeleihin, keittiön kaapit, niiden väri ja kunto olivat jotain hirveää ja olohuoneen ikkunan maisema suoraan roskakatoksen seinään. Vau. Joten mä siis niiiiin otin ne kämpät.

Eli etsintä jatkuu. En haluaisi maksaa hirveitä vuokriakaan, mutta halpoja kämppiä (jotka olisivat edes ok hyvässä kunnossa) siellä ei ole. Mutta toisaalta ei ole varaa nirsoilla niiden harvojen tarjolla olevien asuntojen suhteenkaan, että jostain on tingittävä. Vuokrat siellä ovat kovemmat jo valmiiksi kuin nykyisessä kaupungissa, joten luxuslukaali jää hommaamatta.

Toisaalta, ei minulla mikään älytön kiire vielä ole, mutta en todellakaan ole ainoa, joka tarvitsee asunnon niiltä kulmilta..