Suomein surkein kuski (ko????)

Minä olen vähän miettinyt, mikä Suomen surkein kuski -sarjan kilpailijoiden motiivi oikein on. Ensinnäkin; koko sarja on mielestäni aika ärsyttävä; nauretaanpa huonoille kuskeille ja ollaan itse olevinaan niin teiden ritaria että. Nojoo, kyllä oma itsotunto siinä kohenee tolloja katsellessa, enhän mä noin huono voi olla, ajattelen varmaan 5:nnen kerran parin minuutin sisään.

No mutta, onko oikeasti niin hauskaa nauraa muille? Mun mielestä joillakin kilpalijoista on aivan selvä rooli päällä ja jotkut tuntuvat esittävän tyhmempää kuin oikeasti ovat - johtunee sitten tv-kameroista tai ei. Eräs kilpailijoista yrittää myös selvästi flirttailla juontajalle mutta eihän sekään kiellettyä ole.

Mietin vain, ovatko ihmiset todella niin julkisuudenhaluisia, että menevät nolaamaan itsensä koko Suomen edessä vain Surkein kuski -tittelin nimissä. Ja ainiin nojoo, kyllähän siitä voittaa sen ööenmäedesmuista-minkä-lahjakortin jonka arvo oli ehkä huikee tonni. No, onhan se tietty jotain, tittelin lisäks tietenkin.

Ja lisäksi mua ärsyttää ihmisten suhtautuminen huonoihin autoilijoihin (ylipäätään.) Heille nauretaan ja irvaillaan, että eiks toi nyt osaa edes peruuttaa, mikä toope ja naureskellaan, kun yksi kisaajista ajelee kohtuuttomia lukemia moottoritiellä, jolla muidenkin "normaalien" ihmisten oli tarkoitus ajella samaan aikaan - ja ajelivatkin. Ihmisten mielestä on hauskaa, että mies-jonka-nimeä-en-muista kaahaa törkeitä lukemia eikä tunnu välittävän lainkaan. Ohjelman tarkoitus lieneekin saada nämä ajelijat muuttamaan tapojaan, mutta itse en oikein jaksa uskoa siihen, että monikaan todellisuudessa lopettaa ylinopeutta ajamista.

Ja sitä paitsi, onko nyt hyvällekään kuskille ok ja kohtuullinen tehtävä pistää se pakittamaan ***tananamoisen asuntovaunun kanssa? Ainakin irtoaa kunnon naurut, kun mikälie jorppe kaahaa kolmannen kerran uimapatjan päältä, mutta en mä itse ainakaan olisi suoriutunut yhtään paremmin kuin jorppe mikälie. Enkä rehellisesti sanottuna usko, että moni mukaan seminormitavis-autoilija. Vaikka tv-ohjelma saattaa vähän heidän mielikuvia omista ajotaidoista vääristää.

Nojoo, tiedetään, se on vain tv-sarja. Mutta mua ärsyttää, jos vain-tv-sarjakin yllyttää ihmisiä irvailemaan ja naureskelemaan muille. Nimim. katsopa ulos ikkunasta, ystäväiseni, ja kerro miten hyvin sä tuolla säällä ajat. Plörölöö henk.kohtaisesti eräs toope vain suututti mut tänään tossa etuistuimella, kun jälleen kerran koki tarpeelliseksi moittia mun virheettömiä ajotaitojani.... Mietinpä siinä sitten vain, että jeepjep, tulisit itse tähän auton rattiin näillä liukkailla, senkin neiti autoton - tai vastedes keep your mouth shut. En  ymmärrä, miksi kaikki nyt yhtäkkiä ovat ruvenneet motkottamaan mun ajotaidoista, jotka ovat paremmat kuin keskiverto mies-mikä-lien kiteeltä.

Zowie.

Jatkuva myöhästely on epäkohteliasta

On yksi asia, joka mua ärsyttää ehkä vielä enemmän kuin ihmisten tekopyhyys ja paskanjauhanta - myöhästely.

Kaikki lähti siitä, että törmäsin ihan sattumalta yhteen poikaan - tai nyt jo mieheen - joka oli aina myöhässä. Oikeasti en edes tiedä, kuka tämä tyyppi on, mutta muistan sen ikuisesti, koska yläasteella kun kuljin bussilla aamut kouluun, tämä tyyppi oli lähes joka aamu myöhässä ja juoksi sen tietyn mutkan takaa ehtiäkseen bussiin. Aluksi se oli huvittavaa seurata ehtisikö hän: jotkut kuskit eivät tahallaankaan pysähtyneet, vaikka näkivät hänen juoksevan mutkasta bussin jo ollessa lähdössä ja poika huitoi ihan hullun lailla, että bussi pysähtyisi. Joskus pysähtyi, joskus ei.

Mutta kun tätä tapahtui vähintään se 4/5 aamua viikosta, useamminkin, mua alkoi jo vähän ärsyttää. Eikö se koskaan oppinut? Eikö se todellakaan tajunnut ottaa opiksi, että ensi kerralla kannattaisi ehkä lähteä kotoa paria minuuttia aiemmin? Oli myös parit kerrat käynyt niin, että bussi oli jo ehtinyt lähteä pysäkiltä ja ohi mutkan ennen kuin poika oli ehtinyt kurvata sinne. Siinä se sitten käveli harmistuneena kun ei ehtinytkään. 

Mutta ei se oppinut siitäkään. Myöhästely jatkui. Se juoksi edelleen viimeiset parisataa metriä ennen pysäkkiä -jos ehti. Juossee edelleen.

Se, mikä mua ihmetyttää, on että miksei se koskaan ottanut opiksi? Kuinka vaikea olisi ollut lähteä kotoa se 5 min aiemmin että olisi varmasti ehtinyt bussiin. Ei se joka aamu ollut voinut nukkua pommiin - ja vaikka olisikin, olisihan se voinut tehdä sillekin asialle jotain. 

Ehkä kerran näin sen pysäkillä odottamassa, siis valmiina ja ajoissa, mutta sekin johtui vain siitä, että itse bussi oli lähtenyt pari minuuttia myöhässä. Mutta mitä se olisi siltä, tai muiltakaan kestomyöhästelijöiltä vaatinut, että olisi nipistänyt jostain muusta ne viimeiset 5 minuuttia. Olisiko 5 minuuttia aiemmin herääminen todella ollut liian ylivoimaista? Vai nauttiko se siitä, että sai aina juosta loppumatkan ja jännittää miten kävisi?

----

Joillakin ihmisillä on myös sellainen käsitys, että myöhästely (jatkuvakin) on ihan ok - ja joidenkin mielestä jopa cool juttu. Että kehuskellaanpa siinä, miten tuli (taasko?) nukuttua pommiin ja sit lähdit ihan viime tipassa ja läpäläpä. Mutta oikeasti myöhästely on vituttavaa sille, joka joutuu (aina) odottamaan. Se on myös epäkohteliasta, antaa toisten odottaa sillä välin, kun sä puunaat kenkiäsi, katsot Putousta uusintana Samppa Linnan naaman nähdäksesi tai hankaat  perintöhopeita varsin tietoisena siitä, että sun olisi jo 10 minuuttia sitten pitänyt olla jossain. Ja oikeasti aika moni tekee tota. - On eka sopinut tapaamisen ja silti pitää katsoa sitä putousta tai pyynää hopeat ennen kuin lähtee,  koska kyllä se kaveri venaa kuitenkin.

Tällainen käytös vituttaa mua ihan suunnattomasti, varsinkin kun mä olen todella hyvin usein se odottaja, eivätkä odotuttajafrendit näe tässä mitään väärää. Että on ihan ok meikata 45 minuuttia sen jälkeen kun soitit mulle et lähdetäänkö vittu himbeen notkumaan ja sitten sä itse niinku tälläät sitä naamaas kolmeneljännestuntia ja oot ihan et sori vähä kesti. Mutta niin, pääasiahan on, että mä kuitenkin venasin sua sinne maailman tappiin, ja koska sä tiesit et mä kuitenkin aina venaan, niin sä saatoit puuteroida pärstääs pariin (kymmeneen) otteeseen ennenku himbe kutsui.

Ja sitten on erikseen vielä nää ihan häikäilemättömät myöhästelijät. Ne, jotka ihan oikeasti odotuttaa tunteja - ja sen jälkeen ovat ihan et tää on ok. Ja ne ihan pokkana selittävät, miten kävivät eka suihkussa, sit laittoivat hiukset, meikkasivat ja söivät ja pukeutuivat ja potivat mitä lie kriisiä milloinkin. Ja kertovat vielä, etteivät oikei nyt ehtineet laittaa tukkaa kunnolla ku oli nii kiire. Ja mä siihen, että jaa, sait silti kolme tuntii kuluun tohon kaikkeen plus matkat. Et mä soitin sulle kymmeneltä, sä sanoit olevas himbes puol kaks, mut sit lopulta sä saavut sinne reilusti yli kolme. Ja mä saan niinku viel soittaa sulle et mis helvetis sä ny taas niinku olet. Ja sä siihen et, joo mä en oo viel laittanu hiuksii (etkä vissii aatellu ilmottaa mulle ollenkaa vai?) ja et sul menee vielä ainaki joku tunti. Jos sä oot nopee, niinku.

Siinä vaiheessa mä melkee hirttäsin itteni sukkahousuilla siel GinaTricotin sovituskopissa, jossa oon tappanu aikaa sen puoltoist tuntii sua odotellessa. Ja kaiken lisäks me kuitenki vietetään samaisessa rättistoressa seuraavatki 3 ja ½ tuntia, ku sun täytyy kumminki kierrellä ja hypistellä joka ikinen rätti ja rääsy ja kaiken lisäks sovittaa niitä kaikkia.

Myöhästely ei oo mikään sairaus. Se on ihan ihmisten itsensä aiheuttama juttu. Ja se, joka läpisee mulle jotain että en mä kuitenkaa osaa olla ajoissa, mä vaan aina myöhästyn vaik mitä koittasin, nii hakeutukoon hoitoon ja tehkööt asialle jotai. Ihan hyvin seki läpisijä voisi jättää tekemättä jotai turhaa, kuten 5h fb:ssä istumisen, silläkin uhalla että sattuisi olemaan sit ajoissa ja etuajassa. Et ties vaikka joutuisi itse jopa vähän odottamaan, iik apua.

Mä kokeilin kerran yhteen jatkuvasti myöhästelevään kaveriini sitä, että olisin itse aina myöhässä. Mä katoin et kuinka paljon se suunnilleen aina on myöhässä, ja olin sitten myöhässä tahallani itse tän ajan ja hippusen enemmänkin, jotta se itse joutuisi odottamaan. Mutta lopputulos oli, että vaikka mä olin myöhässä aika kohtuuttoman pitkän ajan, ja sieluni silmin kuvittelin kaverini vittuuntunutta ilmettä siinä missä meidän piti nähdä, se ei ollutkaan vielä tullut paikalle. Että ei toiminu. Ja semmoseen 1,5h myöhästelyyn mulla ei edes olisi pokkaa. Ei multa sellasta hyväksyttäisi. Minä olisin samantien hirveä assholeämmä, jos mä odotuttaisin ketään kavereistani saman verran kuin ne mua. Mutta silti, ehkä tämä osoittaa jälleen kerran miten paljon mua arvostetaan, jos niille kerta on ihan yhdentekevää kuinka kauan mä niitä venaan ja missä.

Mutta en mäkään loputtomiin jaksa. Ja sitä paitsi kyllä tollaisten puoliohareiden tekeminen kertoo, ettei niiden tekijät juuri muita arvosta kuin itseään. Jos mä tekisin samoin niille, niin tuskinpa kyllä edes huomaisivat, kun käyvät kuitenkin niin hitaalla ja ovat vasta vaiheessa yksi: eli meikkipohjan levityksessä, että vois sillä aikaa Nurmen Paavokin kaatua 88 kertaa ja juosta silti loppusuoralla ohi.

Hyviä kavereita hei.

Minuua aina vähätellään ja aliarvostetaan joka asiassa.

Tänäänkin mä ihan hyvää hyvyyttäni heitin erään kaverini sen työpaikalle, koska se soitti mulle lähestulkoon itku kurkussa ja kertoi myöhästyvänsä töistä ja siinä tilanteessa minä paljastan laupiaan samarialaisen -puoleni ja olen valmis heittämään sen töihin. Ja tähän ei toki mitenkään vaikuttanut se, että mun ois kuitenkin itse pitänyt lähteä töihin siinä puolen tunnin sisään, ei..

No, mä käyn hakemassa kamuni aika läheltä mun omaa kämppää ja suunnilleen 2 minuuttia siitä, kun se on astunut kyytiin, alkaa hirveä valitus. Siis ihan oikeasti. Eka mun autossa on ihan hirveän kylmä, kuulemma, ja mä sanon, että neiti on hyvä ja säätää lämmitystä itse tosta noin. No, kun ei ole enää kylmä, niin sitten on tietysti liian kuuma ja koko lämmitys/ilmastointi on "ihan tyhmä."

Menee ehkä 5 minuuttia ja pari kilometriä, kun mun ajotapa otetaan kritisointiin. No, tämän kaverin mielestä mä olen aina ollutkin kuskina ihan läppä; oon aina kuullut "hauskaa läppää" huonosta kuskeudestani, vaikka oikeasti mä en edes ole mikään katastrofi. En edes lähellä. Että joo, jos se sattui joutuun mun kyytiin joskus silloin kun mä olin just saanut kortin ja ajelin isukin farmarivolvolla, niin ehkä mä silloin en varsinaisesti loistanut. Mutta kuka nyt loistaa heti kortin saatuaan? Ja nyt, myöhemmin, mä en enää ajele isin kökkövolvolla ihan yhtä epävarmasti. Nyt mä olen paljon varmempi ja oikeasti aika hyvä ajamaan, mutta silti mä kuulen edelleen sen suusta kommenttia luokkaa "montako mummoa ajoit tänää nurin? Hahhaa, olit melkei ajaa ton saabin kylkee" - vaikka koko saabbi oli todellisuudessa sivuutettu ihan reilulla välillä.

Musta tuntuu, että mä olen saanut sellaisen ikuisen katastrofin leiman otsaani. Mut on leimattu ennen kuin mä edes olin antanut aihetta leimaamiseen tai leimattomuuteen. Kaikki olettivat heti, että en mä voi mitään osata. Että enhän mä nyt voi osata ajaa autoa hei. Öö, joo en?

Ja ihan tähdentääkseni; mä en ole mikään idiootti kaahari enkä muutenkaan aiheuta mitään vaaraa liikenteessä. Enkä ole koskaan ollut lähelläkään mitään vastaavaa, etenkään jos mulla on muita kyydissä. Ihan kuin mun kaverit uskoisivat, että mä tahallaan ajelisin mummojen päältä ja että se olisi musta vain jotenkin hauskaa, jos siitä heitetään vitsiä.

Mutta oikeasti musta ei ole. Mä olen kyllästynyt kaikkiin muka-hauskoihin heittoihin milloin mistäkin, aina liittyen siihen, miten mä en muka osaa jotain asiaa. Ihan aiheetta. Mä olen kyllästynyt ettei mua oteta tosissaan, enkä nyt puhu pelkästä ajoneuvonhallintauskottavuudestani. Mua on aina aliarvostettu ja pidetty tyhmänä. Mä en tiedä, mistä se alunperin lähti, että mä sain kavereiltani sellaisen vajokkileiman itseeni, mutta pikkuhiljaa alkaa kyllästyttää olla se, joka ei koskaan muka osaa mitään tai tajua mitään. Enkä mä ole koskaan oikeasti antanut aihetta mihinkään sellaiseen, minkä perusteella mua voisi sanoa tyhmäksi tai asioita tajuamattomaksi.

Perheen kesken tämä asetelma ehkä johtuu siitä, että mä olen aina ollut se nuorin, mutta kavereille tämä selitys ei käy. Niistä jotkut on mua nuorempia ja ajotaidottomimpia, mutta silti se olen aina minä, josta tehdään tyhmä blondi, joka ei koskaan hiffaa mitään. Vähitellen mä olen ihan oikeasti kyllästynyt siihen, ettei mua ikinä oteta tosissaan. Jos mä sanon jotain, mua ei kuunnella tai uskota. Jos mä ehdotan jotain, mun ehdotusta pidetään lähes automaattisesti tyhmänä eikä sitä kuunnella. Jos mä olen jotain mieltä, mun mielipiteet kumotaan automaattisesti, koska mä olen mä.

Seuraavalla kerralla mä en taatusti enää heitä ketään yhtään minnekään, ellei mua ja mun ajotaitojani aleta arvostaa. Ja tämän ei pitäisi olla kovin vaikeaa, koska tällä hetkellä mun arvostus liikkuu jossain nollan tietämillä.

Christina Aguilera - Lotus -arvostelu

Mä olen kehunut Christinaa laulajana täällä jo hyvin pitkään ja tykkään myös hänen uudesta Lotus-albumistaan. Mielestäni Aguileralla on todella upea ääni, ja biiseissä on usein syvällisempi sanoitus.  Sain Lotuksen jo joululahjaksi ja siitä asti se on kyllä soinut stereoissa lakkaamatta. Aluksi ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olo oli kyllä vähän mitäänsanomaton, tässäkö tämä nyt sitten oli, mutta jo toisella kerralla pääsin niin sanotusti biisien sisään ja sanoma tuli vahvemmin esiin. 

Mä olen aina ihaillut Christinaa ihmisenä. Siitä asti kun Nobody Wants to Be Lonely ilmestyi mä olen ollut ihan myyty. Lotus ei ole ihan Christinan parhaimmistoa, mutta mukana on kyllä upeita biisejä: Blank Page, Your Body, Circles, Army of Me, Let There Be Love. Yksi asia, minkä takia mä olen aina tykännyt Christinasta niin paljon on monipuolisuus. Back to Basics on ehkä loistavin levy, jonka olen koskaan kuullut - mutta aivan siihen Lotus ei yllä. Mutta jälleen kerran Christina on tehnyt upeaa työtä ja pistänyt Bionicista paljon paremmaksi. Yksi suurimmista unelmistani olisi vielä nähdä tämä joku päivä livenä. Suosittelen tutustumaan Christinan tuotantoon - tämäkin levy on hyvää kuunneltavaa myös niille, jotka eivät Christinan suurkuluttajia olisikaan.

Ärsyttävät naapurit

Mä en tiedä miksi Suomi on niin naapurivastainen maa.

Ainakin mun naapurit on aina olleet mua vastaan - paitsi ehkä joskus pentuna kun kaikki naapurin tädit (ei onneksi sedät) oli poskessa kiinni että voooi kun tää on niin sulonen ja mitä lie - mutta sitten kun mä täytin 12 niin on ollu tätivapaat posket.

No, sen koommin mä en varsinaisesti ole kuulunut naapureideni lemppareihin - enkä kyllä oikeasti edes tajua miksi. Silloin kun mä asuin vielä vanhempieni luona, musta tuntui aina että kaikki naapurit (jotka olivat suurilta osin lähes kaikki 60 (tai yli) vuotiaita, katsoivat mua aina hirveän pahasti. Enkä mä ollut koskaan tehnyt mitään pahaa - en metelöinyt, pyörinyt hämärissä piireissä enkä muutenkaan tehnyt mitään ärsyttävää kuten harjoittanut kitaransoittoa kello kuudelta aamulla. Silti mua inhottiin ja katkerat sedät ja tädit kyyläsivät naama rutussa, että mene pentu vittuun siitä häiritsemästä.

No, sitten kun mä muutin pois niiltä kulmilta, mä olen saanut elää aika rauhassa. Toki seinänaapuri lienee umpikuuro tai sitten hän vain muuten kokee tarvetta huudattaa televisiota älyttömän kovalla - mutta tätä tapahtuu onneksi aika harvoin - koska myös hänen toisen puolen naapurinsa ei varsinaisesti rakastanut Robbie Williamsin Let mii entertein juuta ja kaikillahan siihen pauhuun meni hermot. Mua katsotaan silti täälläkin välllä pitkään ja kieroon vaikka mä olen oikeasti ihan unelmanaapuri. Mä en metelöi enkä rellestä eikä mun muussakaan käytöksessä ole mitään vikaa. Mutta silti 60+ tädit kyyläävät mua pahasti vaikkeivat ne edes taida tietää sukunimeänikään. Ehkä syynä on se, että mä olen se yksin asuva naikkonen, ja koska mä olen se yksin asuva nuorehko naikkonen niin se tarkoittaa myös sitä, että saman rapun ei niin nuorehkot ja vapaat naikkoset saavat kyylätä mua aina kun siltä tuntuu.

Aluksi mä yritin olla harpuuseille mieliksi ja moikkailin niitä, mutta ehkä viikon nyrpeilyn ja tattiotsaisuuden jälkeen mä lopetin. Katsellaan sitten seiniä tai lattiaa tai vaikka hissin ovea - mutta ei missään nimessä anneta periksi ja nyökätä tervehdykseksi. Omituisinta minusta tässä on, että samaisten katkeruusharpuusien miehet kyllä moikkailee hyväntuulisesti aina nähdessään. Mä en tiedä mitä olen niille harpuuseille tehnyt, mutta sen olen huomannut - että ollakseen inhottu tai ei-pidetty - ei hyvin usein itse tarvitse edes tehdä mitään. Inhoajat kyllä itse keksivät ja luovat syyt sille, miksei jostakusta pidetä.

Ainiin - tulipa tässä vielä mieleen eräs esimerkki ihanista naapureista. Oltiin viime kesänä erään ystäväni luona viettämässä iltaa ja tämä ystävä asui siis kerrostalossa. Istuttiin iltaa parvekkeella ja kuunneltiin musiikkia, ei edes mitenkään kovalla, ja yhtäkkiä viereiseltä parvekkeelta kuului vihainen huuto. Siellä joku ~30v katkera naapuri huuteli meille, että onko meidän ihan pakko soittaa musiikkia. Kaveri pahoitteli ja käänsi jo ennestään aika hiljaisen musiikin hiljemmalle. Ja mun on pakko vielä sanoa, ettei me oikeasti todellakaan huudatettu sitä radiota. Viereisen parvekkeen eukko kuitenkin huutaa vielä perään että "Ettekö te yhtään ajattele, mulla on täällä kaks lasta ja te kuuntelette tollasta musiikkia? Mun lapset kuulee!"

Oltiin siinä sitten että
a) olipas sulla tarkka kuulo
b) sori ei tiedetty että sun asuntosi sisällä olevat lapset osaa niin hyvin englantia että ne tajuaisi biisien sanat
ja
c) me ei voitu tietää, että sun lapset on allergisia alexandra stanille, joka varmasti vahingoitti heidän kehitystään koko loppuiäksi.

No, tietenkään me ei lueteltu tota ääneen, pahoiteltiin vain ja siirryttiin lopulta sisälle istumaan, kun kaiken huipuksi se mutisee miehelleen: "saatanan ämmät."

ei otsikkoa

Mä oon taas kipeenä, kuume+nuha+ julmettu yskä. Oijoi, tätähän tässä vielä kaivattiin, no, ei auta muuta kuin juoda 100 litraa teetä päivässä, pukea villasukat jalkaan ja rypeä itsesäälissä seuraavat pari päivää ennenkun musta tulee taas työkykyinen. Ei pöllömpää.

Miten päästä yli vaikeasta erosta?

Itse olen kokenut yhden eron, jota voisi sanoa vaikeaksi. Se oli miehen kanssa, joka merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu sitä ennen ja sen jälkeen, ja hänestä luopuminen otti koville.

Moni miettii, miten saada vanha suola janottamaan ja exä kiinnostumaan sinusta, uusi alku. Mutta minun vinkkini on: sammuta janosi. Älä turhaan tuhlaa aikaasi menneisyydessä rypemiseen. Erolle on aina ollut jokin syy, ja jos tämä syy on riittänyt silloin, se todennäköisesti aiheuttaisi ennemmin tai myöhemmin ongelmia myös jatkossa, uudessa alussa, joten älä yritä turhaan saada vanhaa suolaasi janoamaan sinua. Janon lopulle on ollut syynsä ja se syy todennäköisesti pätee edelleen - myös exäsi mielestä.

Mutta mikä neuvoksi, kun exästä ja entisistä suhteista luopuminen on vain niin vaikeaa? 

Kun olet kerran puhunut/käynyt eron läpi esim. ystäväsi kanssa, älkää enää palatko siihen. Minusta on edelleen ihana puhua ex-miehestäni, mutta samaan aikaan tiedän sen vain vaikeuttavan hänestä yli pääsemistä. Jos koko ajan puhumalla ja muistelemalla repii niitä muistoja auki, menee lopulta ihan sekaisin. Eron jälkeen on mahdotonta unohtaa sitä kaikkea, mutta jatkuva menneiden muistelu, haikailu ja ihannointi ei loppupeleissä tee hyvää sinulle. Jäät kiinni entiseen elämääni, kuten minulle kävi, ja käytät kaiken energiasi sen muisteluun, mitä hyviä puolia suhteessa oli - ja jotka ovat nyt poissa. Nykyinen elämä ei tunnu enää miltään, nykyiset ihmiset eivät jutuillaan jaksa liikuttaa, he ovat yhdentekeviä, kaikki energiasi kuluu vain sen murehtimiseen, miten elämäsi ei enää ole yhtä ihanaa kuin ennen. Mutta se ei helpotu sillä, että jatkuvasti palaa niihin aikoihin ja murentaa vain omaa oloaan, kun mikään ei enää nosta nykyistä tilannettasi sille tasolle.

Se auttaa ihan oikeasti, olla puhumatta koko ihmisestä. Minä ainakin huomasin oman eroni jälkeen, että joskus kaverieni oli vaikeampi olla puhumatta exästäni kuin minun. Kaverini puhuvat hänestä edelleen, niistä ajoista ja siitä elämästä, jota minä en saa enää koskaan takaisin. Vaikka olen monet kerrat sanonut ettei niihin enää palata. Ettei niitä enää käytäisi läpi. Minulle olisi helpompi olla puhumatta niistä ajoista, mutta joka viikko joku nostaa exäni esille (täysin turhasta asiasta) ja saa minut taas miettimään asioita. Mutta ex-miehestäni puhuminen ei tuo häntä takaisin, eikä myöskään se, että kaverini kuinka haukkuisivat hänen uutta tyttöystäväänsä. Minä olen kuitenkin pyytänyt ettei hänestä tarvitsisi enää puhua - olisi helpompi jatkaa omaa elämää miettimättä koko ajan mitä "Jaska" söi aamiaiseksi tai mitä milloinkin kaverini jauhavat.

Minä deletoin puhelimestani hänen kuviaan ja kaikkea häneen liittyvää. En kuuntele enää niitä biisejä, jotka jollain tavoin muistuttavat hänestä. Poistin monta biisiä, jotka aiheuttivat minulle surullisen, masentavan olotilan muistoillaan meidän yhteisestä ajastamme. Mieluummin elän kuuntelematta niitä kappaleita kuin tahallani aiheuttaisin itselleni silmäkulmanpyyhkimisreaktioita tai menneidenhaikailuhetkiä. Ei tietenkään ole mahdollista deletoida ja välttää jokaista häneen liittyvää muistoa, mutta jos minä voin vähentää häneen liittyviä kipupisteitä, niin totta ihmeessä minä niin teen. Aikani ryvin muistoissa, kunnes tajusin sen vain pahentavan oloani. On mahdollista välttää tiettyjä asioita, jotka aina saavat apeaksi ja surulliseksi vain koska nämä asiat niin vahvasti liittyvät häneen eikä niitä muina asioina tai asiayhteyksissä enää voi ajatella.

Kiellettyjä asioita ovat mm.

Hangover - elokuvat
tiettyjen valokuvien katselu (ei nyt ihan kaikkea raaski deletoida, eikä tarvitsekaan.)
eräs tietty automerkki
tietynväriset kauluspaidat
se kerrostalo jossa hän asui tuolloin
eräs tietty paikka jossa kävimme syömässä
Kanariansaaret ( ja siellä eräs tietty kaupunki eritoten)
ja niiin monet biisit, jotka saavat minussa vain loputtoman masentavan olotilan ja itkukohtauksen nro 455.

En pelkää sanoa, että minulla on edelleen ne pari suurinta kipupistettä, jotka aiheuttavat itkut  ja depressiot vaikka 456:nnen kerran, jos vain olen sillä tuulella. Nykyään voin jo kuunnella ystävieni kertomuksia siitä paikasta Kanarialla, jossa minä ja hänkin kerran olimme ilman että sorrun murehtimaan ihan kamalasti. Mutta joka kerta, joka kerta, kun minä palaan niihin kolmeen kuvaan, joista se tunnelma välittyy niin selkeästi, minä en vain voi ohittaa niitä kuvia tuntematta pientä pistosta jossain sisimmässäni, että tuo oli elämäni paras ilta. Mutta se, mitä minä voin tehdä, on olla menemättä liian usein näihin kuviin, ja välttää näiden lisäksi kahta biisiä miljardista maailman biiseistä, ja lisäksi Skål-ravintolaa kun olen tietyssä moodissa, ei mielestäni ole ihan ylivoimaista.

Tietyn merkin autot ja Kanariansaaret saavat minut kyllä edelleen miettimään häntä, mutta nykyään vain hetkeksi. Eivät enää haluamaan sitä kaikkea takaisin. Eivät jossittelemaan eivätkä murehtimaan sitä, miksi koskaan edes menetin sen kaiken. Nämä asiat aiheuttavat satunnaista haikeutta, mutta eivät enää samanlaista tuskaa kuin esimerkiksi vuosi sitten heti eron jälkeen.

Ja niin kliseistä kuin se onkin: kaikkein tärkeintä on myös aika. Ei kukaan voi päästä yli sellaisesta elämänmuutoksesta päivässä, eikä edes viikossa - ei edes kuukaudessa. Minulla meni varsinaiseen kunnon toipumiseen yli vuosi - enkä minä vieläkään ole päässyt yli Skålin ja kahden muistorikkaan biisin ja valokuvien kierteestä. Mutta parempaan suuntaan mennään. Kenties ensi vuonna tähän aikaan voin unohtaa ne valokuvat.. Nojoo, en kyllä edes muista milloin viimeksi katselin niitä. Eikä totta puhuen tee edes yhtään mieli palata niihin.

Tsemppiä kaikille eronneille! Elämä ei kaadu häneen, vaikka kymmeniä nenäliinapaketteja ja tuskaisia hetkiä sen takia joutuukin kärsimään.

Mitä sinusta tulee isona? Rikas.

Sain idean tähän aiheeseen, kun eilen ruokakaupan jonossa kuulin kahden takanani puhuvan teinitytön keskustelun opiskelupaikoista. Ihmiset- ja erityisesti te, jotka olette nyt valinnan edessä, miettikää tarkkaan mitä oikeasti haluatte. Miettikää, mitä te haluatte tehdä vuosia, kymmeniä vuosia, ja jaksatteko tehdä sitä sellaisella palkalla kuin kyseisestä työstä saa. Miettikää kuitenkin, onko palkkaus se tärkein kriteeri alan valinnassa.

Niidenkin kahden tapauksessa tämä oli se ratkaisevin: raha. Mieti, mitä raha merkitsee sinulle? Tarvitsetko sitä reilusti yli toimeentulorajan; mihin? Onko raha keino nostaa imagoasi, haluatko ammattiin, jonka kuukausipalkka on (huom. bruttona!) 4000? Vai pystytkö elämään sen seikan kanssa, että esimerkiksi aloittavat poliisit (mikäki oikein muistan) tienaavat noin 1700€/kk. On hyvin paljon ammatteja, joiden kuukausipalkka bruttona jää alle 2000 euroon, mutta haittaako tämä sinua? Miten paljon raha motivoi, ja onko se sen arvoista? On muitakin vaihtoehtoja korkeastipalkatuille ammateille kuin lääkäri - lääketieteen koulutusala ei ole se ainoa himopalkkatyöhön johtava, lääkäri on kutsumustyö!! En pysty tarpeeksi korostamaan sitä miten kauhuissani olen siitä, että rahanahneet teinit tahtovat lääkäreiksi vain rahan takia. Mutta onko se työ niin lepsua ja leppoista kuin Salattujen elämien Katariinalla, jääköön niille nähtäväksi. Minä kyllä pelkään mennä lääkäriin 30 vuoden päästä, jos koko laitos on täynnä rahanhimoisia urpoja, jotka näkevät minut leikkauspöydällä vain kolmen tonnin keissinä tai louis vuittonin jatkeena.

Minä en vain voi ymmärtää sitä rahanahneuetta. Päivittäin kuulee teinien puhuvan lukion jälkeisestä elämästään ja siitä, miten hakusuunnitelmia perustellaan sillä että "mä haluan paljon palkkaa." Oikeasti? Onko ihan sama, poraatko sä jonkun hampaita sen 8 h vai pyöritteletkö virastossa papereita sen 45 ja yli vuotta, mutta kunhan lööni on sen viis tonnia kuussa niin kaikki käy. No ei ihme, että niin monella sektorilla on asiat perseellään, kun johdossa on ihmiset, joita ei motivoi eikä kiinnosta mikään muu kuin oman palkkansa nostaminen. Ja hyvät ihmiset: harvasta vastavalmistuneesta tulee suoraan 8976e kuukaudessa nostava Mr./Ms. Yritysjohtaja.

Lisäksi onhan se ihan yleistä, miten rahanahneita joka paikassa ollaan, ei tämä ole pelkästään teinien ilmiö. Kyllähän kaikki yrityksetkin irtisanovat väkeä taloudellisiin syihin vedoten, mutta niitä johtoportaan työsuhde-etuja tai palkkoja ei koskaan lasketa. Vähennetään henkilökuntaa ja näiden oikeuksia ja etuja, ja myöhemmin selviää, että samaan aikaan firman johto ja pomot on mällännyt rahaa ihan tosta vaan johonkin jonninjoutavaan sälään kuten torkkuhuopiin. Kuten esim. eduskunnassa pari vuotta sitten kävi.

Kaikissa yrityksissä muka säästetään porukkaa vähentämällä, mutta ei siinä oikeasti hyöty ainakaan jäljelle jääviin työntekijöijin kohdistu kuin siten, että saavatpahan pitää työnsä. Ja se onkin sitten hyvä syy kiristää heitä ja teettää heillä tuplamäärä hommia edellistenkin edestä - samaan aikaan kun pomot ja johto suunnittelee seuraavia yt:itä uuden golf-turbo-hybrid-auton rahoittamiseksi.

No tietysti johtoportaassa olo on monelle se calling. Kaikkihan rahaa tahtovat. Vitut siitä, miten ja millä alalla, mutta täytyyhän sitä olla millä mällätä. Tuolla asenteella kun suurin osa ihmisistä on varustettu, niin en jaksa edes ihmetellä miksi Suomi on niin syvällä siellä paskakuopassa, jonka suomalaiset itse on asenteineen kaivaneet.
Ehkä jonain päivänä ihmiset tajuavat, ettei raha ole se tärkein. Ja jos eivät huomaa, niin se kertoo jotain tän maan tilanteesta juuri nyt.

Minun elämääni raha ei ainakaan ole tuonut mitään niin merkittävää jota ilman en voisi olla. No joo, totta helvetissä se on hienoa kyllä joo, ajella bmw:llä joka majsoi enemmän kuin keskivertoasunto Kiteellä, mutta kaikki se turha sälä: Dolce&Gabbana-paidat, kalliit viinit ja timanttikäädyt? Ovatko ne oikeasti sitä, mihin tähdätään? Merkki hyvästä ja onnistuneesta elämästä?

Raha ei ole tuonut mun elämääni onnea. Jos onni on rahaa kerjäävät ihmiset, olette oikeassa. Jos onni on sitä, että arvostellaan ulkokuoren ja imagokrääsän perusteella, olette oikeassa. Jos onni on yhtäkuin rahallinen omaisuus ja ylimielinen asenne, olette hyvin oikeassa.
Toki rahalla saa asioita, joita sitä ilman ei saisi, mutta tekevätkö ne kaikki matkat, korut ja kengät onnelliseksi. Vai käyköhän niin, että pikkuhiljaa turrutte siihen hienouteen ja rahaan ja lopputulos käy niin kuin mulle; mikään ei tunnu enää miltään. Viikonloppureissu Barcelonassa ei liiemmin hetkauta, koska sellaiseen elämäntapaan on jo totuttu. Tietystikään ihminen, joka ei ole koskaan mitään vastaavaa saanut, sokeutuu aluksi rahan ja sen vallan määrästä, mutta jonkin ajan kuluttua, minä uskoisin, kaikki lopulta tajuavat ettei se niin upeaa olekaan. Siihen, mikä riitti aluksi, kyllästyy, ja tämä rumba jatkuu eteenpäin. Viikonloppumatka muuttuu viikon etelänmerien risteilyiksi, mutta joskus käy niinkin, etteivät nekään enää herätä sitä tunnetta, onnea. Etelänmatka nro 25 on jo rutiinia.

Onko se oikeasti sen arvoista? Omistaa elämänsä rahalle ja sen keräämiselle, ja sille, ettei kuitenkaan loppupeleissä tee sillä kaikella rahalla mitään. Se jää vain numeroksi pankkitilille - joksikin mitä ei konkreettisesti tule näkemään kuin hienon sälän, kalliiden viinien ja matkojen muodossa. Kyllä siinä joku osa-alue pakosti jää jalkoihin. Työkeskeisten ihmisten lapsena eläminen ei ollut mitään herkkua. Ei raha ja parin vuoden välein vaihtuva auto ollut sitä mitä mä oisin silloin toivonut.

Aluksi se on kyllä kova, kiva huuma, olla paljon rahaa. Ajella bemarilla teiden kuninkaana, mutta kyllä se illuusio siitä häviää. Minä en ole saanut rahalla sitä tärkeintä. Enkä mä todellakaan ole missään kovapalkkaisessa duunissa.

Aiemmin olin alalla, jota mainostettiin mun lukioaikoina, että sä saisit 4000 euron kuukausipalkkaa heti valmistuttuasi. Mutta se ala oli tyhjäpäiden (,) pissisten ja rahanahneiden ala, joka ei motivoinut minua yhtään. Kun mä tajusin, etten mä ole sellainen, minä lopetin. Mä en halunnut olla yksi niistä. Tyhjäpää pissiksistä.

Ja sen maailman nähneenä, mä olen järkyttynyt, että niin moni haluaa olla osa sitä.

Raha ei ratkaise. Se on vain paperia tai virtuaalinen luku verkkopankissa. Raha on se tekijä, joka on aiheuttanut paljon eroja, kiusaamista ja ongelmia. Toki sillä saa paljon hyvääkin, mutta se tuo mukanaan myös niin paljon kaikkea negatiivista, minkä olemassaolosta ei tiedäkään ellei ole itse kokenut sitä. Eikä raha todellakaan ole se, mille kannattaa omistaa koko elämänsä - tai edes paria vuotta siitä.

Luonnettani ei arvosteta

Herranen aika sitä miestä. Sellaisina hetkinä mä muistan, että hyviäkin miehiä on olemassa. Sellaisia, joiden takia kannattaa odottaa ja jättää ne ei niin hyvät ottamatta. Ehkä mun on nyt tässä vaiheessa syytä tunnustaa, mikä mut sai näihin mietteisiin; about 50v hierojamies. (Ja kaikille pervoille lisäys: niska- ja hartiaseudun hierojamies.)

Se oli ihan huipputyyppi! Mun kavereilleni mä en tietenkään voisi vastaavanlaista hehkutusta pitää ilman että ne leimaisivat mut vain jotenkin sillä lailla siitä kiinnostuneeksi. Sen luonne oli aivan huikea; niin symppis ja ystävällinen - ja aito. Oli se vaan niin hauska mies, että teki ihan kipeää miettiä miksei mun omanikäiseni ole.

Koska kohteliainta, mitä kukaan +/- jotain omalla ikäakselillani oleva mies on mulle koskaan sanonut, on ollut ehkä tyyliin jotain "sulla on muuten ihan tosi hyvä perse." Kun mä ylipäätään mietin mitään kohteliaisuuksia, joita miehet on koskaan mulle sanoneet, tulee lähinnä mieleen juuri navan alapuoliset ruumiinosat; tai jotai yhtä "hellyyttävää" kuten saanks tarjota sulle drinkin kun sä olet kuin hyytelöä jousilla. 

On minua joskus joku kauniiksikin sanonut, humalassa useimmiten, mutta jotkut jopa selvinpäin, mutta ikinä - ei koskaan - kukaan ole kehunut luonnettani, älykkyyttäni tai mitään vastaavaa. Tästä voidaan päätellä joko minun olevan luonnevikainen tai sitten henkilö, jota miehet eivät pidä älyllisesti riittävän haastavana. Mä olen niille aina vain kiva perse ja siksi mun kanssani ei mitään muuta halutakaan. Mut nähdääne hkä kauniina ja tietynlaisia mielihaluja herättävänä, mutta koskaan juttu ei mene hyvää persettä pidemmälle. Minä olen niille vain ulkoisesti jees, mutta sisälliseen puoleen kukaan ei koskaan tahdo tehdä tuttavuutta. Fyysisesti vain.

Mutta pikkuhiljaa mä olen itse alkanut kyllästyä tähän. Ehkä tässä on nyt myös osittain mun omaa syytäni, mun miesmakuani, koska en vain kiinnostu niistä kilteistä jätkistä, vaan niistä jotka kenties ovat adoniksen näköisiä, mutta joilla hyvin usein on joko tyttöystävä (josta moni ei edes vaivaannu kertomaan jos se ole selvästi havaittavissa) tai urpon käytöstavat. Eilen illalla mä tajusin hyvin pitkään ajateltuani, että en mä mun ex-miehellenikään mitään edustusvaimoa kummempi koskaan ollut. Mä olin ulkoisesti kohdillaan, mutta se ei koskaan edes ajatellut viedä meidän suhdetta eteenpäin. Mä olin sille vain yksi missinjatke, joka oli muiden jätkien silmissä uskottava pokaus.

Se ei koskaan ajatellutkaan, että me olisimme yhdessä vielä vuoden päästä. Se ei koskaan kuulunut sen suunnitelmaan; sen suunnitelma oli nostaa uskottavuuttaan tietyn aikaa mun kauttani; kunnes tilanne heittäytyisi liian hankalaksi = minä alkaisin vaatia suhteelta enemmän; jolloin se voisi pokata uuden naisen, koska siltähän se sujui. Mutta mä luulin koko ajan olevani sille se ykkönen, että minut se halusi. Mutta mä olin kuin olinkin sille lopulta melkein kuka tahansa. Vaikka tietyt rajat ja kriteerit silläkin oli.

Mutta mun ex-mieheni ei suinkaan ole ainoa, joka mua on kohdellut näin. Hänen jälkeensäkin olen tavannut lukuisia miehiä, jotka ovat minut tavattuaan lähinnä ilmaisseet halunsa tiettyihin ruumiinosiin. Mutta en minä halua sellaisia suhteita. Tiedän nyt, ettei niistä koskaan kehitykään mitää syvällisempää. Mä olen elämäni aikana tavannut yhden miehen, joka on pystynyt nukkumaan mun vieressäni kokonaisen yön edes ehdottamatta mitään muuta. Ja jälkeenpäin selvisi, että tämäkin todennäköisesti johtui siitä, että hän seurusteli tuolloin. Ja eipä minulla ollut hajuakaan siitä, ja olin ihan onnessani että olin viimeinkin löytänyt miehen, joka halusi muutakin, oli hauska ja tykkäsi minusta. Ja kyllähän se tykkäsi ja meillä oli hyvinkin hauskaa, mutta ainoa pikkujuttu, mikä koko jutussa mätti, oli se, että hän varmaan ihan vahingossa oli unohtanut kertoa seurustelevansa. Niinpä niin, unohtanut.

Kyse ei ole siitäkään, että minä olisin jotenkin helpon tai tyrkyn näköinen. Mä en ole ikinä hakenut mitään pikasuhteita, enkä mielestäni myös siltä näytäkään. Mutta ne miehet, jotka musta kiinnostuvat muuten kuin eroottisesti, ovat yleensä sellaisia, jotka eivät itse mistä lie syystä sytytä minua. Ehkä se johtuu siitä, että mun ikäiseni miehet eivät vielä halua sitoutua, tai sitten vika on vain minussa? Mutta en minä voi tästä itseänikään syyttää, koska jostain kumman syystä olen huomannut, että itseäni (liikaa) vanhemmat miehet kyllä ovat kiinnostuneita. Ehkä se sitten tosiaan on niin, että oma ikäluokkani etsii edelleen kevyitä irtosuhteita, mutta ehkä hekin jonain päivänä tajuavat etteivät sellaiset suhteen mihinkään pidemmälle kanna, mutta siinä vaiheessa minä olen jo ottanut itselleni miehen siitä ainoasta ikäluokasta, joka myös luonnettani arvostaa: silloisista seitsemänkymppisistä.

En minä oikeasti ole vaikealuonteinen. Ystäväni vetäisivät pöytään miehet pelästyvät kauneuttasi -kortin.

Hyvänen aika. Siinä tapauksessa miehillä on hyvin viallinen käsitys pelättävästä kauneudesta.

Poikien adonis-ihanne

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/01/1687382/pojat-haluavat-pakonomaisesti-adoniksiksi

Pojat haluavat pakonomaisesti adoniksiksi

Yhä useampi poika on ottanut ihanteekseen lihasmassaa pullistelevan vartalon. Ihanteeseen pyritään pakonomaisesti kuntosaleissa hikoilemalla ja tiukkoja dieettejä noudattaen.

Professori Veikko Aalbergin mukaan jopa lähes puolet suomalaisnuorista on murrosiän kynnyksellä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Hänen mukaansa tyytymättömyys on jopa kolminkertaistunut viimeisen 25 vuoden aikana ja näyttää edelleenkin vain lisääntyvän.

Osa tyytymättömistä nuorista sitoo itsetuntonsa ihannemiehen kuvaan, johon pääsemiseksi on popsittava lisäravinteita ja pahimmassa tapauksessa jopa hormonivalmisteita.

– Joskus käyttäytyminen on niin pakonomaista että normaalit kaverisuhteet jäävät taka-alalle. Oman ruumiin palvominen täyttää elämän, toteaa Aalberg,

Aluksi tällaista tilaa kuvattiin Aalbergin mukaan käänteisanoreksiana, sittemmin Adonis-kompleksina, jolla on omat tautiluokan kriteerit. Tämä nimitys sopii tähän tautiin hyvin, sillä lopulta Adoniksellekin kävi huonosti, sanoo Aalberg.

Miehen malli opitaan jo leluista

Miehen V-vartalon ihannemalli opitaan jo lelujen, sarjakuvalehtien ja tietokonepelien sankareista. Lihaksikas rasvaton keho on kuin julkinen fallossymboli todisteena kantajansa ylivertaisesta miehuudesta.

Murrosiän huimat ja hämmentävät fyysiset muutokset herättävät pelkoa.

– Suurimpana huolena on yleensä kuitenkin peniksen koko. Nuoret vertaavat omaa kehitystään kavereihin ja miettivät onko kaikki hyvin, hyväksyvätkö muut minut, kelpaako miehisyyteni ja sukupuolielimeni. Usein nuoret valittavat fyysisiä oireita, joihin ei löydy elimellistä syytä Jos nuori hakeutuu lääkäriin, hän haluaa, että lääkäri vakuuttaisi hänen olevan normaali.

Normaalisti tyytymättömyys alkaa hälvetä vasta siinä vaiheessa, kun nuori alkaa sopeutua fyysisiin muutoksiin. Ellei näin käy on vanhempien syytä puuttua tilanteeseen, koska nuoren muu elämä voi kaventua liikaa.

Nuorisopsykiatri Veikko Aalberg puhui aiheesta Lääkäripäivillä keskiviikkona Helsingissä.

(MTV3–STT)

Hei älkää nyt väittäkö, että tämäkin olisi jotenkin yllättävää. Mä olen kirjoittanut lukuisia kertoja siitä, miten naurettavia paineita naiset ja tytöt luovat miehille ja sille, millaisia näiden pitäisi olla. Ja mä olen edelleen samaa mieltä siitä, että kyllä se on osittain naistenkin vika, eikä pelkästään miesten, että miehetkin kokevat nykyään paineita siitä, onko heidän ulkonäkönsä riittävä. Ja riittävä on ulkonäköasioissa sana, joka on kuin upottaisi päänsä tynnyriin kiljua.

Ja koska mä olen vähän laiska, mä toistan nyt omat sanani jokusen kuukauden takaa: Alkuperäisversio aiheesta IDEAALI MIES

Koska onko muka olemassa miestä,

joka on kiltti, eikä vietä villejä iltoja jätkien kanssa, mutta ei ole tylsä, tykkää katsella romanttisia "komedioita", laittaa ruokaa ja siivoaa, on villi sängyssä, mutta ei rivo, pervo eikä vonkaa, mene suoraan asiaan tai puhu seksistä, ei edes puhu mihinkään siihen liittyvästä muiden seurassa tai töykeästi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan)  mutta ostelee alusvaatteita, eli mitäs vittua sillä logiikalla sitten, mutta niin. Ei kiroile, 6päck löytyy vatsasta eikä koskaan jääkaapista, rahaa ja hieno kallis auto löytyy, perhe on kiva; ei ärsyttäviä veljiä tai mustasukkaisia siskoja, miehen sukulaiset tietty palvovat sinua. 
Miehen täytyy olla suloinen, seksikäs, lihaksikas, herkkä, urheilullinen (milloin nämä asiat muka ovat kohdanneet yhdessä miehessä?), lempeä, kiltti, toisin sanoen ei-tylsä kotihiiri? Mies ei siis käy baareissa tai viihteellä mieluiten ollenkaan, hän ei rellestä tai tee mitään "rahvaanomaista" kuten rellestä, pelaa pokereita, ole tatuoitu, katso action-leffoja tai jääkiekkoa. Autot ja moottoripyörät eivät ole hänelle tärkeitä (mutta silti urheiluauto ois aika jees niinku miehellä vai hä?) ja hän vie kalliille lomareissuille (juujuu, luonne on toki tärkeintä, ei se raha!!) eli vessassa käydessään mies siis suurinpiirtein kilauttelee kultakolikoita pyttyyn, koska  paljon töitä tekevää uraohjustahan mieheksi ei haluta. Uskonnollisuus lasketaan huonoksi puoleksi, mutta kirkkohäät ois kyllä ihan jees. Ja jumalainen ulkonäköhän on siis listalla vain niukasti sixpäckiä ennen ykkösenä.

Kuulostaako 14-vuotiaan unelmamieheltä? Jos joku tietää miehen, joka täyttää KAIKKI mainitut kriteerit, ole hyvä ja ilmianna hänet! 

Ai niin, mieshän ei tietystikään saa olla pinnallinen. Hän ei saa huomautella ulkonäöstäsi, mutta sinä saat tietysti kommentoida häntä kuten leikkaamaan hiuksensa, ajamaan partansa tai kasvattamaan vähän lihasta. 

Mitä ihmettä, hyvät naiset? Miehiä syytetään aina pinnallisuudesta ja kovista ulkonäkövaatimuksista naiselta, mutta kyllä naiset ovat todellisuudessa paljon pahempia. Joku etsii tälläkin hetkellä miestä edellä mainituin kriteerein eikä ole valmis antamaan yhtään periksi. 

Naiset aina valittavat, ettei ole reilua (no ei olekaan), että miehet kiinnittävät liikaa huomiota naisten ulkonäköön. Tottahan se on. Ulkonäkö on usein ensimmäinen asia vastapuolessa, joka yleensä joko viehättää tai saa juoksemaan karkuun. Ei tämä ole pelkästään mikään miesten juttu. Miehet eivät kuitenkaan saa vaatia naisen ulkonäöltä juuri mitään ilman, että tällaista tekevä mies leimataan kusipääksi. Miehet eivät saisi asettaa kriteereitä ulkonäön suhteen, mutta naisilta tämä on ihan ok. Naiset perustelevat kovat vaatimuksensa sillä, että "miehet vaativat paljon." Mutta vaativatko miehet oikeasti, yleensä otettuna, enemmän? Pinnallisia ääliöitä löytyy aina kummankin sukupuolen edustajina, mutta noin yleisesti, ovatko miehet muka oikeasti kovinkin tarkkoja ulkonäköihanteidensa suhteen? En ainakaan koskaan ole törmännyt mieheen, joka olisi tyrmännyt mukavanoloisen bruneten vain sen takia, että on ennen aina katsellut blondeja. 

Tietysti on erilaisia ihmisiä, mutta en jaksa falskailla turhilla puheilla sen arvostamisesta. Jokaisella on oikeus vaatia kumppaniltaan, mitä haluaa ja ikinä keksiikään. Mutta se, että kaikki eivät näin tee, ei mielestäni ole falskailevan ja muille vaatimuksia asettavan ihmisen oikeus tai asia, ruveta arvostelemaan muiden valintoja. Arvostella muita, jotka "ovat tyytyneet vähempään."

Oma miesmakuni on kohdannut kritisointia, koska en mieheltäniedellytä timmiä vatsaa, urheilutaustaa, kovaa palkkaa tai hienoutta paperilla. Minua kritisoidaan, jos mieheni käy baareissa, rellestää, örveltää tai vietää kavereidensa kanssa normaalia 23-v jätkien elämää. Minua syytetään huonosta miesmausta; minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen valinnut sellaisen miehen. Minun annetaan ymmärtää, että mieheni ei ole luotettava, vaan örveltävä ääliö, koska hän pelaa kavereineen pokeria baarissa. Että se olisi jotenkin häpeällinen asia. Huono juttu, huono valinta.

Mutta tällaiset kaverini eivät koskaan mieti, miltä minusta tuntuu, millainen ihminen minä olen. Minua ei todellakaan haittaa, mikäli mieheni ei halua katsella romanttisia elokuvia teetä siemaillen tai kuluttaa kuutta tuntia ruuanlaittoon. Minulle on ok, jos hän haluaa katsoa nyrkkeilyä tai lähteä baariin. Se ei tee hänestä yhtään epäluotettavampaa tai huonompaa ihmistä, jos jääkaapissamme on olutta, eivätkä hänen vatsansa lihakset näy kuuden paidan läpi. Jotkut eivät ymmärrä, että kaikki eivät ole kuin he. Esimerkiksi minä tykkään pelata pokeria, suoraan asiaan meneminen ei haittaa minua, minä inhoan romanttisia elokuvia ja ruuanlaittoa.
Minä en halua mieheni olevan mikään orja, jolla ei ole tai saisi olla mitään elämää. On naiivia asettaa lista vaatimuksia, kun itseltä ei saisi vaatia mitään. Miehen täytyisi olla sinua kohtaan juuri sellainen kuin sinä haluat, mutta miten sinä kohtelet miestäsi? 

Miksi minä haluaisin kireän (anteeksi yleistys) liikemiehen, jos olen itse luonteeltani erilainen? Jos minä tykkään vegas-meiningistä, miksi kieltäisin pokerin peluun ja kasinot? Koska niillä on huono, rahvaanomainen maine joidenkin sellaisten ihmisten parissa, jotka yrittävät itse olla jotain suurempaa kuin ovat?

Ystäväni iskostavat minuun ajatusta, että tällaisen miehen kanssa minä jään jotenkin tavalliseksi, rahvaanomaiseksi keskiverroksi, joka ei koskaan ole mitään merkittävää. Mutta ei mies minua muuta? Mieheni tai hänen luonteensa, palkkansa tai autonsa ei koskaan tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että minä en koskaan haluakaan olla sellainen; muka-merkittävä pintaliitäjä, joka aina vain arvostelee muita oman täydellisen, huolitellun ja kiiltokuvamaisen elämänsä ohella.
Minä en halua sellaista elämää.
Kenenkään ei pitäisi väkisin tavoitella sellaista elämää.
Muita ei pitäisi painostaa tavoittelemaan sellaista elämää.


Miksi on niin vaikeaa hyväksyä muiden ihmisten valinnat?

ja lisää aiempia mietteitäni naisten haluaman miehen ja niiden yleisyyden välisestä yhtälöstä:

Mitä naiset miehestä haluavat

mitä naiset miehestä haluavat

En ymmärrä hölinää siitä, että ennen kuin voit edes ihastua keneenkään, ihastuksen kohteesi täytyy saada ystäviesi hyväksyntä. Ja tämä hyväksyntä kattaakin sitten hieman enemmän kuin "ihan ok, joo ota toi. ja nappaa vaan" -lätinät.

Minä en koskaan ole kysynyt kenenkään mielipidettä, vaikka joskus olisi voinutkin. Mutta miksi pitäisi? Minun tunteeni eivät ainakaan muutu, vaikka ystäväni sanoisivat ei, tai yrittäisivät parittaa jollekin omasta mielestään 'kyllä':lle. Tunteita ei voi pakottaa... Ja tässä vaiheessa kaikki ystäväni huokaavat ja antaisivat mielellään saarnan siitä, millaisiin idiootteihin minulla on tapana ihastua, ja muistuttaa eräästä tapauksesta, josta he eivät alun alkujaankaan pitäneet eikä mikään sitten päättynytkään niin loistokkaasti, mutta olen kieltäytynyt kuuntelemasta kenenkään suunnalta mitään tämän suuntaista:minähän sanoin (että) ...


No joo, palattaessa taas minuun, minä en ole koskaan antanut kovinkaan suurta painoarvoa ystävieni mielipiteille. Koska
A) suurimmassa tapauksessa heillä ei ole ollut mitään valittamista miehistä tai
B) vaikka olisikin, vastaus olisi kuitenkin jotakuinkin tätä luokkaa: "te ootte niin ihana pari" mutta silti valmistaudutaan jo saarnaan "mitä mä sanoin.." ja puistelemaan päitä ja kaivelemaan nenäliinapaketteja esiin, vaikka kyllähän ystävien nyt pitäisi tietää, etten mä miesten takia itke ja
C) en tykkää siitä, että vaaditaan miehiltä liikaa.

Esimerkiksi;

Paras ystäväni, joka on minulle hyvin rakas ja läheinen ja liibalaaba kyllä hän ymmärtää, vaatii miehiltä(ni) aivan liikaa. Tai oikeastaan ihan mahdottomuuksia. Etenkin omalta, tulevalta, mieheltään, jota hän ei siis vielä ole tavannut, mutta tulee tietysti löytämään, niin kuin me kaikki.

Hänen unelmiensa mies on tietysti jumalaisen komea. Mutta komeus itsessään ei riitä. Siitä hän on sakottanut minua; minua, joka liian usein (lue: AINA) ihastun miehiin, jotka aivan, komeudellaan viehättävät minua, ja tästä syystä en siten löydä itselleni miestä, joka osaa arvostaa sisäistä kauneuttani. Kuin Cosmosta. Saijalle komeus ei kuitenkaan riitä (missä hän siis eroaa minusta, ainakin omasta mielestään). Hänen miehellään täytyy nääs olla rahaa, vaikka hän väittääkin ettei se muka ole tärkeää, mutta niin vain tuntuu olevan, sillä ei niitä omakotitaloja ja lomamatkoja, jotka mies siis kustantaa, puussa kasva. Lisäksi miehellä täytyy olla hieno auto, mikään tylsä ja vanha malli ei riitä, pitää olla kiiltävä ja kunnon merkkiä. Ei japanilaisia, ei mikään epämääräinen skoda.
Miehen pitää luonnollisesti myös käydä töissä, saada sitä tiliä, mutta uraohjus ei saa olla. Se vain on hieman ristiriitaista, eikö; yleensä uraohjukset myös nettoavat eniten, mutta tietysti Saija löytää miehen, joka nostaa kelpo löniä vaikka sohvan pohjalla maaten.

Lisäksi miehen täytyy olla tossun alla, vaikka eihän sitä tietenkään näin ilmaistu, mutta mies ei saa olla saamaton, maata sohvalla (tekemättä mitään), olla riippuvainen facebookista tai muutenkaan viettää aikaa siellä, katsoa televisiota liikaa (yli tunnin päivässä kaiketi), syödä epäterveellisesti tai vetää kännit, käydä baarissa tai tykätä liikaa jääkiekosta tai muusta vastaavasta, josta hän ei itse pidä. Eli toisin sanoen olla melkein kuin ex-mieheni.

Lisäksi miehen tulee olla hyvässä kunnossa, ja tällä hän todellakin tarkoittaa sitä. Minulle riittäisi ihan normaalikuntoinen mies, koska en itsekään mikään fitness-fiona ole, joten en sitä vaadi, tai toivokaan, mieheltäni, mutta Saijalle on välttämätöntä, ihan oikeasti, kuten hän on sanonutkin, että miehellä on sixpäck (ei nestemäinen). Että vatsapuoli on teräskunnossa samoin kuin muu kroppa. Kerran hän puhui ohi suunsa eräästä tuttavastamme, jonka mies oli ammattiurheilija; "eihän sillä (miehellä) ollut edes kunnon vatsalihaksia." No, veikkaisin Elinan ihastuneen johonkin muuhun, ja kenties se jokin muu kompensoi sitten sen, etteivät vatsalihakset näkyneet kuin kirurgin veitsellä leikkattuna.

Minä olen aina ajatellut, että mieheltä (tai naiselta) voi vaatia saman verran, mitä itsellä on antaa takaisin. Jos tahtoo timmin vatsan omaavan miehen, pitäisi ehkä miettiä, onko itsellä vastata samalla mittakaavalla. Samanlaiset ihmiset tuppaavat löytämään toisensa. Olisi vähän sama kuin mies vaatisi kumppaniltaan timmiä takalistoa tai koon 70DD povea, ja jos sellainen löytyy niin asettakoot ihmeessä toisilleen vaikka mitä kriteerejä. Minä en jaksa listata piirteitä tai asioita, jotka mieheltä on löydyttävä tai muuten hän ei muka jotenkin kelpaa.

Maailmassa kun on hyvin vähän miehiä, jotka ovat kohteliaita, kilttejä ja kunnollisia, mutteivat tylsiä, arkoja tai uraohjuksia, ja jotka silti tienaavat kivasti ja tahtovat käyttää kaiken rahansa sinuun. Lisäksi kun heidän vielä pitäisi olla tietyssä kunnossa, riittävän pitkiä (kyllä, sieltäkin) ei ali- eikä ylipainoa, ei sairauksia, ei kaljuja, ei pitkätukkaisia tai rastoja, ei lävistyksiä eikä tatuointeja. Ei tupakointia, nuuskaa tai huumeita. Ei edes alkoholia, ja tämä kohta drunk nationilla on varsin vaikea täyttää täyttäen myös edellä mainitut kriteerit.. Kunnon asunto ja auto löytyvät tietysti ja mukavat kaverit ja perhe. Jos mies lähtee mökille kavereineen, hän ei rellestä, ottaa max. 1 juoman ja käyttäytyy. Mies on uskollinen, sosiaalinen, muttei kuitenkaan liian sosiaalinen. Plussaa melkeinpä on, jos hänellä ei ole aiemmin ollut pitkiä suhteita ja siten exiä. Miehen pitää olla huomaavainen ja muistaa merkkipäivät. Pitää yllättää.

Ehkä se oikeanlainen kemia ja syttyminen tulevat sitten jossain listan häntäpäässä. Kuten sijalla 237. Joku toinen voisi sijoittaa kyseiset seikat vaikka top-3:een, mutta onhan absolutisti-sixpäckisti kohteliaita komistuksia varmasti vaikka muille jakaa. Ja ai niin, täytyyhän sillä nyt olla kunnon sukunimikin. Ei mikään Taavi Tavallinen kelpaa. Onhan jo etunimi itsessään niin karmaisevan juntti, sukunimen 'nen'-lopusta puhumattakaan.

En tiedä, onko sitten parempi tyytyä vaihtoehtoon B, kuin tippua kärryiltä jo ensimmäisen palstan aikana siitä, kuinka monessa kohtaa se sinun ihastuksesi on jättänyt täyttämättä edellä mainitut kriteerit. Oma tuleva puppelini ainakin jättää täyttämättä yhden jos useammankin seikan, mutta olen toisaalta huomannut jo pidemmän aikaa kuuluvani niihin ihmisiin, jotka osaavat jo sijoittaa kemian listan kärkipäähän.

-----

Olen edelleen samaa mieltä itseni kanssa.

Jätä se

Aamu"ruuhkassa" mä jotenkin taas palasin niihin aikoihin, tai niiden muisteluun, joihin mun ei enää koskaan pitäisi palata. Mä ehdin muistella jälleen kerran, mistä kaikki alkoi, miten, mitä hän teki, ja mitä rohkeutta koko suhteeseen päätyminen minulta vaati. Mutta hyvin pian hyvät muistot loppuivat. Mä olen jo moottoritiellä muistaessani ne epävarmat päivät, viikot ja lopulta kuukaudet, joina mulla ei ollut mitään hajua missä mentiin. Muistan sen takaraivossa kytevän tietoisuuden, pelon siitä mitä kuitenkin tapahtuu, ja sitten kun mä saan tietää, mä en ole oikeastaan enää yllättynyt. Vai pettynyt.

Olin jo luopunut toivosta, minä tiesin ettei mieheni ollut enää entisensä, sen huomasi hänen käytöksestään, puheestaan ja kaikesta mitä hän teki. Silti minä yritin kieltää itseäni näkemästä totuutta, koska mä arvasin tulevan, ja minä tiesin että se sattuisi. Mä olin jo ehtinyt tottua siihen välinpitämättömyyteen. Mutta silti minä elättelin toivoa, vaikka samaan aikaan oli varsin selvää ettei sitä enää ollut.

Nyt kaikesta on kulunut jo vuosi, ja asia, joka minut jälleen kerran sai tämän muistelemiseen, oli sininen volkkari. Sen ajotapa. Se riitti saamaan minut palaamaan taas näihin kuvioihin - mutta nyt minä päätin - viimeisen kerran.

Kun mietin aikaa vuosi sitten, en edes pysty uskomaan millaisessa epävarmuudessa ryvin. Miten minä siedin sellaista käytöstä? Miten mä annoin itseni hänen pyöriteltäväkseen. Uskoinko mä oikeasti siihen, että kaikki vielä muuttuisi? Mies antoi selviä merkkejä, mutta mä kieltäydyin näkemästä niitä ja roikuin mukana viimeiseen asti. Mä uskoin tulevaisuuden ja tulevien kuukausien tuovan jotain, mitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Ei tullut jatkoa eikä toivoa. Meidän suhteemme loppui siihen, kun hän facebookissa julkisti uuden suhteensa. Muttei minun kanssani.
Koska mä olin valmistautunut tähän, se ei ihan vetänyt mattoa jalkojen alta, koska jotain tällaista mä olin koko ajan odottanutkin, pelännyt. Toisaalta oli helpottavaa että se epävarmuus oli ohi, mun ei tarvinnut enää pelätä pahinta, koska se pahin oli juuri tapahtunut. Tietysti mä olin pettynyt menetettyäni kaiken, ja siihen tapaan jolla kaikki tuli julki, mutta oikeastaan meidän suhteemme oli ollut säälittävää yksipuolista räpeltämistä jo muutamat kuukaudet. Ja nyt kun minä viimein sain syyn miehen oudolle käytökselle, välinpitämättömyydelle ja etäisyydelle, mä en enää tuntenut mitään. Mä muistan tuijottaneeni sitä ilmoitusta ikuisuuden ja etsineeni todisteita sitä vastaan. Mä katsoin ne kuvat, joita se uusi nainen oli heistä lisännyt, ja alkuun yritin vakuutella sen olevan vain kaveruutta - mutta koko ajan mä petin itseäni uskottelemalla mitään tuollaista. Koska mä tiesin. Mä tiesin etteivät ne olleet, ja se olin nyt minä, joka oli jäänyt heitteille.

En muista paljoakaan sen jälkeisistä ajoista, tai siitä miten mä selvisin niin neutraalisti. Kaikki odottivat mun hajoavan lopullisesti tai vaihtoehtoisesti räyhäämään ex-miehelle kuin hullu. Mutta mä välttelin sitä suhteellisen onnistuneesti, ei minulla töissä olisi ollut pokkaa ruveta rähjäämään sille koko henkilöstön edessä. Ja se oli sen tapa, nyt mä sen tiedän; jättää nainen luulemaan, ettei hän, ex-mieheni, ollut tehnyt asiassa mitään väärää ja että hänen tapansa hoitaa asioita oli oikea. Hän oli luullut, että mä olisin jo ajat sitten tajunnut meidän juttumme olevan ohi, vaikka hän ei sitä koskaan suoraan sanonut. Ja minä hölmö syytin tietysti itseäni, menin lankaan, ja uskoin ettei se ollut hänen vikansa. Että oli minun syyni etten aiemmin ollut tajunnut lähes olemattomia vihjauksia asiasta. Että oli minun vikani, että olin liian kauan jäänyt ruikuttamaan hänen peräänsä, kun mitään ruikutettavaa ei enää ollut. Että minun olisi todellakin pitänyt tajuta tyhjästä, että tässä tämä sitten oli. Ja ennen kaikkea - että kaiken päättäminen facebookitse uuden parisuhteen julkistamisella olisi ihan ok.

Kun mun läheisin ystäväni sitten kysyi, miltä musta tuntuu, musta ei todellakaan tuntunut enää miltään. Tuntui lähinnä, että mä olin käyttänyt jo kaikki tunteeni niiden sekavien kuukausien aikana, eikä nyt ollut enää mitään jäljellä. Mä tukahdutin kaiken mieheeni liittyvän ja yritin jatkaa elämää. Mutta kyllä ne asiat tulivat aina takaisin. Aina ennemmin tai myöhemmin jokin muistutti mua siitä, ja siitä mitä meistä olisi voinut tulla. Ja edelleen syytin itseäni hänen menettämisestään, mutta vasta nyt mä ymmärrän, ettei se todellakaan ollut minun vikani, vaan sen miehen tapa ja luonne käyttäytyä. Ja ettei todellakaan ollut ok syyttää itseään loputtomiin jostain sellaisesta, mitä hän ei ilmeisestikään enää ajatellut - meidän suhteemme loppua.

Olin päässyt siitä jo jokseenkin hyvin yli vatvottuani asiaa enemmän kuin pää salli. Mä olin jo löytänyt uskon siihen, että joku voisi välittää musta ihan oikeasti ja aidosti. Olin hyvällä tolalla, kun se päätti palata ja sotkea kaiken. Tai no, tietystikään kuten myöhemmin selvisi, hänen käsityksensä palaamisesta ei ihan kohdannut omani kanssa, varsinkin kun hän edelleen seurusteli tuolloin. Vaikka salaisesti olin hieman imarreltu tästä, minusta vain ei ollut enää siihen, aloittamaan kaikkea sekavuutta alusta. Minä muistutin itseäni huonoista puolista - mutta silti annoin hänen ylipuhua itseni - melkein. Kun hän tajusi, etten enää olisi yhteistyökykyinen hänen uuden naisensa pettämispuuhissa, ei hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Pidin meitä ystävinä jonkin aikaa sen jälkeen, mutta sitten tajusin ettei hän koskaan onnistuisi olemaan kanssani vain ystävä. Hetken minä jopa harkitsin kertomista hänen uudelle tyttöystävälleen, mutta niin kuin se minua edes uskoisi. Väittäisi vain kateelliseksi ja hulluksi ämmäksi, joka ei osaa jättää exäänsä rauhaan. Niinpä minä annoin asian olla, ei ollut minun asiani raportoida ja huolehtia ex-mieheni tekemisiä. Enkä minä myöskään halunnut olla osa sitä ruljanssia, jota hän varmasti jo minun aikaani pyöritti. Ja sitä kokemusta minä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Joten annoin uuden naisen elää kulisseissaan tietäen että ne vielä jonain päivänä hyvinkin romhtaisivat alas kolisten ja kovaa.

Ja  nyt, reilun vuoden jälkeen, kaiken epäröinnin ja katumisen jälkeen, minä en enää halua häntä. Minä ansaitsen parempaa.

Kaverit jotka eivät pidä yhteyttä

Kokeilin joskus, moniko mun kavereistani ottaisi yhteyttä minuun ennen kuin minä heihin. Muutama otti, ja niiden loppujen tapaamishaluja mä odottelen edelleen.
Tai okei, pari heistäkin otti yhteyttä lopulta - mutta ehkä vähän kyseenalaisin motiivein. Eeva (kaikkien blogissani esiintyvien ihmisten nimet on aina muutettu) kyseli kuulumisia noin vuoden hiljaiselon jälkeen ja jaksoi ystävällistä lätinää kolmen repliikin verran ennen kuin yritti lainata rahaa. Ja koska lainaa ei jostain kumman syystä herunut, sille tielle jäi meidän keskustelumme ja kaveruutemmekin.

Saara on tyypillinen lupailija. Joka kerta hänet vilaukselta bussissa tai kaupungilla nähdessäni hän kyllä jaksaa hokea miten meidän pitäisi oikeasti nähdä ja läpä läpä, mutta oikeasti, me emme ole nähneet kolmeen vuoteen eikä se ilmeisesti ole hänelle niin iso asia, että hän ottaisi yhteyttä. Hän on aina se kiireisempi osapuoli, tai niin ainakin uskottelee, eikä hänellä rehellisesti sanottuna ole aikomustakaan soittaa minulle. Hän kuuluu myös siihen ihmisryhmään, joka lätisee tapaamisista ihan vain pakon vuoksi, koska kokee sen jotenkin kuuluvan asiaan, kun törmää nyttemmin jo vähän ei-niin-tärkeään kaveriin kaupungilla.

Piia oli hyvä ystäväni 15-vuotiaaksi asti, sitten hän muutti pohjoiseen ja yhteydenpito vain jotenkin vähitellen jäi. Me laitoimme kyllä aluksi usein viestiä ja soiteltiin, käytiin toistemme luonakin, mutta sitten se vain jotenkin jäi. Minusta tuntui, että hän oli muuttunut uuden kaveripiirinsä myötä joksikin, joka ei enää ollut se sama tyttö, johon minä 3-vuotiaana tutustuin. Kuulumisten vaihdosta tuli väkinäistä ja mä tajusin, että minähän se jokaisen fb-keskustelun aina aloitin, ja silloinkin kun hän tuli käymään täällä, hän ei edes ilmoittanut mulle etukäteen tai ottanut yhteyttä asiaan liittyen. Minä pidin sitä aika selvänä merkkinä siihen liittyen, miten paljon hän ystävyyttämme enää arvosti.

Jaana, x-tina ja minä olimme vähän aikaa melko tiivis kolmikko. Tai niin minä aluksi luulin. Lue x-tinasta lisää tästä, etenkin täältä ja tästä. Selvennykseksi; tässä viime keväänä kyllästyin yhden "ystäväni" asenteeseen ja käytökseen. Hän puhui minusta paskaa koko ajan, juorusi kaikesta mahdollisesta ja se oli hänen mielestään ihan ok. No, minä en ollut samaa mieltä ja lakkasin olemasta hänen kanssaan. Täältä kaikki alkoi. Ja tässä tarkempi kuvaus hänestä.
Jaana tuli mukaan ennen kaikkea tätä, me olimme usein kolmestaan, kävimme kahvilla ja sen sellaista, mutta jotenkin Jaana jäi minulle aina vähän etäiseksi. Tuntui että hän oli kuitenkin lopulta aina x-tinan kanssa eikä kertonut minulle asioista samoin kuin sille. Jaana oli muutenkin ailahteleva ja arvaamaton; välillä todella sympaattinen ja ystävällinen, mutta huonoina päivinään (joiden tuloa ei ikinä voinut aavistaa etukäteen) hän oli hirveän herkkä masentumaan ja alakuloinen. Ensin hän saattoi nauraa jollekin ja heittää läppää, mutta yhdessä hetkessä, yhdestä sanasta jokin sai hänet muuttumaan. Jaanasta tuli alakuloinen ja vetäytyvä, vaikka hän väittikin kaiken olevan kunnossa, ettei kukaan ollut sanonut mitään väärää, mutta minä ja jopa x-tina huomasimme, ettei kaikki ollut ihan niin kuin hän väitti. Noina päivinä Jaana ei enää palannut iloiseksi.

Sen jälkeen kun kyllästyin x-tinaan ja lopetin hänen kanssaan olemisen, Jaanakin vain yhtäkkiä hävisi kuvioista, vaihtoi tietysti x-tinan "puolelle." En koskaan kertonut hänelle omaa versioitani siitä, miksemme me x-tinan kanssa enää olleet kavereita, joten x-tina oli luonnollisesti ylipuhunut hänet uskomaan sen version, jossa minä olin hirveä kusipää-ämmä. Ja ehkä minä olinkin, jos ystävyyssuhteen päättäminen sitä hänen mielestään oli, mutta minä en sentään koskaan juorunnut asiasta niille, joille se ei kuulunut. Minä en halunnut ruveta "tappelemaan" Jaanasta, enkä yrittänyt saada häntä "puolelleni." Mielestäni se ei ollut mitenkään Jaanan asia, mutta x-tina kävi tietysti tapansa mukaan metsästämässä vuoden traagisin tarina -palkintoa juoruamalla minun "kamalista teoistani" ja "kusipäisyydestäni" ja siitä miten minä vain saatoin hylätä hänet kaiken kokemamme jälkeen ja päläpälä.

Joten Jaanakaan ei enää ottanut yhteyttä. Hän lyöttäytyi seuraani kyllä joskus, kun muita ei ollut saatavilla. Mutta silloin kun hän yhtäkkiä lyöttäytyi seuraani muiden puutteessa, minä kyllä tiesin hänen tekevän niin vain ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Mutta minun osalta meidän kaveruutemme ja luottamukseni häneen oli jo mennyt. Ja tämän varmisti se, ettei Jaanaa ole sen koommin näkynyt. Minä kyllä yritin vielä soitella ja nähdä, mutta hän ei ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi vastata puheluihini. (tai sitten x-tina oli käynyt itkemässä ja selittelemässä lisää stooreja kuin joku pahuksen 16-v draamaqueen..) Sinne jäi Jaana, eikä häntä ole sen koommin näkynyt.

On minulla tietysti lukuisia frendejä, jotka seurustelun aloitettuaan unohtavat kaikki kaverinsa. Ja jos murubeibe sitten joskus jättää, yhtäkkiä ollaan niin kuuntelijaa vailla että. Mutta minulle on siinä vaiheessa ihan sama monesko beibe on lukemissa, koska saadakseen minut kuuntelemaan Jorpen huonoja ja hyviä puolia täytyy ylläpitää ystävyyttä myös muuten kuin ilmaisen psykologin tarpeessa.

Kaiken tämän jälkeen olen hyvin kyllästynyt olemaan se numero 28. Jos tärkeysjärjestyksessä on 25 jannua ja janaria meikää ennen niin joo, kyllä mulla on siinä vaihessa hirmuisen arvostettu olo. Varsinkin kun jotkut idiootit eivät edes yritä peitellä sitä, vaan siinä sitä sitten kuunnellaan, miten mulle soitettiin vasta koska ella, petra, kaisa, anne, annika ja kirsi ja raija ja julia olivat siellä niiden ja niiden kaa, minne säkin olisit halunnut mennä. Että jes, minä ajattelen tässä vaiheessa, olinkin tällä kertaa numero 9. Pitäisköhän mun jopa lainata sulle se pari dönää sen kunniaks? Ollaanhan me niinku ihan hirveen tasa-arvoisia kamui ih, ih.

Ja nyt, kun mä olen jo jonkin aikaa elänyt ilman noita laadukkaita frendejä, mua ei oikeastaan edes haittaa. Oli se numero 9-29:nä olona jotenkin nöyryyttävää ja alentavaa. Jos ne ei kerta halua nähdä mua niin en mä sitten väkisin tuppaudu kenenkään seuraan. Hajotkoon velkoihinsa, mutta ei ole mun asia auttaa niitä kuiville  pikavipeistään tai baari-illoistaan. Se nyt vain ei mun mielestä ole mitään ystäväm käytöstä, että ensin ollaan kuin ei mitään ystäviä oltaiskaan, ei pidetä yhteyttä jne. ja sitten yhtäkkiä ollaan niin mielin kielin jotta saatais vähän mitä mieli milloinkin tekee; jotain hyödykettä, viinaa, autoa lainaan. Että kyllä mä saletisti kääräsen ton bemarini tosta sulle ja pistän tulemaan. Että käytä toki muiden omien kavereidesi kanssa teidän ryyppyreissulla mun autoa jumankauta, yrjötkää sisälle ja tuokaa tankki tyhjänä takas niin kuin olis itsestäänselvyys tehdä niin. Että ois mun velvollisuus ystävänä hommata teille asiaankuuluvat vehkeet ja vempaimet vaikkei mulla ole hajuakaan, kuka se veera on, jonka oksennusta mun avo-bmw:n takapenkillä nyt on.

Että kun joku mun rakkaista kamuista seuraavan kerran tarvii autoa, niin voi olla että mun bmw-coupé 6 ei hirveästi teidän suuntaan liikahda. On silläki ylpeys ja tunteet ja joista jälkimmäistä on verisesti loukattu yrjöömällä sen takapenkille. Neiti Veeralle lähti semmonen lasku, ettei sillä juuri ole mitä yrjötä seuraavaan 28:aan vuoteen. Xo xo, kamut, mutta meikä suuntaa nyt sitten julkisilla lounaalle yhden likan kanssa, joka sentään itse ehdotti tätä tapaamista. Ei maailma ihan niin kauhea paikka olekaan, kun mä saan mun murun (auton) takas ja on sentään joku frendi, joka edelleen haluaa tavata.

Samettiruusuja ja snapsilaseja

Minullakin on elämä, vaikka sitä välillä ehkä onkin hieman vaikea uskoa. Joten en aio madella enkä vetistellä sen kunniaksi, että edellisestä käynnistäni on 5 päivää. Yksi syy hiljaiselolleni ovat alennusmyynnit. Kyllä, ne jokavuotuiset rahantappajat, -polttajat ja -hävittäjät. Koska minua ei juuri kiinnostanut heti joulupyhien jälkeen suunnata 16-vuotiaiden tai megashoppaajien joukkoon, säästin sekä hermojani että rahojani katsastamalla alet vasta uuden vuoden jälkeen. Ensimmäiset päivät aleissa kun tuppaavat olemaan lähinnä täynnä ärsyttäviä teinejä mekastavina laumoina, himoshoppaajia vähintään 132 vaatekappaleen kanssa sovituskoppijonossa ja surkeita tuotteita, kokoja ja alennusprosentteja ("Kaikki exlucive expensive leikkuulautamme nyt -10%").. Löytäisin kyllä aleista aika nättejä ja halpoja vaatteita, mutta harmillista on, että nämä tuppaavat aina olemaan kokoa 40-46.  Kenkäkaupoissakin valikoima lähentelee koon puolesta neljääkymppiä, tai vaihtoehtoisesti 35:ttä. Kamoon, monellako keskivertosuomalaisnaisella (pois lukien alle 16-v tytöt) on 34/35 jalka? Vaikka onhan se kaupoilta aika ovelaa kusettaa hirmuisilla alennusprosenteilla asiakkaiden houkuttamiseksi, mutta totuus on, että loppujen lopuksi yli 30% alessa ovat koot yli 40 ja juurikin nuo kolmivitoset, jotka keskivertosuomalaisjalan huomioiden kumman syystä ovat jäljellä.

No, kyllä minä sitten lopulta annoin alennusprosenttien johdatella itseäni harhaan. Yhtäkään vaatetta tai kenkää en sattuneesta syystä ostanut. Vai olisinkohan mä huhtikuussa tuntenut äkillistä tarvetta ostaa snapsilasisetti ja tekokukkakimppu? Kaiken lisäksi ne tekokukat maksoivat melkein kaksikymppiä, enkä mä kyllä tajua, mitä halvattua teen kymmenellä violetilla samettiruusulla. Olihan se nätti kimppu ja löytönurkan viimeinen, mutta enää en ole yhtä vakuttunut niiden toimivuudesta kämppäni sisustuksessa kuin siellä nimenomaisessa nurkassa pari päivää aiemmin.

Ehkä mun sitten täytyy ruveta ryyppäämään ahkerammin (snapsilaseista? voi jeesus, minä..) ja korvata vaikka televisio tai tietokone upealla samettiruusukimpulla. Että kun mä seuraavan kerran pidän pari päivää hiljaiseloa, niin tiedätte mitä teen.

Testi: oletko wannabe-porho?

Mua ärsyttää tällainen money in da bank -meininki. Tai siis, kyllähän se noilta luonnistuu, mutta kun kaikki taunotavalliset ovat nykyään todistelemassa, että kyllä sitä massia ja moneytä in da bank on. Mutta kaikille tällainen vain ei sovi. Jotkut eivät vain ole uskottavia tohon hommaan ja useimmiten näitä ovat ne, jotka sitä rahavuuttaan eniten yrittävät todistella.

Jos ihminen on rikas, se kyllä näkyy hänestä ilman turhaa esittämistäkin. Ja miksi ihmeessä kaikkien pitäisi edes olla rikkaita ja näyttää siltä? H&M:n "business"/laatu"-puolen vaatteet eivät kenenkään rikkausnäkymiä ainakaan nosta, oikeiden rikkaiden mielestä ainakaan. Ehkä jotkut wnb-pyrkyrit sitten katsovat, että daa, tolla oli se tosi kallis H&M:n viidenkympin neule. Oikeat porhot, kuten esim videossa, ne vain pyyhkii viiskymppisillä persettään.

Monella on myös hirveä tarve korostaa omistavansa "huippu"=statuksenkorottajabrändien tuotteita. Kuten Guessin t-paidat ja farkut, laukuista puhumattakaan. Tämä oli ehkä wow-factor joskus pari vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa kun jokaisella teinillä alkoi olla kyseistä merkkiä, sen rikkausporhousarvo ikään kuin vähän romahti. Varsinkin kun mitä tahansa merkkiä pitää aina tyrkyttää kaikkien nähtäville, housut ja paidat rullataan kiinni vaikka kuminauhalla (!!) jotta se Guess/mikä lie logo sieltä pilkottaisi.

Vaikka ajaisi hienointa ja kalleinta urheiluautoa, se vaatii asennetta ja tiettyä uskottavuutta. 16-v teinityttö Guess-laukussaan ja kuminauhalla tai pompulalla vyötäröltä kiristetyssä paidassaan ei ole kauhean vakuuttava. Mä en ainakaan katsele tällaisia näkyjä silmät pitkällään, että wou kuinka hieno tyyli ja toi pentu on varmasti tosi rikas jnejnejne, päin vastoin. Rikkausporhoilu meinaan vaatii asennetta. Kuka tahansa perus pirjo tai pena ei tähän pysty. Peruspirjot vain näyttävät esittävän jotain, mikä ei heille lainkaan sovi, ovat kuin lapsi äidin korkokengissä: halu on kova, mutta muut ominaisuudet eivät ihan kohtaa edellytyksiä.

Ja onko se niin hienoa oikeasti todistella olevansa joku jet-setter? Suomessa? Öö hei todella hienoa. Vain ehkä yhtä turhamaiset ihmiset lankeavat jalkoihisi ja ovat ihan että wow kun sä olet makee. Loput myötähäpeävät, kun 35v peräkammarin poika takahikiältä astuu ulos urheiluautosta itselleen sopimattomissa vaatteissa ja aurinkolaseissa yrittäen pokata itselleen sopimattomia gimuleita. Tai voihan se toki olla peruspirjokin, tämä myötähäpeää ennustava ilmestys, mutta pointti on: miksi kukaan haluaa tohon pisteeseen joutua?

No, raha on

a) yhteiskunnallisesti

b) sosiaalisesti

ja 

c) 20v-gimulisesti vaan niin ylitsepääsemöttämän päheetä.

Testaa: Oletko wannabe-porho? (tai muuten vaan v-mäinen ja katkera mulkero)

Rastita, jos väittämä pitää paikkaansa.

[] Puhut mielellään rahasta (ja erityisesti siitä miten paljon? sinulla sitä on)

[] jos joku lähipiirissäsi vaikuttaa olevan Sinua menestyneempi, yrität kaikin tavoin kieltää tämän mm. haukkumalla tämän pukeutumisen, auton tai esim. luottokortin taustakuvan

[] käytät tiettyjen brändien tuotteita puhtaasti imagonkohotusmielessä, vaikka et edes pitäisi ko. tuotteesta erityisen paljon

[] ostit kerran Guessin farkut, vaikka ne olivat Sinulle liian pienet (/isot) mutta koska ne olivat Guessin, Sinun oli vain pakko ostaa ne

[] Kaikilla muilla kavereillasi on mielestäsi Sinua rahvaanomaisempi auto/asunto/kello/luottokortin taustakuva

[] ... ja muistutat heitä usein mielelläsi tästä

[] Ylpeilet mielelläsi sillä, että meikkisi ovat tavallista hienompia. Tätä on mielestäsi esimerkiksi L'Orealin maskara, maksoihan se hurjat 18,45 ja Essien kynsilakka, rapiat 14 euroa. Tai esim. Isadora, Clinique.. Chanel ja Armani ja ehkä jopa Lancome ovat kuitenkin Sinulle liian tyyriitä

[] Mielestäsi se, että maksaisit ripsiväristä kolmekymppiä olisi kuitenkin kehuskeltava asia

[] .. ja tykkäätkin usein suurennella ostamiesi tavaroiden arvoa ja hintaa

[] Käytät mielellään tuotteita, joista (imagonkohotus-)brändi tai tuotemerkki näkyy selkeästi 

[] Käytät yli satasen maksaneita merkkiaurinkolasejasi heti, kun aurinko helmi-maaliskuussa vähänkään pilkahtaa, etkä riisu niitä edes kesän pilvisinä päivinä

[] Suutut, jos joku tuttusi saa jotain, mitä Sinä haluaisit - ja tämän jälkeen kyseinen tuote onkin yhtäkkiä aika typerä ja surkea ja turha, ja vähättelet koko asiaa, mutta jos Sinä olisit ostanut ensin pullon Chanelin 5:sta, se olisi tietysti maailman paras ja kerskailtavin asia

[] Esität ettei 125,90 euroa hajuvedestä tunnu missään

[] Kerskailet mielelläsi kalliilla tavaroilla, jotka olet saanut muilta (ilmaiseksi, lahjaksi..)

[] Tykkäät muistuttaa ihmisiä siitä, etteivät he ole yhtä ihania/menestyviä/rikkaita kuin Sinä

[] Muistutat heitä jatkuvasti siitä, että omistat huippubrändien tuotteita (L'Oreal, Guess, Volvo..)

[] Et tajunnut, että edellä mainitut tuotteet herättävät lähinnä hilpeyttä oikeiden rikkaiden keskuudessa

[] Loukkaannuit edellä mainitusta väitteestä

[] Ja koko kyselystä, sillä tahtomattasi tunnistit itsesi esimerkkitapaukseksi.

TULOKSET:

Laske kuinka monta väittämää rastitit.

0-3    - Hyvä, olet huipputyyppi. Jatka samaan malliin.

4-6    - Neste alkaa pikkuhiljaa nousta päähäsi ellet varo. Aja pari kuukautta Ladalla, niin palaat taas maan pinnalle. Myös Wet'n'Wildin ripsariin vaihtaminen auttaa.

7-12  - Olet jo melkein menetetty tapaus. Katso kausi Gossip Girliä, Sinkkuelämää tai jotain muuta rahanesittelysarjaa ja mieti sen jälkeen kuinka rikas heihin verrattuna olet. Voit myös kokeilla luottorajasi testaamista Vegasissa tai esimerkiksi Vera Wangin liikkeessä. 

>13   - Olet parantumaton tapaus, ellet välittömästi lahjoita merkkilaukkujasi hyväntekeväisyyteen ja lähde Aasiaan etsimään itseäsi. Luostarielämä voisi ehkä avartaa maailmankatsomustasi mikäli vain pääset arrogantista asenteestasi eroon.

§ Tämän testin vakavasti ottaminen ja sitä mahdollisesti seuraava loukkaantuminen on ehdottomasti kielletty.