lahti!
frendit! (ei se tv-sarja)
skumppa!
tex-mex!
tequila!
lahden yöelämä?
kohtuus!
tiësto!!!
ps.
kuka oikeen googlaa lehmän elimiä?
Haun avainsanat
1
|
1
|
1
|
maanantai 30. huhtikuuta 2012
bailando @ lahti
Mun vappuun sisältyy:
lahti!
frendit! (ei se tv-sarja)
skumppa!
tex-mex!
tequila!
lahden yöelämä?
kohtuus!
tiësto!!!
ps.
kuka oikeen googlaa lehmän elimiä?
lahti!
frendit! (ei se tv-sarja)
skumppa!
tex-mex!
tequila!
lahden yöelämä?
kohtuus!
tiësto!!!
ps.
kuka oikeen googlaa lehmän elimiä?
heittäydytääks herkäks
Onko mahdollista pysyä ystävinä -väleissä- kaiken jälkeen?
Kaiken. Surun. Ilon. Intohimon. Valheissa elämisen. Unelmien särkymisen. Kaiken kokemamme jälkeen.
Kuinka minä joskus rakastin sinua. Sitten vihasin. Ihastuin. Petyin. Luotin. Petyin. Annoin toivoa. Halusin uskoa tulevaisuuteen. Mahdollisuuteen. Meihin.
Kuinka sinä joskus johdit minua harhaan. Elit eri maailmaa. Jätit mainitsematta asioita. Jaoit eri arvot kuin minä. Olit erilainen. Pidit hyväksyttävinä asioita, joita minä en. Periaatteesi: tieto lisää tuskaa.
Mutta silti. Kuinka sinä joskus tahdoit minut. Halusit minun seurani, minun seuraani, minut luoksesi. Et ketään muuta. Vaikka vaihtoehtoja sinulla oli aina riittämiin. Silti. Sinä otit minut. Vai otinko minä sinut? Kenties minä olinkin ensimmäinen nainen, joka herätti sinun mielenkiintosi. Halun saavuttaa minut. Eikä toisinpäin. Sinun ei tarvinnut iskeä minua - minä olin jo retkahtanut. Ihastunut alusta alkaen. Sen sijaan minun täytyi saada sinut. Retkahtamaan itseeni. Mikä sinulle; miehelle, joka oli aina ollut aloitteellinen ja suunnittelematon, se iskijän eikä isketyn rooliin tottuneelle, ei ollutkaan niin yksiselitteistä.
Mutta kaikkien riemun, onnen, pettymyksen ja tuskan hetkien jälkeen minä onnistuin. Sain sinut ihastuneeksi itseeni. Ehkä juuri se minussa sinua kiehtoikin. Sinun ei tarvinnut metsästää minua; minä en ollut helppo, enkä yhden illan ilo, minä olin metsästäjä ja sinä vaivihkainen kohteeni. Liian selvänä et minua pitänyt. Ehket myöskään koskaan tajunnut, että minä olin ollut hyvin, toivottoman, ihastunut koko ajan. Että sinun ei olisi tarvinnut -eikä tarvinnutkaan- tehdä mitään saadaksesi huomioni.
Minä olin hyvin ihastunut. Mutten koskaan jahdannut sinua. En näyttänyt mielenkiintoani liian selvästi. En ollut samanlainen kuin kaikki muut naiset. Ollut yli-innokas tai ahdistava. Sen sijaan meillä oli tapamme; katseemme, hiusten sukimiset, kappaleet ja kaikki muu. Kenties "välinpitämättömyyteni" ja salaperäisyys todella lopulta tehosi. Olithan tottunut siihen, että naiset aina ennen olivat miltei välittömästi langelleet jalkojesi juureen, mutta minä en. Minun eteeni sait tehdä töitä - tai niin minä annoin sinun uskoa.
Nyt, kaiken päätyttyä, voimmeko me muka unohtaa kaiken? Täysin kaiken. Jatkaa kuin olisimme olleet ystäviä kaiken aikaa?
Minusta on ihanaa olla ystäväsi. Se on helpompaa. Helpottavampaa. Henkisesti. Muttei fyysisesti. Voimmeko me yhä esittää unohtameemme kaiken?
Tunnen edelleen olevani jollain tapaa vastuussa sinusta. Mutta enää minun ei tarvitse seurata jokaista liikettäsi, miettiä jokaista kertomatta jäänyttä asiaa, huolestua, pettyä, murtua. Mutta enää en voi iloita enää aivan samoin puolestasi. En ottaa osaa kaikkeen, mikä ennen kosketti myös minun elämääni. Ystävänäsi joudu kenties pettymään niin pahasti. Huolestumaan. Menemään rikki samoin kuin ennen.
En halua syyttää sinua mistään. Olit ja tulit aina olemaan ihana ihminen. Luonteesi. Vaikka välillä sinua olinkin vihaavinani ja pettynyt. Mutta oikeasti olin vain harmissani, etten ollutkaan sinulle se täysin ainoa. Olit minulle liian tärkeä.
Kaipasin sinua. Ihmisenä. Ystävänä. Olit ainoa, joka oli minulle avoin. Näytti kaiken, myös sen mitä en voinut havaita. Uskalsit olla rehellinen. Et esittänyt. Silloin en vain kyennyt tajuamaan, että kaikki mitä teit, ja jätit tekemättä, oli rehellisyyttä; omaksi parhaakseni. Tarkoituksesi ei sittenkään ollut loukata minua. Keinosi sanoa 'ei kiitos' kohteliammin. Ja olisihan minun pitänyt tajuta jo aiemmin. Mutta olin liian kiintynyt sinuun.
Saatuani sinut "takaisin" -ystävänä- olen vihdoin onnellinen. Epävarmuus, katkeruus ja pettymys olivat raskauttavia. Ei minusta ollut vihaamaan sinua. Eikä olisi pitänytkään. En tahtonut sinunkaan kärsivän. En vain ollut tottunut tapaasi näyttää ja ilmaista itseäsi ja tunteitasi.
Kenties se ujoileva olitkin lopulta sinä. Minä olin valmis heittäytymään. Heittäydyin. Mutta sinä haitkin meiltä jotain muuta, väistit, ja päästit minut putoamaan. Mutta nyt, pitkän hiljaisuuden ja maassa makaamisen jälkeen, sinä tulit ja nostit minut jälleen jaloilleni.
Minä en koskaan unohda.
Olen kiitollinen ystävyydestäsi.
Tiedän, miten vaikea sinun on luottaa ihmisiin.
Ja minä tiedän, miksi.
Mutta koska olet minulle edelleen suunnattoman tärkeä,
minä tahdon sinulle vain kaikkea hyvää.
Mitä jonain muuna kuin ystävänä
en sinulle pysty enää tarjoamaan.
Erittäin hyvälle ystävyydellemme. Viihdyttävälle seurallesi. Luonteellesi, jonka kauneuden minä vasta nyt huomasin. Herkkyydellesi, jota minä vasta nyt opin tajuamaan. Loppujen lopuksi me olimme kumpikin hyvin samanlaisia.
Emme päästä ketään lähellemme.
Mutta onhan meillä toisemme.
Kaiken jälkeen.
Luotan meihin.
Ystävinä.
Tietysti.
Älä tuota minulle pettymystä,
enää koskaan.
maaren
lauantai 28. huhtikuuta 2012
'cause i'm a bad girl anyway
Onks se muka joskus pystynyt olemaan pelkkä kaveri kenenkään miespuolisen kanssa? Tai miespuoliset halunneet olla sen kavereita? Kavereita??
Tätä tuntuu mun itseni lisäksi nyt miettivän jokunen muukin.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
never give up.
Viimeiset pari päivää on menneet, sanotaanko, erittäin mielenkiintoisesti, positiivisessa mielessä. Tästä kesästä on tulossa hyvin mielenkiintoinen.
Kukapa sitä jaksaisi välittää mielipiteistä ja säännöistä. Ei noin voi tehdä. Toi on kamalaa. Moraalisesti tosi vastuutonta. En mä vois koskaan tehdä noin. Voi ei. Järkkyä; mikä siihen on mennyt? Siis eihän se ennen käyttäytyny noin.
Mitä mä teen mitäänsanomattomien tyhjäntoimittajien mielipiteillä? Ihmisten, jotka tekopyhästi yrittävät moralisoida minun elämääni tietämättä siitä mitään. Mut toihan on ihan kamalaa, etsä saa tehdä niin. Ai en?
Fuck it.
On ihanaa olla vastuuton.
(c) weheartit.com
maanantai 23. huhtikuuta 2012
after all i'm glad that i'm not your type
En voi lakata ihmettelemästä, miten henkilö, jota joskus uskoi rakastavansa (noniinpäniin.) koko loppuikänsä, ei sykähdytä enää mitenkään. Olen erittäin onnellinen, että olemme nyt sopineet kaiken. Palanneet takaisin voidaan puhua toisillemme -tasolle. Jatketaan elämää niin kuin pitää. Ei olla katkeria, ollaan mukavia toisillemme. Ihana luonne.
Henkilö x-tina vihaisi minua, jos tietäisi. Hän ei koskaan pystynyt olemaan onnellinen puolestani. Hän oli aina hyvillään, mikäli minulla meni huonosti, mikäli miesasiani menivät huonosti. Mikäli minulla pyyhki yleisestikin paremmin kuin hänellä. Hän vihaisi minua nyt, koska minä ja * olemme jälleen puheväleissä. Mikä on naurettavaa; iloita nyt siitä, että kaveri erosi taannoin ja suuttua siitä, että se ja eron kohde ovat nykyisin ystäviä keskenään. Mutta koska enää minun ei tarvitse välittää hänen mielipiteestään, saan olla ihan vapaasti niin pyyhkivä ja sopuisa kuin ikinä tahdon! Which is great!!! :-) Tämä on huippua: tunne vapaudesta ja siitä, että asiat vihdoinkin lutviutuu kohdilleen!
Katsotaan, kuinka kauaksi aikaa. Nyt iiseilyvaihe silmään ja Shakira soimaan. Tästä tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteesta on nautittava niin kauan kuin sitä vain kestää...mikä yleensä jää aika vähäiseksi, mutta kevät on muutosten aikaa...mistä lisää myöhemmin!
Loppujen lopuksi ihmiset ovat aika ihania. (Eikä tämä missään nimessä johdu henkilöstöpuolen uudesta komistuksesta, ehei!)
Siihen asti,
ai se eu te pego.
[oh if i catch you.]
xx
ja minun kun piti hillitä itseni.
Henkilö x-tina vihaisi minua, jos tietäisi. Hän ei koskaan pystynyt olemaan onnellinen puolestani. Hän oli aina hyvillään, mikäli minulla meni huonosti, mikäli miesasiani menivät huonosti. Mikäli minulla pyyhki yleisestikin paremmin kuin hänellä. Hän vihaisi minua nyt, koska minä ja * olemme jälleen puheväleissä. Mikä on naurettavaa; iloita nyt siitä, että kaveri erosi taannoin ja suuttua siitä, että se ja eron kohde ovat nykyisin ystäviä keskenään. Mutta koska enää minun ei tarvitse välittää hänen mielipiteestään, saan olla ihan vapaasti niin pyyhkivä ja sopuisa kuin ikinä tahdon! Which is great!!! :-) Tämä on huippua: tunne vapaudesta ja siitä, että asiat vihdoinkin lutviutuu kohdilleen!
Katsotaan, kuinka kauaksi aikaa. Nyt iiseilyvaihe silmään ja Shakira soimaan. Tästä tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteesta on nautittava niin kauan kuin sitä vain kestää...mikä yleensä jää aika vähäiseksi, mutta kevät on muutosten aikaa...mistä lisää myöhemmin!
Loppujen lopuksi ihmiset ovat aika ihania. (Eikä tämä missään nimessä johdu henkilöstöpuolen uudesta komistuksesta, ehei!)
Siihen asti,
ai se eu te pego.
[oh if i catch you.]
xx
ja minun kun piti hillitä itseni.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
oodi juhlimiselle
Heipsis!
Sunnuntaiaamua pukkaa, ja mä olen aloittanut aamuni palalla luumupiirakkaa ja nettikauppoja. Mitään en tilannut, mutta kaikki ihanat mekot saivat kyllä toivomaan, että olisi jotain aihetta (hienosti pukeuduttavampaan) juhlaan! Kesällä on tiedossa yhdet häät, mutta niitä varten en kyllä vielä uskalla mitään ruveta ostamaan. No, koska minulla ei tunnetusti ole elämää (ainakaan sunnuntaisin, toisaalta, kellä olisi? sunnuntait..) niin tein aikani kuluksi (ja parin piirakkaviipaleen siivittäminä) muutaman mekkokollaasin. Paitsi iki-ihana Picasa muuttelee taas tekemiäni kollaaseja niiden tallennuksen jälkeen, joten jos joku ihmettelee, miksi jotkut kuvatekstit näyttävät hulluilta tai ovat jääneet kokonaan pois, syy on picasan, ei tietenkään minun, kuten kuuluu..
Kävin muuten eilen katsomassa uuden Project X -elokuvan.
Sisältää hieman juonipaljastuksia (tai ei varsinaisesti paljastuksia, mutta pieniä viitteitä kyseisestä elokuvasta, joten mikäli joku on menossa katsomaan saman leffan, niin en halua paljastaa liikaa!)
Leffa keskittyi hyvin pitkälti kolmen epäsuositun, suosionjanoisen, lukiolaispojan järkkäämiin bileisiin ja biletykseen. Mitään kovin syvällistä tältä leffalta ei siis kannata odottaa. Lauantain myöhäisillassa leffa oli kyllä omiaan tunnelmankohottajana, mutta ehkä jo pahimman biletysikäni ja -vaiheeni eläneenä liiallinen sekoilubiletyksen korostus meni vähän yli. Tottakai kunnon bileet vaativat kunnon puitteet; oli uima-allasta, pomppulinnaa ja 1500 ihmistä, mutta ehkä minua vain ärsytti, ettei Suomessa koskaan (kotibilemielessä) ole pystytty samaan. Täällä olisi suoranainen mahdottomuus järkätä tuhannen ihmisen partyt perjantai-iltana ilman, että yksikään naapuri menettää hermonsa tai homma karkaa käsistä. No, karkasiko homma käsistä leffan tehokolmikolla, se selviää elokuvan katsomalla. Sen verran voin sanoa, että mikäli minä joskus taannoin olisin onnistunut saamaan faijan bemarin uima-altaaseen, hän tuskin olisi kuitannut asiaa vain toteamalla, etten minä sitten ollutkaan hänen mielestään täysi looser, kun kerta juhliini oli saapunut lopulta 1500 ihmistä.
Yleisesti leffa oli hyvä, se piti mukanaan koko reilun puolitoistatuntisen, nauratti välillä ja oli sopivan rento. Huumori oli ajoittain aika ronskia, mikä nyt 17-vuotiailta amerikkalaispojilta lienee ihan odotettavaa. Elokuva oli myös uskottava, hyvin todentuntuinen; varmasti löytää kohderyhmänsä. Ikäraja K-16 oli myös kohdillaan kaiken huumorin, paljaan pinnan ja loppuratkaisun huomioiden.
Project X on pitkälti biletyksen ilosanoman ylistäjä. Viina virtaa, naisia riittää ja paikallistv:kin saapuu paikalle, mutta kuitenkaan täysin haittapuolia unohtamatta; koulun kusipää saapuu paikalle, edellämainittu bemari ajetaan altaaseen ja kääpiökasvuinen jäbä tungetaan elävältä uuniin, eikä siinä vielä läheskään kaikki. Mutta ongelmat on tehty unohdettaviksi ja viina juotavaksi, kuten Project X:n poikatrio toteaa.
Tunnelmankohottajana elokuva oli, kuten sanottu, loistava. Kiitos uskottavien näyttelijöiden ja loistavan dj:n, miltei itsekin suuntasin viihteelle, kunnes muistin kotona odottavat hommat.. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka vain suinkin haluavat katsoa leppoisan ja hyväntuulisen komedian. Ei kuitenkaan bilevastaisille tosikoille tai lapsille. Tämä elokuva ei myöskään ole niitä, joita katsellaan koko perheen kesken tai vanhempien kanssa, tai riippuu perheestä, mutta minun näkemykseni mukaan perhe saa olla aika rento, mikäli selviytyy vaivaantumatta kertaakaan.. Project X on varmaan sitä parempi, mitä rennommalla ja suuremmalla kaveriporukalla sitä suuntaa katsomaan. Salin pari riviä täyttäneellä jätkäporukalla tuntui ainakin olevan todella hauskaa! :-)
Tämäkin yllä oleva laukku Urban Expressionin.
Alhalla; Tulossa kaiketi oranssi- ja turkoosivoittoinen kesä!
Voiko kultaa olla liikaa?
Sunnuntaiaamua pukkaa, ja mä olen aloittanut aamuni palalla luumupiirakkaa ja nettikauppoja. Mitään en tilannut, mutta kaikki ihanat mekot saivat kyllä toivomaan, että olisi jotain aihetta (hienosti pukeuduttavampaan) juhlaan! Kesällä on tiedossa yhdet häät, mutta niitä varten en kyllä vielä uskalla mitään ruveta ostamaan. No, koska minulla ei tunnetusti ole elämää (ainakaan sunnuntaisin, toisaalta, kellä olisi? sunnuntait..) niin tein aikani kuluksi (ja parin piirakkaviipaleen siivittäminä) muutaman mekkokollaasin. Paitsi iki-ihana Picasa muuttelee taas tekemiäni kollaaseja niiden tallennuksen jälkeen, joten jos joku ihmettelee, miksi jotkut kuvatekstit näyttävät hulluilta tai ovat jääneet kokonaan pois, syy on picasan, ei tietenkään minun, kuten kuuluu..
Kävin muuten eilen katsomassa uuden Project X -elokuvan.
Sisältää hieman juonipaljastuksia (tai ei varsinaisesti paljastuksia, mutta pieniä viitteitä kyseisestä elokuvasta, joten mikäli joku on menossa katsomaan saman leffan, niin en halua paljastaa liikaa!)
Leffa keskittyi hyvin pitkälti kolmen epäsuositun, suosionjanoisen, lukiolaispojan järkkäämiin bileisiin ja biletykseen. Mitään kovin syvällistä tältä leffalta ei siis kannata odottaa. Lauantain myöhäisillassa leffa oli kyllä omiaan tunnelmankohottajana, mutta ehkä jo pahimman biletysikäni ja -vaiheeni eläneenä liiallinen sekoilubiletyksen korostus meni vähän yli. Tottakai kunnon bileet vaativat kunnon puitteet; oli uima-allasta, pomppulinnaa ja 1500 ihmistä, mutta ehkä minua vain ärsytti, ettei Suomessa koskaan (kotibilemielessä) ole pystytty samaan. Täällä olisi suoranainen mahdottomuus järkätä tuhannen ihmisen partyt perjantai-iltana ilman, että yksikään naapuri menettää hermonsa tai homma karkaa käsistä. No, karkasiko homma käsistä leffan tehokolmikolla, se selviää elokuvan katsomalla. Sen verran voin sanoa, että mikäli minä joskus taannoin olisin onnistunut saamaan faijan bemarin uima-altaaseen, hän tuskin olisi kuitannut asiaa vain toteamalla, etten minä sitten ollutkaan hänen mielestään täysi looser, kun kerta juhliini oli saapunut lopulta 1500 ihmistä.
Yleisesti leffa oli hyvä, se piti mukanaan koko reilun puolitoistatuntisen, nauratti välillä ja oli sopivan rento. Huumori oli ajoittain aika ronskia, mikä nyt 17-vuotiailta amerikkalaispojilta lienee ihan odotettavaa. Elokuva oli myös uskottava, hyvin todentuntuinen; varmasti löytää kohderyhmänsä. Ikäraja K-16 oli myös kohdillaan kaiken huumorin, paljaan pinnan ja loppuratkaisun huomioiden.
Project X on pitkälti biletyksen ilosanoman ylistäjä. Viina virtaa, naisia riittää ja paikallistv:kin saapuu paikalle, mutta kuitenkaan täysin haittapuolia unohtamatta; koulun kusipää saapuu paikalle, edellämainittu bemari ajetaan altaaseen ja kääpiökasvuinen jäbä tungetaan elävältä uuniin, eikä siinä vielä läheskään kaikki. Mutta ongelmat on tehty unohdettaviksi ja viina juotavaksi, kuten Project X:n poikatrio toteaa.
Tunnelmankohottajana elokuva oli, kuten sanottu, loistava. Kiitos uskottavien näyttelijöiden ja loistavan dj:n, miltei itsekin suuntasin viihteelle, kunnes muistin kotona odottavat hommat.. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka vain suinkin haluavat katsoa leppoisan ja hyväntuulisen komedian. Ei kuitenkaan bilevastaisille tosikoille tai lapsille. Tämä elokuva ei myöskään ole niitä, joita katsellaan koko perheen kesken tai vanhempien kanssa, tai riippuu perheestä, mutta minun näkemykseni mukaan perhe saa olla aika rento, mikäli selviytyy vaivaantumatta kertaakaan.. Project X on varmaan sitä parempi, mitä rennommalla ja suuremmalla kaveriporukalla sitä suuntaa katsomaan. Salin pari riviä täyttäneellä jätkäporukalla tuntui ainakin olevan todella hauskaa! :-)
Mekkoja:
Nämä vaaleanpunaiset korkkarit ovat Nelly Shoes -mallistoa ja laukku Lindexiltä (alennukset poistettuna sille jäi muuten hintaa vain noin 8 euroa!) Picasa siis tykkää itsekseen poistella ja muutella aina tekstien paikkaa, vielä lisätäkseni.
Tämä ihana kultainen laukku on Urban Expressionin.
Muita tyylejä:
Ihastuin tähän Lindexin hameeseen! (ja sen kunniaksi oli tietysti väsättävä myös toinen kollaasi..)
Alhalla; Tulossa kaiketi oranssi- ja turkoosivoittoinen kesä!
lauantai 21. huhtikuuta 2012
it was once my life
Got up early, found something's missing
My only name
No one else sees but I got stuck,
and soon forever came
Stopped pushing on for just a second, then nothing's changed
Who am I this time, where's my name?
I guess it crept away.
No one's calling for me at the door
And unpredictable won't bother anymore
And silently gets harder to ignore
No one's calling for me at the door
and unpredictable won't bother anymore
and silently gets harder to ignore
look straight ahead, there's nothing left to see
what's done is done, this life has got it's hold on me
just let it go, what now can never be
I forgot that I might see,
So many beautiful things
Beautiful things
Take this happy ending away, it's all the same
God won't waste this simplicity on possibility
Get me up, wake me up, dreams are filling
this trace of blame
Frozen still I thought I could stop,
now who's gonna wait
No one's calling for me at the door
and unpredictable won't bother anymore
and silently gets harder to ignore
look straight ahead, there's nothing left to see
what's done is done, this life has got it's hold on me
just let it go, what now can never be
So many beautiful things
Now what do I do?
can I change my mind?
did I think things through?
It was once my life - it was my life at one time.
Uusi alku. Uusi elämä. Pitkästä aikaa tuntuu jälleen siltä, että kaikki on mahdollista. Ja siitä, mikä ei vielä ole, tulee sellaista. Tämä biisi muisuttaa mua kaikesta viime vuonna tapahtuneesta. Nyt on kuitenkin aika jatkaa eteenpäin.
Tiësto on sitten ihmeellinen mies. Jos hän vain olisi parikymmentä vuotta nuorempi...ei sillä, että ikäero olisi ennenkään ollut mikään este..mutta ehkei siitä sen enempää. Heinäkuussa sitten tykitetään Tiëston tahdissa Helsingin messukeskuksessa!
Jäi vain kiinnostamaan, mistähän elokuvasta tämä klippi on.. ? Ensimmäisessä videossa (ylin) on parempi laatu, mutta itse video on taas hieman ohi aiheen, jos niin voi sanoa. Alemman mies on ainakin aika lutunen...ja muistuttaa itse asiassa pelottavan paljon erästä toista tuntemaani henkilöä. Pelottava yhdennäköisyys. Mutta se siitäkin.
Tämä ilta kuluu minun osaltani eilen ensi-iltansa saaneen Project X:n merkeissä. Oli pakko saada kaiken ex-miesten näköisten miesten (no nyt kuulostaa järkevältä!) ja kappaleiden keskellä jotain puhdasta nollauskomediaa kehiin. Project X vaikuttaa sen verran iisiltä ja "hölmöltä", että sinne voi mennä tyhjentämään päänsä (ajatustasolla) ihan turvallisesti.
ps. pisti hieman naurattamaan, että joku oli päätynyt tänne blogiini hakusanoilla:
ps. pisti hieman naurattamaan, että joku oli päätynyt tänne blogiini hakusanoilla:
Haun avainsanat
3
|
perjantai 20. huhtikuuta 2012
kun katsoit minuun..
Luin vanhaa päiväkirjamerkintääni viime vuoden kesältä. Se ilta oli ollut mun siihenastisen - ja kenties tähänastisen - elämäni paras. Se viimeinen askel kohti sitä, mistä mä olin niin kauan haaveillut, unelmoinut. Koko pitkän kesän.
Mieheni.
Kun mä nyt muistelen sitä iltaa, en enää muista paljoa, mikä on oikeastaan melko yllättävää huomioiden sen, miten mun elämäni sen jälkeen muuttui. Mutta ilman tuota päiväkirjamerkintää minä olisin unohtanut hänen sanansa, kosketuksensa ja välillämme väreilleen ihanan tunnelman. Minä en enää muistaisi, miten olin psyykannut itseäni hänen juttusilleen vartin ennen kuin lopulta kehtasin mennä, miten yhtäkkiä sain jonkun käsittämättömän rehkeuspuuskan ja miten hän vilkuili minua koko sen matkan, jonka hänen luokseen taitoin. Hänen odottavaa katsettaan, toivoa, jännitystä.
Kun minä mietin elämääni nyt, ei minulla olisi enää pokkaa moiseen. Silloin minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään takeita, että hän olisi edes huomannut olemassaoloni, saati vastannut tunteisiini tai mihinkään, mutta jollain tapaa se vain lietsoi unelmiani entisestään. Mutta oli minulla vaistoni, havaintoni. Se, ettei hän vahingossa sukinut hiuksiaan aina minut nähdessään, tai se, miten puheet kääntyivät aina häneen tämän työkaverien johdosta. Minä en vain aluksi ollut uskonut itseeni; siihen, että minä saattaisin saavuttaa jotain sellaista. Mutta minä tiesin koko ajan, mitä oli tapahtumassa, mitä oli tapahtunut - ja mitä ei tulisi tapahtumaan. Mutten minä antanut sen häiritä. Olin päässyt vauhtiin ja vauhdin makuun, eikä minua siitä saanut mikään luopumaan.
Jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, onhan se surullista ettei meidän jutustamme sittenkään kehkeytynyt dream storya, vuosisadan tai edes vuoden rakkaustarinaa. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, oli erittäin vahva fyysinen vetovoima kahden seurankipeän ihmisen välillä. Joista toinen ei koskaan ollut niin vakavissaan, tai oliko, sitä minä en koskaan saanut tietää. Minulle riitti, että tiesin olevani ainoa, jolle hän harvinaista hymyään osoitti. Ainoa, jota hän salaa vilkuili, ainoa, joka oli hänelle tarpeeksi järkevä kaikista typristä naikkosista, jotka hänelle seuraa tyrkyttivät.
Olin otettu siitä, että hän tahtoi minut, eikä ketään muuta. Huumannuin tunteesta, enkä tajunnut tosiasioita. Vaikka muistellessani sitä iltaa, minä tiedän, että siinä hetkessä hän oli läsnä. Se oli jotain aitoa. Viatonta. Jotain mistä olin haaveillut, jotain mitä olin saavuttanut. Elämäni paras päätös.
Olin onnellisempi kuin koskaan, ja se näkyi. Mutten siltikään tiennyt, kuinka tosissaan hän oli ollut. Ettei hän ollut koskaan tainnut tajuta, miten paljon hän oli minulle merkinnyt. Millainen vaikutus hänellä ja etenkin sillä illalla oli ollut minuun. Ja mitä minä jäin kaipaamaan. Odottamaan.
En tiedä, tajusiko hän koskaan, mitä toiveita hän minussa herätti. Mitä se ilta sai odottamaan, ja myöhemmin käyttäytymään niin kuin sai. Mutta sinä iltana minä kykenin ensimmäisen kerran elämään hetkessä. Uskomaan siihen hetkeen, tulevaisuuteen. Häneen. Meihin. Ja viimein myös itseeni.
Nyt kun muistelen sitä iltaa, vaikkei mitään kovin mullistavaa koskaan tapahtunutkaan; meistä tuli kaverit facebookissa, ja juttumme oli ylittänyt jonkin "kynnyksen", me emme kuitenkaan olleet koskaan aiemmin juuri olleet kunnolla tekemisissä. Minä en tuntenut häntä, vain hänen maineensa, eikä hän tiennyt minusta mitään; ei edes ikääni, eikä ehkä edes nimeäni. Ellei sitten todella ollut joskus ollut niin kiinnostunut minusta kuin myöhemmin antoi ymmärtää.
En enää kaipaa häntä. En sitä iltaa, tapahtumia tai mitään. En enää muista, miten hän reagoi minuun, mitä hän vastasi, millä äänensävyllä ja mihin me menimme. En saa kaikkea enää mieleeni, vaikka olin joskus kirjoittanut tarkatkin yksityiskohdat ylös. Etten minä ikinä unohtaisi tätä iltaa. Vaikka onhan se mahdotonta. * on niin ihana.
En enää muista sitä tunnetta vatsassani, kun hän kiersi kätensä vyötärölleni, en hänen katsettaan, ääntään tai päätään omaani vasten. Miten olenkaan pystynyt unohtamaan jotain, minkä vakuutin itselleni kestävän ikuisesti, olevan elämäni sisältö, ja mitä en koskaan tulisi unohtamaan. Tuskin olisin unohtanut vieläkään, mikäli kaikki olisi päättynyt toisin. Niin kuin olin kuvitellut. Toivonut.
Mutta enää minä en ole haikaillut aikoihin häneen peräänsä. En siihen hetkeen, en siihen iltaan. En kiellä, ettenkö yhä välillä sortuisi jossitteluun hänet nähdessäni, yksittäisiä asioita muistellessani. Hyvät puolet. Enkä voi kieltää, ettenkö olisi syytellyt itseäni huonoista puolista. Jos minä olisin toiminut toisin, sanonut jotain muuta, tehnyt jotain muuta. Jättänyt sanomatta jotain, minkä uskon yhä olleen merkittävä juttu, mistä yhä syyttelen itseäni ja minkä uskon pilanneen kaiken. Vaikkei niin ole.
En kiellä, ettenkö minä olisi toivonut suhteemme onnistumista, varmasti hänkin. Täydellisen suhteemme, niin minä joskus uskoin. Elin haavekuvissani unelmaani, kunnes itse romutin sen. Tai niin uskoin hyvin pitkään. Että kaikki johtui minusta. Jos olisin toiminut toisin, missä olisimme nyt. Meidän suhteemme.
Minulta kesti kauan päästää hänestä irti. Lähes vuoden sekavan säätämisen jälkeen minä tajusin viimein, ettei mikään toiminut. Kenties hän joskus oli ollut tosissaan, muttei silti samassa määrin kuin minä. Kenties ja varmasti hän joskus oli oikeasti välittänyt minusta. Muttei se ollut riittänyt hänelle. En ollut sitä, mitä hän oli etsinyt. Hän ei ollut uskonut suhteeseemme, tulevaisuuteemme. Tai sitten hän ei koskaan tahtonutkaan uskoa.
Nyt minä pystyn ohittamaan hänet sortumatta. Jos hän tahtoo esittää kuin välillämme ei olisi koskaan ollutkaan mitään, niin hyvä on. Minä en koskaan tehnyt numeroa mihinkään meihin liittyneeseen. Minä en aio tulla hänen uuden suhteensa väliin, en tunne häneen enää sellaista vetovoimaa, jonka olen joskus unohtanut tunteneeni. En enää tahdo elää siinä epätoivossa; miksei hän vastaa, mitä väärää olen tehnyt, oliko tämä tässä. Mutta pohjimmiltaan hän oli hyvä ihminen. Ihana luonne. Hän vaikutti elämääni liikaa, jotta voisin aivan täysin unohtaa hänet. Hylätä täysin ja haistattaa pitkät. Mutta unohtamattomuus ei enää tarkoita kaipausta. Ei katumusta.
Sitä kuvaa katsellessani minä muistan, että jossain hyvin sisimmissään hänkin oli välittänyt minusta. Niin vaikeaa kuin se oli häneltä ollutkin. Mutta nyt; sen kylmän ja tylyn ihmisen ohittaessani minä voin vain miettiä, miksi hän kohteli minua niin. Miksei hän nyt pysty kohtamaan minua vilpittömästi tai edes vaihtamaan kuulumisia. Mutta liian usein minä olen huomannut, että ihminen, jonka joskus luulin tunteneeni, osoittautuu joksikin aivan muuksi.
Ehkä kaiken sen muistelu tekee häneenkin kipeää. Jos hän olikin ollut vakavissaammin kuin olin koskaan ajatellut. Hän joutui riskeeramaan suhteemme vuoksi paljon, hyvin paljon jo ennen kuin mitään ehti edes tapahtua. Hän oli valmis ottamaan riskin, otti askeleen, mutta perääntyi ennen kuin laittoi kaiken peliin.
Haluaisin kohdata hänet pitkästä aikaa. Tehdä selväksi, etten minä syytä häntä mistään. Että minä todellakin olen onnellinen hänen puolestaan. Toivon hänelle kaikkea hyvää, tietää, että mikään välillämme ei enää vaivaa häntä. Loppujen lopuksi hän oli hyvin hieno ihminen, jolle en koskaan olisi tahtonut aiheuttaa vaikeuksia tai murhetta. Niitä kun meillä molemmilla piisasi ihan yllin kyllin.
Muttei ole mitään, mistä ei pääsisi yli. Voisimmepa jatkaa ystävinä.
Our hearts went on, vaikkei koskaan pitänyt.
Mieheni.
Kun mä nyt muistelen sitä iltaa, en enää muista paljoa, mikä on oikeastaan melko yllättävää huomioiden sen, miten mun elämäni sen jälkeen muuttui. Mutta ilman tuota päiväkirjamerkintää minä olisin unohtanut hänen sanansa, kosketuksensa ja välillämme väreilleen ihanan tunnelman. Minä en enää muistaisi, miten olin psyykannut itseäni hänen juttusilleen vartin ennen kuin lopulta kehtasin mennä, miten yhtäkkiä sain jonkun käsittämättömän rehkeuspuuskan ja miten hän vilkuili minua koko sen matkan, jonka hänen luokseen taitoin. Hänen odottavaa katsettaan, toivoa, jännitystä.
Kun minä mietin elämääni nyt, ei minulla olisi enää pokkaa moiseen. Silloin minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään takeita, että hän olisi edes huomannut olemassaoloni, saati vastannut tunteisiini tai mihinkään, mutta jollain tapaa se vain lietsoi unelmiani entisestään. Mutta oli minulla vaistoni, havaintoni. Se, ettei hän vahingossa sukinut hiuksiaan aina minut nähdessään, tai se, miten puheet kääntyivät aina häneen tämän työkaverien johdosta. Minä en vain aluksi ollut uskonut itseeni; siihen, että minä saattaisin saavuttaa jotain sellaista. Mutta minä tiesin koko ajan, mitä oli tapahtumassa, mitä oli tapahtunut - ja mitä ei tulisi tapahtumaan. Mutten minä antanut sen häiritä. Olin päässyt vauhtiin ja vauhdin makuun, eikä minua siitä saanut mikään luopumaan.
Jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, onhan se surullista ettei meidän jutustamme sittenkään kehkeytynyt dream storya, vuosisadan tai edes vuoden rakkaustarinaa. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, oli erittäin vahva fyysinen vetovoima kahden seurankipeän ihmisen välillä. Joista toinen ei koskaan ollut niin vakavissaan, tai oliko, sitä minä en koskaan saanut tietää. Minulle riitti, että tiesin olevani ainoa, jolle hän harvinaista hymyään osoitti. Ainoa, jota hän salaa vilkuili, ainoa, joka oli hänelle tarpeeksi järkevä kaikista typristä naikkosista, jotka hänelle seuraa tyrkyttivät.
Olin otettu siitä, että hän tahtoi minut, eikä ketään muuta. Huumannuin tunteesta, enkä tajunnut tosiasioita. Vaikka muistellessani sitä iltaa, minä tiedän, että siinä hetkessä hän oli läsnä. Se oli jotain aitoa. Viatonta. Jotain mistä olin haaveillut, jotain mitä olin saavuttanut. Elämäni paras päätös.
Olin onnellisempi kuin koskaan, ja se näkyi. Mutten siltikään tiennyt, kuinka tosissaan hän oli ollut. Ettei hän ollut koskaan tainnut tajuta, miten paljon hän oli minulle merkinnyt. Millainen vaikutus hänellä ja etenkin sillä illalla oli ollut minuun. Ja mitä minä jäin kaipaamaan. Odottamaan.
En tiedä, tajusiko hän koskaan, mitä toiveita hän minussa herätti. Mitä se ilta sai odottamaan, ja myöhemmin käyttäytymään niin kuin sai. Mutta sinä iltana minä kykenin ensimmäisen kerran elämään hetkessä. Uskomaan siihen hetkeen, tulevaisuuteen. Häneen. Meihin. Ja viimein myös itseeni.
Nyt kun muistelen sitä iltaa, vaikkei mitään kovin mullistavaa koskaan tapahtunutkaan; meistä tuli kaverit facebookissa, ja juttumme oli ylittänyt jonkin "kynnyksen", me emme kuitenkaan olleet koskaan aiemmin juuri olleet kunnolla tekemisissä. Minä en tuntenut häntä, vain hänen maineensa, eikä hän tiennyt minusta mitään; ei edes ikääni, eikä ehkä edes nimeäni. Ellei sitten todella ollut joskus ollut niin kiinnostunut minusta kuin myöhemmin antoi ymmärtää.
En enää kaipaa häntä. En sitä iltaa, tapahtumia tai mitään. En enää muista, miten hän reagoi minuun, mitä hän vastasi, millä äänensävyllä ja mihin me menimme. En saa kaikkea enää mieleeni, vaikka olin joskus kirjoittanut tarkatkin yksityiskohdat ylös. Etten minä ikinä unohtaisi tätä iltaa. Vaikka onhan se mahdotonta. * on niin ihana.
En enää muista sitä tunnetta vatsassani, kun hän kiersi kätensä vyötärölleni, en hänen katsettaan, ääntään tai päätään omaani vasten. Miten olenkaan pystynyt unohtamaan jotain, minkä vakuutin itselleni kestävän ikuisesti, olevan elämäni sisältö, ja mitä en koskaan tulisi unohtamaan. Tuskin olisin unohtanut vieläkään, mikäli kaikki olisi päättynyt toisin. Niin kuin olin kuvitellut. Toivonut.
Mutta enää minä en ole haikaillut aikoihin häneen peräänsä. En siihen hetkeen, en siihen iltaan. En kiellä, ettenkö yhä välillä sortuisi jossitteluun hänet nähdessäni, yksittäisiä asioita muistellessani. Hyvät puolet. Enkä voi kieltää, ettenkö olisi syytellyt itseäni huonoista puolista. Jos minä olisin toiminut toisin, sanonut jotain muuta, tehnyt jotain muuta. Jättänyt sanomatta jotain, minkä uskon yhä olleen merkittävä juttu, mistä yhä syyttelen itseäni ja minkä uskon pilanneen kaiken. Vaikkei niin ole.
En kiellä, ettenkö minä olisi toivonut suhteemme onnistumista, varmasti hänkin. Täydellisen suhteemme, niin minä joskus uskoin. Elin haavekuvissani unelmaani, kunnes itse romutin sen. Tai niin uskoin hyvin pitkään. Että kaikki johtui minusta. Jos olisin toiminut toisin, missä olisimme nyt. Meidän suhteemme.
Minulta kesti kauan päästää hänestä irti. Lähes vuoden sekavan säätämisen jälkeen minä tajusin viimein, ettei mikään toiminut. Kenties hän joskus oli ollut tosissaan, muttei silti samassa määrin kuin minä. Kenties ja varmasti hän joskus oli oikeasti välittänyt minusta. Muttei se ollut riittänyt hänelle. En ollut sitä, mitä hän oli etsinyt. Hän ei ollut uskonut suhteeseemme, tulevaisuuteemme. Tai sitten hän ei koskaan tahtonutkaan uskoa.
Nyt minä pystyn ohittamaan hänet sortumatta. Jos hän tahtoo esittää kuin välillämme ei olisi koskaan ollutkaan mitään, niin hyvä on. Minä en koskaan tehnyt numeroa mihinkään meihin liittyneeseen. Minä en aio tulla hänen uuden suhteensa väliin, en tunne häneen enää sellaista vetovoimaa, jonka olen joskus unohtanut tunteneeni. En enää tahdo elää siinä epätoivossa; miksei hän vastaa, mitä väärää olen tehnyt, oliko tämä tässä. Mutta pohjimmiltaan hän oli hyvä ihminen. Ihana luonne. Hän vaikutti elämääni liikaa, jotta voisin aivan täysin unohtaa hänet. Hylätä täysin ja haistattaa pitkät. Mutta unohtamattomuus ei enää tarkoita kaipausta. Ei katumusta.
Sitä kuvaa katsellessani minä muistan, että jossain hyvin sisimmissään hänkin oli välittänyt minusta. Niin vaikeaa kuin se oli häneltä ollutkin. Mutta nyt; sen kylmän ja tylyn ihmisen ohittaessani minä voin vain miettiä, miksi hän kohteli minua niin. Miksei hän nyt pysty kohtamaan minua vilpittömästi tai edes vaihtamaan kuulumisia. Mutta liian usein minä olen huomannut, että ihminen, jonka joskus luulin tunteneeni, osoittautuu joksikin aivan muuksi.
Ehkä kaiken sen muistelu tekee häneenkin kipeää. Jos hän olikin ollut vakavissaammin kuin olin koskaan ajatellut. Hän joutui riskeeramaan suhteemme vuoksi paljon, hyvin paljon jo ennen kuin mitään ehti edes tapahtua. Hän oli valmis ottamaan riskin, otti askeleen, mutta perääntyi ennen kuin laittoi kaiken peliin.
Haluaisin kohdata hänet pitkästä aikaa. Tehdä selväksi, etten minä syytä häntä mistään. Että minä todellakin olen onnellinen hänen puolestaan. Toivon hänelle kaikkea hyvää, tietää, että mikään välillämme ei enää vaivaa häntä. Loppujen lopuksi hän oli hyvin hieno ihminen, jolle en koskaan olisi tahtonut aiheuttaa vaikeuksia tai murhetta. Niitä kun meillä molemmilla piisasi ihan yllin kyllin.
Muttei ole mitään, mistä ei pääsisi yli. Voisimmepa jatkaa ystävinä.
Our hearts went on, vaikkei koskaan pitänyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)