No hay igual

Onpas aika taas mennyt nopeasti, ja tässä sitä ollaan jo puolessa välissä viikkoa. Takatalven tultua minuun iski taas kauhea matkakuume ja kaipuu takaisin tuttujeni luokse kauas pois lumisesta ja harmaasta Suomesta. Jotenkin tänään, kun ajoin pitkin harmaata Kehä III:sta, ohi teollisuusalueiden ja ankeiden autokauppojen, iski yhtäkkiä hirveä kaipuu takaisin Mx Cityn perheeni luo. Niinpä, siitä asti olen vain haihatellut mielessäni, mitä elämä siellä taas voisi olla, mutta oikeasti minun pitäisi keskittyä elämiseen täällä; siellä missä elämäni oikeasti onkin. Haihattelu ei muuta sitä tosiasiaa, että elämäni on kuitenkin täällä, kaikki siihen liittyvä ja kaikki se, mitä elämäkseni nykyään voin kutsua.


Erään Cityssä asuvan kaverini kuvia selatessani tuli taas olo kuin itsekin olisin ollut siellä. Eräs toinen sanoi matkaavansa Costa Ricaan poikaystävänsä ja täytyy myöntää, että siinä vaiheessa iski jopa pieni kateus. Ei sillä, että Suomi olisi mielestäni huono paikka asua, mutta kun aloin miettimään niitä aurinkoisia päiviä ja hyväntuulisia ihmisiä jossain kaukana täältä, alkoi yhtäkkiä tehdä mieli paeta (taas). Jättää nämä ajottain erittäin tyhjänpäiväisiltä tuntuvat opinnot ja suunnata kavereideni kanssa Costa Ricaan. Olisihan se hienoa, minä ajattelen taas, ja havahdun lopulta siihen, että joku roikkuu taas ihan takapuskurissa kiinni. Nykyisen elämäni huippuhetkiä, tosiaankin.

Pitäisi keskittyä nykyhetkeen, mutta en pysty. Olen aina roikkunut joko menneisyydessä tai odottanut parempaa tulevaa. Olen aina kokenut nykyhetkessä elämisen vaikeaksi, sillä aina sitä vain ajattelee elämän olevan paremmin sitten kun jotain tapahtuu parin kuukauden, viikon tai päivän päästä. Kaikkina niinä odotettuina hetkinä olen kuitenkin saanut vain huomata elämäni valuneen hukkaan, kuten kliseisesti sanotaan.

Päätin pohdintani lentovaihtoehtojen tutkimiseen, tiliotteen katsomatta jättämiseen ja jopa yliopistotarjonnan tutkimiseen. Näistä jälkimmäinen ei ainakaan koskaan tule toteutumaan, sillä olen sellaiseen liian laiska ja pelokas, mutta kuten eräs toinen klisee sanoo, tai pikemminkin laulaa : I would never say never.

Jotenkin tämä Nelly Furtadon kappale vetää aina haikeaksi ja saa muistelemaan asioita, joita eniten haluaisi - mutta joiden toteuttamista pelkää yli kaiken. Miettimään sitä elämää, jonka haluaisi; jossa haluaisi elää. Ei ole toista samanlaista.
No hay igual.