ammattina: lätkävaimo

"Sit se mies vaan ostas mulle kaikkee kivaa ja mä voisin vaan asuu jossai jenkeis, ois nii siistiii."

Tänä aamuna mä muistin taas, miksi julkiset kulkuneuvot välillä huvittavat ja välillä ärsyynnyttävät minua niin - tai no eivät niinkään itse kulkuneuvot, vaan niissä kuultavat jutut.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun korviini kantautuu oodia jääkiekkoilijoille; pientä ja vähän suurempaakin ylistystä, ihailuja ja haikujen haikailua.
Ja ennen kaikkea se yksi ja sama haave, mitä tällä kertaa teinityttöjen keskustelusta ei voinut olla kuulematta: olla lätkävaimo.

Jokaisten lätkäkisojen, olivat ne sitten MM- tai olympiatasoa, aikaan mua jaksavat samaan aikaan huvittaa ja ärsyttää ihmiset, jotka todellakin pitävät lätkä/edustusvaimoutta ammattina. Ei nimittäin sillä, että seurustelee jonkun lätköö pelaavan janarin kanssa, vielä ihan ammattia itselle tehdä. NHL-vaimous on jo toki asia erikseen, jos sellaista ammattina haluaa pitää, koska aika useinhan he todellakin ovat kotona miesten käydessä töissä/lätkää pelaamassa, mutta kukin meistä voi miettiä, kuinka todennäköistä jokaisen 20v suomipirjopamelan sinne asti päätyminen on.

Saahan sitä haaveilla. Mua vain kummastuttaa sellainen yletön hypetys; musta ois niin ihana vaan olla kotona ja shoppailla ja sit mies ostelis mulle aina kaikkia kalliita lahjoja.
Sen verran feministinen kuitenkin olen, etten oikein tahdo purematta niellä, että joku on todella ihan tavoittelemassa miehen siivellä elämistä. Se on toki mielipideasia, mutta itseäni ahdistaisi elää jonkun toisen elätettävänä; täysin jonkun toisen "armoilla", vaikka olisikin kyse avioliitosta ja yhteisistä lapsista jne. Ei vaan ole suhteen kannalta hyvä asia, jos yhteinen talous pyörii toisen tulojen ehdoilla, vaikka ne olisivatkin sitten ihan jättimäiset. Itse en ainakaan voisi elää sen kanssa, että mä en tekisi asian (talouden; laskujen yms.) eteen mitään, vaan antaisin vaan miehen elättää minut ja huolehtia kaikista kuluista ja lisäksi odottaa (mielellään kalliita) lahjoja ja luksusta itse tekemättä mitään.

Ehkä jonkun toisen arvomaailmaan sellainen sopii, mutta mitäpä ne miljonäärien vaimot/ mariamontazamit oikeasti elämässään tekevät? Shoppaavat päivät pitkät, käyvät huollattamassa itseään (piikki otsaan, vähän solkkuväriä pintaan jne.) ja ehkä hoitavat lapsia = lastenhoitajan vahtiessa muksuja ja naisen itsensä ottaessa botox-unia yms. En vaan jaksa tajuta, että joku todellakin on niin pintaliitäjä, ettei näe itselleen muuta tulevaisuutta kuin tuollaisen. Toki elämä lätkävaimona voisi olla varmasti oikein huikean hulppean glamourtäyteistä (ainakin osan aikaa) mutta se, että tämä tuntuu nykyään olevan jokaisen teinitytön ja missikisoihin pyrkivän tsirbulan unelma, on jo vähän huolestuttavaa (tai sitten vain kertonee jotain oleennaista sellaista elämää haluavilta ihmisistä.)

Kun kerran kysyin eräältä edustusvaimoksi niin kovin hinkuvalta kaveriltani, miksi hän kyseistä "pestiä" edes niin kovin tavoittelee, vastaus oli vain tyly: mä haluun et mies ostelee mulle kaikkee.

No, antaa jokaisen pirjopamelan tavoitella unelmiaan, mutta mulle on ihan turha urputtaa sitten joskus mahdollisesti nelikymppisenä, jos edelleen vanhapiika, mikäli se mikkegranlund tai lepistön samppa ei sitten koskaan sattunutkaan menemään kanssanne naimisiin.




Lätkävaimojen myös edellytetään olevan tietynlaisia/tietyn muotin mukaisia.

kun miestä ei kiinnosta, se näkyy

Tajusin tässä juuri, että ainiin, mähän en muuten maininnut lainkaan, miten sen erään miehen kanssa kävi. No, toisaalta, sisäinen pessimistinen mutisee, olisihan se pitänyt arvata ja kai informaation puuttumisestakin olisi voinut päätellä jotain.

Vielä lyhyesti: tämä klassinen minulla oli juttua erään henkilön kanssa muutama kuukausi sitten, sitten juttu jotenkin jäi ja kuihtui viimeistään siihen, että allekirjoittanut vaihtoi mannerta muutamaksi viikoksi. Palattiin sitten vähitellen asiaan tämän vuoden puolella ja aloin jo elätellä toiveita vanhojen suolojen heräämisestä - mutta no, kuten olen itse jo aikoja hokenut - jos miestä oikeasti kiinnostaa, hän osaa kyllä näyttää sen. Yritin vain kaikin tavoin selitellä viikkoja jatkunutta epätietoisuutta ja yritin uskoa asioihin, joita ei todellisuudessa (enää) edes ollut.

Eli unohdin sen tärkeimmän: jos mies käyttäytyy kuin häntä ei kiinnostaisi, silloin häntä ei myöskään kiinnosta. Asiaa ei auta:
- facebookissa loputon juttelu
- livenä juttelu ja
- jatkuva ahdistelu
- tapaamisten ehdottelu/ mukaan jonnekin pyytäminen jos hän on jatkuvasti = joka kerta aiemmin sanonut ei (sillä jos hän kiinnostunut on sinusta, miksi sanoisi ei? Jatkuvasti. Ihan joka kerta. Vaikka muille sanoisikin välillä kyllä ja jiiänee.)

Niin. Sen sijaan, että tuhlaisin seuraavat puoli tai vuoden elämästäni hänen päätöksensä odotteluun, olen liikkunut eteenpäin. Odotin hänen tekevän päätöksensä, joka tuntui aina vain pitkittyvän ja venyvän kauemmas tulevaisuuteen. Kun hän sitten viimein oli jo sanonut tietävänsä, ja sitten perui taas, pidin sitä viimeisenä merkkinä. Jos hän kerran aina lykkää ja peruu, kertonee se jotain ja kaiken oleellisen. Ei minun tarvitse odottaa häntä ikuisuuksia, ja selvästikään hän ei enää ole kiinnostunut, sillä jos olisi, luulisi, että hän olisi saanut sen ilmaistua tai edes kakistettua ilmoille jo muutama kuukausi tai edes viikko sitten. En jaksa uskoa, että hän ensi yönä havahtuisi siihen, että yhtäkkiä tajuaisikin koko ajan olleensa kiinnostunut ja mitä vielä. Jos hän olisi, se olisi, tai ainakin sen olisi pitänyt näkyä jo aikoja sitten.

Itsensä huijaaminen saa loppua.

En ole hänelle tilanteesta kuitenkaan katkera, sillä kai jokin päässäni jo tiesi, ettei näin pitkän vatvomisen ja vehtailun kanssa pitkälle pötkitä. Helpompi on kuitenkin jatkaa elämää tietäen, että se sivu elämästä on luettu loppuun ja on aika kääntää uusi.

mikä sinusta tulee isona? epätietoinen.

Todella omituinen olo. Viikko poissa täältä, Helsingistä, ja jotenkin en osaa asettua tänne enää. Ei, sillä, että kaipaisin takaisin Jyväskyläänkään, en en, mutta tämän reissun jälkeen olo on jotakuinkin kuin väliinputoajalla: en tunne enää kuuluvani kumpaankaan paikkaan.

Laukku odottaa purkamista. Pari hassua tavaraa lojuen siellä täällä, kuin olisin yrittänyt aloittaa sen tyhjentämisen, mutta lopettanut sitten homman epäonnistuttua. Tiskit odottavat tiskausta, pyykit pitäisi pestä ja jääkaappia koristaa vain se kuuluisa valo.

Jännä, miten niinkin lyhyt aika kuin viikko riitti siihen, että omasta arjesta saattaa irtautua niin täysin. Kun sitten lopulta reippailin lähikauppaan, niin, ne kokonaiset 150 metriä, oli kuin en olisi koskaan ollutkaan siellä. Haparoin hyllyjen välissä ja yritin löytää astianpesuainetta, kunnes muistin, että käytävällä 15:han sitä oli. Lapoin koriini kaikkea mahdollista, kaapit ammottivat tyhjyyttään ja tuntui oudolta ostaa oikeastaan kaikkea mahdollista muroista hammastahnaan (ja tietysti ne herkkusuklaamurot unohtuivat sinne kaupan hyllylle).

Kotona istuin pitkään sohvallani tuijottaen tv:tä ja mietin, että viikon erossa olon jälkeen (tv:stä, kestäs muustakaan?) en enää osannut kuvitella, miten tein tätä joka ilta ennen kuin kävin poissa. Nyt se vei kuitenkin taas vain 10 minuuttia ja vaati Heidi -klassikkoelokuvan vuodelta 1937, että muljahdin taas siihen nolife-asetelmaan, josta olin onnistuneesti pysynyt poissa jo viikon.

Heidiä (hurmaava Shirley Temple) katsoessani rupesin miettimään, mihin elämäni on taas menossa. Haluanko istua kotisohvalla illat toisensa jälkeen? Olisi tärkeä löytää jokin motivaatiotekijä jaksamaan opiskelut ja tylsät arki-illat ja kenties seuraavaksi pitää yrittää selvittää, mikä sellainen voisi olla.

Pitkään haaveilin uuden kielen opiskelusta, mutta koulupäivien pituuden takia iltaisin ei oikein enää ole mahdollista, sillä monena päivänä olen himassa vasta kahdeksankin jälkeen, ja tietysti juuri niinä, joina se ranskaitalian alkeiskurssi olisi ollut. Jokin urheiluharrastuskin olisi kiva, mutta näin työelämästä opintotuella kituuttamiseen siirtyneenä, 85€x10krt -diilit eivät enää oikein nappaa.

Jos minua jokin motivoi niin se, että jos mietin missä jamassa olin vuosi sitten. Vuosi sitten tein sentään edes sen hyvän päätöksen, jonka takia olen tässä tilanteessa: matkalla kohti parempaa.
Päivä päivältä olen lähempänä sitä alaa, joka minua kiinnosti ja jonka takia ylipäätään muutin aiemman elämäni suuntaa.






Kun olin pieni, minulle sanottiin "ymmärrät sitten vanhempana."

Nyt olen vanhempi ja olen hämmentyneempi kuin koskaan.

kunnon miehet kulman takana

Tänne tullessa, Jysäskylään, on aina se sama jännä fiilis; periaatteessa mikään ei ole muuttunut, mutta samalla mikään ei tunnu enää samalta. On vaikea kuvitella enää elävänsä täällä, tuntuu kuin ei olisi koskaan täällä ollutkaan. Outoa, miten lyhyessä ajassa tottuu uuteen ja jollain tapaa unohtaa vanhan.

Mutta jotenkin, tänne on tavallaan aina kiva tulla, kun tietää, ettei mikään ole muuttunut radikaalisti, Porukoiden talo on edelleen vanhalla paikallaan, broidi lyhentää asuntolainaansa, kaverit ovat samoissa duuneissa samojen ja samojen miesten kanssa kuin aina ennenkin. Ne ikisinkkukaverini ovat edelleen samoja kuin ennenkin, mutta aina välillä jotain tapahtuu. Viime syksynä eräs kavereistani meni naimisiin, mikä sai ehkä osan kaveriporukastamme miettimään omaa tilannettaan, minut mukaan lukien. Mietin, pitäisikö minunkin kohta olla tuossa tilanteessa; lyhentämässä lainaa sormus nimettömässä - ja siitähän allekirjoittanut on melkoisen kaukana.

Toisaalta, kukin elää omaa elämäänsä ja ei kaikkien kaksvitosten tai sitä lähestyvien tai jo sen ylittäneiden tarvitse olla vakavassa suhteessa ja isojen päätösten äärellä. Kaikki tekevät omat ratkaisunsa ja jos yksi päättää mennä naimisiin ja toinen on kihlautunut 7 vuoden suhteen jälkeen sitten viime näkemän, ei sen pitäisi ajaa ketään muutakaan panikoimaan. Se, että jos joku toinen päättää ottaa askeleen virallisempaan ja todellakin ehkä aikuisempaan suuntaan, ei ole pois meiltä, jotka olemme olleet sinkkuja viimeisen ikuisuuden. Ja onneksi on niitä kavereita, jotka jaksavat muistuttaa, että kyllähän me kaikki vielä joskus jonkun löydämme.

Se onkin sitten jo eri asia, milloin tuo joskus on. :D

Negatiivisuutta levittävät ihmiset

Viime postauksen lopussa mainitsin siitä, miten joillakin ihmisillä on taipumusta levittää negatiivisuutta ympärilleen (samoin kuin toisilla, harvemmilla, positiivisuutta). Ei toki voi syyttää vain niitä ihmisiä, jotka sitä levittävät, sillä kaikki eivät ole niin "alttiita" negatiivisuudelle, mutta itse voin myöntää kyllä, että sellainen tarttuu helposti minuun.

Vietin kuluneen alkusyksyn erään henkilön seurassa, joka aloitti aamun valittamisella. Oli aihe sitten sää, vaatteet, hiukset tai kasaantuvat kouluhommat, se valitusvirsi tuli joka aamu. Kun päivä jatkuu samassa seurassa, samalla asenteella; kaikki ihmiset ovat vastaan, kaikki on perseestä/tyhmää/ketuttavaa ja itse on tämän kaiken pahan uhri, niin kuinka sitten jaksaa pitää positiivista asennetta yllä. Negatiivisuus tarttuu ja leviää hetkessä, jos tuollaiset ajatukset saavat liian suuren roolin.

Eräänä päivänä taannoin ihmettelin, miksi olen niin hyvällä tuulella. Mietin johtuiko se aurinkoisesta säästä, tuolloin oli siis pimein syksyaika, vai siitä, että edellinen tentti oli mennyt yllättävän hyvin. Jatkoin elämääni kuten ennenkin ja viikon kuluttua tajusin, mistä hyväntuulisuuteni johtui. Kuulostaa ehkä julmalta ja itsekkäältä sanoa näin, mutta tajusin olleeni niin hyvällä tuulella siksi, etten tämän silloisen kaverini lomamatkan takia ollut ollut hänen kanssaan kertaakaan koko viikkona yhtään tekemisissä. Aluksi toki ajattelin, ettei näin saisi ajatella; pidin häntä ystävänäni ja ei ystävistä ole suotavaa ajatella noin. Ystäväthän eivät levitä pahantuulisuutta tai ylipäätään suhtaudu kaikkeen negatiivisesti. Niinpä jatkoin hänen kanssaan hengailua ja viikon jälkeen olin taas yhtä vikisevä ja vittuuntunut kuin aiemminkin.

Jonkin aikaa ennen joulua tajusin, että minulle on käynyt näin aiemminkin. Melkein kaksi vuotta sitten "ajauduin erilleen" eräästä silloisesta ystävästäni, joka ei tuonut enää mitään positiivista elämääni. Hän yritti vain käyttää minua (ja rahojani/autoani/tavaroitani yms.) hyväksi, eikä koskaan oikeastaan ollut sitä, mitä ystävältä odotin. Hän kuunteli minua vain saadakseen uteliaana ihmisenä lisää juorujen aiheita omille kavereilleen ja mässäili sitten esimerkiksi silloin tapahtuneella erollani pitkin kaupunkia, mikä oli viimeinen niitti siihen, etten sellaisia ihmisiä enää ystävikseni halunnut.

Niinpä me sitten vain lakkasimme olemasta kavereita ja kaiken sen jälkeen en ole kaivannut häntä takaisin, en päivääkään. Olin paljon iloisempi ja, niin karulta kuin se kuulostaakin, onnellisempi ilman häntä ja hänen ainaisia valitusvirsiään.

Ennen joulua rupesin miettimään yhtäläisyyksiä tämän syksyisen ystäväni ja vanhan ystäväni välillä - ja niitähän löytyi. Tajusin, että uusi kaverini, olkoon hän vaikka Riikka, yritti täysin samaa. Hän suuttui minulle, jos en pystynyt lainaamaan hänelle rahaa, ja ne tavarat mitä lainasin, hän ei koskaan palauttanut. Onneksi kyse oli vain parista lehdestä tai muusta vastaavasta, mutta jos en enää kyennyt vastaamaan hänelle kyllä jokaiseen asiaan, jonka hän olisi halunnut, hän suuttui ja alkoi "uhkailla" minua yhteisillä tutuillamme. Tämä kuulostaa naurettavalta käytökseltä kenenkään yli 20-vuotiaan suusta, mutta kerran, kun en lähtenyt ajamaan häntä toiselle puolelle kaupunkia, hän viisivuotiaan tapaansa uhkasi sitten pyytää jotain toista, parempaa, kaveriaan.

Niin. Kun kyseinen, myöhemmin hyvin hemmotelluksi paljastunut kaverini ei saanut tahtoaan läpi, hän suuttui joka asiasta. Siitä, jos olinkin tullut hameessa (korkeakoulutason, oh tsiisus oikeasti ei tässä missään 7-luokalla olla) kouluun ja mökötti minulle, kunnes tajusi, ettei hänellä ole enää muita, joille suuttua. Kaikki muut olivat kyllästyneet hänen ainaiseen kiukutteluunsa ja olivat vältelleet häntä aina tilaisuuden tullen.

Joulun jälkeen en ole ollut itsekään hänen kanssaan enää tekemisissä ja en oikeasti kaipaa hänen seuraansa. En kaipaa sitä valivali-jäkäjäkä-läpäläpä - tulvaa aamuisin ja en kaipaa hänen pyyntöjään milloin mistäkin. En ole hänen hovimestarinsa tai taksikuskinsa ja olen ollut huomattavasti paremmalla tuulella aina siitä lähtien, kun hän ei ole enää roikkunut mukanani kuin takiainen.

Tuntuu oudolta, että joku, jo reilusti yli kaksikymppinen käyttäytyy niin kakaramaisesti. Tiedän, etten itsekään ole aina ollut mikään miss-kypsyys tai aikuisuus, mutta se, miten hän edelleen yrittää manipuloida ihmisiä tahtonsa mukaan ja loukkaantuu mitä verisemmin sen epäonnistuttua, tuo mieleeni lähinnä mielikuvia tarhaikäisistä pikkutytöistä. En sitten tiedä, voiko ikuinen vanhempien lellikkiyys johtaa tuollaiseen käytökseen. Hän on aina saanut kaiken tahtomansa läpi ja kenties nyt pettyy (ensimmäisiä kertoja elämässään miltei kaksvitosena) kun ei saakaan tahtoaan läpi meidän ikäistemme seurassa.

Niin. Jotta en itse sortuisi liikaan valitteluun, todettakoon tähän vain, että olen niin paljon onnellisempi nyt, kun olen tajunnut, mistä pahantuulisuuteni on johtunut. Tiedän vältellä niitä tekijöitä, jotka sitä aiheuttavat, ja kun yksi on jo deletoitu päiväjärjestyksestäni, jää aikaa muuhunkin kuin pelkkään rutinaan ja valittamiseen.

kevättä kohden

Noniin, nyt se on sitten sovittu. Hänen kiireensä tai kiireensä ovat sen verran hellittäneet, että hänellä on aikaa minulle huomisiltana. Hui. Se tarkoittanee sitten myös sitä, että hän viimein tietää, mitä meidän suhteeltamme tilastamme haluaa ja nyt toivon vain toden totta totisesti, että ne odotukset olisivat kannaltani suopeita.

No, kävi sitten mitä tahansa, palaan sunnuntaina Jyväskylään ainakin osaksi viikkoa. En ole käynyt siellä sitten joulun, joten lienee välillä ihan hyvä käydä sielläkin moikkamassa tutut ja tuttavat ja katsastamassa, miltä elämä siellä näyttää, vaikka mitää megamullistavuuksia nyt tuskin onkaan näin lyhyessä ajassa päässyt tapahtumaan.

Ottaen huomioon sen, että huomisiltana saan päätöksen (tai no ei nyt vielä luvata mitään) tälle jo aika kauan aikaa kestäneelle kuviolle. Olen jo niin kauan vatvonut tätä asiaa omassa päässäni, ja tapahtui sitten oikeasti mitä hyvänsä, niin ainakin tiedän, miten jatkaa eteenpäin.

Aamulla huomasin myös, että ilmassa oli jo kevättä (ainakin täällä eteläisimmässä Suomessa). Suojakelit ja lintujen viserrys, ja se sai minut todella tajuamaan, kuinka nopeasti aika on mennyt! Vastahan minä muutin tänne ja nyt on jo puoli vuotta takana ja elämä on mullistunut ihan täysin. Vuosi sitten vasta haaveilin tästä kaikesta; vanhan elämän jättämisestä ja uudesta alusta numero 6445. Alun ihanuuden ja uutuuden ja sittempien hankaluuksien ja haasteiden jälkeen olen taas alkanut vähitellen viihtyä täällä. Seura vaikuttaa hyvin paljon, sillä olen huomannut, että jos porukassa on yksikin ainainen vikisijä-valittaja, se tarttuu myös minuun, ja sen takia olen pyrkinyt vähentämään läsnäoloa tuollaisten ihmisten kanssa.

Ja melkein kohta onkin jo oikeasti kevät. Tästä kuukausi ja maisema näyttää ihan erilaiselta. Kohta on taas kesä.



(kuva otavafiles.fi)

Juoruajien ihmemaa

Niin, kukapa meistä ei juoruilisi tai joskus käyttäisi hyväkseen sitä tosiasiaa, että juoruilu yhdistää ihmisiä(yllättävälläkin tavalla). Monesti olen huomannut, että toiset tekevät tätä kuin työkseen; raportoivat ja ylläpitävät kuulemiaan juorujaan hyvinkin aktiivisesti, mutta sitä alkaa miettimään kunnolla vasta sitten, kun itse osuu juorutuksi kohteeksi. Taas.

Minusta on hieman kummallista, että kukaan jaksaa käyttää aikaansa ja energiaansa  minusta puhumiseen. En ole koskaan ollut mikään megasuosittu hyperaktiivinen ja kaikkien tuntema tsirbula, joka teoillaan ja käytöksellään oikein metsästäisi ja kalastelisi juoruilun kohteena olemista. Minä olen aina ollut se vähän friikki nobody, jonka elämästä kukaan ei koskaan oikein edes ole tiennyt mitään. Olen mieluummin pitänyt asiat omana tietonani enkä ole halunnut levitellä merkityksettömiä asioita ympäriinsä puolitutuille tai ihmisille, joita en oikeastaan edes tunne. Se on ollut tapanani. Jotkut ystävistänikin ovat joskus myöntäneensä olleensa hieman loukkaantuneita siitä, etten puhu heille jokaisesta esim. suhteessani tapahtuneesta asiasta. Jotenkin, en itse ajattele sitä niin. En tykkää puhua yksityisasioistani, tai lähinnä parisuhteissani tapahtuneista asioista yksityiskohtaisesti edes hyvien ystävien kanssa. En halua, että jostakin asiasta tehdään tarpeettomasti liian suuri numero tai kohu. Olen ne siis eiks se laittanu sulle ollenkaan hymiöö tai siis pertsa kyllä vanno nähneesä sen jonku muijan kanssa -keskustelut käynyt. En tykkää puida (minun mielestäni merkityksettömiä) yksityiskohtia, koska yleensä se vain johtaa siihen, että tunnen tehneeni jotain väärin - tai sitten siihen, että niiden multinerokkaiden päättelyjen jälkeen kaikki kaverini ovat sitä mieltä, että suhteessamme jokin on pielessä. Vain siksikö, ettei hän vastannut tuo kaupasta vissyä -viestiini tai lähettänyt kukkia pissaavaa pusheenia.

Jepjep. Mutta alkuperäinen pointtini oli siis, etten ole koskaan antanut kellekään mitään aihetta juoruiluun. En ole leveillyt tai levitellyt yksityisasioillani joten olen nyt hieman ihmeissäni, mistä nämä uusimmat juorut ovat saaneet alkunsa. En siis tällä hetkellä ole edes minkäänlaisessa parisuhteessa, mutta jostain kumman syystä, lähinnä opiskeluryhmäni tyttöjen keskuudessa kiertää juttua siitä, että olisin menossa lomalle Argentiinaan mieheni luokse.

Hah. Kun se ainoa ihminen, johon luokallani luotan täysin, kertoi tämän minulle, täytyy tunnustaa, että kyllä siinä purskahti sipulikeitot ja muut naminamit rinnuksille pahemman kerran.
1) Mikä mies?
2) WTF koko Argentiina; en ole koskaan edes käynyt siellä, saati mieskennellyt ko. maassa.. :D
3) Mistä ihmeestä joku on saanut päähänsä, että allekirjoittanut lähtisi Argentiinaan miehensä luo lomalle?

Huhhuh. Toisaalta koko juoru oli niin huvittava, etten edes tiennyt, pitäisikö siihen ylipäätään suhtautua tosissaan. Ihmetyttää vain, miksi joku on selvästikin käyttänyt aikaansa tuollaisten juttujen kehittelyyn, sillä mitään aihetta moisille väitteille ei missään tekemisissäni viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta ole. Toki käväisin marraskuussa visiitillä, joka taisi monelle luokkalaiselleni tulla aika puskista, mutta
a) väärä maa
b) silti, Argentiina????
c) ei sekään marraskuinen irtiotto mikään miesten perässä juoskentelu -reissu ollut.
d) huhuhu hahaha hehehee. hiihaa.

Hulvatonta. Ehkä on vain niin, että joillakin on koko ajan pakko olla jotain puhuttavaa, jos ei sitten itsestään niin muista. Mitäs väliä, vaikka juttu olisikin täysin keksitty stoori jostain samaa koulua käyvästä nevarista, mutta ainakin yhdeksi jos toiseksi ruokatunniksi tämän suhdekiemuroiden puiminen tuottanee riittävästi riemua ja riettaita ajatuksia.

Ainoa, mikä tässä mietityttää on se, jos ne ajatukset ja harhaluulot kantautuvat väärien ihmisten korviin. Sellaisten, joiden mielipiteillä ylipäätään on minulle jotain väliä. En halua, että joku muuttaa mielipiteensä vain jonkun typerän, tekaistun feikkijuorun takia. Mutta toisaalta, mielestäni kertoo paljon, ketä ja mitä juorun kuulija uskoo.

ystävällinen tyrmäys

Tuijotin sitä keskustelua. Se välkkyi punaista ilmoitusta näytölläni, yksi uusi viesti. Pian toinen. Avattuanikin ne viestit en vain tiennyt mitä sanoa. En osannut kirjoittaa mitään, en yhtään mitään, ja samaan aikaan tiesin, että jotain minun olisi pakko kuitenkin lopulta sanoa. Olisi törkeää jättää vastaamatta - erityisesti kun kyseinen palvelin nykyään ilmoitti viestit nähdyiksi.

Niin. Samaan aikaan, kun mietin mitä vastaisin henkilölle, joka osoittaa kiinnostustaan minulle (mutta josta minä en valitettavasti ole syvemmin kiinnostunut), en voinut olla miettimättä, tapahtuiko itsellenikin sama juttu. Että minä oli(si)n se osapuoli, joka (tiedostamattaan) saisi viestien vastaanottajan ahdistumaan. Voi ihan hyvin olla mahdollista, että se mies, jolle itse laittelen viestejä, ahdistuu ja vastaa vain pakon uhalla, koska ignoraminen olisi törkeää. Että joka kerta minulta tulleen viestin nähdessään hän huokaisee vaikeana ja miettii, miten tyrmätä ystävällisesti.

Sitten alkaa toki itseänikin hieman mietityttämään. Vastaan hänelle kohteliaasti, että minulla on (vaikken kyllä itsekään ole enää täysin varma) eräs kuvio meneillään jonkun toisen kanssa ja että haluan ensin katsoa sen kuvion loppuun. Tyyppi sanoo ymmärtävänsä ja toki toivon, ettei hän loukkaantunut, sillä tiedän tuon argumentin olevan joka tapauksessa aika kulunut ja tympeä.

Jäin kuitenkin tarkemmin pohtimaan, ajatteleeko se mies, josta olen itse kiinnostunut, minusta samoin: että hän pitää minua kyllä ihan ok:na tyyppinä, mutta erityisempi kiinnostus puuttuu. Olemme kuitenkin tunteneet jo niin pitkään, etten enää usko saavani tilaisuutta "luoda nahkaani", sillä ensi- ja kahdeskymmenesensimmäiset vaikutelmat on kauan sitten nähty. Joko hän pitää minusta tai sitten ei. Aika olisi vain kertoa, kumpaan vaihtoehtoon kallistua.

Se vaatii hurjaa rohkeutta ylipäätään selvittää, millä asteikolla hän minusta välittää. Olen kuitenkin odottanut hänen tekevän päätöksensä jo kaksi viikkoa ja ensi viikolla saa luvan tapahtua. On parempi sitten vaikka "nolata" itsensä kysymällä asiasta viimein suoraan kuin odottaa ikuisuuteen, jos mitään ei kumminkaan koskaan tapahtuisi. En halua enää tuhlata aikaani (väärään henkilöön), mutta toki ensisijaisesti lähdetään sillä ajatuksella, että kuka tietää, miten hyvin tämä vielä päättyy. Kenties hän tarvitsee vain viimeisen niitin varmistuakseen siitä, että minä olisin oikeasti kiinnostunut.

kun vastaus kestää

"Mulla on nyt seuraavat pari viikkoa tosi kiireistä töissä", se sanoo facebookissa (aijaijai) ja mä huokaisen. Nii-in. Niin kiireiset seuraavat pari ( = kuinka monta) viikkoa ettei ehdi päättää, haluaako tutustua minuun paremmin vai ei.

No, en halunnut ahdistella häntä sen enempää ja mitä vinksahtanein tekohymy naamallani näpyttelen hänelle  joo no ota sit yhteyttä kun ehdit ja mietin mielessäni, odotanko yhteydenottoa ikuisesti. Tuleeko sitä oikeiden tai muka-kiireiden hellitettyä vai kuvittelenko ja odottelenko vain liian korkeita toiveita.

Jos kyseessä olisi joku kaverini, kyyninen minäni olisi jo, ainakin omassa päässään, sanonut ettei tuo tyyppi taidakaan olla kiinnostunut; että kai se olisi jo ottanut yhteyttä tai sanonut asiansa, jos haluaisi päätyä ylipäätään yhtään mihinkään. Vatvominen ja vitkuttelu vain lienevät merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole ihan ok. Olen aina paasannut siitä, miten kiinnostunut mies ottaa itse yhteyttä - mutta entä jos ei otakaan? Nähtäväksi jää, voiko hän kaiken tämän ajan ja vaivan jälkeen oikeasti vastata, vai saanko lopulta vastaukseksi vain epämääräistä muminaa ja mutinaa siitä, miten hänen aikansa/sielunelämänsä/mitä nyt ikinä keksiikään ei juuri nyt riitä seurusteluun tai etsi mitään vakavampaa.

No mutta, kuten olen jo järkeillyt itselleni monen monituista kertaa, oli hänen vastauksensa sitten mitä tahansa, niin sen jälkeen ainakin tiedän, mitä tehdä. Elämästäni viimeiset pari kuukautta vienyt tyyppi sanoo joko haluavansa jatkaa kanssani (ystävänä? niin niin.. = awkwardeja tilanteita mikä lopulta johtanee kiusallisiin kanssakäymisiin tai siihen ettei edes moikata kadulla törmättäessä) tai sitten hän ilmaisee kykeneväisyytensä viimeinkin oikeaan suhteeseen (jolloin meikältä ainakin repeää levikset jos näin todella käy.)

Haluan pitää yllä uskoa mahdollisuuksiin meidän tilanteemme suhteen, mutta samaan aikaan en voi olla miettimättä, miksi hän ei ole saanut päätettyä jo aiemmin. Yrittääkö hän vain venyttää torjunnan hetkeä vai eikö hän vain oikeasti tiedä mitä haluaa. Haluan pitää kaikki vaihtoehdot avoinna, sillä en halua vajota synkkyyteen ja masennukseen ennen kuin mitään päätöstä on edes tehty. Enää en voi oikeastaan itse vaikuttaa tähän, se on vain hänestä kiinni, mitä hän haluaa ja päättää tehdä. Toki voisin hyökätä ja painostaa häntä, mutta se ei mielestäni olisi oikein ja tuskin olisi minunkaan kannaltani hyvä vaihtoehto. En halua olla kuten Jätä se! -elokuvan Gigi, joka ei tajua jättää miehiä rauhaan, vaan pommittaa näitä loppuun asti epätoivoisinkin keinoin.