Feliz Navidad

Hei kaikki ja hyvää joulua näin hieman myöhässä! Ensialkuun taas ihan valtavat pahoittelut, että tässä on kestänyt näin kauan! Haluan kiittää kommenteista ja kannustuksesta, ne piristävät ainaa päivää, olette ihania! :)

Mistäs minä aloittaisin?

Koneeni hajosi, sain maailman kamalimman mahataudin, katsoin kaikki tähänastiset Awkward-sarjan jaksot espanjaksi ymmärtäen (melkein) kaiken.. Voi sitä tunnetta! Se tunne, kun tajuaa oppineensa jotakin, kun ymmärtää. Muuta joo, en aio läpistä turhanpäiväisyyksistä sen enempää, sillä onhan täällä tapahtunut paljon muutakin. Hehe.

En ole liiemmin ollut enää tekemisissä eksäni kanssa, toivotin hänelle hyvät joulut, johon hän (latinomaisen) tapansa mukaan vastasi rakkaudentäyteiset toivotukset pusuhymiöin ja emojein höystettynä, mutta nyt osasin suhtautua tuohon kaikkeen jo vitsillä. Vaikka välillä onkin ollut vaikeaa, olen päässyt yli hänestä - ja vähitellen myös kaikesta tapahtuneesta. Oikeastaan vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, ettei hänellä ole enää mitään tärkeää roolia elämässäni, me elämme nyt eri teitä. Tietenkään ei ole mahdollista unohtaa kaikkea mitä on tapahtunut, mutta se menneen haikaileminen ja itkeskelyvaihe on jo ollut pidemmän aikaa takana päin. Toki välillä jokin asia saa minut haikailemaan hetkeksi menneisyyttä - erityisesti täällä hänen maallaan, hänen ympäristössään, mutta toisaalta tuo ympäristö on tuonut mukanaan myös paljon hyvää. Uusia kokemuksia, silmiä avartavia hetkiä ja persperktiiviä asioihin. Tämän jälkeen kynnys valittaa pienistä -tai ylipäätään mistään turhasta- on huomattavasti kasvanut, sillä täällä näkee väistämättä niin paljon asioita, joiden jälkeen pikku vastoinkäymiset eivät enää kovin paljoa hätkäytä.

Me encanta esta ciudad. Minä rakastan tätä kaupunkia.

Ihmiset ovat pääosin hyvin ystävällisiä, mutta monikaan ei puhu englantia, vaan espanjalla on pärjättävä, mikä alkuun oli ajoittain melko haastavaa. Millään alkeistasolla täällä ei luonnollisestikaan olisi pärjännyt mitä tulee pankissa tai kaupassa asioimiseen tms., ja on lisäksi alueita, joilla eräänlainen turistityttö / western länsimainen imago voi aiheuttaa ongelmia. Järjenkäytöllä pääsee toki pitkälle, mutta onhan niitä kulttuurierojakin ollut. (Puhumattakaan siitä iänikuisesta myöhästelystä...! Suomessa kun 15 minuuttia on jo paljon, mutta täällä on pikemminkin jo miltei sääntö kuin poikkeus olla myöhässä tunti ja 15 min..)

Mutta varsinaiseen asiaan. Voitteko kuvitella, että tässä (kukaan ei voi määritellä tarkkaa lukua) maailman yhdessä suurimmista kaupungeista (ja myös ajoittain ahdistavan pakokaasuntäyteisessä sellaisessa) tapasin erään suomalaisen miehen. Miten ironista. :D Kaikista näistä, heitetään nyt vaikka, 22-24 miljoonasta ihmisestä löytyi toinen suomalainen. No, se sinällään ei ollut mitenkään multiharvinaista, mutta se, että se varsin mukava ja sitoutumishaluinen mies asuu täällä sai kieltämättä pasmat hippuisen sekaisin. Piti sitten tulla tänne asti löytämään sellainen.

Me tapasimme, kun istuin erään paikallisen kaverini kanssa viettämässä iltaa. Olimme katsomassa erästä ulkoilmakonserttia, joka järjestettiin kaupungissa. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, ja istuimme suihkulähteen reunalla maissikojua vastapäätä. (Niissä kojuissa myytävä maissi on muuten ihan taivaallista: se kuorrutetaan voin ja mausteiden seoksella ja itse tuore maissi on niin hyvää ja mehevää. Tuo jättikokoinen maissipötkelö seoksineen maksaa n. euron.) Jossain vaiheessa huomasin, että eräs vaaleahko mies katselee minua maissijonosta. Hetken aikaa hymähdän mielessäni, että tuo jäbä oli vähän suomalaisen näköinen, mutta sitten unohdan koko miehen konsertin alkaessa.

En muista, missä vaiheessa hän oli tullut lähettyvillemme, mutta oletan hänen kuulleen, että puhuimme kaverini kanssa espanjaa. Kenties siitä johtuen hän kysyi minulta varovaisesti espanjaksi, mistä olen kotoisin. Tuo kysymys on ollut kenties se suosituin täällä, millä kaikenikäiset ihmiset ylipäätään aloittavat keskustelun, ja se, johon olen eniten saanut vastata. Vaikka täällä asuu paljon myös ns. eurooppalaisen näköistä paikallista väestöä, suomalaiset ovat kuitenkin poikkeuksellisen vaaleaihoisia, jos verrataan jo esimerkiksi saksalaisiin. Niinpä täällä on saanut jatkuvasti vastata (ystävällisiin) ihmettelelyihin, mistä oikein olet kotoisin. Harva edes osaa hahmottaa, missä Suomi on, sillä täältä katsoen se on jossain käsittämättömän kaukana ja jotenkin ei millään lailla konkreettisesti läsnä täällä. Useimmiten ihmiset ovat kumminkin olleet vilpittömän kiinnostuneita kuulemaan Suomesta ja ihmetelleet, miten joku sieltä asti on tänne päätynyt. (Ja tämän jälkeen melkein poikkeuksetta kysyjä on aina heittänyt vitsillä, että jonkun miehen takiako. Niiiinpä niin, hahaa, oikeaan osuit, amigo.)

Se tunne oli hyvin outo. Samalla hetkellä, jolloin kerroin olevani suomalainen, tiesin, että hänkin olisi. Oli hassua tavata joku niin kaukana itse Suomesta. Muuten täällä ei kauheasti suomalaisia ole näkönyt, joitakin turisteja ja vaihto-oppilaita kaiketi, mutta heitäkin melkoisen vähän.

Jollain tapaa meillä synkkasi heti. En mene yksityiskohtiin hänen työstään, mutta hän työskentelee eräälle yritykselle täällä ja olemme viettäneet hyvin paljon aikaa yhdessä. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut miettiä Suomeen paluuta, mutta itse en oikein lämpene ajatukselle. Olin jo tottunut ajatukseen meksikolaisesta miehestä, arjesta ja elämästä, ja nyt yhtäkkiä kuvissa onkin joku toinen, joka johdattaisi taas vähitellen takaisin Suomeen. En oikein tiedä, mitä ajatella. Tiedän, että minunkin olisi ehkä oikea aika saada elämäni järjestykseen, mutta en oikein tiedä, kuinka. Hän on jo moneen otteeseen puhunut, että jossain vaiheessa voisimme muuttaa yhdessä takaisin Suomeen, kunhan hänen työnsä täällä päättyy jonkin ajan kuluttua keväällä. Tiedän jo nyt, että saisin erään työpaikan Suomeen palatessani, mutta silti jokin epäilyttää.

Vastahan tulin tänne. Olen ihastunut tähän elämänrytmiin ja kaupunkiin, musiikkiin ja maahan. Samaan aikaan täällä on kuitenkin myös paljon huonoja asioita, joiden puolesta Suomi olisi parempi maa tehdä töitä ja asua, vakiintua. Mutta onko aina pakko mennä helpoimman kaavan mukaan?

Haluanko oikeasti lähteä täältä? Muutanko taas toiselle puolelle maailmaa miehen perässä. Niin hyvin kuin se päättyi viimeksikin.. Olenko valmis lähtemään täältä?
Entä jos löydän täältä sittenkin jotain muuta, who knows.

Näihin mietelmiin,
toivottavasti 2015 on se parempi vuosi.

Maaren
x

Llamado de emergencia

Moikka kaikki.


En voi edelleenkään uskoa, että tässä sitä ollaan. Samaan aikaan mielessä ei pyöri mitään ja miljoona asiaa. Vastahan me erottiin eilen. Mitä nyt? Kavereita? Amigos? Junto o separado? Nyt siitä on aikaa jo pieni ikuisuus enkä mä rehellisesti sanottuna halua edes laskea, kuinka monta päivää. Kuinka monta päivää sitten olisin kornisti voinut sanoa olevani maailman onnellisin flicka ja mitä vielä. Kuinka monta päivää sitten asiat olivat täysin päinvastoin.

Kuinka kohdata henkilö, joka on kusettanut sinua nämä kaksi ja puoli vuotta? Järjen (ja kaikkien kavereiden) mukaan minun kuuluisi vihata häntä, mutta en minä voi. Viha - se on niin vahva tunne. Se on niin vahvaa, enkä minä koe olevani vihainen. Olin aiemmin, mutta sittemmin se laantui pettymykseksi ja hämmennykseksi. En osaa määritellä, mitä tunnen juuri nyt, koska siltä osin päässäni tuntuu olevan yksi ricardon mentävä reikä.

"En minä tiedä, miksi tein niin'', hän sanoo hiljaa murtuneena kun minä olen puhjennut kyyneliin. Mitenkäs muutenkaan. Olin niin kovin suunnitellut, että pysyisin lujana ja vahvana, mutta eihän minusta semmoiseen koskaan ollut. Kun oli aika käydä asioita läpi, kaikki patoumat purkautuivat ja minähän vollotin, jälleen, kuin pikkuvauva. Se siitä vahvana pysymisestä ja siitä, mihin kaikki kaverini minua olivat tsempanneet. Näytä sille, ettet ole jäänyt sen perään itkemään.

No, tässä minä nyt olen. En tiedä, mitä sanoa tai tehdä. En tunne häntä kohtaan enää mitään, siitä on jo pian kuukausi, kun me viimeksi tapasimme. Hän saattoi minut taksille, sanoi jotain kornihtavan naiivia ja tyhmää, minä vain lahnailin hänen käsivarsillaan ja sieltä se tuli. 'Te quiero.' Siinä ei kuitenkaan ollut enää sitä samaa syvyyttä tai tunteita kuin aiemmin. Nyt se oli vain tapa sanoa hyvästi.

Oloni oli sanoinkuvaamattoman murtunut, olin juuri tajunnut lopullisesti menettäneeni jonkun, olin luopunut ja luopumassa hänestä. Hän ei ollut enää minun. Enää ei ollut meitä. Mikä oli toki alun alkujaankin tyhmästi ajateltu, sillä eihän ketään toista voi omistaa. Vaikka joku sanoisi olevansa ikuisesti sinun, ne sanat ovat helposti pyyhittävissä. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Kaikkein vaikeinta oli kohdata se, että hänellä oli nyt joku toinen, tai pikemminkin oli koko ajan ollutkin. Kauan ennen kuin minä edes 2,5 vuotta sitten astuin kuvioihin. Sen ajatteleminen sai musertumaan, särkymään ja itkemään sen 14:nnen kerran. Jollain muulla oli se, miksi minä ylipäätään olin tullut tänne. Joku muu sai hänet, minä jäin ilman mitään. Minulla ei ollut mitään. Minä olin yksin ja kaikki muut voittivat. Olin luuseri isolla L:llä.

Se oli niin vaikeaa. Samaan aikaan en tuntenut häntä kohtaan enää mitään, toivoin, että olisin vain voinut pyyhkiä ne 2,5 vuotta mielestäni. Toivoin että muistoja olisi voinut poistaa yhtä helposti kuin facebook- tai whatsapp -keskusteluja, mutta silti jokin sisälläni itki menneiden muistojen perään. Olin niin musertunut ja pettynyt. Kaikelta, mihin olin siihen asti uskonut, oli viety pohja. Kaikelta. En koskaan ollut tehnyt elämässäni niin isoja ratkaisuja ja mihin ne johtivatkaan. Tunsin oloni niin typeräksi ja naiiviksi, että ylipäätään olin edes langennut hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa.

Vaikka katuihan hän. Se näkyi hänen silmistään, kuului äänestään ja se tapa, jolla hän seurassani oli, kieli siitä, että hänestä tuntui pahalta. Enää ei ollut iloisia, nauravia, onnellisia meitä. Enää en ollut se sama nauravainen tyttö, joka olin vielä edellisellä kerralla ollut. Enää en uskonut sanaakaan, mitä hän minulle sanoi.
''Ehkä kaikki olisi erilaista jos asuisit täällä'', hän mietti ja pyöritteli käsiään. Minä räpyttelin silmiä ja turhauduin. Täällähän minä olin, eikä se selvästikään riittänyt. Mitä enempää voisi vaatia? Minä en vain riittänyt. Olin turha kuvio tässä yhtälössä ja tunsin oloni niin hirveäksi. Minä olin kolmas pyörä, joka lykättiin pyörimään rinnettä alas, kauas pois, pois silmistä, pois mielestä, pois häiritsemästä. Minua ei kaivattu.

''En voi koskaan enää olla sinun kanssasi, koska olen satuttanut sinua niin pahasti.''
Yksi typerä lause toisensa perään, aivan kuin jostakin keskinkertaisesta kahden tähden rakkaushömpästä, jossa pari kuitenkin saa toisensa lopulta, kun anteeksi on annettu ja asioita selvitetty. Meille ei kuitenkaan tule mitään happy endingiä, ehkä jonain päivänä kykenen antamaan anteeksi sen mitä hän teki, mutta tällä hetkellä en osaa ajatella niin pitkälle. Yli kaksi kuukautta tapahtuneen jälkeen en vieläkään voi ymmärtää, miten elämäni muuttui jälleen kerran. Ei tällaista olisi koskaan, siinä typerimmässä leffasakaan, osannut aavistaa etukäteen.

Mutta toisaalta, kai tästä saa revittyä jotain positiivista.
Ainakaan minun ei tarvitse miettiä arkipäivän asioita Suomessa. Räntäsadetta, talvirenkaita tai toppatakin viemistä pesulaan.
Una piña colada de 20 pesos (n. 1 euro) saattaa kääntää kelkan - tai sitten huomenna. On täällä sentään n. 20 astetta lämmintä, vaikka täälläkin on jollain tapaa ''talvi.''

Saludos,
Ja kiitos kaikista positiivisista kommenteista, joita edelliseen postaukseen oli tullut! <3

Joku raja

Kuinka paljon pahaa yhdelle ihmiselle voi ja täytyy sattua ennen kuin voi mennä hyvin?
Olisin viimein vain halunnut onnellisen ajanjakson elämässä. Kaiken tämän, kaikkien näiden enemmän ja vähemmän synkkien vuosien jälkeen luulin viimein löytäneeni parempaa. Olevani matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta ja sitä, minkä luulin tekeväni minut onnelliseksi.

Lentoliput oli ostettu. Laukku oli pakattu ja asunto irtisanottu ja löydetty uusi vuokralainen. Tavarani olin pakannut, joista suurimman, tarpeettoman, osan myynyt eteenpäin ja pistänyt kiertoon. Tunsin olevani ihanan vapaa ilman materiallista painolastia. Tunsin olevani vapaa - ja mahdollinen tekemään mitä tahansa.

Melkein myin jopa autoni. Viime hetkellä veljeni kuitenkin ehdotti, että ottaisi sen heille kakkosautoksi ja niinpä minun valkoinen bemarini vuodelta 2007 koristaa nyt heidän pihaansa. Ylioppilaslahjaksi saadut astiat ja kodinkoneet koristavat nyt keittiöitä jossain muualla. Ne vaaleansiniset kupit, joita en koskaan raaskinut käyttää. Ne hopeiset kynttilänjalat, jotka sain lahjaksi henkilöltä, joka ei enää kulje keskuudessamme. Ne taulut ja sisustustyynyt, jotka ovat kulkeneet mukanani kaikkina aikoina, niin hyvinä kuin huonoina. Ne tavarani, jotka muistuttivat minua menneistä ja tavallaan pitivät minut kiinni siinä.

Tunne oli epäuskoinen. Katsoin täyteen pakattua matkalaukkuani ja yritin pusertaa vetoketjua kiinni. Samaan aikaan pusersin kyyneleitä silmäkulmastani ja rojahdin lattialle.
Tässäkö se nyt oli, minä kyselin itseltäni. Mitä ihmettä mä nyt oikeasti teen.

Toinen laukkuni oli jo pakattu. Vanhempi ja kuluneempi, se, joka minulla oli mukana jo kerralla ennen kuin ylioppilasjuhlia oli ollut suunnitelmissakaan. Ylimääräisen matkatavaran maksu oli veloitettu, olin hoitanut kaiken viimeisen päälle. Olin huolehtinut kaiken. Uskoin kaiken järjestyvän. Olin viimeinkin ottanut sen ratkaisevan askeleen.

Jos tämä olisi huono ja ennalta-arvattava elokuva, elämäni olisi sen surkea juoni. Nuori nainen, joka jättää kaiken taakseen. Kaiken. Työt, koulut ja ihmissuhteet. Tekee kaiken tämän, koska on niin käsittämättömän hyväuskoinen.
Ei tälläistä nimittäin voi tapahtua kuin b-luokan elokuvissa. Kun mä olen hoitanut kaiken tarvittavan, hankkinut paperit ja viisumit ja kaiken mahdollisen rokotuksista uusiin asuntoihin ja puhelinnumeroihin, se tapahtuu. Viimeisenä iltana ennen h-hetkeä. Sitten, kun ei voi enää perääntyä. Ei vaihtaa suunnitelmiaan.
Matto vedetään jalkojen alta. Se on hempeänsävyinen persialainen matto.

__________________________________


Aamupäivällä lentoasemalla. Minä vain seison. Ihmisvilinässä iltapäivällä kukaan muu ei huomaakaan, mutta mä puren hammasta, jotta en purskahtaisi itkuun. Viereisellä tiskillä kyynelehditään ja veikkaan, että matkaan lähtevä tyttö on menossa vaihtoon. Mukana on saattamassa oletettavasti vanhemmat ja poikaystävä. Minun on pakko katsoa pois näistä jälkimmäisen nähdessäni. En kestä nähdä.

''Sulla olikin tämä extralaukku jo maksettuna, sepä hienoa.'' Tiskillä sanotaan ja pakottaudun hymyilemään about omanikäiselleni naiselle ja hetken ajan melkein murrun ja alan vollottaa. Mieleni tekee kertoa hänelle koko tarina, kaikki se mitä sisälläni velloo, mutta puserran valjun hymyn kasvoilleni ja pakottaudun nyökkäämään.
''Laukut täytyy sitten tullata New Yorkin kentällä", hän jatkaa ja minä nyökkäilen. Nainen ei todennäköisesti tajua, etten keskity ollenkaan, sillä pidän kasvoillani sitä kulissihymyä, jota olen harjoitellut jo vuosien ajan. Ulkoisesti olen kunnossa, mutta sisäisesti mietin vain, mitä ihmettä olen tekemässä. Miten oikein selviän tästä.
''Olihan sinulla jo esta tehtynä?''
''On joo, edelliseltä kerralta'', vastaan automaattisesti hänen kysymykseensä Yhdysvaltoihin tarvittavasta ''viisumista.'' Sinnehän minä en jää, mutta sellainen kuitenkin tarvitaan pelkkää konettakin vaihtaessa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Miksi mä olin niin tyhmä, kyselen mielessäni.
''Voi miten kiva'', nainen jatkaa. ''Sittenhän se on helppo juttu'', hän viittaa liikkumiseen JFK:n lentokentällä, kun sanon olleeni siellä jo aiemmin. Useasti.

Helppo juttu, minä jään miettimään, kun laukut ovat jo lähteneet ja hän on toivottanut hyvää matkaa. Viereinenkin tiski on tyhjentynyt itkevästä perheestä ja tilalta kuuluu valitusta istumapaikoista. Ohitan nyrpeän miehen ja tuijotan tarkastuskorttiani. Porttinumeroa ja koneeseenottoaikaa. Katson kelloa ja näistä jälkimmäiseen on aikaa vielä puolitoista tuntia.
Lyllerrän passintarkastukseen ja lätkäisen käsilaukkuni kaukaloon, jossa se viedään läpivalaisun läpi. Turvatarkistajamies vilkaisee tarkastuskorttiani ja kysyy kannanko mukanani tietokonetta tai meikkejä. Muistan koneen käsilaukussani ja kaivan sen vielä esiin. Meikkejä en ottanut mukaan. Ketä varten olisin kaunis, minä ajattelen.
''Ei meikkejä?'' hän yllättyy tarjottuaan minigrip-pussia, mutta torjun eleen. Hän todennäköisesti luki lipustani tiedot Helsinki-New York ja vastoin muuta hamekansaa en kantanut edes yhden yhtä huulipunaa mukanani. Kuukausi sitten olisin varmasti kantanut kahta. Puhumattakaan muusta arsenaalista, mikä siihen yhden litran minigrippiin olisi mahtunut.
Sittemmin asiat ovat vähän muuttuneet, minä ajattelen ottaessani läppärini ja laukkuni kaukalosta. Nyt on ihan sama.

Kävelen taxfreen läpi pikaisesti, porttialue jää myös nopeasti taakse ja passintarkastuskin sujuu nopeasti. Portin edessä istuessani en voi uskoa, mitä kaikkea olen uhrannut. En voi uskoa, mitä olen tekemässä. Olen menossa yksin maailman tiheimmin asuttuun (ja toisten mielestä aivan liian vaaralliseen kaupunkiin minunlaiselleni naiselle) Mexico Cityyn tehden välilaskun jo pariin otteeseen mainitussa New Yorkissa. Mukanani on tähänastisen elämäni aikana keräämäni kamat, ne tärkeimmät eli vaatteet ja läppäri ynnämyytsössöt ja kaikki loput ovat saaneet jäädä. Olin niin valmistautunut tähän. Olin hyvin valmistautunut. Olen jopa vaihtanut vähän dollareita syödäkseni John F Kennedyllä, koska jatkolennolla ei tarjota ruokaa.

En voi uskoa, että viimein olen tässä pisteessä. Jättämässä menneen taakseni ja menossa kohti tulevaa. Elävän hetkessä ja yrittäen.
Mutta tämä hetki ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Ei ollenkaan sellainen kuin piti.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni olin saanut kuulla asioita, jotka olisivat saaneet hyppäämään sillalta, jos yhtään sellaiseen olisi taipuvainen. Viimeisenä iltana, ostettuani liput, hoidettuani kaikki käytännön asiat, miltei myytyäni autonikin tämän vuoksi, hän kertoo minulle totuuden ''suhteestamme'' tai siitä mitä minun olisi pitänyt kuulla jo ennen kuin alunperinkään olisin suunnitellut mitään.

Nojaan käsivarsillani polviini enkä pysty pidättelemään enää. Yksi kyynel vierähtää poskelleni, mutta onnekseni muut eivät huomaa sitä. En halua uskoa tapahtunutta todeksi. En halua uskoa, että minut on petetty niin ja että minulle on valehdeltu siten koko tämä aika, nämä vuodet.
I was the other woman, muistan itkeneeni eräälle paikalliselle ystävälleni edellisiltana puhelimessa.
How am I gonna survive? What am I gonna do now? I have tickets and everything...

Manuela puhuu minulle järkeä. Olet luovuttanut kaiken elämästäsi joten nyt sinun täytyy vain pelata loppuun asti. Et voi enää perua tätä. Sinun täytyy tulla.
Vaikka suunnitelmat muuttuivatkin minä pysyn päätöksessäni lähteä. En voi peruuttaa useamman sadan arvoisia lentojani tai kämppäni luovuttamista tai kynttilänjalkojen myymistä. Elämäni on tässä ja nyt - huolimatta siitä, että suunnitelmat olivatkin rakentuneet valheelle ja petokselle.
Kuinka tälläistä voi tapahtua, mietin yhä koneeseen astuessani. Kuinka voi olla mahdollista, että hän kertoo minulle edellisenä iltana ennen kuin olen vaihtamassa mannerta.

Mielessäni pyörii PMMP:n Joku Raja -kappaleen sanojen lisäksi vain yksi ainoa, hivenen pelottava ajatus. En ole koskaan ollut näin yksin. Ennen puhelimen sulkemista näen Manuelan viimeisen viestin. Kaikki järjestyy kyllä. Odotan sinua terminaalin ulkopuolella Lauran kanssa.

Täällä minä nyt olen.
Viikkoja tapahtuneesta ja edelleen yhtä rikki.
Olen niin pahoillani siitä, etten ole aikoihin kirjoitellut tänne mitään, mutta en voi pyytää kuin anteeksi.

and i'm crazy but you like it (loca loca loca)

Huh. Tämähän on ihan kamalaa, minä huokaisen, no, valehdellaan hieman, tuhannen kerran tämän kesän aikana. Edellisestä postauksestani on aikaa pieni ikuisuus, valehtelematta liian pitkä sellainen ja sittemmin asiat ovat muuttuneet ja mullistuneet ihan hulluna.

Käytännössä en ole lomaillut ollenkaan koko kesän aikana. Viimeksi, aikana ennen kuin aloitin töissä, minulla oli viikko vapaata ehkä toukokuun alussa. Ja kauankos siitä on? Ihan liikaa.
Toki on ollut muutamia yksittäisiä vapaapäiviä ja jopa huima neljän päivän työtön putki, mutta oikeastaan minua ei ole edes haitannut olla töissä. Viihdyn työpaikassani ja rahan saaminen kieltämättä motivoi. Koska sitä tarvitaan, jotta voin toteuttaa hurjat suunnitelmani.

Hurjaa, miten asiat ovat taas muuttuneet. Viimeksi kun kirjoitin, tavallaan-poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka Robertoksi, oli halunnut jäädä tauolle. Hänestä oli parempi, että eläisin ilman häntä. Hän sanoi, että elämäni olisi helpompaa niin. Vaikka hän sanoi rakastavansa minua, teimme päätöksen, että pidämme etäisyyttä hetken. Sen seurauksena melkein vaivuin taas epätoivon syövereihin, mutta oikeastaan runsas työmäärä piti minut virkeänä. Siis siinä mielessä, että millekään älyttömälle surullisuudelle ja ns. erohypetykselle ei ollut aikaa. Niin. Erolle? Olimmeko me edes yhdessä? Jotain hyvin kummallista oli tapahtunut välillämme, sillä en enää edes tiennyt, miten koko asiaan suhtauduin.

Aluksi tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Hyvin murtuneeksi ja pettyneeksi, sillä se ihminen, jonka en olisi koskaan uskonut luopuvan minusta, oli halunnut ottaa etäisyyttä. En edelleenkään voi vastata siihen, mitä me oikein olemme, sillä en itsekään tiedä vastausta tähän kysymykseen. Jonain päivänä, minä kuitenkin ajattelen, me olemme yhdessä, sillä aion suunnata elämäni siihen. Vaikka välissä onkin valtameri, 6000 mailia ja samanverran vuodatettuja kyyneliä, en halua luovuttaa. Varsinkin, kun meidän ''taukommekaan'' ei sitten lopulta paljastunut tauoksi, vaan olemme lähestulkoon olleet tekemisissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja totisemmin kuin ennen (pois lukien oikeassa elämässä / irl vietetty aika.)

Aikana, jona kuitenkin olimme erossa, jopa viikkoja pitämättä mitään yhteyttä, tajusin, että hän on se mitä elämältäni haluan. On kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan tiettyjä asioita ja niiden tärkeyttä vasta menetettyään ne, mutta jotain pohjaa tässä väitteessä on. Se, että olimme tauolla, sai minut tajuamaan, että en todellakaan halunnut luopua hänestä. En meistä. Ja oikeastaan se sai minut näkemään monia asioita ihan uudessa valossa.

Viikkojen ja kuukausien tauko sai minut miettimään ja pistämään omat asiani ja ajatukseni selkeimmiksi. Tajusin, että taidan viimein olla matkalla oikeaan suuntaan. Taidan viimein tietää, mitä elämältäni haluan. Jos kerran olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa on niin luonnollista ja helppo olla, miksi turhaan yrittäisin keksiä tekosyitä sille, miksi se ei onnistuisi? Olen koko ajan alitajuntaisesti yrittänyt käännyttää itseni sitä ajatusta vastaan, että tämä voisi oikeasti toimia. Olen patistanut itseni epäilemään sekä omaa kanttiani että hänen sitoutumistaan, mutta tämän ajan aikana olen huomannut, että kaikki, mitä tästä kuviosta enää puuttuu, on se puuttuva kantti ja uskallus omalta osaltani. Olen koko elämäni miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat ja minulta odottavat. Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä elää elämäänsä vain itseään varten - vaikka se ei aina kaikkia muita miellyttäisikään. Kuitenkin, jos keskittyy liikaa muiden miellyttämiseen, helposti unohtaa mitä itse haluaa. Unohtaa ja luopuu niistä asioista, jotka itselle olisivat ne tärkeimmät.

Onhan tämä hieman hullua, minä mietiskelen varmaan juurikin sen tuhannen kerran lentohintoja katsellessani. Erään lentoyhtiön tarjouskampanja houkuttaisi minua suuresti, sillä sen seurauksena pääsisin toteuttamaan sitä, mitä elämältäni haluan. Voisimme viimein olla yhdessä, minä ja Roberto. Vaikka helppoa kaikkien käytännön asioiden järjestely ei tulisi olemaan, se ei silti ole syy luovuttaa ja luopua kokonaan, sillä kaikki on mahdollista, jos siitä tekee mahdollista. Ja minähän aion.

Monien mielestä olen hullu, kun edes ajattelen tätä vakavissani. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole hulluutta vaan sitä, että uskoo johonkin. Halua olla jonkun kanssa. Uskoa siihen, että tämä onnistuu. Ja eihän sitä kokeilematta voi tietää, minä ajattelen momondossa 50:ttä kertaa viikon sisään surffaillessani.

Taustalla soi Shakira.
And I'm crazy but you like it
Loca loca loca...
Hetken huumassa harkitsen jo ostavani lennot, mutta päätän odottaa vielä hetken. Mielessäni kuitenkin kuvittelen sitä tilannetta, jona kerron hänelle ostaneeni ne. Hänen reaktionsa ja sen, miten me viimein tapaamme jälleen lentokentällä.

all good things come to an end

Niinhän sitä sanotaan, että kaikki hyvät asiat loppuvat ja päättyvät aikanaan. Monen viestin mittaisen väännön jälkeen sitten itsekin päädyimme siihen, että ehkä on tässä tilanteessa helpompi ottaa hieman etäisyyttä kuin sitoutua johonkin, mikä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

Päätös ei toki ollut helppo, eikä rehellisesti sanottuna kovin mieleinen. Mies oli kuitenkin se osapuoli, joka mielestään jarrutti minun elämääni, piti minua "sidottuna" tilanteeseemme, joka ei välttämättä lopulta edes johtaisi mihinkään. Totta olikin, minä ajattelin, ettei vielä voi tietää, mitä vuoden tai kahden päästä tapahtuu. Mutta että nyt, kaiken tämän ajan jälkeen, sitten päättäisimmekin jättää tämän kuvion hetkeksi, tai hänen sanojensa mukaan, jättää asiat tapahtumaan omalla painollaan. Hän ei halunnut, että sulkisin pois mahdollisuuksia, uusia asioita tai ihmisiä, vain hänen takiaan.

Mutta entä jos?
Entä jos tämä olisikin ollut se asia? Se asia, mitä elämältäni eniten haluan. Se, mitä kohti itse haluaisin elämäni johdattaa ja sen vievän. Entä jos tämä olisikin niin kornilta kuin se kuulostaakin, kohtaloni, se juttu minua varten?
Mutta ei. Jos hän ei halua ottaa sitä vastuuta, että sitoutuisin häneen pysyvästi, niin mitä minulle sitten jää vaihtoehdoiksi? En voi pakottaa häntä mukaan, vaikka tiedänkin, että hän välittää minusta edelleen aivan kuin ennen. Tiedän itsekin, ettei ole järkevää sitoutua tähän nyt, juuri tässä elämänvaiheessa jossa kaikki mahdollisuudet ja kokemukset olisi käytävä läpi, mutta ei. En pääse yli siitä, etteikö tässä nyt viimein olisi voinut olla sitä jotain. Sitä jotain pysyvää, sitä, mihin pohjata ja ohjata omat valinnat ja elämä.

Nähtäväksi tietenkin jää, mihin asiat suuntautuvat. Olen kuitenkin jo aiemmin, kuukausia ennen tätä, viimeinkin tajunnut, että siellä minun elämäni on. Tietysti olen ilmaissut asiasta hänellekin, mutta koska siihen olisi vielä niin pitkä aika opintojeni kanssa, hän ei halua, että tekisin niin isoja päätöksiä ja muutoksia vain hänen takiaan. Viimeiset vuodet ja kuukaudet minulla on ollut aikaa pohtia, mitä elämältäni haluan ja viimein olen alkanut uskoa, että elämäni voisi olla jossain muualla, siellä, mihin tunnen paloa ja halua lähteä. Siellä, missä joskus tunsin olevani kotonani ja niin kamalalta kuin kuulostaakin, enää minulla ei ole montaakaan pitelevää tekijää täällä. Miksen siis lähtisi? Suurin pidättelijä on kuitenkin kesken olevat opinnot, mutta niiden jälkeen, kenties jo vuoden päästä, pääsisin pois.

Hän oli sitä mieltä, että elämäni olisi helpompaa ilman häntä. En saisi tehdä päätöksiä vain ollakseni lähempänä häntä. Täytyykö elämän kuitenkaa aina olla niin helppoa? Onko se ylipäätään sitä oikeaa, kunnollista elämää, jos aina vain tekee päätökset perustuen siihen, että selviäisi mahdollisimman helpolla. Joskus täytyy uskaltaa ottaa riski, vaikka se kirpaisisikin ja vaatisi isoja muutoksia. Se kuitenkin voi olla sen arvoista, ja todennäköisesti onkin, jos vaan uskaltaa viedä asian loppuun asti, kunnolla.

Kun mies laittaa viestiä

Tunsin olevani kuin pikkutyttö, kuin teini, joka hihittelee hilpeästi itsekseen viestitellessään ihastuksensa kanssa. Oli kuin olisin tehnyt paluun niihin vuosiin, kun niitä viestejä ihastuksen kanssa vaihdeltiin, no ei nyt ihan nokian 3310:eillä, mutta ei nyt vielä älypuhelimillakaan.

Siis se tunne, minkä joku niin perus mitä kuuluu, mitä teet voi saada aikaan. Se, miten hyppelehdit ympäri kämppää (tai jos sattui asumaan vielä vanhemmillaan, niin rutistamaan peittoa ja pakahtumaan innosta, ilta/yötekstailu oli aina mun suosikki.) Se, miten odottaa innoissaan vastausta ja malttamattomana ei voi käydä edes nukkumaan, saati vessassa tai hakemassa ruokaa alakerrasta ettei se uusin viesti, tai 3310:n tapaan jäätävä tärinä, trrrrrrr trrrrrrrrrrrrrrrrrr trr mene ohi vahingossakaan.

Mutta niin, tarkoitukseni ei ollut muistella niitä teinivuosien ihastuksia ja ensimmäisen puhelimeni "äänetön"-toimintoa, eli jos se kapula sattui lojumaan pöydän kulmalla, se todellakin piti pahempaa ääntä kuin herätyskello. :-D Se toki loi tähän omanlaistaan jännitystä, koska olihan se nyt jännää tekstailla yömyöhään (eli meidän porukoiden vuorokausirytmillä jo siinä 22 aikaan) ja yrittää pitää salassa. Puhumattakaan siitä jyskeestä ja jytinästä, mikä niistä ekoista puhelimista lähti, kun näppäimistöä hakkasi innoissaan ihan intopiukeana, jotta saisi uuden viestin mahdollisimman nopeasti kirjoitettua.

Nyt tunnen kuin tehneeni paluun noihin aikoihin ja kaikki tämä vain yhden, modernisti, facebook-viestin kautta. Luulin jo, ettei häntä enää kiinnosta, mutta sitten se ihan perus mitä teet sieltä pomppasi näytölle, modernisti heleähköllä plim äänellä höystettynä, ja katsoin että jaa, kukahan se siellä laittelee viestiä. Mutta voi jösses sitä riemua nähtyäni kuka sen oli laittanut.

Mitään ihmeellistähän ei edes ole tuon viestin jälkeen edes tapahtunut. Vastasin että eipähän meikä tässä mitään kummempia hommaile ja siitä se parin sanan juu en määkää -viestittely sitten jatkui. Mitään hulppeita rakkaudentunnustuksia ei toistaiseksi ole tullut, mutta niitä kohtihan sitä keskustelua viritellään.. Ja itseni tuntien ne myös kaivetaan esiin ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen pitää vain hioa oikea taktiikka niiden esiintuomiselle.

Ehkä suurin syy, miksi tästä innostuu aina niin paljon on se, että tietää toisen ajatelleen sinua. Tietää, että olit hänen ajatuksissaan, ainakin hetken, ja että hän käytti aikaansa myös siihen, että laittoi viestiä. Se luo aina uskoa, uskoa siihen, että ehkä se toinenkin voisi olla kiinnostunut. Ja pakkohan sen on, minä ajattelen. Ei se muuten olisi laittanut. Viestiä laitetaan, kun ollaan kiinnostuneita, siitä se merkki on? Eikö.

No, niin tai näin, se toivon tunne on ihana ja joka kerta yhtä huumaava. Seuraavana yönä mä en ainakaan saa nukuttua, koska kuvittelen mielessäni kaikkea mahdollista ja toki näpyttelen sitä, nykyisemmin iphone femmaani jakaakseni kukkivaa iloani, kunnes mies jossain vaiheessa simahtaa (ja mä tietenkin ihmettelen sitten seuraavat 3h, miksei se enää vastaa, kunnes itselleni käy sama homma eli väsymys vie lopulta voiton.)

Okei, ennen kuin menee liian syvälliseksi, aika mennä nukkumaan. (Tekstaillen tai nykyaikaisesti whatsappaillen toki..)

Luottamusongelmat suhteessa

Hetken aikaa viime yönä luulin jo, että se kaikki oli ohi. Olin nukkunut koko yön huonosti ja suhteellisen sekavana heräsin jotain päälle yhdeltä yöllä. Kirjauduin facebookiin, odottaen häneen vastanneen minulle, ja kaksi viestiähän siellä oli. Avasin viestiketjun, hieman pahaenteisin odotuksin, sillä liian helpolla se asia ei voisi tietenkään hoitua.

Es solo que no se que pensar de nosotros.

Koska espanjasta on nykyisemmin melkein, sattuneista syistä, tullut toinen äidinkieleni käännettäköön tuo viesti vielä englannin kautta suomeksi: it's just that..i don't know what to think about us. Olen aina ollut todella huono suomentamaan mitään espanjasta suomeksi. Mielestäni kaikki asiat kuulostavat yleensä melkoisen tökeröiltä suoraan käännettynä, enkä yleensä itse kummemmin ajattelekaan niiden suomenkielisiä vastineita. Suomeksi tuo olisi kuitenkin jotakuinkin en vain tiedä mitä ajatella meistä:n kaltainen lause.

No, eihän se niin tökeröä ollutkaan, mutta olisittepa olleet aivoissani silloin, kun käytiin vielä hempeitä ja rakkaudentunnustuksellisia keskusteluja kyseisen henkilön kautta. Joskus ihan nauratti ajatella, miltä jotkut sanat tai ilmaukset kuulostaisivat, jos ne sanottaisiin suomeksi. Suomen kieleen kun sellainen yltiömäinen imelyys, elämäni valo, rakas kullannuppuni, pikku rakkaani, enkelini, taivaani yms. kun eivät oikein sovi. Tai no, ainakaan toistaiseksi en ole tavannut miestä, jonka suusta tuollaisia sanoja voisi suoltaa ihan päivänvalossa ja täysin pokkana.

Mutta jotta ei hukuttaisi ihan ohi aiheen, palataan vielä hetkeksi itse asiaan. (Eikä sillä, että minulla olisi mitään omaa äidinkieltäni vastaan, ei toki, mutta toisinaan olen miettinyt, että englanniksi tai espanjaksi jotkin asiat eivät vain kuulosta aivan yhtä korneilta.)

No, innostukseni näistä kielistä jälkimmäiseen lähti tietysti alunperinkin erään, tämän kyseisen, kaksilahkeisen innoittamana. Toisinaan olen hänelle hyvin kiitollinen jo siitä, että näin pitkän ajan jälkeen kielitaitoni on parantunut niin huimasti. Ei kuitenkaan sillä, ettäkö osaisin keskustella politiikasta, ympäristöstä tai taloudesta, eeehei, sen sijaan handlaan melkoisen hyvin kyllä haukkumasanat (hupsis), ulkonäkökehut ja arkipäiväiset jorinat. Ja toki ne kuuluisat lemmenluritukset, joista tuli joristua jo parin palstatilan verran.

Niitä kai sitä elämässä enemmän tarvitseekin, riippuen toki siitä, mihin suuntaan elämänsä haluaa menevän. Lienee melkoisen ilmeistä, ettei omani suunta ole koskaan ollut kovin ekonomi-suotuisa, joten tässä sitä ollaan, liemessä latinoiden kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja suomen kielen retoriikkaa. Jep, taitaa olla allekirjoittaneella nuppi vähän vinksvonks.

No mutta, tehdään vielä paluu ensimmäiseen palstaan (vai miksikä niitä suomeksi nyt sanotaankaan; ensimmäinen kappale kirjoituksesta?) Kaikki alkoi taas eräästä täysin turhasta riidasta, jonka taisin, taas, saada itse aikaan. Hän luonnollisesti suutahti, minkä seurauksena kävimme taas sitä iänikuista vääntöä aiheesta rakastatko sä mua vai olenko mä sulle vain yksi muiden joukossa. (Ja tämäkin näin suomeksi kuulostaa melkoisen hömelöltä.)
Sekin on aina ollut melkoisen selvää, että mulla on ollut ongelmia luottaa muihin. Siihen on oikeutetut syynsäkin, mutta toisinaan juuri tällaisissa tilanteissa mitään tappeluita ei koskaan olisi edes tullut, jos tuota ongelmaa ei olisi. En tiedä, mistä johtuen, mutta alitajuntaisesti epäilen aina alussa varsinkin, että ollaanko kanssani tosissaan. Niin monet kerrat kun olen saanut nokilleni, ja yhtä monesti tullut petetyksi (ja tällä tarkoitan siis selän takana vehtailua, pienempää ja suurempaa kusetusta ja valehtelua mitä entisten miesteni kanssa on joka suhteessa tullut vastaan.) Hänen on toki vaikeampi ymmärtää, mitä olen käynyt läpi, mutta kaikkien niiden kusetusten jälkeen jälkihän siitä on jäänyt. Kaiken jälkeen on toisinaan hyvin vaikea luottaa niihin te quiero:hin ja rakkaaksi kutsumisiin, kun aina aiemminkin niitä on hoeskeltu, mutta sitten jälkikäteen on kuitenkin aina käynyt ilmi ihan toisenlainen totuus; että niitä rakkaita ja rakastettuja onkin ollut hieman enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää.

Olen kuitenkin pyrkinyt yrittämään luottaa häneen, sillä mitään aihetta epäluottamukseen ei ole. Vanha epäusko ja pelko kuitenkin kytee alitajunnassa edelleen aiempien suhteiden jäljiltä, eikä se hälvene ihan heti. Kun lisätään päälle tuhansien kilometrien välimatka ja hänen työnsä ammatissa, jossa kymmenet naiset lähestyvät häntä päivittäin, vanha minäni puskee helposti esiin. Haluaisin päästä eroon siitä minästäni, mutta toisinaan se on niin vaikeaa. Muiden on helppo sanoa, että anna vain olla, mutta itseltä se ei käy niin yksinkertaisesti. Joka kerta se on ollut yhtä musertavaa tulla huijatuksi sen ihmisen toimesta, johon on luottanut. Saada tietää totuus.

Mikään suhde ei tietenkään voi rakentua epäluottamuksen pohjalle. Haluan uskoa häntä, haluan uskoa hänen sanoihinsa ja ennen kaikkea meihin. Silti, something holds me back, jokin pidättelee minua, ja tiedän, että voisin päästää irti kunnolla kunhan olisimme pysyvästi yhdessä; samassa maassa ja oikeasti suhteessa. Sitä ennen haastavin osuus on selvitä sinne asti.

todo lo que me dijiste

I can't crack. Silmien räpyttelyä, katse kattoon ja hetken syvä, ahdistunut huokaus. Tunnen oloni kuin Kosto-sarjan Emily Thorneksi, jonka pitkän ja huolellisen suunnittelun jälkeen kaikki suunnitelmat romahtavat. Sitten mietin, olenko todellakin niin snobi, että ajattelen jo englanniksi.
Dios mio.

Ja sitten taas. Pään nojaaminen seinään, katse kattoon, uusi huokaisu, ehkä jo hieman vähemmän ahdistuneesti ja mietintä, kuuleeko koko naapurusto kun mun pää hakkaa seinään niin hitokseen tätä nykyä.

Katson vain niitä kuvia ajalta, jolloin kaikki oli hyvin. Hetken kuluttua yritän ajatella, että kaikki on edelleen hyvin, mutta no, ahdistus ei ainakaan auta eikä lievene. Päässäni pyörii yhtenään pelkkä sekamelska; viikon kauppalista, pari vaihdettua keskustelua, muutamia typeriä sanoja, ja kaikki tämä kolmella eri kielellä. Joskus keskellä yötä herään siihen, että päässäni pyörii vain liikaa kaikkea, kello 02:39, ruhtinaallisten kolmen tunnin yöunien jälkeen mä mietin pero miks did i say eso?

Aamulla onkin jo mahdollista kääntää ajatukset ylipäätään samalle kielelle, ja totta puhuekseni en itsekään oikein ota tolkkua öisestä minästäni, jonka päässä pyörii ties mitä harhoja yöaikaan. (Esim. joskus penskana menin yöllä vessaan ja olin ihan varma, että näin siskoni istumassa pyykkikoneen päällä. Siinä sitä sitten meikä, 6v, mietti että häh, ja sitten hetken kuluttua puski toki mieleen, että hei, eihän mulla edes ole siskoa, mutta velipojan lenkkarithan ne siinä koneen päällä oli. Velipoika lienee nukkunut tyytyväisesti omassa huoneessa eikä suinkaan siinä pesukoneen päällä vaikka kuumehouruissa hetken muuta luulinkin.) Ja tämä tarina tekee varmaan yhtä paljon järkeä kuin mikään mikä päässäni tälläkään hetkellä liikkuu.

 

Walk away 2.0

Hmmm.

Kun palaan tänne liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen, ei ole oikeita sanoja kuvaamaan sitä, mitä olen nämä viikot puuhaillut. Toukokuun tuskailin kouluhommien, kokeiden ja tenttien sekä samaan aikaan jo alkaneiden töiden rytmittämisessä. Käytännössä ne kaksi vikaa viikkoa olin siis aina 07-19 joko koulussa tai töissä, joten ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin mitä todellinen kiire oli. Kun vihdoin pääsin kotiin illalla, en jaksanut enää tehdä mitään, halusin vain nukkumaan ja lepäämään. Puhumattakaan seuraavan päivän tenttiin lukemisesta, mutta se nyt jäikin usein hieman toisarvoiseksi.

Ja niin, koulu sinällään ei koskaan ole ollut suurin murheenkryynini, kuten ei nytkään. Sen sijaan kyse on ollut lähinnä siitä ikuisuustapauksesta, miehistä. Tällä kertaa vääntöä ja vikinää aiheutti eräs tapaus, joka on jo vuosikausia ollut minulle hyvin tärkeä, joskus rakaskin, mutta jota ja tätä kuviota olosuhteista (eri maa, eri elämäntilanteet ja mitä näitä nyt on) johtuen en ole koskaan uskaltanut saattaa loppuun. Kun sitten tilaisuuden ja sopivien olosuhteiden myötä palasimme asiaan, ei se paluu niin helposti käynytkään.

Nykyään se on lähinnä vääntämistä koko ajan. Osittain se on toki oma syyni, mutta hänelläkin on osuutensa asiaan. Halusin tietää, mikä juttumme oli. Hän sanoi aina toista, mutta sanat olivat ristiriidassa tekoihin. Hän vakuutti välittävänsä, mutta silti se tapa, miten hän joskus kohteli minua, sai miettimään, oliko näin.

Kaikkien näiden vuosien ja niiden välissä tapahtuneiden asioiden, miesten ja suhteiden, jälkeen haluan tuntea olevani arvostettu ja tärkeä miehelleni. En halua tulla kohdelluksi enää samoin kuin joissain aiemmissa suhteissani. Olen viimein oppinut niistä ja osaan vaatia parempaa kohtelua. Olen nähnyt ne suhteet, joissa eletään vain ulkonäön ja vetovoiman välityksellä, mutta eivät ne pidemmän päälle toimineet. En enää halua olla just a pretty face, tai mikään muukaan vetoavuutta aiheuttava elin tai ruumiinosa, ja hän toki suuttui kun rohkenin edes sanoa niin. Olihan se melkein epäsuora viittaus, että olisin hänellekin sellainen. Kaiken jälkeen en enää tiennyt totuutta itsekään.

Olen juuri viime aikoina pohtinut, että ehkä olen todellakin muuttunut, mitä tulee ihmissuhteisiin. Monet ystäväni ovat edelleen sitä mieltä, että se jumalainen ulkonäkö on tärkein, mutta nykyään olen vahvemmin sitä mieltä, ettei se ole kaikki kaikessa. Tärkeämpää on se, että se toinen arvostaa ja oikeasti välittää, eikä ole vain ulkoisten tekijöiden perässä (näitäkin on nähty ne lukuisat kerrat.)

Kun sitten viimein ajattelin, että joskohan hän olisi niitä harvoja, jotka eivät vain viehättyneet minusta vain ulkomuodon perusteella, mutta silti jokin hänen käytöksessään sai minut arvelemaan. Syytäkin oli. Jotkut asiat, joita hän itsekin on sanonut, kaikki ne ristiriidat hänen sanoissaan. Se, miten hänkin minua on kohdellut.

What do you do, when you know something's bad for you, but you just can't let it go?

Oli ilta.
Kaukana Suomesta. Takaisin siellä minne joskus luulin kuuluvani, ja josta en sittemmin ole enää yhtään varma.
Olin odottanut sitä iltaa hurjasti.
Kello 20:01 seison hermostuneena jalkakäytävän reunuksella ja taakse jäävän talon ovimies katselee minua arvioiden. 20:06 olen jo varmaan niin paniikissa, että portsarikin sen aistii. Taksikuskit pysähtyvät eteeni, mutta viiton heitä jatkamaan. En ole nousemassa kyytiin, vielä.
Nyt se viimein tapahtuisi. Näkisin hänet jälleen. Tai siis, jos näkisin, pieni pessimistini pään sisällä jyllää. Mitä mä oikein teen jos se nyt feidaa. Kello on jo kohta kymmenen yli ja entä jos se ei tulekaan.
Sitten, pimentyneestä illasta, oikealta puolelta tietäni hän kävelee. Katson kauempaa, onkohan se hän, odotan että hän kävelee lähemmäs, farkut ja valkoinen paita, hän näyttää huomattavasti paremmalta kuin muistin ja hetken aikaa aivoissani jyllää mitä ihmettä mä olen oikein tekemässä. Palmujen reunustavalta bulevardilta poistuu hetkeä myöhemmin allekirjoittanut seurueineen taksiin.

Sama paikka. Vielä vähän pimeämpänä jos mahdollista. Ei yhtään turisteja, ei mölyäviä pikkulapsia tai juopuneita. Vain taksikuski, sama portsari ja sama ei-enää-niin-vastarakastunut kaksikko. Vastarakastuneet he olivat vielä tunteja sitten, mutta sitten jotain tapahtui. Muutaman drinkin ja keskustelujen jälkeen kaiken piti olla vielä hyvin. Kaikki olikin, kunnes jotain. Nainen astuu ensin ulos taksista, mies maksaa. Mitähän ihmettä nyt taas. Portsari yrittää tuijotella muualle, kun kaksikko käy toistaiseksi viimeisen sananvaihtonsa.

Nainen: What happened?
Portsari: Pitkä katse alaoikealle, all the sudden, asfaltti tuntui kovin kiinnostavalta.
Mies: I had waited this so long, gotta go. Bye.
Nainen, hämmentyneenä mutisten, ...-bye..
Portsari, säälien, avaa oven naiselle ja katsoo kun mies hyppää uuteen taksiin.

ähhhmbbbdslglgdddjjgtsäk

Viimeisen parin viikon aikana olen aloittanut kirjoittamaan tätä postausta vaikka kuinka monta kertaa. Joka kerta olen kuitenkin lopulta silmäillyt niitä tyhjiltä tuntuvia sanoja ja skrollannut hiirellä näytön oikeaan yläkulmaan - punainen rasti - klik klik - ja palannut alkuun.

Kaikki sanat tuntuvat ihan tyhmältä, minä ajattelen, kun yritän yskiä ajatuksiani paperille - tai tässä tapauksessa tyhjälle näytölle. Viimeiset pari viikkoa mulla on ollut paitsi megakiireistä kouluhommien kanssa, jotka tapansa mukaan kasaantuvat kaikki aina samalle ajalle, myös tosi mitäänsanomaton olo. Olen vain haahuillut ja laahuillut ympäriinsä saamatta oikeastaan mitään aikaan - mikä tietenkin ennestään lisää vain sitä ahdistusta, mikä tekemättömistä asioista aiheutuu.

Ja koska elämä ei koskaan pääse liian helposti, lisättiin tähän vielä kuume, joka kesti viikon (ah sitä auvoa ihanuutta ja 24/7tuskanhikeä) ja vielä se, että eräs parhaista ystävistäni erosi juuri kolme vuotta kestäneestä suhteesta ja luonnollisesti apuahan siinä kaivattiin.

Ja nyt se tapahtuu taas. Olen kirjoittanut tätä puoli tuntia, ajatukset harhaillen milloin missäkin, rusinoita mutustellen ja viime viikon posteja selaten. Samaan aikaan tuntuu, että aika vain häviää johonkin, mutta silti on tunne siitä, etten saa mitään tehdyksi. // Mitä olen nyt nämä kaksi viikkoa tehnyt?
No, totta on, että olin oikeasti kaverini tukena, menin jopa Jyväskylään pidennetyksi viikonlopuksi, koulu tykkäsi tottakai. Mutta niin, muutenkin jo pohjissaan kituutteleva opiskelumotivaationi on kyllä kadonnut tyystin kokonaan, eikä sitä opiskeluakaan ole tänä lukuvuonna enää paljoa jäljellä. Tästä seuraavat kaksi viikkoa ja koulu on miltei ohi jo itsessään (mikä lienee vain hyvä asia..)

Laiskotus.
Kourallinen rusinoita.
Toinen ja ehkä kolmas.
Viesti kaverille ja vaaamos.

en gång till

Pääsiäinen. Joka kerta jonkun vuosittaisen erikoispäivän kohdalla (joulu, isän- ja äitienpäivät, juhannus, pääsiäinen yms.) pistää mietityttämään, miten nopeasti aika menee. Vastahan viime pääsiäinen oli. Viime joulusta tuntuu menneen vain hetki, mutta no, onhan tuostakin jo 4 kuukautta aikaa ja juhannus on enää kahden päässä, vaikka viime kesäkin tuntuu olleen vielä eilen.

Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.

Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.

Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.

Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.

Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.

Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.

Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.

pizzan paluu

Hmmm, mä ajattelen ja mietin, että tässäkö sitä ollaan taas. Kahden vuoden ja oikeastaan kolmenkin jälkeen. Vuosien lääkäri- ja lääkerumban, vuosien turhautumisen ja ahdistumisen ja tuskailun ja sen, että peiliin katsoessa melkein vain itkettää. Niiden kymmenien kyllä se siitä -lupausten ja paranemisvinkkien jälkeenkään mikään ei ole lopullista. Mä en jaksa enää. En halua palata siihen ihohelvettiin, jonka takia elämäni alkoi vuosi-pari sitten mennä alamäkeen ihan kertaheitolla.

Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.

Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.

On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.

Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.

Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.

Kaukokaipuu vs koti-ikävä

Päivä päivältä haikailu ja kaipaus täältä pois vain vahvistuu. Kun katselen niitä vaihtokohteita, joihin minulla opiskelupaikkani puolesta olisi mahdollisuus lähteä, en vain malttaisi odottaa jo sitä hetkeä, jona oikeasti pääsisin laittelemaan niitä lomakkeelle ja lomaketta eteenpäin. Kuitenkaan näin varhaisessa vaiheessa opintoja se ei ole mahdollista, vaan sitä pitäisi odottaa vielä vähintään lähes 2 vuotta.

Ouch.

Eihän sitä millään jaksaisi edes ajatella, miten kauhean pitkä aika tuo 1,5-2,5 vuotta edes on. Olen luonteeltani hieman sellainen, etten millään jaksaisi odottaa, kärsimättömyydeksikin sitä kai sanotaan :-D mutta kun keksin jotain, pyrin sitten hoitamaan ja toteuttamaan asian mahdollisimman pian (ja useimmiten moni ideoista ja villityksistä ei sitten kestäkään kovin kauaa), mutta tämä villitys on ollut valloillaan jo kauan.

Sinällään on tietysti todella hienoa, että opintojen puolesta ulkomaille lähdön (opintojen muodossa luonnollisesti) on olemassa, mutta ainakin omassa oppilaitoksessani sitä säädellään todella tarkkaan, kuka lähtee, minne lähtee ja milloin. + erityisesti mitä tekemään.
Eli siinä vaiheessa kun meitsi ilmoittaisi haluavansa lähteä ottamaan arskaa ja tapaamaan vanhoja kamuja ja ja ja TOKI myös opiskelemaan, niin opintokanslian tädit katsovat pitkään ja miettivät kyllä myös tarkkaan, kuinka hyvät tsäänssit allekirjoittaneella todistuksensakaan puolesta olisi.

Ja sitten sanotaan, että odota vielä vuosi, hommaa todistus priimakuntoon (missä se ei aivan tällä hetkellä mahdollisesti ole) ja selvitä itse kaikki mahdollinen kurssitarjonnasta asumiseen, jos sitä kiinnostusta kerta on. Apua ei tule ennen kuin minulla todellakin on jokainen nippelitieto kourassa ja todistus keskiarvolla 10, jotta varmasti todistan olevani ylipäätään mahdollinen kandidaatti. Niin, sitten kahden vuoden päästä.

Sitä ennen täytyy tyytyä selvittämään detaljeja ja asioita sekä tarvittavia dokumentteja lähtöä varten yms. mukavaa virallista  =>> siispä hullujen päivien lentoaleen tsekkailemaan, josko sieltä löytyisi mitään mukavaa lohduketta.

Jos lohduke jää löytämättä, pitänee alkaa listaamaan Suomessa asumisen ja olemisen hyviä puolia. Miettiä kaikkia niitä käytännön asioita, jotka hankaloittavat lähtöjä, kuten sitten vaikkapa juuri niitä auton jättöjä ja kerättyjä astiastoja. Sitä, että koti-ikävä iskisi kuitenkin jossain vaiheessa.

Mutta nojoo, lyhyesti tsekkailtuna Hullujen päivien vertaistuki jäi kyllä aika laimeaksi - samoin kuin nuo keksityt tekosyyt olla lähtemättä. Sitä odotellessa pitää vain laittaa kärsivällisyystasoni uudelle koetukselle ja kekkaista sitten vaikka väkisin joku kesälomareissu edes vähän lähemmäs.

onko muiden mielipiteillä väliä

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että toisinaan mitä ihmeellisimmän asiat saavat minut epäröimään. Vaikka olisin aiemmin vakuutellut ja uskotellut itselleni, että jokin asia on toteutettavissa, ja vaikka oikeasti haluaisin toteuttaa sen, sitten jotain tapahtuu. Useimmiten joku ihminen. Mahdollisesti myös joku sanavalinta tai ihan mitätön sivuseikka, mutta silti se on jo tapahtunut.

Tänä aamuna bussissa.
Klo 8.17 siinä liikenneympyrän jälkeisellä pysäkillä. Hieraisen silmiäni istuessani bussissa, sillä eräs (entinen) ala-asteaikainen kaverini astuu sisään. Hän? Hän, jonka kanssa hengasin päivät läpeensä joskus muinoin. Niin, Jyväskylässä; silloin kun kummankin ikä oli 7-11 ja uskoin ala-asteaikaisilla aivoillani, ettei mikään koskaan erottaisi meitä. Bestiksiä.

No, eihän Petra ollut mihinkään muuttunut, ja vissiin olin itsekin samankaltaisella naamalla liikkeellä mitä vielä 10-15 vuotta sittenkin. Ja eipä sillä, ettemme olisi ala-asteaikojen jälkeen nähneet. Jotenkin se kaveruus ja kuulumisten vaihto vain muuttui vähitellen siihen, että törmättiin pari kertaa kuussa - tai sittemmin vuodessa, bussissa. Ja silloin vielä Jyväskylässä. Niinpä ihmetys oli suuri, kun hän astuikin kyytiin Helsingissä (mitä se tekee täällä??? minun kaupungissa, aivoni kyselevät) ja vastaus on se semi ja aika tuttu: olin moikkaa yhtä kaveria, mikä puolestaan johti siihen vielä semimpään ja turvallisempaan aijaa okei ja niijoo.

No, koska liikenne täällä tunnetusti on mitä nopeinta ja sujuvinta, ehdittiin sitten istuakin pikku tovi ja luonnollisesti myös päästä vähän pintaa ja niitä kuuttatoista aijaa:ta syvemmälle. Hetken mielijohteesta jopa yllyin sanomaan muuttohaaveistani, mutta sitten kaduin sen sanomista. Petra katsoi minua mitään sanomatta, kunnes vinkaisi ilmoille väkinäisen oookei, vähän kiva:n ja mulla oli jo olo, ettei se ollut sen mielestä yhtään niin kiva idea. Sille mä olin ja olen kuitenkin aina se sama maaren, jonka se on tuntenut silloin 90-luvun lopusta 2000-luvun puolelle ja aina tähän päivään asti, ja jotenkin se tuntui järkyttyvän, kun mä esitinkin ilmoille asian, joka jollain tapaa erotti minut siitä mielikuvasta. Se oli jotain, mistä sillä ei ollut mitään hajua. Me ei oltu puhuttu aikoihin ja sitten minä varmaan olin muuttunut sen silmissä aivan täysin, mitä minä kyllä olenkin, mutta silti se jäi vaivaamaan mua, miten joku vanha ystävä ja nyttemmin puolituttu järkyttyi, kun minä kerroin mitä elämääni sitten oikeasti kuuluu.

Olihan se hieman outoa varmaan hänellekin; saada kuulla, että mun elämäni ja ajatukseni pyörivät nykyään ihan muissa ympyröissä, missä silloin, kun me joskus tunsimme. Onhan se aina myös karua huomata ja joutua tajuamaan, että tuntemasi ihmiset ovat muuttuneet, erityisesti ne, jotka joskus olivat kaikkein tärkeimpiä ja läheisimpiä. Totuus on kuitenkin, että ihmiset muuttuvat, ja ainakaan minä en, muiden iloksi tai suruksi, enää ole lähelläkään sitä tyttöä, joka joskus erästä jkl:n kaupunginosan ala-astetta takavuosina kävi. Se on harmillista, miten ihmiset ajautuvat erilleen sellaisen ystävyyden jälkeen, mutta meidän tilanteessamme, mitään kunnollista ystävyyttä ei ole ollut enää yli puoleen vuosikymmeneen. Silti mietin, miksi annoin jonkun niin, rumasti sanottuana, nykyiselle elämälleni vähäpätöisen mielipiteen vaikuttaa niin suuresti. Mitä väliä sillä on, mitä Petra minusta tai elämänvalinnoistani ajattelee? Enhän ole kuitenkaan ollut hänen kanssaan aikoihin edes missään tekemisissä, mutta silti tunnen pettäneeni koko ihmiskunnan odotukset, jos kerronkin heille, entisen elämäni väelle, siitä mitä minusta on tullut tai sittemin tulemassa.

Minä: "Mä oon ajatellut, että voisin varmaan pysyvästi muuttaa sinne."
Petra: "Aijaa.. Onks sulla joku mies siellä sit?"
Minä: (miettien sanoako suoraan) "No se on aika monimutkanen kuvio.."
Petra: "Voi luoja, älä vaan sano et se on joku huumediileri. Et kai sä mihinkää semmoseen oo sekaantunu.."

Riitti kumoamaan sen varmuuden, mitä omasta päätöksestäni olin aiemmin omannut. Yksikin epäluuloinen kommentti sai aikaan sen, että rupesin epäröimään, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna mietin lähinnä, miksi annoin Petran sanoille edes niin paljoa painoarvoa. Ei se hänen elämäänsä enää vaikuta, mitä omallani teen ja paljonpa se on häntä tähänkään mennessä kiinnostanut. Kyydistä pois jäädessäni mutistiin kornit palataan ja rehellisesti sanottuna mietin, näenkö häntä enää ennen kuin jotain suurempaa tapahtuu.


Vastaus otsikkoon kello 22.18: ei.


Ja loppupeleissä, kävi miten kävi;


Kuvat: weheartit.com

Lähteminen kauas pois

Erään ihanan kommentin siivittämänä päätin kirjoittaa tästä aiheesta hieman laajemmalti, sillä onhan se jollain tapaa myös erittäin keskeinen asia elämääni; kaipuu pois tästä tilanteesta ja mielellään, niin, sinne ulkomaille.

Jollain tapaa olen aina tiennyt, ettei kotikaupunkini Jyväskylä ollut minua varten. Jo alakouluikäisenä haikailin sieltä pois ja esimerkiksi Helsingissä, tai muissa Suomen "suurkaupungeissa" käydessämme mietin aina, millaista elämä siellä olisi. En pitänyt Jyväskylää kotinani. Minulla oli siellä jostakin selittämättömästä syystä aina ahdistunut olo ja kaipasin muualle. Toki asiat ovat sittemmin muuttuneet, ymmärrän kyllä, että moni ihminen rakastaa kyseistä kaupunkia, mutta minua varten se ei ollut. Tiesin aina, että elämäni olisi jossain muualla, vaikka nykyään sinnekin on toisinaan ihan kiva palata. Asua siellä en kuitenkaan enää haluaisi.

Jo varhaisella iällä minulle myös alettiin muiden toimesta suunnitella tulevaisuutta jossain muualla. Tällä en nyt tarkoita sitä, että vanhempani olisivat pakottaneet minut sisäoppilaitokseen ulkomaille tms., mutta kaikkien tuttujeni suusta kuului aina: sitten kun sä lähdet ulkomaille niin... ja vain tuon lauseen loppu vain aina vaihteli.

Jollain tapaa en ehkä siten myöskään koskaan pelännyt ulkomaille lähtöä ja aloin kaivata täältä pois alkaessani miettimään, millaista elämä jossakin muualla voisi olla. Nuoruusvuosinani, vanhempieni osittain ideoimana ja tukemana sitten lähdin joksikin aikaa sinne, minne kaipuu nyt olisi kova takaisin. Meksiko.

Siitä ajat ovat toki muuttuneet paljon, samoin kuin minä itsekin, mutta aina aika ajoin huomaan kaipaavani niitä aikoja todella, todella paljon. Niitä ihmisiä ja sitä elämänrytmiä, mutta samaan aikaan tiedän, tai ainakin kovasti vakuuttelen itselleni, ettei sen elämän elämäminen ainakaan nykyisessä tilantessa olisi mitenkään mahdollista. Uskottelen itseni uskomaan, ettei minusta olisi siihen, ja vaikka minusta olisikin, jokin muu tekijä kyllä varmasti kaataisi sen.

Aina välillä kuitenkin olen miettinyt vakavissanikin, mitä tapahtuisi, jos oikeasti lähtisin. Mihin suuntaan elämäni sitten lähtisi ja mitä siitä seuraisi. Kun sitä kaikkea miettii, kaipuu vahvistuu koko ajan, mutta jossain alitajuntaisesti tiedän, miten paljon riskejä ja epävarmuutta sellaiset muutokset toisivat. Ehkä se on jollain tapaa myös suomalainen ja/tai länsimainen tapa ajatella; ettei uskalleta päästää irti siitä ihan tasaisen ok:sta, jopa tylsähköstä, mutta turvallisesta elämäntavasta, koska ollaan niin tottuneita siihen. Pelätään muutosta, vaikka muutokset voisivat, ja usein mahdollisten haasteiden jälkeen johtavatkin parempaan. Mutta sitä viimeistä, ratkaisevaa askelta on kuitenkin hyvin vaikea ottaa, sillä meihin on jollain tapaa kaikkiin iskostettu se ajatus siitä, että riski olisi liian suuri. Kynnys lähteä on ja on tehty liian vaikeaksi ylittää.

Kaikkia niitä, jotka sen askeleen ovat kuitenkin joskus ottaneet, jollain tapaa ihaillaan, mutta silti mietitään, jotkut jopa haikaillen, että voi kun minustakin olisi siihen. Ollaan hyvällä tapaa ylpeitä siitä, että joku on uskaltanut lähteä pois turvallisesta koto-Suomesta pois kauas maailmalle, mutta itse sitä askelta ei kuitenkaan otettaisi. Se muutos nähdään liian pelottavana; se veisi pohjan kaikelta siltä, mille olemme elämämme täällä rakentaneet.

On toki paljon ihmisiä, jotka muuttavat ulkomaille, useimmat heistä eri EU-maihin, töiden tai opiskelujen perässä. On kuitenkin paljon, paljon helpompi ottaa se askel jonkin järjestön tai koulun alaisena vaihto-oppilaana tai työnantajan alaisuudessa kuin aivan yksin. Sen takia, omallakin kohdallani, se muutos yksinään tuntuu niin pelottavalta kaikessa vakavuudessaan ja jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Aivan kuin elämäni sitten muuttuisi pysyvästi, jos lähtisin. Tottakai se myös muuttuisi, mutta ei se silti poistaisi sitä mahdollisuutta, että takaisin on aina mahdollista palata. Takaisinpalaajat vain usein leimataan epäonnistujiksi, jos he suhteellisen lyhyen ajan jälkeen (monille yllättäen) palaavatkin kotiin. Ja se, mitä kaikki meistä haluavat välttää, on epäonnistujaksi leimautuminen.

Olen nyt lähinnä viimeisen puoli vuotta miettinyt aivan tosissani, miten voisin lähteä. En mieti niitä asioita päivittäin, en välttämättä edes joka viikko, mutta joskus, kun tuntuu, että kaikki muu on romahtanut tai kaikki muut ovat hylänneet minut, se ajatus ja sen toteuttamisen halu palaavat. Toisinaan mietin, miksi ihmeessä en lähtisi, sillä mitä minulla täällä on? Rehellisesti sanottuna puolet niistä ihmisistä, joiden mielipiteillä minulle ylipäätään on mitään merkitystä, odottavat minun jonain päivänä häviävän pois täältä, ja sille toiselle puoliskolle olen olemassa lähinnä vain silloin, kun se heille parhaiten sopii. Miksi siis pelkäisin muutosta, jos se veisi minut kuitenkin vain lopulta parempaan suuntaan?

Ehkä syy lopulta lienee siinä, että meillä on kuitenkin niin vahva pohja täällä, kun on opiskelut ja työpaikat ja se vuodenmittainen vuokrasopimus. Kuinka vaikeaa se olisikin saada purettua se sopimus ja mitä mun autolle sitten käy, koska eihän sitä mukaankaan voisi ottaa. Myisinkö mä huonekaluni ja pitäisikö mun ostaa vain kaikki tavarat sitten uuden elämäni määränpäässä? Tällaiset asiat ainakin hidastavat minua itseäni; tuollaiset, loppupeleissä täysin mitättömät käytännön asiat, kuten astiastojen kerääminen ja cd-levykokoelmat. Toki jonkun asunnon irtisanominen olisi jo vähän isompi juttu kuten auton myyminenkin, mutta ei se silti siitä mahdotonta tekisi. Helppo vain on vakuutella itselleen, että uskoo niin.

Itse haluan uskoa, että unelmat on tehty toteutettaviksi. On kuitenkin loppupeleissä vain meistä jokaisesta itsestään kiinni, kuinka pitkälle on valmis menemään saavuttaakseen ne tai määränpäänsä.

rabiosa elämä

Peruutin lentolippujen oston viime hetkellä. Lufthansan suora yhteys Cityyn olisi houkuttanut niin suuresti nyt kun valmismatkapakettilennotkin ovat loppuneet. Lyhyt keskustelu tällä hetkellä Guadalajarassa majailevan kaverini kanssa sai minut melkein taas tekemään jotain ajattelemattoman extremeä: häviämistä maailman toiselle puolelle ja mielellään mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Olin jo edennyt varauksessa loppusuoralle, mutta viimeinen mahdollisuus peruuttaa sai minut tarttumaan siihen (taiko pikemminkin painamaan sitä cancel-nappia) vielä kun se oli mahdollista. Yritin tulla järkiini (tuloksetta) ja muistuttaa siitä, että minulla on opinnot ja työ kesäksi täällä. En voi nyt riskeerata ja ignorata niitä kaikkia vain siksi, että toistuvasti tunnen suunnatonta kaipuuta kauas pois. Pitänee sitten keskittää kaipuu Ricky Martinin tai Shakiran kuunteluun ja luukuttaa Rabiosaa 14:ttä kertaa peräkkäin ja aina yhtä antaumuksella.

En kuitenkaan voinut olla googlaamatta, mitä kaikkea ihanaa Guadalajarassa olisi ollut. Erääseen parhaista kavereistani olisi tietysti kanssa ollut ihanaa törmätä pitkästä aikaa, tai no meidän mittakaavallamme lyhyen ajan jälkeen; vastahan minä puoli vuotta sitten olin siellä.

Puoli vuotta?
½. 0,5 vuotta. 6 kuukautta ja tuntuu kuin kyseisestä ajasta olisi kulunut ikuisuus. Äärettömyys. Mihin aika nykyään vain häviää?

En olisi vuosi sitten edes osannut kuvitella joskus palaavani niihin ympyröihin ja ihmisten luo. Varsinkaan näin pian ja sellaisin seurauksin. Kun kerran olen käynyt, en enää halua lähteä pois.

∞

Kesäkaverit

Viimeinen päivä Jyväskylässä ja nyt tuntuu jopa hieman haikealta lähteä. Kevään tulo on aina ollut jotenkin haikeaa aikaa elämässäni. En tiedä mistä johtuen, mutta aina kevään tullessa tulen jotenkin surulliseksi. Ehkä se juontaa juurensa ala-asteaikoihin, kun loman alkaminen tarkoitti koulun loppua ja sitä, ettei kavereita enää nähnytkään joka päivä. Minulle kesälomat olivat toisaalta iloista aikaa; lapsuuden kesät mökeillä ja varhaisnuoruuden vapauden tunne tyhjässä ja vanhemmattomassa kämpässä kotikaupungissa. Nyt kesän tulo tarkoittaa taas sitä, että olen hieman yksinäisempi koulun loppuessa ja kavereiden suunnatessa töihin ja kotikonnuilleen eri puolelle Suomea ja osa jopa kauemmas.

Itse olen töissä kesäajan harjoittelussa pääkaupunkiseudulla ja siten en pääse käymään Jyväskylään kovinkaan usein. Ensimmäinen kesä poissa sieltä ja kieltämättä vähän jännittää, mitä se tuo tullessaan. Mitä on asua yksin täällä ja olla käytännössä yksin. Onnekseni minulla on joitakin puolituttuja pk-seudulla myös kesän ajan, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen aiemmat kesäni viettänyt, ovat tällä kertaa satojen kilometrien päässä - pysyvästi.

Odotan kyllä innolla työtäni, mutta toivon, että elämälläni on kesällä muutakin sisältöä. Ehkä kokeilen toteuttaa sitä tarinaa, joka kaikissa kirjoissa ja elokuvissa aina tapahtui: tyttö/nainen muuttaa yksin Helsinkiin ja elää unelmiensa kesän. Jossain puiston kulmalla se unelmien partneri vain astuu kehiin, pyytää treffeille ja loppuasetelma on siltä seisomalta valmis.

Ensimmäinen kesä ei-jyväskyläläisenä on vielä kokematta. Eihän sitä koskaan tiedä. Hieman pelottaa, mutta toisaalta odotan innolla kaikkia niitä mahdollisuuksia joita tämä kesä töineen tulee toivottavasti tarjoamaan.

Toivotaan parasta.

sisarrakkautta aikuisiällä(kin)

Ohoh, taas viikko on vierähtänyt hurjan nopeasti!

Lähdin tänään taas käymään Jyväskylässä ja pitkästä aikaa tänne oli kiva tulla. Ehkä siksi, että nyt minulla on viikonloppuisinkin taas pitkästä aikaa seuraa ja jotain kunnon tekemistä. :-D

Tai no, kunnon tekemisestä puhuttaessa... Olen lähinnä maannut tämän illan veljeni sohvalla, katsellut kun hän miehille tyypilliseen tapaan viihdyttää seuruettaan xboxia pelaamalla, ja kysellyt kuulumiset läpi. Ja voi sitä onnea, kun veljen pakastimessa oli purkki magnum-jäätelöä. Siis mistä lähtien rakas velipoikani on alkanut ostella sellaisia purkkeja suosikkijäätelöäni? (No, myöhemmin selvisikin sitten, että se oli hänen avopuolisonsa, mutta tyypillisenä miehenä broidi kuittasi asian vain olankohautuksella. Joo no ruokahan on tehty syötäväks. Jäätelöki. Vaik toi kyllä onkin jotain ihmeen hifistelyjätskiä koska mä en esim. saa koskee siihen.)

Itse olisin hänen avopuolisonaan ehkä vetänyt kilarit jos miehekkeen systeri olisi tullut parin sadan kilsan päästä vain kuluttamaan heidän design-sohvaansa ja syömään loppuun purkin lempparijäätelöä. Hupsis.
No, onneksi varsin nerokkaana miehenä broidi sanoi polkevansa myöhemmin lähikauppaan ja ostavansa uuden purkin (halpisversiota..) tilalle. Vaimoke kun ei siis kyseisen tapahtuman aikaan ollut paikalla. Käskin velikultaa sitten ostamaan ruusupuskan samalla.

Tälläisinä iltoina mietin, missä olisinkaan ilman veljeäni. Hän on kuitenkin ainoa, joka tietää, millaista on elää perheessämme ja olla osa sitä. Hän on nähnyt minut elämän joka tilanteessa ja hänen seurassaan ei tarvitse esittää mitään. Hän on ainoa, joka sallii, että pikkusisko saa kajota jopa vaimon jäätelöihin ja hän ottaa siitä syyt niskoilleen.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Jotakuta superstaraa lainatakseni:

On luojan lykky, että minulla on veli.

Monen mielipiteen The Wolf of Wall Street

Ilmiömäinen. Aivan mahtava. Ei ihan niin hyvä kuin odotin, mutta olihan Leonardo di Caprio vaan niin ä-lyt-tö-män kuuma.

Niin. Tiedän olevani melkoisen pahasti myöhässä kyseisen leffan kanssa, mutta erään tylsäkön perjantain piristykseksi poikkesin leffaan katsomaan tuon paljon kehutun (ja toisaalta myös mielipiteitä jakavan) The Wolf of Wall Streetin. Tietääkseni elokuva on Suomessakin ollut aika suosittu, eikä ihmekään, sillä ainakin omasta mielestäni tuo kolmetuntinen leffa oli todellakin katsomisen arvoinen.

Kun luin joskus taannoin ennen ensi-iltaa kuvauksia siitä, mistä kyseinen pätkä kertoo, sen Wall Street / businessmaailma sai minut karttamaan sitä tähän asti. Ajatus siitä, että päähenkilön elämä ja siten koko juoni kuvailisi vain elämää hetkisessä pörsissä ei liiemmin houkuttanut, mutta sitten ihmiset ympärilläni alkoivatkin kehua elokuvaa sen nähtyään, ja minäkin aloin miettiä antaisinko sille mahdollisuuden. Eilen sitten katsoin elokuvan trailerin ja päätin mennä katsomaan kyseisen pätkän.

Nojoo, ihan sitten vain tajutakseni kuinka väärässä olin ollut. Vaikka rahamaailma pörssikuvioineen ja vaikeine terminologioineen olikin vahvasti läsnä, itse elokuva piti otteessaan (minut ainakin) hyvin jo alkumetreiltä asti. Kenties juuri se, että juoneen liittyi niin paljon muutakin kuin pelkkä pörssielämä (vaiko se, miten naminami uuhuuh di Caprio oli) sai minut viihtymään koko kolmen tunnin ajan, enkä kertaakaan, ihme kyllä, katsonut kelloa ja miettinyt, kuinka kauan vielä.

Sinällään itse elokuvalta oli jo huima saavutus, ettei niitä kotiinkaipuun tai tekemisen puutteen hetkiä päässyt syntymään. Koko 3 tuntia menivät aivan hujauksessa, sillä elokuvassa tapahtui niin paljon ja elokuvan loppumisen jälkeen oli jotenkin jännän euforinen, kaikki on mahdollista -fiilis.

Hienoa. Kertakaikkisen hienoa. Ja oikeastaan hienoa oli myös se, miten katsojille vihjailtiin siitäkin, ettei raha (ainakaan kaikille) tuo itsessään onnea.

Elokuvan suosiosta kertonee jotain myös se, että facebookissa sillä on reilusti jo yli miljoona tykkäystä. Huh.

Mitä mieltä itse olit kyseisestä elokuvasta? Oliko se odotusten mukainen, ylittikö, alittiko se ne?

No hay igual

Onpas aika taas mennyt nopeasti, ja tässä sitä ollaan jo puolessa välissä viikkoa. Takatalven tultua minuun iski taas kauhea matkakuume ja kaipuu takaisin tuttujeni luokse kauas pois lumisesta ja harmaasta Suomesta. Jotenkin tänään, kun ajoin pitkin harmaata Kehä III:sta, ohi teollisuusalueiden ja ankeiden autokauppojen, iski yhtäkkiä hirveä kaipuu takaisin Mx Cityn perheeni luo. Niinpä, siitä asti olen vain haihatellut mielessäni, mitä elämä siellä taas voisi olla, mutta oikeasti minun pitäisi keskittyä elämiseen täällä; siellä missä elämäni oikeasti onkin. Haihattelu ei muuta sitä tosiasiaa, että elämäni on kuitenkin täällä, kaikki siihen liittyvä ja kaikki se, mitä elämäkseni nykyään voin kutsua.


Erään Cityssä asuvan kaverini kuvia selatessani tuli taas olo kuin itsekin olisin ollut siellä. Eräs toinen sanoi matkaavansa Costa Ricaan poikaystävänsä ja täytyy myöntää, että siinä vaiheessa iski jopa pieni kateus. Ei sillä, että Suomi olisi mielestäni huono paikka asua, mutta kun aloin miettimään niitä aurinkoisia päiviä ja hyväntuulisia ihmisiä jossain kaukana täältä, alkoi yhtäkkiä tehdä mieli paeta (taas). Jättää nämä ajottain erittäin tyhjänpäiväisiltä tuntuvat opinnot ja suunnata kavereideni kanssa Costa Ricaan. Olisihan se hienoa, minä ajattelen taas, ja havahdun lopulta siihen, että joku roikkuu taas ihan takapuskurissa kiinni. Nykyisen elämäni huippuhetkiä, tosiaankin.

Pitäisi keskittyä nykyhetkeen, mutta en pysty. Olen aina roikkunut joko menneisyydessä tai odottanut parempaa tulevaa. Olen aina kokenut nykyhetkessä elämisen vaikeaksi, sillä aina sitä vain ajattelee elämän olevan paremmin sitten kun jotain tapahtuu parin kuukauden, viikon tai päivän päästä. Kaikkina niinä odotettuina hetkinä olen kuitenkin saanut vain huomata elämäni valuneen hukkaan, kuten kliseisesti sanotaan.

Päätin pohdintani lentovaihtoehtojen tutkimiseen, tiliotteen katsomatta jättämiseen ja jopa yliopistotarjonnan tutkimiseen. Näistä jälkimmäinen ei ainakaan koskaan tule toteutumaan, sillä olen sellaiseen liian laiska ja pelokas, mutta kuten eräs toinen klisee sanoo, tai pikemminkin laulaa : I would never say never.

Jotenkin tämä Nelly Furtadon kappale vetää aina haikeaksi ja saa muistelemaan asioita, joita eniten haluaisi - mutta joiden toteuttamista pelkää yli kaiken. Miettimään sitä elämää, jonka haluaisi; jossa haluaisi elää. Ei ole toista samanlaista.
No hay igual.

väsymys vs. virikkeet

Tämä viikko meni taas kouluntäytteisissä merkeissä ja nyt viikonloppuna ei yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä. Kaikki ovat kaikonneet, osa kotiseuduilleen, osa muualle, ja kiireisen viikon jälkeen olo on tyhjä ja ontto, ja vähän yksinäinenkin. Tunnen olevani ainoa täällä. Taas kerran. Voin jo kuvitella jokamaanantaiset, mites meni viikonloppu -kyselyt. Sen, miten ne jo tietävät kysymättäkin, että ei mitenkään ihmeellisesti. Eipä mitään ihmeitä ja entäs sulla.

Vielä yli puolen vuoden jälkeenkään en ole tottunut siihen, miten tylsää ja yksinäistä täällä välillä on. Ne kaverini, joihin olen tutustunut opiskelualani kautta, häviävät yleensä viikonlopuiksi sinne, mistä aiemmin tänne muuttivatkin. Ja he kun asuvat tunnin ajomatkan päässä, se on heille ihan ok lähteä takaisin joka viikko. Itse tunnen oloni jälleen jonkinasteiseksi väliinputoajaksi, sillä viikonloppuisin täällä ei ole ketään, mutta omalle kotiseudullenikin on niin pitkä ajomatka, etten ehdi sielläkään parissa päivässä oikein mitään tehdä.

Välillä tuntuu tylsältä miettiä elämääni. Arkipäivät kuluvat aina koulussa, ja käytännössä olen kotona aina vasta kuuden jälkeen illalla. Loppuilta meneekin usein, mitä masentavamman kuuloisesti, kouluhommissa ja seuraavana päivänä rumba on taas sama. Herätys jotain 07-09 väliltä ja koulussa naama norsunvituralla iltakuuteen. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin opiskelun olevan, koska tahti on ollut rankempi ja päivät pidempiä kuin oletin. En ajatellut, että joka ikinen päivä todellakin olisi sen 8-18, koska se alkaa 5 krt viikossa toistettuna ottamaan jo voimille. Meille kyllä hoetaan, että tällaiset päivät valmistavat työelämään, mutta kertaalleen työelämässä olleena ihmettelen jatkuvasti, onko koulun tarkoitus valmistaa meitä totaaliseen burn outiin? Eivät 10-tuntiset päivät ole hyvä lähtökohta pohjata sitä, millaista elämää itselleen on rakentassa. Välillä on pakko levätä, koska muuten ei missään elämässä jaksa. Etenkään töissä.

Niinpä, kun viikonloppu koittaa, mitä mä teen? Kouluhommia? Eh yh äh. Olisi kiva kehitellä joskus jotain muutakin tekemistä, ja mielellään jonkun muun kanssa, mutta kun muut häviävät aina muiden elämiensä perään, niinpä mä koitan kärvistellä läpi taas yhden tylsän ja yksinäisen lauantain ja mtv:n awkward maratonin. Kaupungilla (yksinään) pyöriminen oli ihan jees juttu sen ensimmäisen kuukauden, mutta joka viikoksi sekin alkaa jo maistua puulta.

Niin, ei kaverieni velvollisuus ole toki riutua täällä minua viihdyttämässä, mutta välillä olisi kiva nähdä enemmänkin koulun ulkopuolella. Aina, kun ehdotan sitä, he ovat kuitenkin useimmiten suuntaamassa kotikonnuilleen ja niinpä mä olen jälleen alone, kunnes maanantai koulukiireineen koittaa.

Olen toki itsekin harkinnut suuntaamista Jyväskylään viikonloppuisin, mutten kaikkien 5x8-18 päivien jälkeen en vain jaksa istua autossa ensin muutamaa tuntia, jonka jälkeen olisi myöhäisilta, kun saapuisin perille. Olisin niiden reissujen jälkeen vain entistä väsyneempi, jos en saisi edes levättyä yhtään. Tänne jäämällä saan kyllä levättyä, mutta silloin olen aina tylsistynyt tekemisen puutteesta. Olen toki keksinyt itselleni tekemistä, enkä halua kuulostaa valittajalta, joka ei yritä millään tapaa muuttaa näitä asioita. Olen kyllä yrittänyt kehitellä itselleni jotain, mutta mukavampaa se tietysti olisi muiden kanssa. Muita ei kuitenkaan voi pakottaa jäämään tänne, mutta tällaisina takatalven harmaina päivinä sitä vain ajattelee olevansa niillekin ihmisille ikuinen kakkonen.

Kuvat weheartit.com

Melkein-pikkulauantai, punkkupulloja ja piilotettuja tunteita

Mitä kaikkea se saakaan aikaan, niin mitätön teko, kuin se, että exämies/entinen raxupuppeli tykkää profiilikuvastasi. Jotta saatoimme iloksemme saada tästä hieman (tosielämässä tuo hieman muuttuikin naurettavan paljoksi) vääntöä aikaan illanistujaisissani kaveriporukallamme, kyselin ko. kamuilta, miten minun tähän pitäisi suhtautua. Exähän on nimittäin tykkäillyt viimeaikoina melkein kaikesta julkaisemastani. (Eli tunteita on saletisti ilmoilla, jos naistenlehdiltä/leffoilta/keskivertoa tujumpaa viiniä nauttineilta likoilta kysytään.)
Romantiikkaa ja menneitä tunteita on vähintäänkin ilmassa! jos niiltä likoilta kysytään ja mullahan ei ollut niiden kuvitelmien kanssa mitään tekemistä. Enkä toki myöskään olisi toivonut niiden olevan totta. Edes ihan vähän. Että se raxupuppeli tosiaankin haikalisi minua edes ihan hippushivenen.
Jeah.

Nojoo. Olihan se huvittavaa antaa ylianalysoinnille valta ja kuunnella niitä kätkettyjen tunteiden esiintuloja fb-tykkäysten muodossa. Kaverit, enemmän tai vähemmän punkkua nauttineina, olivat varmoja siitä, että Pete (se magicmikehtävä ex-mies) olisi seuraillut minua jo pidemmän aikaa ja koko ajan salaa tai alitajuntaisesti katunut eroamme. Hohoo.
Vaiko hohhoijaa?

Olisihan se ihan mielenkiintoinen ajatus, mutta en oikeasti usko siihen. Pitäisikö sitten - parin uusimman profiilikuva-liketyksen perusteella? Seuraavan jälkeen hän varmaan jo tunnustaa tunteitaan? Se on kuitenkin hassua, miten helposti me naispuoliset henkilöt lähdemme revittelemään tuollaisten tekojen perusteella revityillä analyyseillä. Mitättömistä pikkuseikoista saadaan aikaan todisteita mitä uskomattomammista ja hulppeimmista rakkaustarinoista ja kätketyistä tunteista. Ja samaan aikaan oikeasti: en ole ollut kyseisen tyypin kanssa liki vuoteen edes missään tekemisissä; ei puhelinsoittoja, kansssakäymisiä tai edes kuulumisten vaihtoa siellä legendaarisessa kassajonossa tai bussipysäkillä.

No mutta, punkkupullon puolivälin jälkeen kaverini eivät enää itsekään ottaneet analyysejä tosissaan. Ne muuttuivat entistä hulluimmiksi ja sekopäisiksi (analyysit, ei ne kaverit, vaikka pullon pohja alkoikin jo lähentyä) ja lopulta joku päätyi jo siihenkin, että minun pitäisi ottaa yhteyttä Peteen kaiken tämän ajan jälkeen, ja kysyä, mitä hän oikein yritti sanoa.
Ai näinkö:

ÖÖöööh moi, tässä on maaren..
Eeee..
*vaivaantunut hiljaisuus, awkward silence ja kymmenen muuta tuskanhikipisaroita aiheuttavaa tekijää*
Sitä mä vaan, että miks sä oot tykänny mun profiilikuvista? Onks sulla edelleen tunteita mua kohtaan?

Joo tota että sillä viissiin saattoi jäädä kyseinen puhelu tekemättä. Olisi ollut melkoinen edustusjärkevyys-pläjäys meikältä, että olisi varmaan Pertsakin järkyttynyt moisesta. Luojan kiitos olimme sen verran selväjärkisiä, että tajusimme jättää itsensä nolaamisen myöhemmäksi.

Niin. Myöhemmäksi. Kaverithan olivat nimittäin varmoja, että se patoutuneiden tunteiden tunnustus jatkuu edelleen.
Sitä odotellessa pitänee postata kuva ko. punkkupullon pohjasta ja tunteiden odottelusta ja toivoa, että se keräisi sen tykkäyksen, jota mitä kreisein suunnitelma vaatisi.
Ja naispuoliset ihmisethän eivät ole yhtään epätoivoisia eksiensä suhteen, nööynöy.

"Nythän on jo pikkulauantai nii anna mennä vaan", Kaisa heittää ja aiheuttaa jo punkkua nauttineissa kamuissa tirsktirsk-reaktioita.
"Nyt on maanantai...." Maria hihittää väliin. "Pikkulauantai on keskiviikko.."
"Nomut eihän Pete sitä tiedä", Kaisa jatkaa ja yrittää tyrkyttää omaa iphone-femmaansa minulle, mutta minä torjun eleen ja väitteet siitä, että Pete kiinnostaa sua kuitenkin.

Se, mikä on mennyttä on mennyttä. Sitä ei muuksi muuta edes se, että eräs naamakirjaan postattu kuvani on kerännyt epäilyttävän kommentin Peteltä - mutta kuinka paljon 'missäs sä oot ollu ;P':sta oikein voi repiä tulkittavaa, olkoonkin niin, että kyseisessä kuvassa en ole niin siveelliset pyhävaatteet päällä.

Vamos a la playa ja tällä hetkellä se on Kaisa, joka lähettää vastakommenttia. Huomisaamuna joko
a) kuolen häpeään ja
b) olen nolannut itseni täysin (miten eroaa a-kohdasta?) ja
c) listin a-kohdan aiheuttaneet henkilöt
d) olen askeleen lähempänä eksääni, mutta toisaalta glrlekgjnhrjhbjwfdfnmsd m äh en mä edes tiedä.

Kuittaan.