painajainen ennen joulua 23.0

Mulle tulee taas sama olo kuin 5-vuotiaana. Kun huudetaan, ärjytään ja puretaan patoutunutta stressiä ja raivoa. Ihmetellään, miten mä voin olla näin tyhmä. Miksen mä tajunnut teidän ärjynnän lomasta niitä sekavia ohjeita, joita mulle rähistiin.
Laita sitä sinappia tuohon. Ei siihen! Tuohon!! Ei noin vaan näin. Taita enemmän sitä paperia! Toiselta puolelta. Enemmän! Ei siitä! Anna se paperi tänne...


Mulla on ihan samanlainen olo kuin viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten ennen aattoa. Minulle räyhätään joka asiasta ja mä olen se helpoin sylkykuppi. Kun mä en jossain vaiheessa enää jaksa - kuten viisi, kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, mua syytellään ja kuulen, kuinka perästä mutistaan ei sulle voi sanoa mitään. Otat joka asiasta aina itseesi.
Mutta kyllä mulle voisi sanoa. Kohteliaasti. Samalla puhetyylillä ja äänenpainolla kuin ne onnelliset perheet jenkkileffoissa toisilleen puhuvat.
Sellainen mä olen minä piipitän säälittävällä, itkuun katkeavalla äänellä, tänäkin vuonna, mietin myöhemmin, ja kuittaan kaiken poistumalla huoneeseeni. Tälläkään kertaa kukaan ei seuraa perässä ja pitäisihän mun nyt jo olla aikuinenkin.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Yksi sellainen on se käyttäytymismalli, joka perheeltä omaksutaan hyvin varhaisessa iässä. Mun tapani suhtautua siihen kaikkeen oli ja on vetäytyä pois siitä. Mä en koskaan ollut riittävän vahva jäämään niihin tilanteisiin, vaatimaan kunnioitusta muilta, ja koska mä en tehnyt sitä jouluna ´97 mä en tee niin edelleenkään. Mä olen edelleen "niin älyttömän herkkä" ja sentimentaalinen ja kaikkien noiden joulujen (ja muidenkin vuodenpäivien) takia varmaan tulen sellaisena aina pysymäänkin. Mä itkin pienenä paljon. Mä olin surullinen ja onneton lapsi. Nyt myöhemmällä iällä joku voisi psykologioida nykyisten käytösmallien pohjautuvan noista ajoista ja niinpä mä en edelleenkään saa sanotuksi mitään, vaan otan kaiken itseeni ja annan muiden perheenjäsenteni päivitellä suhtautumistani heidän käytökseensä.

On totta. että jotkut kestävät sellaista helpommin. Mutta en minä. Sellainen minä olen. Typerän naiivi sentimentaalinen herkkä penska, jolle ei saa ikinä sanoa pahasti. Välillä mä jaksan esittää vahvaa, mutta jotenkin aina kotona käydessäni mä olen edelleen se pikkupenska, joka purskahtaa itkuun, kun joku vähänkin ärähtää. Tämä perhe teki minusta sellaisen.