en gång till

Pääsiäinen. Joka kerta jonkun vuosittaisen erikoispäivän kohdalla (joulu, isän- ja äitienpäivät, juhannus, pääsiäinen yms.) pistää mietityttämään, miten nopeasti aika menee. Vastahan viime pääsiäinen oli. Viime joulusta tuntuu menneen vain hetki, mutta no, onhan tuostakin jo 4 kuukautta aikaa ja juhannus on enää kahden päässä, vaikka viime kesäkin tuntuu olleen vielä eilen.

Luonnollisesti pienenä lapsena aikakäsitys oli hieman eri; vuodet tuntuivat todella pitkiltä, mutta mitä sitten tapahtui? Vasta äskenhän olin se 14-v tyttö, joka vaihtoi koulua. Tuntuu kuin olisin vasta viime vuonna täyttänyt 18 tai valmistunut lukiosta. Mutta ei. Siitähän on aikaa jo pieni iäisyys ja jostain kumman syystä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika vain tuntuu hurahtavan ja häviävän jonnekin.

Kun eräs sukulaisemme saa lakin tänä keväänä, ja alustava kutsu on jo saapunut kyseisiin karkeloihin, en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea itse olenkaan saavuttanut tuon päivän, valmistumisen jälkeen. (Lue: mitä kaikkea en ole saavuttanut.) Muistan ikuisesti, kuinka toivoa täynnä olin sinä vuonna, kun viimein pääsin eroon lukiosta. Koko lukioaika sinällään oli tuntunut loputtoman pitkältä ja viimeinen vuosi lähinnä oli mennyt sen odotteluun, että pääsisi elämässään eteenpäin; saisi todistuksen kouraan ja pääsisi maailmalle. Tai no, kuten sittemmin kävi, enhän minä mihinkään maailmalle lähtenyt, vaan itselleni aivan väärälle alalle, jota yritin jaksaa jonkin aikaa, kunnes kyllästyin, lopetin ja menin oikeisiin töihin. Se oli toki sinällään suuri shokki silloiselle minälleni (puhumattakaan kaikista niistä ihmisistä, jotka järkyttyivät kun vaihdoinkin yliopistomaailman täyspäivätyöhön), mutta kaikkeen sitä tottui. Itse työ ei ollut minulle mikään number one tai unelmieni täyttymys, mutta koin sen silti mielekkäämmäksi kuin alan, joka ei kiinnostanutkaan tai ollut sitä, miksi olin sitä luullut. Niin, ja tuota touhua jatkui viime kevääseen 2013, kunnes olin täysin varma siitä, ettei myöskään se hivenen akateeminen duunikaan ollut lopulta yhtään minun juttuni.

Toki siinä oli taustalla myös muita asioita, joiden kanssa olin paininut enemmän tai vähemmän aikaa, mutta kaikista varmuutta antavin tekijä oli se, että tiesin viimein, mitä halusin tehdä - mitä halusin minun elämältäni. Olin viimein tajunnut, että elämäni oli minun, ja minä olin se henkilö, joka oli sen kulusta ja suunnasta vastuussa. Minun elämäni ei ollut tarkoitettu miellyttämään vanhempiani, muita sukulaisiani, ex-pomoani tai ex-miestäni, vaan minua itseäni, vaikka sen tunnistaminen ja tunnustaminen olikin hieman hankalaa. Olin elänyt siinä muotissa, että olin syntynyt miellyttämään muita. Tekemään niitä asioita, jotka saisivat ihmiset ajattelemaan, että olin valinnut oikein; siten kuten he olisivat minun tilanteessani valinneet. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, ettei niin voinut jatkua. Minun oli viimein aika ottaa ohjat käsiini, vaikka se sitten tarkoittikin järkyttyneinä äitejä ja pomoja ja vaikeuksia ihmissuhteiden (lue: miesten) kanssa, mutta kun päätin lähteä pois entisestä kaupungistani ja kaikista aikaisempaan elämääni liittyvistä asioista, tiesin, että se oli oikein.

Kun sitä alkaa miettimään, mielestäni lukiosta valmistuneet ovat liian nuoria tietämään, mitä oikeasti, siis ihan oikeasti elämältään haluavat. Moni toki saattaa tietääkin, mutta on myös monia, joiden päätöksiin vaikuttaa liikaa perheiden, poikaystävän tai kaverien painostus. Itsekin annoin näiden asioiden vaikuttaa omiin päätöksiini silloin liikaa, ja jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin, jättäisin tuon vaiheen kokonaan välistä ja valitsisin toisin. Toki silloin ajatteli, että se poikaystävä tai äidin mielipide on maailman tärkein, mutta oikeastaan, miksi se olisin aina minä, joka joutuisi joustamaan muiden takia? Eikö se Henkka, 19v, olisi silloin voinut keskustella Turkuun muutosta, mutta ei, Henkka oli ehdoton siinä, että se oli joko Jyväskylä tai ei mitään. Niinpä sitä sitten piipitettiin hetki ja alettiin tsekkailla, mitä vaihtoehtoja Jyväskylässä sitten edes ylipäätään oli ja etsittiin niistä se vähiten ei-mielenkiintoisin.

Jos ihmiset oikeasti tekisivät juuri kuten he itse haluaisivat, säästyittäisiin turhalta säätämiseltä. Toki se on ikävää, että vastakkain ovat se kaukaisemman kaupungin mieluisin opiskelupaikka ja oma poikaystävä, mutta ei poikaystävältäkään ole oikein vaatia tekemään päätöksiä vain hänen suunnitelmiinsa pohjautuen. Lukioikäisenä sitä ei tietenkään tajunnut, että parisuhteessa kummankin osapuolen asiat pitäisi tasapuolisesti ottaa huomioon, mutta mitäs sitä ei silloin kultaisessa 18v-iässä olisi tehnyt oman raksupoksun vuoksi.

Kun henkat sitten joskus jäivät, myönsin kyllä suoraan itselleni, että olisin valinnut erilailla muuten. En kuitenkaan uskaltanut tehdä lopullista päätöstä elämäni suunnasta ennen kuin vasta viime keväänä, jolloin päätin, että oli toimittava nyt tai ei koskaan. Se ei toki ollut helppoa, koska jotkut ihmiset ristivät meidät koulutusalaavaihtaneet jollain tapaa epäonnistujiksi, mikä ei nykyään tietenkään ole missään määrin hyväksyttyä, olla epäonnistunut, mutta olen tyytyväinen, että tein sen päätöksen. Vaikka tosin paljastuikin, että tämäkin koulutus on täynnä puppua ja pumpulia ja kursseja, jotka saavat pyörittelemään silmiä ja miettimään, miten ihmeessä tämäkään liittyy millään lailla siihen alaan, jolle minun olisi tarkoitus työskennellä, mutta olen kuitenkin oikealla alalla, sen tiedän.

Vaikeinta on vain pitää motivaatio yllä, sillä en enää jaksaisi niitä hetkiä, joina tunnen taas vain tuhlaavani aikaani. Yritän ajatella positiivisesti, ja toisaalta, jos aika kuluu näin hujauksessa, niin seuraavat kaksi vuottakin menevät aivan samoin?? Harmi vaan, ettei kaikkein tylsistyttävimmällä kirjanpitokurssilla aivan tunnu siltä.

pizzan paluu

Hmmm, mä ajattelen ja mietin, että tässäkö sitä ollaan taas. Kahden vuoden ja oikeastaan kolmenkin jälkeen. Vuosien lääkäri- ja lääkerumban, vuosien turhautumisen ja ahdistumisen ja tuskailun ja sen, että peiliin katsoessa melkein vain itkettää. Niiden kymmenien kyllä se siitä -lupausten ja paranemisvinkkien jälkeenkään mikään ei ole lopullista. Mä en jaksa enää. En halua palata siihen ihohelvettiin, jonka takia elämäni alkoi vuosi-pari sitten mennä alamäkeen ihan kertaheitolla.

Niin. Olen yrittänyt olla kärsivällinen, mutta se turhauttaa tajuta, että vielä näinkin vanhana ja rupsahtaneena joutuu kärsimään taas kerran jälleen siitä yleisemmin teini-ikäisille mielletystä vaivasta: ihon huonosta kunnosta ja siitä, ettei sitä vain saa paranemaan vaikka mitä yrittäisi.

Yrityksestä ei nimittäin ole kiinni; olen jättänyt kaikki mahdolliset rasvapommit tmv. tekijät pois ruuastani, en oikeastaan edes käytä meikkiä (iholla) nykyisin ja olen pyrkinyt myös säännölliseen liikuntaan. Lääkärissä hoetaan, että kyllä se siitä terveellisillä elämäntavoilla helpottaa. Se saa minut kuitenkin vain turhautumaan; entä jos syy ei (taaskaan) ole niissä elämäntavoissa tai siinä, etten, kuten joku jackass neropatti joskus taannoin heitti, pese naamaasi, mutta en enää halua palata siihen ikuisuusrulettiin, joka pyöritti elämääni aivan liikaa ja liian kauan jo taannoin, ja silloin luulin viimein selättäneeni sen pysyvästi.

On vain joka kerta yhtä musertavaa istua lääkärin penkillä, kun tämä vähättelee asiaasi. Selitin hänelle ummet ja lammet ongelmahistoriastani ja herkkyydestäni kyseisen asian suhteen (esim. erittäin asiakaspalvelunaamaa vaativa työni), mutta ei, kommenttina oli vain se kylmähkö ja muka piristäväksi tarkoitettu "no eihän tuo nyt niiin paha ole", että mitään oikeaa apua (taaskaan) saisin. Yritin ruinata lääkekuuria ja käskin tutkimaan potilastietohistoriaani vähän tarkemmin, jotta kyseinen patu olisi tajunnut, miten kauan aikaa olin tästä asiasta jo aiemminkin kärsinyt ja miten turhia "hoitomenetelmiä" minuun aiemmin oli käytetty.

Mutta ei. Käskettiin ottamaan iisisti (tässä vaiheessa olin itku- ja raivokohtausten välimaastossa) ja lätistiin tekopyhinä, ettei se ulkonäkö niin tärkeä juttu ole. Niin niin ja ei toki, ei tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa ja yhteiskunnassa kukaan varmastikaan arvostele naaman tai vartalon perusteella, ei toki. No, mr. lääkärille se ei ehkä ollut niin cristal clear juttu, mutta hän tuskin tajusikaan, mitä on olla 20+ nainen työssä, jossa ihmiset arvostelevat ulkonäköäsi enemmän tai vähemmän tahtomattaankin 24/7 ja muodostavat käytöksensä hyvin pitkälti sen perusteella.

Ei auta kuin varata aika yksityiselle, maksaa taas siitä 20-minuuttisesta rutosti enemmän ja yrittää ruinata jotain kuuria vaikka sitten pari(kymmentä) kyyneltä samalla vääntäen.
En vain olisi enää koskaan halunnut, että joudun vielä joskus käymään tämän läpi. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omakohtaisesti kokeeneet sitä tunnetta ja niitä katseita mitä huonoihoisuus mukanaan tuo, eivät voi ymmärtää, miltä se tuntuu. Mitä se on päivä toisensa jälkeen ja kuinka helposti arvostus itseä kohtaan murenee, samoin kuin muiden käytös ja katseet muuttuvat.

Kaukokaipuu vs koti-ikävä

Päivä päivältä haikailu ja kaipaus täältä pois vain vahvistuu. Kun katselen niitä vaihtokohteita, joihin minulla opiskelupaikkani puolesta olisi mahdollisuus lähteä, en vain malttaisi odottaa jo sitä hetkeä, jona oikeasti pääsisin laittelemaan niitä lomakkeelle ja lomaketta eteenpäin. Kuitenkaan näin varhaisessa vaiheessa opintoja se ei ole mahdollista, vaan sitä pitäisi odottaa vielä vähintään lähes 2 vuotta.

Ouch.

Eihän sitä millään jaksaisi edes ajatella, miten kauhean pitkä aika tuo 1,5-2,5 vuotta edes on. Olen luonteeltani hieman sellainen, etten millään jaksaisi odottaa, kärsimättömyydeksikin sitä kai sanotaan :-D mutta kun keksin jotain, pyrin sitten hoitamaan ja toteuttamaan asian mahdollisimman pian (ja useimmiten moni ideoista ja villityksistä ei sitten kestäkään kovin kauaa), mutta tämä villitys on ollut valloillaan jo kauan.

Sinällään on tietysti todella hienoa, että opintojen puolesta ulkomaille lähdön (opintojen muodossa luonnollisesti) on olemassa, mutta ainakin omassa oppilaitoksessani sitä säädellään todella tarkkaan, kuka lähtee, minne lähtee ja milloin. + erityisesti mitä tekemään.
Eli siinä vaiheessa kun meitsi ilmoittaisi haluavansa lähteä ottamaan arskaa ja tapaamaan vanhoja kamuja ja ja ja TOKI myös opiskelemaan, niin opintokanslian tädit katsovat pitkään ja miettivät kyllä myös tarkkaan, kuinka hyvät tsäänssit allekirjoittaneella todistuksensakaan puolesta olisi.

Ja sitten sanotaan, että odota vielä vuosi, hommaa todistus priimakuntoon (missä se ei aivan tällä hetkellä mahdollisesti ole) ja selvitä itse kaikki mahdollinen kurssitarjonnasta asumiseen, jos sitä kiinnostusta kerta on. Apua ei tule ennen kuin minulla todellakin on jokainen nippelitieto kourassa ja todistus keskiarvolla 10, jotta varmasti todistan olevani ylipäätään mahdollinen kandidaatti. Niin, sitten kahden vuoden päästä.

Sitä ennen täytyy tyytyä selvittämään detaljeja ja asioita sekä tarvittavia dokumentteja lähtöä varten yms. mukavaa virallista  =>> siispä hullujen päivien lentoaleen tsekkailemaan, josko sieltä löytyisi mitään mukavaa lohduketta.

Jos lohduke jää löytämättä, pitänee alkaa listaamaan Suomessa asumisen ja olemisen hyviä puolia. Miettiä kaikkia niitä käytännön asioita, jotka hankaloittavat lähtöjä, kuten sitten vaikkapa juuri niitä auton jättöjä ja kerättyjä astiastoja. Sitä, että koti-ikävä iskisi kuitenkin jossain vaiheessa.

Mutta nojoo, lyhyesti tsekkailtuna Hullujen päivien vertaistuki jäi kyllä aika laimeaksi - samoin kuin nuo keksityt tekosyyt olla lähtemättä. Sitä odotellessa pitää vain laittaa kärsivällisyystasoni uudelle koetukselle ja kekkaista sitten vaikka väkisin joku kesälomareissu edes vähän lähemmäs.

onko muiden mielipiteillä väliä

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että toisinaan mitä ihmeellisimmän asiat saavat minut epäröimään. Vaikka olisin aiemmin vakuutellut ja uskotellut itselleni, että jokin asia on toteutettavissa, ja vaikka oikeasti haluaisin toteuttaa sen, sitten jotain tapahtuu. Useimmiten joku ihminen. Mahdollisesti myös joku sanavalinta tai ihan mitätön sivuseikka, mutta silti se on jo tapahtunut.

Tänä aamuna bussissa.
Klo 8.17 siinä liikenneympyrän jälkeisellä pysäkillä. Hieraisen silmiäni istuessani bussissa, sillä eräs (entinen) ala-asteaikainen kaverini astuu sisään. Hän? Hän, jonka kanssa hengasin päivät läpeensä joskus muinoin. Niin, Jyväskylässä; silloin kun kummankin ikä oli 7-11 ja uskoin ala-asteaikaisilla aivoillani, ettei mikään koskaan erottaisi meitä. Bestiksiä.

No, eihän Petra ollut mihinkään muuttunut, ja vissiin olin itsekin samankaltaisella naamalla liikkeellä mitä vielä 10-15 vuotta sittenkin. Ja eipä sillä, ettemme olisi ala-asteaikojen jälkeen nähneet. Jotenkin se kaveruus ja kuulumisten vaihto vain muuttui vähitellen siihen, että törmättiin pari kertaa kuussa - tai sittemmin vuodessa, bussissa. Ja silloin vielä Jyväskylässä. Niinpä ihmetys oli suuri, kun hän astuikin kyytiin Helsingissä (mitä se tekee täällä??? minun kaupungissa, aivoni kyselevät) ja vastaus on se semi ja aika tuttu: olin moikkaa yhtä kaveria, mikä puolestaan johti siihen vielä semimpään ja turvallisempaan aijaa okei ja niijoo.

No, koska liikenne täällä tunnetusti on mitä nopeinta ja sujuvinta, ehdittiin sitten istuakin pikku tovi ja luonnollisesti myös päästä vähän pintaa ja niitä kuuttatoista aijaa:ta syvemmälle. Hetken mielijohteesta jopa yllyin sanomaan muuttohaaveistani, mutta sitten kaduin sen sanomista. Petra katsoi minua mitään sanomatta, kunnes vinkaisi ilmoille väkinäisen oookei, vähän kiva:n ja mulla oli jo olo, ettei se ollut sen mielestä yhtään niin kiva idea. Sille mä olin ja olen kuitenkin aina se sama maaren, jonka se on tuntenut silloin 90-luvun lopusta 2000-luvun puolelle ja aina tähän päivään asti, ja jotenkin se tuntui järkyttyvän, kun mä esitinkin ilmoille asian, joka jollain tapaa erotti minut siitä mielikuvasta. Se oli jotain, mistä sillä ei ollut mitään hajua. Me ei oltu puhuttu aikoihin ja sitten minä varmaan olin muuttunut sen silmissä aivan täysin, mitä minä kyllä olenkin, mutta silti se jäi vaivaamaan mua, miten joku vanha ystävä ja nyttemmin puolituttu järkyttyi, kun minä kerroin mitä elämääni sitten oikeasti kuuluu.

Olihan se hieman outoa varmaan hänellekin; saada kuulla, että mun elämäni ja ajatukseni pyörivät nykyään ihan muissa ympyröissä, missä silloin, kun me joskus tunsimme. Onhan se aina myös karua huomata ja joutua tajuamaan, että tuntemasi ihmiset ovat muuttuneet, erityisesti ne, jotka joskus olivat kaikkein tärkeimpiä ja läheisimpiä. Totuus on kuitenkin, että ihmiset muuttuvat, ja ainakaan minä en, muiden iloksi tai suruksi, enää ole lähelläkään sitä tyttöä, joka joskus erästä jkl:n kaupunginosan ala-astetta takavuosina kävi. Se on harmillista, miten ihmiset ajautuvat erilleen sellaisen ystävyyden jälkeen, mutta meidän tilanteessamme, mitään kunnollista ystävyyttä ei ole ollut enää yli puoleen vuosikymmeneen. Silti mietin, miksi annoin jonkun niin, rumasti sanottuana, nykyiselle elämälleni vähäpätöisen mielipiteen vaikuttaa niin suuresti. Mitä väliä sillä on, mitä Petra minusta tai elämänvalinnoistani ajattelee? Enhän ole kuitenkaan ollut hänen kanssaan aikoihin edes missään tekemisissä, mutta silti tunnen pettäneeni koko ihmiskunnan odotukset, jos kerronkin heille, entisen elämäni väelle, siitä mitä minusta on tullut tai sittemin tulemassa.

Minä: "Mä oon ajatellut, että voisin varmaan pysyvästi muuttaa sinne."
Petra: "Aijaa.. Onks sulla joku mies siellä sit?"
Minä: (miettien sanoako suoraan) "No se on aika monimutkanen kuvio.."
Petra: "Voi luoja, älä vaan sano et se on joku huumediileri. Et kai sä mihinkää semmoseen oo sekaantunu.."

Riitti kumoamaan sen varmuuden, mitä omasta päätöksestäni olin aiemmin omannut. Yksikin epäluuloinen kommentti sai aikaan sen, että rupesin epäröimään, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna mietin lähinnä, miksi annoin Petran sanoille edes niin paljoa painoarvoa. Ei se hänen elämäänsä enää vaikuta, mitä omallani teen ja paljonpa se on häntä tähänkään mennessä kiinnostanut. Kyydistä pois jäädessäni mutistiin kornit palataan ja rehellisesti sanottuna mietin, näenkö häntä enää ennen kuin jotain suurempaa tapahtuu.


Vastaus otsikkoon kello 22.18: ei.


Ja loppupeleissä, kävi miten kävi;


Kuvat: weheartit.com

Lähteminen kauas pois

Erään ihanan kommentin siivittämänä päätin kirjoittaa tästä aiheesta hieman laajemmalti, sillä onhan se jollain tapaa myös erittäin keskeinen asia elämääni; kaipuu pois tästä tilanteesta ja mielellään, niin, sinne ulkomaille.

Jollain tapaa olen aina tiennyt, ettei kotikaupunkini Jyväskylä ollut minua varten. Jo alakouluikäisenä haikailin sieltä pois ja esimerkiksi Helsingissä, tai muissa Suomen "suurkaupungeissa" käydessämme mietin aina, millaista elämä siellä olisi. En pitänyt Jyväskylää kotinani. Minulla oli siellä jostakin selittämättömästä syystä aina ahdistunut olo ja kaipasin muualle. Toki asiat ovat sittemmin muuttuneet, ymmärrän kyllä, että moni ihminen rakastaa kyseistä kaupunkia, mutta minua varten se ei ollut. Tiesin aina, että elämäni olisi jossain muualla, vaikka nykyään sinnekin on toisinaan ihan kiva palata. Asua siellä en kuitenkaan enää haluaisi.

Jo varhaisella iällä minulle myös alettiin muiden toimesta suunnitella tulevaisuutta jossain muualla. Tällä en nyt tarkoita sitä, että vanhempani olisivat pakottaneet minut sisäoppilaitokseen ulkomaille tms., mutta kaikkien tuttujeni suusta kuului aina: sitten kun sä lähdet ulkomaille niin... ja vain tuon lauseen loppu vain aina vaihteli.

Jollain tapaa en ehkä siten myöskään koskaan pelännyt ulkomaille lähtöä ja aloin kaivata täältä pois alkaessani miettimään, millaista elämä jossakin muualla voisi olla. Nuoruusvuosinani, vanhempieni osittain ideoimana ja tukemana sitten lähdin joksikin aikaa sinne, minne kaipuu nyt olisi kova takaisin. Meksiko.

Siitä ajat ovat toki muuttuneet paljon, samoin kuin minä itsekin, mutta aina aika ajoin huomaan kaipaavani niitä aikoja todella, todella paljon. Niitä ihmisiä ja sitä elämänrytmiä, mutta samaan aikaan tiedän, tai ainakin kovasti vakuuttelen itselleni, ettei sen elämän elämäminen ainakaan nykyisessä tilantessa olisi mitenkään mahdollista. Uskottelen itseni uskomaan, ettei minusta olisi siihen, ja vaikka minusta olisikin, jokin muu tekijä kyllä varmasti kaataisi sen.

Aina välillä kuitenkin olen miettinyt vakavissanikin, mitä tapahtuisi, jos oikeasti lähtisin. Mihin suuntaan elämäni sitten lähtisi ja mitä siitä seuraisi. Kun sitä kaikkea miettii, kaipuu vahvistuu koko ajan, mutta jossain alitajuntaisesti tiedän, miten paljon riskejä ja epävarmuutta sellaiset muutokset toisivat. Ehkä se on jollain tapaa myös suomalainen ja/tai länsimainen tapa ajatella; ettei uskalleta päästää irti siitä ihan tasaisen ok:sta, jopa tylsähköstä, mutta turvallisesta elämäntavasta, koska ollaan niin tottuneita siihen. Pelätään muutosta, vaikka muutokset voisivat, ja usein mahdollisten haasteiden jälkeen johtavatkin parempaan. Mutta sitä viimeistä, ratkaisevaa askelta on kuitenkin hyvin vaikea ottaa, sillä meihin on jollain tapaa kaikkiin iskostettu se ajatus siitä, että riski olisi liian suuri. Kynnys lähteä on ja on tehty liian vaikeaksi ylittää.

Kaikkia niitä, jotka sen askeleen ovat kuitenkin joskus ottaneet, jollain tapaa ihaillaan, mutta silti mietitään, jotkut jopa haikaillen, että voi kun minustakin olisi siihen. Ollaan hyvällä tapaa ylpeitä siitä, että joku on uskaltanut lähteä pois turvallisesta koto-Suomesta pois kauas maailmalle, mutta itse sitä askelta ei kuitenkaan otettaisi. Se muutos nähdään liian pelottavana; se veisi pohjan kaikelta siltä, mille olemme elämämme täällä rakentaneet.

On toki paljon ihmisiä, jotka muuttavat ulkomaille, useimmat heistä eri EU-maihin, töiden tai opiskelujen perässä. On kuitenkin paljon, paljon helpompi ottaa se askel jonkin järjestön tai koulun alaisena vaihto-oppilaana tai työnantajan alaisuudessa kuin aivan yksin. Sen takia, omallakin kohdallani, se muutos yksinään tuntuu niin pelottavalta kaikessa vakavuudessaan ja jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Aivan kuin elämäni sitten muuttuisi pysyvästi, jos lähtisin. Tottakai se myös muuttuisi, mutta ei se silti poistaisi sitä mahdollisuutta, että takaisin on aina mahdollista palata. Takaisinpalaajat vain usein leimataan epäonnistujiksi, jos he suhteellisen lyhyen ajan jälkeen (monille yllättäen) palaavatkin kotiin. Ja se, mitä kaikki meistä haluavat välttää, on epäonnistujaksi leimautuminen.

Olen nyt lähinnä viimeisen puoli vuotta miettinyt aivan tosissani, miten voisin lähteä. En mieti niitä asioita päivittäin, en välttämättä edes joka viikko, mutta joskus, kun tuntuu, että kaikki muu on romahtanut tai kaikki muut ovat hylänneet minut, se ajatus ja sen toteuttamisen halu palaavat. Toisinaan mietin, miksi ihmeessä en lähtisi, sillä mitä minulla täällä on? Rehellisesti sanottuna puolet niistä ihmisistä, joiden mielipiteillä minulle ylipäätään on mitään merkitystä, odottavat minun jonain päivänä häviävän pois täältä, ja sille toiselle puoliskolle olen olemassa lähinnä vain silloin, kun se heille parhaiten sopii. Miksi siis pelkäisin muutosta, jos se veisi minut kuitenkin vain lopulta parempaan suuntaan?

Ehkä syy lopulta lienee siinä, että meillä on kuitenkin niin vahva pohja täällä, kun on opiskelut ja työpaikat ja se vuodenmittainen vuokrasopimus. Kuinka vaikeaa se olisikin saada purettua se sopimus ja mitä mun autolle sitten käy, koska eihän sitä mukaankaan voisi ottaa. Myisinkö mä huonekaluni ja pitäisikö mun ostaa vain kaikki tavarat sitten uuden elämäni määränpäässä? Tällaiset asiat ainakin hidastavat minua itseäni; tuollaiset, loppupeleissä täysin mitättömät käytännön asiat, kuten astiastojen kerääminen ja cd-levykokoelmat. Toki jonkun asunnon irtisanominen olisi jo vähän isompi juttu kuten auton myyminenkin, mutta ei se silti siitä mahdotonta tekisi. Helppo vain on vakuutella itselleen, että uskoo niin.

Itse haluan uskoa, että unelmat on tehty toteutettaviksi. On kuitenkin loppupeleissä vain meistä jokaisesta itsestään kiinni, kuinka pitkälle on valmis menemään saavuttaakseen ne tai määränpäänsä.

rabiosa elämä

Peruutin lentolippujen oston viime hetkellä. Lufthansan suora yhteys Cityyn olisi houkuttanut niin suuresti nyt kun valmismatkapakettilennotkin ovat loppuneet. Lyhyt keskustelu tällä hetkellä Guadalajarassa majailevan kaverini kanssa sai minut melkein taas tekemään jotain ajattelemattoman extremeä: häviämistä maailman toiselle puolelle ja mielellään mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Olin jo edennyt varauksessa loppusuoralle, mutta viimeinen mahdollisuus peruuttaa sai minut tarttumaan siihen (taiko pikemminkin painamaan sitä cancel-nappia) vielä kun se oli mahdollista. Yritin tulla järkiini (tuloksetta) ja muistuttaa siitä, että minulla on opinnot ja työ kesäksi täällä. En voi nyt riskeerata ja ignorata niitä kaikkia vain siksi, että toistuvasti tunnen suunnatonta kaipuuta kauas pois. Pitänee sitten keskittää kaipuu Ricky Martinin tai Shakiran kuunteluun ja luukuttaa Rabiosaa 14:ttä kertaa peräkkäin ja aina yhtä antaumuksella.

En kuitenkaan voinut olla googlaamatta, mitä kaikkea ihanaa Guadalajarassa olisi ollut. Erääseen parhaista kavereistani olisi tietysti kanssa ollut ihanaa törmätä pitkästä aikaa, tai no meidän mittakaavallamme lyhyen ajan jälkeen; vastahan minä puoli vuotta sitten olin siellä.

Puoli vuotta?
½. 0,5 vuotta. 6 kuukautta ja tuntuu kuin kyseisestä ajasta olisi kulunut ikuisuus. Äärettömyys. Mihin aika nykyään vain häviää?

En olisi vuosi sitten edes osannut kuvitella joskus palaavani niihin ympyröihin ja ihmisten luo. Varsinkaan näin pian ja sellaisin seurauksin. Kun kerran olen käynyt, en enää halua lähteä pois.

∞