tiistai 31. joulukuuta 2013

not just another year

New Year is comin! I WISH YOU HAPPINESS AND LOVE THIS YEAR ...



Vuoden viimeinen päivä ja pitäisi heitellä falskeja lupauksia ilmaan. Kuten:
vastedes en enää syö suklaata
liikun enemmän
laihdun väh. sen 2 vaatekokoa / 5 kiloa / jnejnejne
sipsilakko
ei enää pitsaa darrapäivinä
vähemmän darrapäiviä
ei enää yksiäkään uusia kenkiä
tai vaatteita
syön terveellisemmin
aloitan d-vitamiinin käytön
teen koulu/työhommat ahkerasti ja tehokkaasti / jne
leikkaan uudenlaisen hiusmallin (ja mietin samalla kuitenkin että never gonna happen..)
en osta vaatteita H&M:ltä (laatu on kuitenkin joka kerta yhtä p.... mutta eihän sitä koskaan usko ennen kuin pesee sen ihkuraksupoksu uutuus-nyhet paidan siinä sallitussa kolmenkympin pesuohjelmassa ja huomaa ko. paitulin sen jälkeen olevan käyttökelvoton rätti as always jnejne.
ja voisi toki yrittää kirjoitella aktiivisemmin
ja rauhoittua
ja lopettaa ihmissuhdeasioissa säätämisen
ja ja yrittää olla hermostumatta ja loukkaantumatta aina kun (eli joka päivä) kun joku vähän nälvii / kettuilee / suoranaisesti vittuilee / muuten vain ärsyttää tai jupisee vituttaen joka asiasta vastaan
mutta ei.
En tollaiseen kuitenkaan pysty. Lupailemaan asioita, joiden toteutuminen jo paperilla kuulostaa mahdottomuudelta.

suklaa
sipsilakko
liikunnallisuuden lisääminen
kuntosalijäsenyys nevööör
kävellen kouluun ja töihin
politiikasta kiinnostuminen
autoton kuukausi
vaatteiden oston vähentäminen
mukavampi muille ja muut mukavampia minua kohtaan jepjep
porkkana päivässä jnejne....

Sen sijaan mä voisin antaa itselleni luvan jatkaa samaan malliin kuin ennen. Luvan siihen, että tammikuun lopulla ei tarvitse / täydy tuntea morkkista, jos (KUN) tehdyt lupaukset ja lätinät eivät olekaan toteutuneet. Luvan olla lätisemättä turhia ja sössöttämästä uusista elämänasenteista, positiivisista ajatusmalleista ja terveemmistä tavoista ja mitä ikinä sitä ihmiset itselleen lupailevatkaan. En lupaa mitään, mutta tiedän, etten tule muuttumaan radikaalisti elämäntavoiltani tai -asenteiltani vuoden 2014:kaan aikana. Olen varmaan vuoden lopussa edelleen se sama heebo, joka ei koskaan tule olemaan tyytyväinen itseensä ja joka tulee aina olemaan edes jollain määrin kujalla tai sekaisin elämäntilanteiden ja ihmissuhteidensa kanssa.
Mikäs sitä loistavaksi ja toimivaksi havaittua toimintamallia muuttamaan..


Joka kerta on yhtä hemaisevan hempseää tajuta miettivänsä, miksi koskaan päättyikään tiettyihin ratkaisuihin ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Pari kuukautta myöhemmin tajuta, kuinka erilailla asiat olisikaan, jos ne jo alunperin olisi kyennyt näkemään kuten myöhemmin.

Samaan aikaan olen kuitenkin jollain tapaa varsin tyytyväinen siihen, että ylipäätään pohdin niitä asioita (ainakin toisinaan) ja yritän hakea niihin jotain muutosta (vaikkakin toisinaan kummemmin onnistumatta), mutta koska uuden vuoden alla on jeesusteltava kornisti, niin lätistäköön tähän loppuun vielä että tärkeintä on aina yrittää. Jos minä jotain tämän vuoden aikana opin muistin uudelleen; ole armollinen itsellesi ja kuuntele itseäsi. Tavoittele niitä asioita, jotka itseä pohjimmiltaan ja aidosti kiinnostavat. Ei niitä asioita, joita muut olettavat, odottavat tai haluavat sinun tekevän.

Jos tämänkin vuoden aikana jotain tajusin niin sen, ettei sillä, mitä muut tekevät, ajattelevat ja lupailevat ole itsesi kannalta mitään väliä. Loppujen lopuksi jokainen kun itse on varsin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, vaikkakin myös muiden läsnäololla ja -olemattomuudella on siihen melkoisen suuri vaikutus.

Tämän vuoden aikana olen kyllä tajunnut muiden ihmisten vaikutuksen ja ympäristön merkityksen. Aina siihen ei voi suoraan vaikuttaa, mutta aina on edes pieni mahdollisuus tehdä jotain. Se voi tarkoittaa maisemanvaihdosta ja radikaalejakin muutoksia, mutta vähitellen olen alkanut uskoa siihen, että jokaisella asialla on tarkoituksensa. Aina tarkoitus ei selviä heti, mutta useimmiten se valkenee ajan mittaan. Jotain piilee aina eräänlaisena opetuksena luettavissa rivien välistä.

Ja kaikista tärkeintä onkin, että kun tämä jotain ei hyvinkään usein kulje ilmiselvässä muodossa ja vastauksena kysymykseen mitä, on silloin itse selvitettävä, mitä se jotain on. Otettava aikaa itselleen, kuunneltava itseään ja mietittävä, mihin suuntaan oman elämänsä haluaa kulkevan; mihin sen itse haluaa johtavan.

Näihin sekaviin mietelmiin haluan vielä toivottaa kaikille parempaa vuotta 2014.
Vuotta, josta jokainen itse ympäristöineen, tekoineen ja yrittämisine tekee sellaisen kuin siitä tulee.
Vaikka kaikki ei aina mene kuten suunniteltu on, on muistettava, että joskus uudet suunnitelmat paljastuvatkin alkuperäisiä paremmiksi.

Prospero año y felicidad!



Please be good.

maanantai 23. joulukuuta 2013

painajainen ennen joulua 23.0

Mulle tulee taas sama olo kuin 5-vuotiaana. Kun huudetaan, ärjytään ja puretaan patoutunutta stressiä ja raivoa. Ihmetellään, miten mä voin olla näin tyhmä. Miksen mä tajunnut teidän ärjynnän lomasta niitä sekavia ohjeita, joita mulle rähistiin.
Laita sitä sinappia tuohon. Ei siihen! Tuohon!! Ei noin vaan näin. Taita enemmän sitä paperia! Toiselta puolelta. Enemmän! Ei siitä! Anna se paperi tänne...


Mulla on ihan samanlainen olo kuin viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten ennen aattoa. Minulle räyhätään joka asiasta ja mä olen se helpoin sylkykuppi. Kun mä en jossain vaiheessa enää jaksa - kuten viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, mua syytellään ja kuulen, kuinka perästä mutistaan ei sulle voi sanoa mitään. Otat joka asiasta aina itseesi.
Mutta kyllä mulle voisi sanoa. Kohteliaasti. Samalla puhetyylillä ja äänenpainolla kuin ne onnelliset perheet jenkkileffoissa toisilleen puhuvat.
Sellainen mä olen minä piipitän säälittävällä, itkuun katkeavalla äänellä, tänäkin vuonna, mietin myöhemmin, ja kuittaan kaiken poistumalla huoneeseeni. Tälläkään kertaa kukaan ei seuraa perässä ja pitäisihän mun nyt jo olla aikuinenkin.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Yksi sellainen on se käyttäytymismalli, joka perheeltä omaksutaan hyvin varhaisessa iässä. Mun tapani suhtautua siihen kaikkeen oli ja on vetäytyä pois siitä. Mä en koskaan ollut riittävän vahva jäämään niihin tilanteisiin, vaatimaan kunnioitusta muilta, ja koska mä en tehnyt sitä jouluna ´97 mä en tee niin edelleenkään. Mä olen edelleen "niin älyttömän herkkä" ja sentimentaalinen ja kaikkien noiden joulujen (ja muidenkin vuodenpäivien) takia varmaan tulen sellaisena aina pysymäänkin. Mä itkin pienenä paljon. Mä olin surullinen ja onneton lapsi. Nyt myöhemmällä iällä joku voisi psykologioida nykyisten käytösmallien pohjautuvan noista ajoista ja niinpä mä en edelleenkään saa sanotuksi mitään, vaan otan kaiken itseeni ja annan muiden perheenjäsenteni päivitellä suhtautumistani heidän käytökseensä.

On totta. että jotkut kestävät sellaista helpommin. Mutta en minä. Sellainen minä olen. Typerän naiivi sentimentaalinen herkkä penska, jolle ei saa ikinä sanoa pahasti. Välillä mä jaksan esittää vahvaa, mutta jotenkin aina kotona käydessäni mä olen edelleen se pikkupenska, joka purskahtaa itkuun, kun joku vähänkin ärähtää. Tämä perhe teki minusta sellaisen.


(13) Tumblr

tiistai 17. joulukuuta 2013

vähän erilainen joulumieli


Olen päättänyt unohtaa kaikki murheet joulun ajaksi. Vaikken enää joulusta itse niin juhlana perustakaan, olen päättänyt lykätä vaikeiden asioiden miettimistä ja päätösten tekemistä joulupyhien jälkeiseen aikaan.

On vaikeaa keskittyä arkeen, kun ajatukset pyörivät jatkuvasti muualla. Olen yrittänyt ostaa lahjoja, vaikka turhaltahan välittämisen osoittaminen materiana nykyään tuntuu, mutta kaupoissa kierrellessäni minulle tulee vain tekopyhä olo. Miksi ostaisin äidilleni Maailman paras äiti/ Världens bästa mamma / the best mama ever -mukin vain koska on joulu? Äitini pitäisi tietää, että arvostan kyllä häntä kaikkina niinä muinakin 364:nä päivänä.

En ole koskaan tykännyt ostaa paniikki- tai pakkolahjoja läheisilleni. Kun minulta kysytään lahjatoiveita, se on joka kerta yhtä ahdistavaa, koska mä en halua tai tarvitse mitään turhaa, mille mulla ei oikeastikaan koskaan ole mitään käyttöä. En tarvitse jälleen yhtä imelää, kornia mukia, vilttiä tai H&M:n alepisteestä kaivettua sitä ainoaa, ok:n näköistä sormusta.

Jotenkin tällaisina hetkinä tulee olo, että mieluummin olisin ilman noita turhia krumeluureja ja krääsäroippeita ja ottaisin vastaan jotain aitoa. En välttämättä materiaa; halauksen tai kauniita sanoja; että sä välität ja arvostat minua.

Niitä asioita, joita on niin kauhean vaikea osoittaa vuoden jokaisena päivänä, mutta joita sitten sinä ainoana päivänä vuodessa yritetään tuoda ilmi miljoonannen mukin, taas yhden torkkupeiton tai halpishelminauhan muodossa - osumatta ihan maaliin.

Vaikka lahjojen antaminen (ja saaminen) saa aikaan tietynlaisen hyvänolontunteen, ainakin mä itse kaipasin myös jotain muuta.
Mä rauhoittuisin mieluummin ihan oikeasti. En häsläisi ympäriinsä paniikkilahjojen perässä viimeisenä markettien aukiolopäivänä. En tekisi lanttulaatikkoa vain siksi, että niin kuuluu tehdä. En panikoisi, kun naapurilla olikin samanlaiset jouluvalot, joiden itse luulin olevan niin uniikit.

Joten tänä jouluna, mieluummin, että saisin 15 merkityksetöntä lahjaa, toivon saavani edes yhden kauniiden sanojen tai kortin saattelemana, josta kävisi ilmi, etten mä ole kellekään yhdentekevä niinä 364:nä muunakaan päivänä. Enkä koskaan.

Kiitos.

Winter ♥

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

another sad sunday

Tämän viikonlopun aikana olen ruvennut miettimään, pitäiskö sittenkin hävitä täältä pääkaupunkiseudulta jonnekin muualle. Sinänsä tykkään kyllä tästä alueesta; Helsinki on kiva ja menevä kaupunki ja totta on, että kaikki keskittyy aina tänne. Samaan aikaan kuitenkin haluan pois näiden ihmisten luota; en kaikkien, mutta se valtaosa, ja etenkin muutama kaksinaamainen monsteri, saa minut miettimään, teinkö sittenkään hyvän ratkaisun vaihtaessani entisen kaupunkini, perheeni ja kaveripiirini tähän, missä nyt olen.

Jyväskylässä minulla oli aina olo, etten kuulunut sinne. Nyt, kun en enää asu siellä, sinne on paljon kivempi palata; käydä visiitillä, ja aina kun palaan niihin maisemiin, ne tuntuvat kuitenkin jotenkin kaihoisilta; elämäni ei ole enää siellä. En osaisi kuvitella enää asuvani siellä - oikeasti eläväni niissä ympyröissä - mutta nyt, puolen vuoden (tai lähes) jälkeen pääkaupunkiseutukaan ei jotenkin tunnu omalta.

Aluksi kaikki oli tietysti uutta ja ihanaa; oli aina jotain uutta koettavaa, nähtävää ja tehtävää. Oli tapahtumia ja häppeningejä jo liiaksi asti, mutta sitten jotain tapahtui. Havahduin vähitellen onnellisuuskuplastani siihen, että kaikki kavereinani pitämäni ryhmäläiseni alkoivat näyttää todellista luonnettaan. Vähitellen huomasin, että ihmiset, joita pidin enemmän tai vähemmän kavereinani, yrittivät vain hyötyä minusta. Huomasin havahtuneeni siihen todellisuuteen, jota nimenomaan olin lähtenyt pakoon.


Joka kerta, kun havahdun tuohon hyväksikäytetyksi tulemisen tunteeseen, se ketuttaa yhtä paljon. Tajuta, että jotkut todellakin kaveerasivat kanssasi vain matikan vastausten, venäjän esseiden tai laskentaopin koekirjojen saannin takia. Ne ihmiset, joille avauduit henkilökohtaisemmista asioista, kertoivat niitä vain suruttomasti eteenpäin. Luottamuksen ja uskon menettäminen.
He, joita minä autoin, eivät koskaan halunneet auttaa minua. .En halunnut viettää aikaani enää sellaisten itsekkäiden henkilöiden seurassa.


Nyt olen miettinyt, hakisinko siirtoa muualle, mutta toisaalta en haluaisi jättää tätä aluetta. Tykkään asua täällä, pidän siitä, että kaikki palvelut ja tapahtumat ovat lähellä. Jääkin mietittäväksi, ovatko nämä ihmiset vielä parin vuoden ajan kaiken sen ja jaksamisen arvoisia.


:3 | via Tumblr

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

miksi aina minä

Hirveä päivä, ihan kauhean hirveä päivä. Aamusta lähtien tämä oli vain niitä päiviä, joiden tietää menevän perseelleen vaikkei mitään ollut vielä edes tapahtunut. Painotus sillä kuuluisalla vielä:llä.


Kello kasikaksyt meikälikka huomaa heränneensä vähän liian myöhään, vaikka no, niin kuin tässä olisi koulusta stressattu moneen viikkoon, vuoteen - ja jo se myöhään herääminen lienee ollut merkki siitä, ettei se vain ole minun päiväni tänään, nounöy.

No, myöhemminhän sitä sitten vasta alkaakin tapahtua. Meitsillä hajoaa auto. Mun rakas kultamussukkani, oma kullannuppuspuppuseni, kaikkien näiden (viiden?) yhteisen vuoden jälkeen se päättää ottaa aikalisän eikä käynnisty. Hetken aikaa kirottuani ja sitä pihasta kammettuani mä saan sen viimein lämpenemään ja oikuttelun jälkeen palaamaan normaaliin kesyhköön hyrinään, joten lieneekö sekin sitten vain kiukutellut poissaoloani, mutta huoltoon se oli vietävä, koska mistään perus kahdenasteenpakkasesta tuo beibe ei ennen ole murahdellut, vaan jotain muuta siinä nyt oli takana.

Ja muutenkin. Koko päivä oli ihan fiasko, kaikki mahdolliset henkilöt vain raivosivat ja räyhäsivät joka mahdollisesta asiasta yllätysyllätys vaihteeksi minulle (no mahtaa heitä olla harmittanut viimeisen kuukauden, kun raivoamisen kohde ei ole ollut maisemissa, sitä jäkäjäkä valivalia tuli kyllä sitten senkin edestä.)

Tuntuu, että olisin vain säästänyt enemmän hermoja, rahaa, omaisuuttani ja aikaa, jos olisin vain jäänyt nukkumaan aamulla (kun mielikin niin kauheasti olisi tehnyt).
Joten mitä tästä opimme; noudata mielihalujasi.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että all good things come to an end.

Why always me?

Die, bitch. | via Facebook

maanantai 9. joulukuuta 2013

tulkoon joulu ja loppukoon koulu

Niin tyhjä olo.

Ensimmäinen päivä opiskellen sitten marraskuun alun. Kauhea hälinä. Valtava tekopyhyyden tulvahdus.
Missä sä oikein olit? Olitsä jonkun miehen kaa? Näin facebookista et sut oli merkitty johonki kuvaan ja.. Siis mä oon nii kateelline, mäki haluisin ulkomaille. Siis miten se saatoit vaan hävitä sillee?? Siis jouduiksä tekee matikan kokeen ennen ku sä lähdit vai miten?

Siis viimeinen asia, mistä mä heidän kanssaan halusin jauhaa oli koulu. He muutenkin olivat viimeiset ihmiset, joiden kanssaan ylipäätään olisi huvittanut puhua.
Sama jatkui koko päivän. Aina uusi kasvo, mutta samat kysymykset.
Oliks kivaa? Mitä sä teit? Oliks kauheeta tulla Suomeen? Onks sul paljon hommii rästissä? Oliks hyvännäkösiä miehiä??

Ja aina niiden samat ilmeet; odotus, uteliaisuus, suunnaton halu kuulla ja päästä mässäilemään sillä mitä olivat juuri kuulleet.

Jotenkin nyt, muutaman, parin päivän jälkeen tuntuu, etten koskaan olisikaan ollut poissa. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko ajan; mikään ei ole muuttunut, ihmiset eivät ole muuttuneet, kaikki ovat yhtä feikkiä ja tekopyhää selkäänpuukottajasakkia kuin aiemminkin.

Ja kun se selkä kääntyy, mä kuulen niiden supattelun.
Siis tajusittekste nyt et oliks sil joku mies? Ku mä en oikein ymmärtäny ku en kuullu ihan alkua ku tulin just syömästä.

Ja se oli vasta alkua.
Mutta jotenkin. Enää mä en jaksa välittää.
Ei kiinnosta.
Tulkoon joulu ja lahnaklubille valkoinen maa.
Oli ihana ajaa kotiin jouluvalojen saattelemana.
Pitää jaksaa tätä vielä pari vuotta. Sitten pääsen pois täältä ja se jääköön nähtäväksi, minne.


Santa clause is coming to town
weheartit.com

tiistai 3. joulukuuta 2013

clouds are rolling in

Yäk mikä jetlag.
Yäk mikä keli.
Yäk mikä ärsyttävä tapa ihmisillä rynniä ensimmäisinä ulos koneesta niin mukakiireisinä.
Hmmh miten ärsyttäviä tapoja sitä olikaan. Niinpä mä olen viimeinen 15B:ssä istuen paikallani, kun muilla on taas niin hirvittävä kiire. Niin, mä mietin. Kiire mihin? Kiirehtimään bussiin ja autolle ja olemaan se ensimmäinen, joka pääsee liukuportaisiin, voi hyvänen aika.

Outoa on istua linja-autossa.
Outoa nostaa rahaa automaatista, euroja.
Outoa nähdä kotitalon seinä. Vielä oudompaa mennä sen sisälle. Talon. Ei seinän. Muistaa, miten typeriä juttuja suomen kielessä onkaan että heh heh.

Istua pöydän ääressä. Ääreen?
Tee, joka ei maistu miltään.
Jyystän aikani kuluksi kuivia keksejä kun en muuhunkaan kykene.

Musta ei tunnu miltään. Mä vain olen - ajattelematta mitään, pystymättä mihinkään.
Ehkä mä sitten vain menen nukkumaan.
Miettien ettei tämä ollut sitä, mitä minä elämältä halusin.

stay strong | via Tumblr

maanantai 2. joulukuuta 2013

never say never..

Matkalla takaisin.

Lentokentällä. Heitin juuri hyvästit, jotka olivat paljon vaikeammat kuin olisin koskaan kuvitellut - edelliselläkään kerralla.
Istun yksin muiden ihmisten seassa erottuen heistä. Jotkut silmäilevät minua pitkään, ihmetellen mitä kaltaiseni gringo tai una mujer muy rubia tekee heidän joukossaan. Tai sitten he vain ihmettelevät turvonneita ja punertavia silmiäni kuten minä itsekin. Säälien ja ihmetellen kohtaloani.
Kohtaloa.
Jota ja jonka suuntaa en edes itsekään tiedä.

Katsoessani peiliin minua alkaa vain itkettää enemmän. Tunnen oloni äärettömän tyhmäksi tälläkin hetkellä ja oloni on epätodellinen.
Menikö tämä aika todellakin näin nopeasti. Onko minun pakko palata. Entä jos minä en vain halua palata ja tiedän ettei minun haluta lähtevän.

Mietin hyvästejä ja puren huultani. Se oli niin vaikeaa. Tämä on niin vaikeaa. En minä vain voi muuttaa tänne pysyvästi. Se olisi liian vaikeaa.
Tai sitten minä olen vain liian heikko. Tyhmä. Pelkuri, joka ei edes halunnut miettiä, voisiko sen sittenkin todella toteuttaa.
Helppoahan se ei olisi.

Ja nyt, minä tiedän, että myöhemmin minua kaduttaa. Myöhemmin minä harmittelen taas, miten asiat menivät. Myöhemmin minä taas mietin, teinkö oikeat ratkaisut ja myöhemmin päädyn siihen tulokseen etten.

Tätä kaikkea katsoessani minä mietin, että tämä voisi olla minun elämäni. Minä voisin asua täällä. Elää täällä. Jos ei olisi virallisia sivutekijöitä kuten viisumeja ja oleskelulupia ja kansalaisuuksia, ehkä tämä voisi olla minunkin elämäni.

On outoa, että samaan aikaan haluan jäädä yli kaiken, mutta järkevä minäni yrittää vakuutella, että Suomeen paluu on se paras ratkaisu.
Aina aiemmin olen uskonut järkevää minääni. Olen vakuuttanut itseni uskomaan sitä ja tekemieni päätösten kattamaa ketjua.
Ja mahdollisesti katunut sitä myöhemmin.

Jos tämä olisi elokuva, hän soittaisi minulle viimeisen kerran ja saisi minut jäämään. Hän kertoisi tunteensa, tai no, minä huokaisen, sen hän on kylläkin jo tehnyt, ja sen jälkeen minä tunnustaisin omani ja jäisin tänne ikuisiksi ajoiksi. Me eläisimme onnellisina ja olisin hyvin tyytyväinen tekemääni päätökseen.
Hän ottaisi minut kiinni viimeistään portilla ja pyytäisi jäämään. Oikein kornissa elokuvassa minä ehtisin koneeseen asti, kunnes viimein hän kuitenkin löytäisi minut käsiinsä.

Mutta tv-kameroita ei näy. Ei kuvaaja-assistentteja tai kameramiehiä.
Kyllähän minun pitäisi tietää, ettei mikään, erityisestikään minun elämäni, koskaan mene niin kuin elokuvissa.

Kukaan ei juokse perääni. Ei sanota niitä kolmea (tai täällä kahta) sanaa kuten elokuvissa ja mitään yltiömäisen onnellista ja lopputekstejä helisyttävää happy endingiä ei koskaan tule.
Olisiko pitänyt.


True

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Rest in peace, Paul

On ehkä järkyttävin aamu ikinä. Eilisilta oli kamala. Huomisiltana pitäisi palata Suomeen.
Eilen kävin läpi kauheimman keskustelun vähään aikaan.

Hän: Mutta eihän sun tarvitsisi lähteä.
Minä: En minä voi jäädä tänne ja sinä tiedät sen.
Hän: Voisithan. Sä voisit olla täällä ihan hyvin, jää ainakin talveksi.
Minä: Mmm.. en mä voi. Mä en vain pysty.
Hän: Hmm mm.. käytännön asioita vai?
Minä: Niin.. mun elämä on siellä.
Hän: Niin ja nyt sä häviät ihan niin kuin viimeksi. Oletko sä ikinä huomannut, että sä lupailet mulle aina asioita joita et koskaan tarkoita?

Seuraavana, tänä aamuna päähäni koskee ja välttelen katsomasta peiliin. Oloni on kauhea, tiedän tuottaneeni hänelle pettymyksen, taas, aivan kuten viimeksikin, monta vuotta sitten. Tunnen oloni ja itseni idiootiksi. Väsyneeksi idiootiksi, joka on taas ihan sekaisin elämänsä kanssa.

Tänään piti olla viimeinen, paras ilta. Tänään hän ei kuitenkaan enää hymyillyt minulle kuten ennen. Tänään hän oli taas pettynyt minuun, sillä olin tehnyt sen taas; vetänyt maton hänen jalkojensa alta lupailemalla tyhjiä kuten aina.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän istui ulkona, kun heräsin ja joi kahviaan. Hän ei luonut silmällistäkään minuun. Minä otin koneeni ja istuuduin hänen seuraansa varsin tietoisena siitä, ettei seuraani juurikaan kaivattu. Kirjauduin koneelle, selasin aikani kuluksi uutissivustoja ja sitten iski toinen järkyttävä yllätys. Paul Walker oli kuollut. Yksi lempinäyttelijöistäni, ihana, karismaattinen Walker oli kuollut kolarissa. Ei.
Hän katsahti minuun huomattuaan shokkini.
Que pasa, ja hetken me olimme taas niin kuin ennen.

Hetken ajan ajattelin, että ehkä voisin sittenkin jäädä tänne pysyvästi. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja kuiskasi korvaani, ettei oikeasti ollut minulle vihainen. Hän sanoi, ettei oikeasti voisi olla minulle vihainen. Koskaan.
Minä katsoin kuvia onnettomuuspaikalta enkä tiennyt mitä tehdä.

Tällä hetkellä minulla on järkyttävä olo. Minun pitäisi istua koneessa 24 tunnin päästä ja kaikki elämäni osa-alueet tuntuvat olevan taas ihan perseellään. Olen suututtanut minulle tärkeän ihmisen, vaikka hän väittääkin olevansa ok, mutta minä näen, ettei hän ole. Kaiken jälkeen minun pitäisi hylätä hänet 24 tunnin sisällä ja palata takaisin ympyörihin, joihin palaaminen ei houkuta hetkeäkään.

Tästä tulee elämäni vaikein päivä.
Kamalimmalla tavalla se on jo alkanut.