Kuinka paljon pahaa yhdelle ihmiselle voi ja täytyy sattua ennen kuin voi mennä hyvin?
Olisin viimein vain halunnut onnellisen ajanjakson elämässä. Kaiken tämän, kaikkien näiden enemmän ja vähemmän synkkien vuosien jälkeen luulin viimein löytäneeni parempaa. Olevani matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta ja sitä, minkä luulin tekeväni minut onnelliseksi.
Lentoliput oli ostettu. Laukku oli pakattu ja asunto irtisanottu ja löydetty uusi vuokralainen. Tavarani olin pakannut, joista suurimman, tarpeettoman, osan myynyt eteenpäin ja pistänyt kiertoon. Tunsin olevani ihanan vapaa ilman materiallista painolastia. Tunsin olevani vapaa - ja mahdollinen tekemään mitä tahansa.
Melkein myin jopa autoni. Viime hetkellä veljeni kuitenkin ehdotti, että ottaisi sen heille kakkosautoksi ja niinpä minun valkoinen bemarini vuodelta 2007 koristaa nyt heidän pihaansa. Ylioppilaslahjaksi saadut astiat ja kodinkoneet koristavat nyt keittiöitä jossain muualla. Ne vaaleansiniset kupit, joita en koskaan raaskinut käyttää. Ne hopeiset kynttilänjalat, jotka sain lahjaksi henkilöltä, joka ei enää kulje keskuudessamme. Ne taulut ja sisustustyynyt, jotka ovat kulkeneet mukanani kaikkina aikoina, niin hyvinä kuin huonoina. Ne tavarani, jotka muistuttivat minua menneistä ja tavallaan pitivät minut kiinni siinä.
Tunne oli epäuskoinen. Katsoin täyteen pakattua matkalaukkuani ja yritin pusertaa vetoketjua kiinni. Samaan aikaan pusersin kyyneleitä silmäkulmastani ja rojahdin lattialle.
Tässäkö se nyt oli, minä kyselin itseltäni. Mitä ihmettä mä nyt oikeasti teen.
Toinen laukkuni oli jo pakattu. Vanhempi ja kuluneempi, se, joka minulla oli mukana jo kerralla ennen kuin ylioppilasjuhlia oli ollut suunnitelmissakaan. Ylimääräisen matkatavaran maksu oli veloitettu, olin hoitanut kaiken viimeisen päälle. Olin huolehtinut kaiken. Uskoin kaiken järjestyvän. Olin viimeinkin ottanut sen ratkaisevan askeleen.
Jos tämä olisi huono ja ennalta-arvattava elokuva, elämäni olisi sen surkea juoni. Nuori nainen, joka jättää kaiken taakseen. Kaiken. Työt, koulut ja ihmissuhteet. Tekee kaiken tämän, koska on niin käsittämättömän hyväuskoinen.
Ei tälläistä nimittäin voi tapahtua kuin b-luokan elokuvissa. Kun mä olen hoitanut kaiken tarvittavan, hankkinut paperit ja viisumit ja kaiken mahdollisen rokotuksista uusiin asuntoihin ja puhelinnumeroihin, se tapahtuu. Viimeisenä iltana ennen h-hetkeä. Sitten, kun ei voi enää perääntyä. Ei vaihtaa suunnitelmiaan.
Matto vedetään jalkojen alta. Se on hempeänsävyinen persialainen matto.
__________________________________
Aamupäivällä lentoasemalla. Minä vain seison. Ihmisvilinässä iltapäivällä kukaan muu ei huomaakaan, mutta mä puren hammasta, jotta en purskahtaisi itkuun. Viereisellä tiskillä kyynelehditään ja veikkaan, että matkaan lähtevä tyttö on menossa vaihtoon. Mukana on saattamassa oletettavasti vanhemmat ja poikaystävä. Minun on pakko katsoa pois näistä jälkimmäisen nähdessäni. En kestä nähdä.
''Sulla olikin tämä extralaukku jo maksettuna, sepä hienoa.'' Tiskillä sanotaan ja pakottaudun hymyilemään about omanikäiselleni naiselle ja hetken ajan melkein murrun ja alan vollottaa. Mieleni tekee kertoa hänelle koko tarina, kaikki se mitä sisälläni velloo, mutta puserran valjun hymyn kasvoilleni ja pakottaudun nyökkäämään.
''Laukut täytyy sitten tullata New Yorkin kentällä", hän jatkaa ja minä nyökkäilen. Nainen ei todennäköisesti tajua, etten keskity ollenkaan, sillä pidän kasvoillani sitä kulissihymyä, jota olen harjoitellut jo vuosien ajan. Ulkoisesti olen kunnossa, mutta sisäisesti mietin vain, mitä ihmettä olen tekemässä. Miten oikein selviän tästä.
''Olihan sinulla jo esta tehtynä?''
''On joo, edelliseltä kerralta'', vastaan automaattisesti hänen kysymykseensä Yhdysvaltoihin tarvittavasta ''viisumista.'' Sinnehän minä en jää, mutta sellainen kuitenkin tarvitaan pelkkää konettakin vaihtaessa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Miksi mä olin niin tyhmä, kyselen mielessäni.
''Voi miten kiva'', nainen jatkaa. ''Sittenhän se on helppo juttu'', hän viittaa liikkumiseen JFK:n lentokentällä, kun sanon olleeni siellä jo aiemmin. Useasti.
Helppo juttu, minä jään miettimään, kun laukut ovat jo lähteneet ja hän on toivottanut hyvää matkaa. Viereinenkin tiski on tyhjentynyt itkevästä perheestä ja tilalta kuuluu valitusta istumapaikoista. Ohitan nyrpeän miehen ja tuijotan tarkastuskorttiani. Porttinumeroa ja koneeseenottoaikaa. Katson kelloa ja näistä jälkimmäiseen on aikaa vielä puolitoista tuntia.
Lyllerrän passintarkastukseen ja lätkäisen käsilaukkuni kaukaloon, jossa se viedään läpivalaisun läpi. Turvatarkistajamies vilkaisee tarkastuskorttiani ja kysyy kannanko mukanani tietokonetta tai meikkejä. Muistan koneen käsilaukussani ja kaivan sen vielä esiin. Meikkejä en ottanut mukaan. Ketä varten olisin kaunis, minä ajattelen.
''Ei meikkejä?'' hän yllättyy tarjottuaan minigrip-pussia, mutta torjun eleen. Hän todennäköisesti luki lipustani tiedot Helsinki-New York ja vastoin muuta hamekansaa en kantanut edes yhden yhtä huulipunaa mukanani. Kuukausi sitten olisin varmasti kantanut kahta. Puhumattakaan muusta arsenaalista, mikä siihen yhden litran minigrippiin olisi mahtunut.
Sittemmin asiat ovat vähän muuttuneet, minä ajattelen ottaessani läppärini ja laukkuni kaukalosta. Nyt on ihan sama.
Kävelen taxfreen läpi pikaisesti, porttialue jää myös nopeasti taakse ja passintarkastuskin sujuu nopeasti. Portin edessä istuessani en voi uskoa, mitä kaikkea olen uhrannut. En voi uskoa, mitä olen tekemässä. Olen menossa yksin maailman tiheimmin asuttuun (ja toisten mielestä aivan liian vaaralliseen kaupunkiin minunlaiselleni naiselle) Mexico Cityyn tehden välilaskun jo pariin otteeseen mainitussa New Yorkissa. Mukanani on tähänastisen elämäni aikana keräämäni kamat, ne tärkeimmät eli vaatteet ja läppäri ynnämyytsössöt ja kaikki loput ovat saaneet jäädä. Olin niin valmistautunut tähän. Olin hyvin valmistautunut. Olen jopa vaihtanut vähän dollareita syödäkseni John F Kennedyllä, koska jatkolennolla ei tarjota ruokaa.
En voi uskoa, että viimein olen tässä pisteessä. Jättämässä menneen taakseni ja menossa kohti tulevaa. Elävän hetkessä ja yrittäen.
Mutta tämä hetki ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Ei ollenkaan sellainen kuin piti.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni olin saanut kuulla asioita, jotka olisivat saaneet hyppäämään sillalta, jos yhtään sellaiseen olisi taipuvainen. Viimeisenä iltana, ostettuani liput, hoidettuani kaikki käytännön asiat, miltei myytyäni autonikin tämän vuoksi, hän kertoo minulle totuuden ''suhteestamme'' tai siitä mitä minun olisi pitänyt kuulla jo ennen kuin alunperinkään olisin suunnitellut mitään.
Nojaan käsivarsillani polviini enkä pysty pidättelemään enää. Yksi kyynel vierähtää poskelleni, mutta onnekseni muut eivät huomaa sitä. En halua uskoa tapahtunutta todeksi. En halua uskoa, että minut on petetty niin ja että minulle on valehdeltu siten koko tämä aika, nämä vuodet.
I was the other woman, muistan itkeneeni eräälle paikalliselle ystävälleni edellisiltana puhelimessa.
How am I gonna survive? What am I gonna do now? I have tickets and everything...
Manuela puhuu minulle järkeä. Olet luovuttanut kaiken elämästäsi joten nyt sinun täytyy vain pelata loppuun asti. Et voi enää perua tätä. Sinun täytyy tulla.
Vaikka suunnitelmat muuttuivatkin minä pysyn päätöksessäni lähteä. En voi peruuttaa useamman sadan arvoisia lentojani tai kämppäni luovuttamista tai kynttilänjalkojen myymistä. Elämäni on tässä ja nyt - huolimatta siitä, että suunnitelmat olivatkin rakentuneet valheelle ja petokselle.
Kuinka tälläistä voi tapahtua, mietin yhä koneeseen astuessani. Kuinka voi olla mahdollista, että hän kertoo minulle edellisenä iltana ennen kuin olen vaihtamassa mannerta.
Mielessäni pyörii PMMP:n Joku Raja -kappaleen sanojen lisäksi vain yksi ainoa, hivenen pelottava ajatus. En ole koskaan ollut näin yksin. Ennen puhelimen sulkemista näen Manuelan viimeisen viestin. Kaikki järjestyy kyllä. Odotan sinua terminaalin ulkopuolella Lauran kanssa.
Täällä minä nyt olen.
Viikkoja tapahtuneesta ja edelleen yhtä rikki.
Olen niin pahoillani siitä, etten ole aikoihin kirjoitellut tänne mitään, mutta en voi pyytää kuin anteeksi.
