all good things come to an end

Niinhän sitä sanotaan, että kaikki hyvät asiat loppuvat ja päättyvät aikanaan. Monen viestin mittaisen väännön jälkeen sitten itsekin päädyimme siihen, että ehkä on tässä tilanteessa helpompi ottaa hieman etäisyyttä kuin sitoutua johonkin, mikä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

Päätös ei toki ollut helppo, eikä rehellisesti sanottuna kovin mieleinen. Mies oli kuitenkin se osapuoli, joka mielestään jarrutti minun elämääni, piti minua "sidottuna" tilanteeseemme, joka ei välttämättä lopulta edes johtaisi mihinkään. Totta olikin, minä ajattelin, ettei vielä voi tietää, mitä vuoden tai kahden päästä tapahtuu. Mutta että nyt, kaiken tämän ajan jälkeen, sitten päättäisimmekin jättää tämän kuvion hetkeksi, tai hänen sanojensa mukaan, jättää asiat tapahtumaan omalla painollaan. Hän ei halunnut, että sulkisin pois mahdollisuuksia, uusia asioita tai ihmisiä, vain hänen takiaan.

Mutta entä jos?
Entä jos tämä olisikin ollut se asia? Se asia, mitä elämältäni eniten haluan. Se, mitä kohti itse haluaisin elämäni johdattaa ja sen vievän. Entä jos tämä olisikin niin kornilta kuin se kuulostaakin, kohtaloni, se juttu minua varten?
Mutta ei. Jos hän ei halua ottaa sitä vastuuta, että sitoutuisin häneen pysyvästi, niin mitä minulle sitten jää vaihtoehdoiksi? En voi pakottaa häntä mukaan, vaikka tiedänkin, että hän välittää minusta edelleen aivan kuin ennen. Tiedän itsekin, ettei ole järkevää sitoutua tähän nyt, juuri tässä elämänvaiheessa jossa kaikki mahdollisuudet ja kokemukset olisi käytävä läpi, mutta ei. En pääse yli siitä, etteikö tässä nyt viimein olisi voinut olla sitä jotain. Sitä jotain pysyvää, sitä, mihin pohjata ja ohjata omat valinnat ja elämä.

Nähtäväksi tietenkin jää, mihin asiat suuntautuvat. Olen kuitenkin jo aiemmin, kuukausia ennen tätä, viimeinkin tajunnut, että siellä minun elämäni on. Tietysti olen ilmaissut asiasta hänellekin, mutta koska siihen olisi vielä niin pitkä aika opintojeni kanssa, hän ei halua, että tekisin niin isoja päätöksiä ja muutoksia vain hänen takiaan. Viimeiset vuodet ja kuukaudet minulla on ollut aikaa pohtia, mitä elämältäni haluan ja viimein olen alkanut uskoa, että elämäni voisi olla jossain muualla, siellä, mihin tunnen paloa ja halua lähteä. Siellä, missä joskus tunsin olevani kotonani ja niin kamalalta kuin kuulostaakin, enää minulla ei ole montaakaan pitelevää tekijää täällä. Miksen siis lähtisi? Suurin pidättelijä on kuitenkin kesken olevat opinnot, mutta niiden jälkeen, kenties jo vuoden päästä, pääsisin pois.

Hän oli sitä mieltä, että elämäni olisi helpompaa ilman häntä. En saisi tehdä päätöksiä vain ollakseni lähempänä häntä. Täytyykö elämän kuitenkaa aina olla niin helppoa? Onko se ylipäätään sitä oikeaa, kunnollista elämää, jos aina vain tekee päätökset perustuen siihen, että selviäisi mahdollisimman helpolla. Joskus täytyy uskaltaa ottaa riski, vaikka se kirpaisisikin ja vaatisi isoja muutoksia. Se kuitenkin voi olla sen arvoista, ja todennäköisesti onkin, jos vaan uskaltaa viedä asian loppuun asti, kunnolla.

Kun mies laittaa viestiä

Tunsin olevani kuin pikkutyttö, kuin teini, joka hihittelee hilpeästi itsekseen viestitellessään ihastuksensa kanssa. Oli kuin olisin tehnyt paluun niihin vuosiin, kun niitä viestejä ihastuksen kanssa vaihdeltiin, no ei nyt ihan nokian 3310:eillä, mutta ei nyt vielä älypuhelimillakaan.

Siis se tunne, minkä joku niin perus mitä kuuluu, mitä teet voi saada aikaan. Se, miten hyppelehdit ympäri kämppää (tai jos sattui asumaan vielä vanhemmillaan, niin rutistamaan peittoa ja pakahtumaan innosta, ilta/yötekstailu oli aina mun suosikki.) Se, miten odottaa innoissaan vastausta ja malttamattomana ei voi käydä edes nukkumaan, saati vessassa tai hakemassa ruokaa alakerrasta ettei se uusin viesti, tai 3310:n tapaan jäätävä tärinä, trrrrrrr trrrrrrrrrrrrrrrrrr trr mene ohi vahingossakaan.

Mutta niin, tarkoitukseni ei ollut muistella niitä teinivuosien ihastuksia ja ensimmäisen puhelimeni "äänetön"-toimintoa, eli jos se kapula sattui lojumaan pöydän kulmalla, se todellakin piti pahempaa ääntä kuin herätyskello. :-D Se toki loi tähän omanlaistaan jännitystä, koska olihan se nyt jännää tekstailla yömyöhään (eli meidän porukoiden vuorokausirytmillä jo siinä 22 aikaan) ja yrittää pitää salassa. Puhumattakaan siitä jyskeestä ja jytinästä, mikä niistä ekoista puhelimista lähti, kun näppäimistöä hakkasi innoissaan ihan intopiukeana, jotta saisi uuden viestin mahdollisimman nopeasti kirjoitettua.

Nyt tunnen kuin tehneeni paluun noihin aikoihin ja kaikki tämä vain yhden, modernisti, facebook-viestin kautta. Luulin jo, ettei häntä enää kiinnosta, mutta sitten se ihan perus mitä teet sieltä pomppasi näytölle, modernisti heleähköllä plim äänellä höystettynä, ja katsoin että jaa, kukahan se siellä laittelee viestiä. Mutta voi jösses sitä riemua nähtyäni kuka sen oli laittanut.

Mitään ihmeellistähän ei edes ole tuon viestin jälkeen edes tapahtunut. Vastasin että eipähän meikä tässä mitään kummempia hommaile ja siitä se parin sanan juu en määkää -viestittely sitten jatkui. Mitään hulppeita rakkaudentunnustuksia ei toistaiseksi ole tullut, mutta niitä kohtihan sitä keskustelua viritellään.. Ja itseni tuntien ne myös kaivetaan esiin ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen pitää vain hioa oikea taktiikka niiden esiintuomiselle.

Ehkä suurin syy, miksi tästä innostuu aina niin paljon on se, että tietää toisen ajatelleen sinua. Tietää, että olit hänen ajatuksissaan, ainakin hetken, ja että hän käytti aikaansa myös siihen, että laittoi viestiä. Se luo aina uskoa, uskoa siihen, että ehkä se toinenkin voisi olla kiinnostunut. Ja pakkohan sen on, minä ajattelen. Ei se muuten olisi laittanut. Viestiä laitetaan, kun ollaan kiinnostuneita, siitä se merkki on? Eikö.

No, niin tai näin, se toivon tunne on ihana ja joka kerta yhtä huumaava. Seuraavana yönä mä en ainakaan saa nukuttua, koska kuvittelen mielessäni kaikkea mahdollista ja toki näpyttelen sitä, nykyisemmin iphone femmaani jakaakseni kukkivaa iloani, kunnes mies jossain vaiheessa simahtaa (ja mä tietenkin ihmettelen sitten seuraavat 3h, miksei se enää vastaa, kunnes itselleni käy sama homma eli väsymys vie lopulta voiton.)

Okei, ennen kuin menee liian syvälliseksi, aika mennä nukkumaan. (Tekstaillen tai nykyaikaisesti whatsappaillen toki..)

Luottamusongelmat suhteessa

Hetken aikaa viime yönä luulin jo, että se kaikki oli ohi. Olin nukkunut koko yön huonosti ja suhteellisen sekavana heräsin jotain päälle yhdeltä yöllä. Kirjauduin facebookiin, odottaen häneen vastanneen minulle, ja kaksi viestiähän siellä oli. Avasin viestiketjun, hieman pahaenteisin odotuksin, sillä liian helpolla se asia ei voisi tietenkään hoitua.

Es solo que no se que pensar de nosotros.

Koska espanjasta on nykyisemmin melkein, sattuneista syistä, tullut toinen äidinkieleni käännettäköön tuo viesti vielä englannin kautta suomeksi: it's just that..i don't know what to think about us. Olen aina ollut todella huono suomentamaan mitään espanjasta suomeksi. Mielestäni kaikki asiat kuulostavat yleensä melkoisen tökeröiltä suoraan käännettynä, enkä yleensä itse kummemmin ajattelekaan niiden suomenkielisiä vastineita. Suomeksi tuo olisi kuitenkin jotakuinkin en vain tiedä mitä ajatella meistä:n kaltainen lause.

No, eihän se niin tökeröä ollutkaan, mutta olisittepa olleet aivoissani silloin, kun käytiin vielä hempeitä ja rakkaudentunnustuksellisia keskusteluja kyseisen henkilön kautta. Joskus ihan nauratti ajatella, miltä jotkut sanat tai ilmaukset kuulostaisivat, jos ne sanottaisiin suomeksi. Suomen kieleen kun sellainen yltiömäinen imelyys, elämäni valo, rakas kullannuppuni, pikku rakkaani, enkelini, taivaani yms. kun eivät oikein sovi. Tai no, ainakaan toistaiseksi en ole tavannut miestä, jonka suusta tuollaisia sanoja voisi suoltaa ihan päivänvalossa ja täysin pokkana.

Mutta jotta ei hukuttaisi ihan ohi aiheen, palataan vielä hetkeksi itse asiaan. (Eikä sillä, että minulla olisi mitään omaa äidinkieltäni vastaan, ei toki, mutta toisinaan olen miettinyt, että englanniksi tai espanjaksi jotkin asiat eivät vain kuulosta aivan yhtä korneilta.)

No, innostukseni näistä kielistä jälkimmäiseen lähti tietysti alunperinkin erään, tämän kyseisen, kaksilahkeisen innoittamana. Toisinaan olen hänelle hyvin kiitollinen jo siitä, että näin pitkän ajan jälkeen kielitaitoni on parantunut niin huimasti. Ei kuitenkaan sillä, ettäkö osaisin keskustella politiikasta, ympäristöstä tai taloudesta, eeehei, sen sijaan handlaan melkoisen hyvin kyllä haukkumasanat (hupsis), ulkonäkökehut ja arkipäiväiset jorinat. Ja toki ne kuuluisat lemmenluritukset, joista tuli joristua jo parin palstatilan verran.

Niitä kai sitä elämässä enemmän tarvitseekin, riippuen toki siitä, mihin suuntaan elämänsä haluaa menevän. Lienee melkoisen ilmeistä, ettei omani suunta ole koskaan ollut kovin ekonomi-suotuisa, joten tässä sitä ollaan, liemessä latinoiden kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja suomen kielen retoriikkaa. Jep, taitaa olla allekirjoittaneella nuppi vähän vinksvonks.

No mutta, tehdään vielä paluu ensimmäiseen palstaan (vai miksikä niitä suomeksi nyt sanotaankaan; ensimmäinen kappale kirjoituksesta?) Kaikki alkoi taas eräästä täysin turhasta riidasta, jonka taisin, taas, saada itse aikaan. Hän luonnollisesti suutahti, minkä seurauksena kävimme taas sitä iänikuista vääntöä aiheesta rakastatko sä mua vai olenko mä sulle vain yksi muiden joukossa. (Ja tämäkin näin suomeksi kuulostaa melkoisen hömelöltä.)
Sekin on aina ollut melkoisen selvää, että mulla on ollut ongelmia luottaa muihin. Siihen on oikeutetut syynsäkin, mutta toisinaan juuri tällaisissa tilanteissa mitään tappeluita ei koskaan olisi edes tullut, jos tuota ongelmaa ei olisi. En tiedä, mistä johtuen, mutta alitajuntaisesti epäilen aina alussa varsinkin, että ollaanko kanssani tosissaan. Niin monet kerrat kun olen saanut nokilleni, ja yhtä monesti tullut petetyksi (ja tällä tarkoitan siis selän takana vehtailua, pienempää ja suurempaa kusetusta ja valehtelua mitä entisten miesteni kanssa on joka suhteessa tullut vastaan.) Hänen on toki vaikeampi ymmärtää, mitä olen käynyt läpi, mutta kaikkien niiden kusetusten jälkeen jälkihän siitä on jäänyt. Kaiken jälkeen on toisinaan hyvin vaikea luottaa niihin te quiero:hin ja rakkaaksi kutsumisiin, kun aina aiemminkin niitä on hoeskeltu, mutta sitten jälkikäteen on kuitenkin aina käynyt ilmi ihan toisenlainen totuus; että niitä rakkaita ja rakastettuja onkin ollut hieman enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää.

Olen kuitenkin pyrkinyt yrittämään luottaa häneen, sillä mitään aihetta epäluottamukseen ei ole. Vanha epäusko ja pelko kuitenkin kytee alitajunnassa edelleen aiempien suhteiden jäljiltä, eikä se hälvene ihan heti. Kun lisätään päälle tuhansien kilometrien välimatka ja hänen työnsä ammatissa, jossa kymmenet naiset lähestyvät häntä päivittäin, vanha minäni puskee helposti esiin. Haluaisin päästä eroon siitä minästäni, mutta toisinaan se on niin vaikeaa. Muiden on helppo sanoa, että anna vain olla, mutta itseltä se ei käy niin yksinkertaisesti. Joka kerta se on ollut yhtä musertavaa tulla huijatuksi sen ihmisen toimesta, johon on luottanut. Saada tietää totuus.

Mikään suhde ei tietenkään voi rakentua epäluottamuksen pohjalle. Haluan uskoa häntä, haluan uskoa hänen sanoihinsa ja ennen kaikkea meihin. Silti, something holds me back, jokin pidättelee minua, ja tiedän, että voisin päästää irti kunnolla kunhan olisimme pysyvästi yhdessä; samassa maassa ja oikeasti suhteessa. Sitä ennen haastavin osuus on selvitä sinne asti.

todo lo que me dijiste

I can't crack. Silmien räpyttelyä, katse kattoon ja hetken syvä, ahdistunut huokaus. Tunnen oloni kuin Kosto-sarjan Emily Thorneksi, jonka pitkän ja huolellisen suunnittelun jälkeen kaikki suunnitelmat romahtavat. Sitten mietin, olenko todellakin niin snobi, että ajattelen jo englanniksi.
Dios mio.

Ja sitten taas. Pään nojaaminen seinään, katse kattoon, uusi huokaisu, ehkä jo hieman vähemmän ahdistuneesti ja mietintä, kuuleeko koko naapurusto kun mun pää hakkaa seinään niin hitokseen tätä nykyä.

Katson vain niitä kuvia ajalta, jolloin kaikki oli hyvin. Hetken kuluttua yritän ajatella, että kaikki on edelleen hyvin, mutta no, ahdistus ei ainakaan auta eikä lievene. Päässäni pyörii yhtenään pelkkä sekamelska; viikon kauppalista, pari vaihdettua keskustelua, muutamia typeriä sanoja, ja kaikki tämä kolmella eri kielellä. Joskus keskellä yötä herään siihen, että päässäni pyörii vain liikaa kaikkea, kello 02:39, ruhtinaallisten kolmen tunnin yöunien jälkeen mä mietin pero miks did i say eso?

Aamulla onkin jo mahdollista kääntää ajatukset ylipäätään samalle kielelle, ja totta puhuekseni en itsekään oikein ota tolkkua öisestä minästäni, jonka päässä pyörii ties mitä harhoja yöaikaan. (Esim. joskus penskana menin yöllä vessaan ja olin ihan varma, että näin siskoni istumassa pyykkikoneen päällä. Siinä sitä sitten meikä, 6v, mietti että häh, ja sitten hetken kuluttua puski toki mieleen, että hei, eihän mulla edes ole siskoa, mutta velipojan lenkkarithan ne siinä koneen päällä oli. Velipoika lienee nukkunut tyytyväisesti omassa huoneessa eikä suinkaan siinä pesukoneen päällä vaikka kuumehouruissa hetken muuta luulinkin.) Ja tämä tarina tekee varmaan yhtä paljon järkeä kuin mikään mikä päässäni tälläkään hetkellä liikkuu.

 

Walk away 2.0

Hmmm.

Kun palaan tänne liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen, ei ole oikeita sanoja kuvaamaan sitä, mitä olen nämä viikot puuhaillut. Toukokuun tuskailin kouluhommien, kokeiden ja tenttien sekä samaan aikaan jo alkaneiden töiden rytmittämisessä. Käytännössä ne kaksi vikaa viikkoa olin siis aina 07-19 joko koulussa tai töissä, joten ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin mitä todellinen kiire oli. Kun vihdoin pääsin kotiin illalla, en jaksanut enää tehdä mitään, halusin vain nukkumaan ja lepäämään. Puhumattakaan seuraavan päivän tenttiin lukemisesta, mutta se nyt jäikin usein hieman toisarvoiseksi.

Ja niin, koulu sinällään ei koskaan ole ollut suurin murheenkryynini, kuten ei nytkään. Sen sijaan kyse on ollut lähinnä siitä ikuisuustapauksesta, miehistä. Tällä kertaa vääntöä ja vikinää aiheutti eräs tapaus, joka on jo vuosikausia ollut minulle hyvin tärkeä, joskus rakaskin, mutta jota ja tätä kuviota olosuhteista (eri maa, eri elämäntilanteet ja mitä näitä nyt on) johtuen en ole koskaan uskaltanut saattaa loppuun. Kun sitten tilaisuuden ja sopivien olosuhteiden myötä palasimme asiaan, ei se paluu niin helposti käynytkään.

Nykyään se on lähinnä vääntämistä koko ajan. Osittain se on toki oma syyni, mutta hänelläkin on osuutensa asiaan. Halusin tietää, mikä juttumme oli. Hän sanoi aina toista, mutta sanat olivat ristiriidassa tekoihin. Hän vakuutti välittävänsä, mutta silti se tapa, miten hän joskus kohteli minua, sai miettimään, oliko näin.

Kaikkien näiden vuosien ja niiden välissä tapahtuneiden asioiden, miesten ja suhteiden, jälkeen haluan tuntea olevani arvostettu ja tärkeä miehelleni. En halua tulla kohdelluksi enää samoin kuin joissain aiemmissa suhteissani. Olen viimein oppinut niistä ja osaan vaatia parempaa kohtelua. Olen nähnyt ne suhteet, joissa eletään vain ulkonäön ja vetovoiman välityksellä, mutta eivät ne pidemmän päälle toimineet. En enää halua olla just a pretty face, tai mikään muukaan vetoavuutta aiheuttava elin tai ruumiinosa, ja hän toki suuttui kun rohkenin edes sanoa niin. Olihan se melkein epäsuora viittaus, että olisin hänellekin sellainen. Kaiken jälkeen en enää tiennyt totuutta itsekään.

Olen juuri viime aikoina pohtinut, että ehkä olen todellakin muuttunut, mitä tulee ihmissuhteisiin. Monet ystäväni ovat edelleen sitä mieltä, että se jumalainen ulkonäkö on tärkein, mutta nykyään olen vahvemmin sitä mieltä, ettei se ole kaikki kaikessa. Tärkeämpää on se, että se toinen arvostaa ja oikeasti välittää, eikä ole vain ulkoisten tekijöiden perässä (näitäkin on nähty ne lukuisat kerrat.)

Kun sitten viimein ajattelin, että joskohan hän olisi niitä harvoja, jotka eivät vain viehättyneet minusta vain ulkomuodon perusteella, mutta silti jokin hänen käytöksessään sai minut arvelemaan. Syytäkin oli. Jotkut asiat, joita hän itsekin on sanonut, kaikki ne ristiriidat hänen sanoissaan. Se, miten hänkin minua on kohdellut.

What do you do, when you know something's bad for you, but you just can't let it go?

Oli ilta.
Kaukana Suomesta. Takaisin siellä minne joskus luulin kuuluvani, ja josta en sittemmin ole enää yhtään varma.
Olin odottanut sitä iltaa hurjasti.
Kello 20:01 seison hermostuneena jalkakäytävän reunuksella ja taakse jäävän talon ovimies katselee minua arvioiden. 20:06 olen jo varmaan niin paniikissa, että portsarikin sen aistii. Taksikuskit pysähtyvät eteeni, mutta viiton heitä jatkamaan. En ole nousemassa kyytiin, vielä.
Nyt se viimein tapahtuisi. Näkisin hänet jälleen. Tai siis, jos näkisin, pieni pessimistini pään sisällä jyllää. Mitä mä oikein teen jos se nyt feidaa. Kello on jo kohta kymmenen yli ja entä jos se ei tulekaan.
Sitten, pimentyneestä illasta, oikealta puolelta tietäni hän kävelee. Katson kauempaa, onkohan se hän, odotan että hän kävelee lähemmäs, farkut ja valkoinen paita, hän näyttää huomattavasti paremmalta kuin muistin ja hetken aikaa aivoissani jyllää mitä ihmettä mä olen oikein tekemässä. Palmujen reunustavalta bulevardilta poistuu hetkeä myöhemmin allekirjoittanut seurueineen taksiin.

Sama paikka. Vielä vähän pimeämpänä jos mahdollista. Ei yhtään turisteja, ei mölyäviä pikkulapsia tai juopuneita. Vain taksikuski, sama portsari ja sama ei-enää-niin-vastarakastunut kaksikko. Vastarakastuneet he olivat vielä tunteja sitten, mutta sitten jotain tapahtui. Muutaman drinkin ja keskustelujen jälkeen kaiken piti olla vielä hyvin. Kaikki olikin, kunnes jotain. Nainen astuu ensin ulos taksista, mies maksaa. Mitähän ihmettä nyt taas. Portsari yrittää tuijotella muualle, kun kaksikko käy toistaiseksi viimeisen sananvaihtonsa.

Nainen: What happened?
Portsari: Pitkä katse alaoikealle, all the sudden, asfaltti tuntui kovin kiinnostavalta.
Mies: I had waited this so long, gotta go. Bye.
Nainen, hämmentyneenä mutisten, ...-bye..
Portsari, säälien, avaa oven naiselle ja katsoo kun mies hyppää uuteen taksiin.