Kesäkaverit

Viimeinen päivä Jyväskylässä ja nyt tuntuu jopa hieman haikealta lähteä. Kevään tulo on aina ollut jotenkin haikeaa aikaa elämässäni. En tiedä mistä johtuen, mutta aina kevään tullessa tulen jotenkin surulliseksi. Ehkä se juontaa juurensa ala-asteaikoihin, kun loman alkaminen tarkoitti koulun loppua ja sitä, ettei kavereita enää nähnytkään joka päivä. Minulle kesälomat olivat toisaalta iloista aikaa; lapsuuden kesät mökeillä ja varhaisnuoruuden vapauden tunne tyhjässä ja vanhemmattomassa kämpässä kotikaupungissa. Nyt kesän tulo tarkoittaa taas sitä, että olen hieman yksinäisempi koulun loppuessa ja kavereiden suunnatessa töihin ja kotikonnuilleen eri puolelle Suomea ja osa jopa kauemmas.

Itse olen töissä kesäajan harjoittelussa pääkaupunkiseudulla ja siten en pääse käymään Jyväskylään kovinkaan usein. Ensimmäinen kesä poissa sieltä ja kieltämättä vähän jännittää, mitä se tuo tullessaan. Mitä on asua yksin täällä ja olla käytännössä yksin. Onnekseni minulla on joitakin puolituttuja pk-seudulla myös kesän ajan, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen aiemmat kesäni viettänyt, ovat tällä kertaa satojen kilometrien päässä - pysyvästi.

Odotan kyllä innolla työtäni, mutta toivon, että elämälläni on kesällä muutakin sisältöä. Ehkä kokeilen toteuttaa sitä tarinaa, joka kaikissa kirjoissa ja elokuvissa aina tapahtui: tyttö/nainen muuttaa yksin Helsinkiin ja elää unelmiensa kesän. Jossain puiston kulmalla se unelmien partneri vain astuu kehiin, pyytää treffeille ja loppuasetelma on siltä seisomalta valmis.

Ensimmäinen kesä ei-jyväskyläläisenä on vielä kokematta. Eihän sitä koskaan tiedä. Hieman pelottaa, mutta toisaalta odotan innolla kaikkia niitä mahdollisuuksia joita tämä kesä töineen tulee toivottavasti tarjoamaan.

Toivotaan parasta.