Kesäkaverit

Viimeinen päivä Jyväskylässä ja nyt tuntuu jopa hieman haikealta lähteä. Kevään tulo on aina ollut jotenkin haikeaa aikaa elämässäni. En tiedä mistä johtuen, mutta aina kevään tullessa tulen jotenkin surulliseksi. Ehkä se juontaa juurensa ala-asteaikoihin, kun loman alkaminen tarkoitti koulun loppua ja sitä, ettei kavereita enää nähnytkään joka päivä. Minulle kesälomat olivat toisaalta iloista aikaa; lapsuuden kesät mökeillä ja varhaisnuoruuden vapauden tunne tyhjässä ja vanhemmattomassa kämpässä kotikaupungissa. Nyt kesän tulo tarkoittaa taas sitä, että olen hieman yksinäisempi koulun loppuessa ja kavereiden suunnatessa töihin ja kotikonnuilleen eri puolelle Suomea ja osa jopa kauemmas.

Itse olen töissä kesäajan harjoittelussa pääkaupunkiseudulla ja siten en pääse käymään Jyväskylään kovinkaan usein. Ensimmäinen kesä poissa sieltä ja kieltämättä vähän jännittää, mitä se tuo tullessaan. Mitä on asua yksin täällä ja olla käytännössä yksin. Onnekseni minulla on joitakin puolituttuja pk-seudulla myös kesän ajan, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen aiemmat kesäni viettänyt, ovat tällä kertaa satojen kilometrien päässä - pysyvästi.

Odotan kyllä innolla työtäni, mutta toivon, että elämälläni on kesällä muutakin sisältöä. Ehkä kokeilen toteuttaa sitä tarinaa, joka kaikissa kirjoissa ja elokuvissa aina tapahtui: tyttö/nainen muuttaa yksin Helsinkiin ja elää unelmiensa kesän. Jossain puiston kulmalla se unelmien partneri vain astuu kehiin, pyytää treffeille ja loppuasetelma on siltä seisomalta valmis.

Ensimmäinen kesä ei-jyväskyläläisenä on vielä kokematta. Eihän sitä koskaan tiedä. Hieman pelottaa, mutta toisaalta odotan innolla kaikkia niitä mahdollisuuksia joita tämä kesä töineen tulee toivottavasti tarjoamaan.

Toivotaan parasta.

sisarrakkautta aikuisiällä(kin)

Ohoh, taas viikko on vierähtänyt hurjan nopeasti!

Lähdin tänään taas käymään Jyväskylässä ja pitkästä aikaa tänne oli kiva tulla. Ehkä siksi, että nyt minulla on viikonloppuisinkin taas pitkästä aikaa seuraa ja jotain kunnon tekemistä. :-D

Tai no, kunnon tekemisestä puhuttaessa... Olen lähinnä maannut tämän illan veljeni sohvalla, katsellut kun hän miehille tyypilliseen tapaan viihdyttää seuruettaan xboxia pelaamalla, ja kysellyt kuulumiset läpi. Ja voi sitä onnea, kun veljen pakastimessa oli purkki magnum-jäätelöä. Siis mistä lähtien rakas velipoikani on alkanut ostella sellaisia purkkeja suosikkijäätelöäni? (No, myöhemmin selvisikin sitten, että se oli hänen avopuolisonsa, mutta tyypillisenä miehenä broidi kuittasi asian vain olankohautuksella. Joo no ruokahan on tehty syötäväks. Jäätelöki. Vaik toi kyllä onkin jotain ihmeen hifistelyjätskiä koska mä en esim. saa koskee siihen.)

Itse olisin hänen avopuolisonaan ehkä vetänyt kilarit jos miehekkeen systeri olisi tullut parin sadan kilsan päästä vain kuluttamaan heidän design-sohvaansa ja syömään loppuun purkin lempparijäätelöä. Hupsis.
No, onneksi varsin nerokkaana miehenä broidi sanoi polkevansa myöhemmin lähikauppaan ja ostavansa uuden purkin (halpisversiota..) tilalle. Vaimoke kun ei siis kyseisen tapahtuman aikaan ollut paikalla. Käskin velikultaa sitten ostamaan ruusupuskan samalla.

Tälläisinä iltoina mietin, missä olisinkaan ilman veljeäni. Hän on kuitenkin ainoa, joka tietää, millaista on elää perheessämme ja olla osa sitä. Hän on nähnyt minut elämän joka tilanteessa ja hänen seurassaan ei tarvitse esittää mitään. Hän on ainoa, joka sallii, että pikkusisko saa kajota jopa vaimon jäätelöihin ja hän ottaa siitä syyt niskoilleen.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Jotakuta superstaraa lainatakseni:

On luojan lykky, että minulla on veli.

Monen mielipiteen The Wolf of Wall Street

Ilmiömäinen. Aivan mahtava. Ei ihan niin hyvä kuin odotin, mutta olihan Leonardo di Caprio vaan niin ä-lyt-tö-män kuuma.

Niin. Tiedän olevani melkoisen pahasti myöhässä kyseisen leffan kanssa, mutta erään tylsäkön perjantain piristykseksi poikkesin leffaan katsomaan tuon paljon kehutun (ja toisaalta myös mielipiteitä jakavan) The Wolf of Wall Streetin. Tietääkseni elokuva on Suomessakin ollut aika suosittu, eikä ihmekään, sillä ainakin omasta mielestäni tuo kolmetuntinen leffa oli todellakin katsomisen arvoinen.

Kun luin joskus taannoin ennen ensi-iltaa kuvauksia siitä, mistä kyseinen pätkä kertoo, sen Wall Street / businessmaailma sai minut karttamaan sitä tähän asti. Ajatus siitä, että päähenkilön elämä ja siten koko juoni kuvailisi vain elämää hetkisessä pörsissä ei liiemmin houkuttanut, mutta sitten ihmiset ympärilläni alkoivatkin kehua elokuvaa sen nähtyään, ja minäkin aloin miettiä antaisinko sille mahdollisuuden. Eilen sitten katsoin elokuvan trailerin ja päätin mennä katsomaan kyseisen pätkän.

Nojoo, ihan sitten vain tajutakseni kuinka väärässä olin ollut. Vaikka rahamaailma pörssikuvioineen ja vaikeine terminologioineen olikin vahvasti läsnä, itse elokuva piti otteessaan (minut ainakin) hyvin jo alkumetreiltä asti. Kenties juuri se, että juoneen liittyi niin paljon muutakin kuin pelkkä pörssielämä (vaiko se, miten naminami uuhuuh di Caprio oli) sai minut viihtymään koko kolmen tunnin ajan, enkä kertaakaan, ihme kyllä, katsonut kelloa ja miettinyt, kuinka kauan vielä.

Sinällään itse elokuvalta oli jo huima saavutus, ettei niitä kotiinkaipuun tai tekemisen puutteen hetkiä päässyt syntymään. Koko 3 tuntia menivät aivan hujauksessa, sillä elokuvassa tapahtui niin paljon ja elokuvan loppumisen jälkeen oli jotenkin jännän euforinen, kaikki on mahdollista -fiilis.

Hienoa. Kertakaikkisen hienoa. Ja oikeastaan hienoa oli myös se, miten katsojille vihjailtiin siitäkin, ettei raha (ainakaan kaikille) tuo itsessään onnea.

Elokuvan suosiosta kertonee jotain myös se, että facebookissa sillä on reilusti jo yli miljoona tykkäystä. Huh.

Mitä mieltä itse olit kyseisestä elokuvasta? Oliko se odotusten mukainen, ylittikö, alittiko se ne?

No hay igual

Onpas aika taas mennyt nopeasti, ja tässä sitä ollaan jo puolessa välissä viikkoa. Takatalven tultua minuun iski taas kauhea matkakuume ja kaipuu takaisin tuttujeni luokse kauas pois lumisesta ja harmaasta Suomesta. Jotenkin tänään, kun ajoin pitkin harmaata Kehä III:sta, ohi teollisuusalueiden ja ankeiden autokauppojen, iski yhtäkkiä hirveä kaipuu takaisin Mx Cityn perheeni luo. Niinpä, siitä asti olen vain haihatellut mielessäni, mitä elämä siellä taas voisi olla, mutta oikeasti minun pitäisi keskittyä elämiseen täällä; siellä missä elämäni oikeasti onkin. Haihattelu ei muuta sitä tosiasiaa, että elämäni on kuitenkin täällä, kaikki siihen liittyvä ja kaikki se, mitä elämäkseni nykyään voin kutsua.


Erään Cityssä asuvan kaverini kuvia selatessani tuli taas olo kuin itsekin olisin ollut siellä. Eräs toinen sanoi matkaavansa Costa Ricaan poikaystävänsä ja täytyy myöntää, että siinä vaiheessa iski jopa pieni kateus. Ei sillä, että Suomi olisi mielestäni huono paikka asua, mutta kun aloin miettimään niitä aurinkoisia päiviä ja hyväntuulisia ihmisiä jossain kaukana täältä, alkoi yhtäkkiä tehdä mieli paeta (taas). Jättää nämä ajottain erittäin tyhjänpäiväisiltä tuntuvat opinnot ja suunnata kavereideni kanssa Costa Ricaan. Olisihan se hienoa, minä ajattelen taas, ja havahdun lopulta siihen, että joku roikkuu taas ihan takapuskurissa kiinni. Nykyisen elämäni huippuhetkiä, tosiaankin.

Pitäisi keskittyä nykyhetkeen, mutta en pysty. Olen aina roikkunut joko menneisyydessä tai odottanut parempaa tulevaa. Olen aina kokenut nykyhetkessä elämisen vaikeaksi, sillä aina sitä vain ajattelee elämän olevan paremmin sitten kun jotain tapahtuu parin kuukauden, viikon tai päivän päästä. Kaikkina niinä odotettuina hetkinä olen kuitenkin saanut vain huomata elämäni valuneen hukkaan, kuten kliseisesti sanotaan.

Päätin pohdintani lentovaihtoehtojen tutkimiseen, tiliotteen katsomatta jättämiseen ja jopa yliopistotarjonnan tutkimiseen. Näistä jälkimmäinen ei ainakaan koskaan tule toteutumaan, sillä olen sellaiseen liian laiska ja pelokas, mutta kuten eräs toinen klisee sanoo, tai pikemminkin laulaa : I would never say never.

Jotenkin tämä Nelly Furtadon kappale vetää aina haikeaksi ja saa muistelemaan asioita, joita eniten haluaisi - mutta joiden toteuttamista pelkää yli kaiken. Miettimään sitä elämää, jonka haluaisi; jossa haluaisi elää. Ei ole toista samanlaista.
No hay igual.

väsymys vs. virikkeet

Tämä viikko meni taas kouluntäytteisissä merkeissä ja nyt viikonloppuna ei yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä. Kaikki ovat kaikonneet, osa kotiseuduilleen, osa muualle, ja kiireisen viikon jälkeen olo on tyhjä ja ontto, ja vähän yksinäinenkin. Tunnen olevani ainoa täällä. Taas kerran. Voin jo kuvitella jokamaanantaiset, mites meni viikonloppu -kyselyt. Sen, miten ne jo tietävät kysymättäkin, että ei mitenkään ihmeellisesti. Eipä mitään ihmeitä ja entäs sulla.

Vielä yli puolen vuoden jälkeenkään en ole tottunut siihen, miten tylsää ja yksinäistä täällä välillä on. Ne kaverini, joihin olen tutustunut opiskelualani kautta, häviävät yleensä viikonlopuiksi sinne, mistä aiemmin tänne muuttivatkin. Ja he kun asuvat tunnin ajomatkan päässä, se on heille ihan ok lähteä takaisin joka viikko. Itse tunnen oloni jälleen jonkinasteiseksi väliinputoajaksi, sillä viikonloppuisin täällä ei ole ketään, mutta omalle kotiseudullenikin on niin pitkä ajomatka, etten ehdi sielläkään parissa päivässä oikein mitään tehdä.

Välillä tuntuu tylsältä miettiä elämääni. Arkipäivät kuluvat aina koulussa, ja käytännössä olen kotona aina vasta kuuden jälkeen illalla. Loppuilta meneekin usein, mitä masentavamman kuuloisesti, kouluhommissa ja seuraavana päivänä rumba on taas sama. Herätys jotain 07-09 väliltä ja koulussa naama norsunvituralla iltakuuteen. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin opiskelun olevan, koska tahti on ollut rankempi ja päivät pidempiä kuin oletin. En ajatellut, että joka ikinen päivä todellakin olisi sen 8-18, koska se alkaa 5 krt viikossa toistettuna ottamaan jo voimille. Meille kyllä hoetaan, että tällaiset päivät valmistavat työelämään, mutta kertaalleen työelämässä olleena ihmettelen jatkuvasti, onko koulun tarkoitus valmistaa meitä totaaliseen burn outiin? Eivät 10-tuntiset päivät ole hyvä lähtökohta pohjata sitä, millaista elämää itselleen on rakentassa. Välillä on pakko levätä, koska muuten ei missään elämässä jaksa. Etenkään töissä.

Niinpä, kun viikonloppu koittaa, mitä mä teen? Kouluhommia? Eh yh äh. Olisi kiva kehitellä joskus jotain muutakin tekemistä, ja mielellään jonkun muun kanssa, mutta kun muut häviävät aina muiden elämiensä perään, niinpä mä koitan kärvistellä läpi taas yhden tylsän ja yksinäisen lauantain ja mtv:n awkward maratonin. Kaupungilla (yksinään) pyöriminen oli ihan jees juttu sen ensimmäisen kuukauden, mutta joka viikoksi sekin alkaa jo maistua puulta.

Niin, ei kaverieni velvollisuus ole toki riutua täällä minua viihdyttämässä, mutta välillä olisi kiva nähdä enemmänkin koulun ulkopuolella. Aina, kun ehdotan sitä, he ovat kuitenkin useimmiten suuntaamassa kotikonnuilleen ja niinpä mä olen jälleen alone, kunnes maanantai koulukiireineen koittaa.

Olen toki itsekin harkinnut suuntaamista Jyväskylään viikonloppuisin, mutten kaikkien 5x8-18 päivien jälkeen en vain jaksa istua autossa ensin muutamaa tuntia, jonka jälkeen olisi myöhäisilta, kun saapuisin perille. Olisin niiden reissujen jälkeen vain entistä väsyneempi, jos en saisi edes levättyä yhtään. Tänne jäämällä saan kyllä levättyä, mutta silloin olen aina tylsistynyt tekemisen puutteesta. Olen toki keksinyt itselleni tekemistä, enkä halua kuulostaa valittajalta, joka ei yritä millään tapaa muuttaa näitä asioita. Olen kyllä yrittänyt kehitellä itselleni jotain, mutta mukavampaa se tietysti olisi muiden kanssa. Muita ei kuitenkaan voi pakottaa jäämään tänne, mutta tällaisina takatalven harmaina päivinä sitä vain ajattelee olevansa niillekin ihmisille ikuinen kakkonen.

Kuvat weheartit.com

Melkein-pikkulauantai, punkkupulloja ja piilotettuja tunteita

Mitä kaikkea se saakaan aikaan, niin mitätön teko, kuin se, että exämies/entinen raxupuppeli tykkää profiilikuvastasi. Jotta saatoimme iloksemme saada tästä hieman (tosielämässä tuo hieman muuttuikin naurettavan paljoksi) vääntöä aikaan illanistujaisissani kaveriporukallamme, kyselin ko. kamuilta, miten minun tähän pitäisi suhtautua. Exähän on nimittäin tykkäillyt viimeaikoina melkein kaikesta julkaisemastani. (Eli tunteita on saletisti ilmoilla, jos naistenlehdiltä/leffoilta/keskivertoa tujumpaa viiniä nauttineilta likoilta kysytään.)
Romantiikkaa ja menneitä tunteita on vähintäänkin ilmassa! jos niiltä likoilta kysytään ja mullahan ei ollut niiden kuvitelmien kanssa mitään tekemistä. Enkä toki myöskään olisi toivonut niiden olevan totta. Edes ihan vähän. Että se raxupuppeli tosiaankin haikalisi minua edes ihan hippushivenen.
Jeah.

Nojoo. Olihan se huvittavaa antaa ylianalysoinnille valta ja kuunnella niitä kätkettyjen tunteiden esiintuloja fb-tykkäysten muodossa. Kaverit, enemmän tai vähemmän punkkua nauttineina, olivat varmoja siitä, että Pete (se magicmikehtävä ex-mies) olisi seuraillut minua jo pidemmän aikaa ja koko ajan salaa tai alitajuntaisesti katunut eroamme. Hohoo.
Vaiko hohhoijaa?

Olisihan se ihan mielenkiintoinen ajatus, mutta en oikeasti usko siihen. Pitäisikö sitten - parin uusimman profiilikuva-liketyksen perusteella? Seuraavan jälkeen hän varmaan jo tunnustaa tunteitaan? Se on kuitenkin hassua, miten helposti me naispuoliset henkilöt lähdemme revittelemään tuollaisten tekojen perusteella revityillä analyyseillä. Mitättömistä pikkuseikoista saadaan aikaan todisteita mitä uskomattomammista ja hulppeimmista rakkaustarinoista ja kätketyistä tunteista. Ja samaan aikaan oikeasti: en ole ollut kyseisen tyypin kanssa liki vuoteen edes missään tekemisissä; ei puhelinsoittoja, kansssakäymisiä tai edes kuulumisten vaihtoa siellä legendaarisessa kassajonossa tai bussipysäkillä.

No mutta, punkkupullon puolivälin jälkeen kaverini eivät enää itsekään ottaneet analyysejä tosissaan. Ne muuttuivat entistä hulluimmiksi ja sekopäisiksi (analyysit, ei ne kaverit, vaikka pullon pohja alkoikin jo lähentyä) ja lopulta joku päätyi jo siihenkin, että minun pitäisi ottaa yhteyttä Peteen kaiken tämän ajan jälkeen, ja kysyä, mitä hän oikein yritti sanoa.
Ai näinkö:

ÖÖöööh moi, tässä on maaren..
Eeee..
*vaivaantunut hiljaisuus, awkward silence ja kymmenen muuta tuskanhikipisaroita aiheuttavaa tekijää*
Sitä mä vaan, että miks sä oot tykänny mun profiilikuvista? Onks sulla edelleen tunteita mua kohtaan?

Joo tota että sillä viissiin saattoi jäädä kyseinen puhelu tekemättä. Olisi ollut melkoinen edustusjärkevyys-pläjäys meikältä, että olisi varmaan Pertsakin järkyttynyt moisesta. Luojan kiitos olimme sen verran selväjärkisiä, että tajusimme jättää itsensä nolaamisen myöhemmäksi.

Niin. Myöhemmäksi. Kaverithan olivat nimittäin varmoja, että se patoutuneiden tunteiden tunnustus jatkuu edelleen.
Sitä odotellessa pitänee postata kuva ko. punkkupullon pohjasta ja tunteiden odottelusta ja toivoa, että se keräisi sen tykkäyksen, jota mitä kreisein suunnitelma vaatisi.
Ja naispuoliset ihmisethän eivät ole yhtään epätoivoisia eksiensä suhteen, nööynöy.

"Nythän on jo pikkulauantai nii anna mennä vaan", Kaisa heittää ja aiheuttaa jo punkkua nauttineissa kamuissa tirsktirsk-reaktioita.
"Nyt on maanantai...." Maria hihittää väliin. "Pikkulauantai on keskiviikko.."
"Nomut eihän Pete sitä tiedä", Kaisa jatkaa ja yrittää tyrkyttää omaa iphone-femmaansa minulle, mutta minä torjun eleen ja väitteet siitä, että Pete kiinnostaa sua kuitenkin.

Se, mikä on mennyttä on mennyttä. Sitä ei muuksi muuta edes se, että eräs naamakirjaan postattu kuvani on kerännyt epäilyttävän kommentin Peteltä - mutta kuinka paljon 'missäs sä oot ollu ;P':sta oikein voi repiä tulkittavaa, olkoonkin niin, että kyseisessä kuvassa en ole niin siveelliset pyhävaatteet päällä.

Vamos a la playa ja tällä hetkellä se on Kaisa, joka lähettää vastakommenttia. Huomisaamuna joko
a) kuolen häpeään ja
b) olen nolannut itseni täysin (miten eroaa a-kohdasta?) ja
c) listin a-kohdan aiheuttaneet henkilöt
d) olen askeleen lähempänä eksääni, mutta toisaalta glrlekgjnhrjhbjwfdfnmsd m äh en mä edes tiedä.

Kuittaan.

Kaikki eevasta

Katsoin tänään elokuvan Kaikki Eevasta (engl. All about Eve) jossa oli mukana eräs suosikeistani; Bette Davis. Vaikka tykkäänkin film noir -elokuvista, nämä "vanhanajan draamat" ovat välillä kuitenkin makuuni liian tylsiä ja/tai ennalta-arvattavia (tai sitten vain jotenkin vanhentuneita aiheiltaan tai ylipäätään epäkiinnostavia), mutta näin ei ollut tämän elokuvan suhteen. Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, sillä yleensä pidän joitakin 50-luvun elokuvia aika pitkästyttävinä, mutta Bette Davisin ansiosta lähinnä, tämä elokuva oli hyvinkin mielenkiintoinen.

Ideana on se, että eräs, olemukseltaan niin viaton ja suloinen nuori nainen valloittaa kaikkien muiden paitsi päähenkilön (Davis) sydämet. Tämä nuori viaton pulmunen hurmaa ja hullaannuttaa, mutta oikeasti se kaikki on vain kulissia ja näytelmää, jota ihmiset ihastuksissaan eivät osaa nähdä. Koko ajan Davisin näyttelemä Margo kuitenkin näkee tuon viattoman pulmusen läpi, mutta kukaan ei usko häntä.
 
Jotenkin pystyn samaistumaan tähän hahmoon, Margoon, jota kukaan ei usko ja jonka ajatukset kaikki kyseenalaistavat. Olen usein itsekin tuntenut oloni samanlaiseksi; ärsyyntyneeksi siitä, etteivät muut ota tosissaan tai halua kuunnella minun näkökantojani eri asioihin. Koko ajan Margo (ja minä) oli kuitenkin oikeassa, vaikka muut eivät sitä uskoneetkaan, ja elokuvan Eve paljastuukin kieroksi viekoittelijaksi, vaikkei sitä hänestä heti ensialkuun olisi uskonutkaan.

Samaistun Margoon myös siinä, miten hän reagoi Even yrityksiin viedä Margon asema, mies ja ura. Oikeassakin elämässä, myös 2010-luvulla, tuollaisia henkilöitä riittää. Niitä, jotka esittävät viatonta ja ystävällistä, mutta joilla onkin oikeasti muita, katalankatkeria suunnitelmia, olivat ne sitten aikeita viedä urasi (jokaisella työpaikalla on varmasti tällaisia tapauksia, ainakin joskus), miehesi (näitäkin tapauksia on tullut vastaan, valitettavasti) tai suistaa koko elämäsi raiteiltaan ja saada läheisesi epäilemään sinua. Myös se, miten Margon usko häneen itseensä muiden epäuskon takia alkoi horjua, oli vaikuttavaa. Tosielämässäkin on vaikea jaksaa uskoa itseensä, jos muut ovat jatkuvasti sitä vastaan. Jos ympäristö ja lähipiiri on tunnelmaltaan lannistavaa, on vaikea pystyä uskomaan omiin kykyihinsä (ja tässä tapauksessa päätelmiinsä), jos kaikki muut ovat ja kaikki muu sotii niin paljon niitä vastaan.

Mutta kuten opetus menee: usko itseensä on aina tärkeintä, vaikka muut eivät sitä näkisikään. Matkalla voi olla mutkia ja kuoppia, mutta Margo oli oikeassa: lopulta totuus tulee aina julki.

Kuvat: weheartit.com

niinku lasse ja paula

Tein ehkä tähänastisen elämäni parhaimman päätöksen: lopetin tänään Salattujen elämien katsomisen. 15 vuoden jälkeen, aika karua. Ehe eh, mutta no, oikeasti olen tyytyväinen, etten enää pakonomaisesti seuraa joka jaksoa, sillä nykyiset käänteet ovat niin typeriä, että jokaisen jakson jälkeen vain suoraansanottuna vitutti.

Jo aiemminkin elämässäni olen yrittänyt karsia asioita, jotka nostavat pinnaa kireämmälle tai saavat näkemään punaista. Olen viimeisten kahden vuoden aikana karsinut elämästäni asioita ja ihmisiä, jotka eivät koskaan tuoneet mukanaan mitään positiivista. Minulla oli joskus kavereita, jotka yrittivät aina vain käyttää minua (esim. rahallisesti) hyödyksi, mutta olen ollut paljon onnellisempi ilman heitä. En tarvitse elämääni enää sellaisia ihmisiä, joille olen olemassa vain silloin, kun se heille sopii. On olemassa parempiakin ihmisiä; sellaisia, joille on olemassa aina. Kun on sellaisiakin ihmisiä, ei tarvitse kestää niitä, jotka eivät oikeasti seuraasi ansaitse.

Vuosien saatossa on jo oppinut tajuamaan, ettei kenenkään oikeasti tarvitse sietää sellaista käytöstä. Minulla on ollut aikani, jolloin olen ollut liian kiltti sanomaan muille ei, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei muiden miellyttämisellä päädy kuin huijaamaan itseään. Ne oikeat ystävät kyllä kestävät vastoinkäymisetkin ja elämän mukanaan tuomat haasteet, eivätkä kaveraa vain siksi, että pääsisivät materiaalisille osingoille milloin mistäkin.
Joku heitti joskus: ystävät ovat niin kuin salkkareiden lasse ja paula: löytävät toisensa aina uudelleen pitkienkin aikojen ja vaikeuksien jälkeen.

Tähän on hyvä lopettaa.

Liekki on sammunut

Moikka!

Uusi viikko ja uudet kujeet (lue: uudet miehet).
No ei oikeasti; tuolla lauseella tarkoitin vain sitä erästä tapausta, josta viimein koen täysin päässeeni yli. Kuukausien vatvomisen jälkeen minua ei enää edes oikeasti jaksa kiinnostaa, mitä kyseinen tyyppi tekee. Olen käyttänyt häneen liikaa aikaa ja nyt aion vain käyttää sen ajan itseeni: aloitinpa ostamalla itselleni tuplapäckin laskiaispullia, nam!! Ja seuraavalla kerralla lisää panostusta: koitos väkertää kyseiset pullat itse (tai no, rehellisesti sanottuna minähän en jaksa opetella leipomaan ennen kuin se kuuluisa pulla on uunissa mihin toivon mukaan vierähtänee vielä ainakin jokunen vuosi tai vuosikymmen, oman onnekkaan isäkandidaattihistoriani tuntien.)

Olisi varmasti pitänyt tajuta jo aikoja sitten, että jos jokin juttu ei ole ottanut tuulta purjeisiin jo jutun alkuvaiheessa, se tuskin tulisi sitä myöhemminkään tekemään. Ei, vaikka yritin kuinka puhallella ja viritellä sammumaisillaan ollutta tai sammunutta liekkiä ja roikkua mukana monta kuukautta. Tämän vertauskuvan kunniaksi voitaneen myös sytyttää kynttilä illalla kuvastamaan kaikkia niitä kaloja, joita meressä vielä uiskentelee. Vapaana. Ja mahdollisesti vielä jonain päivän pullat uuniin pistävänä sorttina.

Mutta ei mennä asioiden edelle, uusi lempisanontani, ja jotta vertauskuvat eivät menisi liian vaikeiksi ymmärtää, linkitän tähän erään kappaleen joka kuvastanee kaikkea mennyttä paremmin (ja soi päässä koko loppuillan/seuraavan elämän aina huomisaamun ahdistukseen (klo 6:45-herätykseen) asti).
Ah. Ja nyt oikein mehevän näköisen pullan kimppuun.
Elämä voittaa aina.
(Lue: erityisesti purkillisella extrakermaa.)
Heaven.
Ja tässä taloudessa ei mitään pullansyöntimorkkiksia tunneta.