pizzan paluu

Hmmm, mä ajattelen ja mietin, että tässäkö sitä ollaan taas. Kahden vuoden ja oikeastaan kolmenkin jälkeen. Vuosien lääkäri- ja lääkerumban, vuosien turhautumisen ja ahdistumisen ja tuskailun ja sen, että peiliin katsoessa melkein vain itkettää. Niiden kymmenien kyllä se siitä -lupausten ja paranemisvinkkien jälkeenkään mikään ei ole lopullista. Mä en jaksa enää. En halua palata siihen ihohelvettiin, jonka takia elämäni alkoi vuosi-pari sitten mennä alamäkeen ihan kertaheitolla.

Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.

Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.

On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.

Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.

Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.