Lähteminen kauas pois

Erään ihanan kommentin siivittämänä päätin kirjoittaa tästä aiheesta hieman laajemmalti, sillä onhan se jollain tapaa myös erittäin keskeinen asia elämääni; kaipuu pois tästä tilanteesta ja mielellään, niin, sinne ulkomaille.

Jollain tapaa olen aina tiennyt, ettei kotikaupunkini Jyväskylä ollut minua varten. Jo alakouluikäisenä haikailin sieltä pois ja esimerkiksi Helsingissä, tai muissa Suomen "suurkaupungeissa" käydessämme mietin aina, millaista elämä siellä olisi. En pitänyt Jyväskylää kotinani. Minulla oli siellä jostakin selittämättömästä syystä aina ahdistunut olo ja kaipasin muualle. Toki asiat ovat sittemmin muuttuneet, ymmärrän kyllä, että moni ihminen rakastaa kyseistä kaupunkia, mutta minua varten se ei ollut. Tiesin aina, että elämäni olisi jossain muualla, vaikka nykyään sinnekin on toisinaan ihan kiva palata. Asua siellä en kuitenkaan enää haluaisi.

Jo varhaisella iällä minulle myös alettiin muiden toimesta suunnitella tulevaisuutta jossain muualla. Tällä en nyt tarkoita sitä, että vanhempani olisivat pakottaneet minut sisäoppilaitokseen ulkomaille tms., mutta kaikkien tuttujeni suusta kuului aina: sitten kun sä lähdet ulkomaille niin... ja vain tuon lauseen loppu vain aina vaihteli.

Jollain tapaa en ehkä siten myöskään koskaan pelännyt ulkomaille lähtöä ja aloin kaivata täältä pois alkaessani miettimään, millaista elämä jossakin muualla voisi olla. Nuoruusvuosinani, vanhempieni osittain ideoimana ja tukemana sitten lähdin joksikin aikaa sinne, minne kaipuu nyt olisi kova takaisin. Meksiko.

Siitä ajat ovat toki muuttuneet paljon, samoin kuin minä itsekin, mutta aina aika ajoin huomaan kaipaavani niitä aikoja todella, todella paljon. Niitä ihmisiä ja sitä elämänrytmiä, mutta samaan aikaan tiedän, tai ainakin kovasti vakuuttelen itselleni, ettei sen elämän elämäminen ainakaan nykyisessä tilantessa olisi mitenkään mahdollista. Uskottelen itseni uskomaan, ettei minusta olisi siihen, ja vaikka minusta olisikin, jokin muu tekijä kyllä varmasti kaataisi sen.

Aina välillä kuitenkin olen miettinyt vakavissanikin, mitä tapahtuisi, jos oikeasti lähtisin. Mihin suuntaan elämäni sitten lähtisi ja mitä siitä seuraisi. Kun sitä kaikkea miettii, kaipuu vahvistuu koko ajan, mutta jossain alitajuntaisesti tiedän, miten paljon riskejä ja epävarmuutta sellaiset muutokset toisivat. Ehkä se on jollain tapaa myös suomalainen ja/tai länsimainen tapa ajatella; ettei uskalleta päästää irti siitä ihan tasaisen ok:sta, jopa tylsähköstä, mutta turvallisesta elämäntavasta, koska ollaan niin tottuneita siihen. Pelätään muutosta, vaikka muutokset voisivat, ja usein mahdollisten haasteiden jälkeen johtavatkin parempaan. Mutta sitä viimeistä, ratkaisevaa askelta on kuitenkin hyvin vaikea ottaa, sillä meihin on jollain tapaa kaikkiin iskostettu se ajatus siitä, että riski olisi liian suuri. Kynnys lähteä on ja on tehty liian vaikeaksi ylittää.

Kaikkia niitä, jotka sen askeleen ovat kuitenkin joskus ottaneet, jollain tapaa ihaillaan, mutta silti mietitään, jotkut jopa haikaillen, että voi kun minustakin olisi siihen. Ollaan hyvällä tapaa ylpeitä siitä, että joku on uskaltanut lähteä pois turvallisesta koto-Suomesta pois kauas maailmalle, mutta itse sitä askelta ei kuitenkaan otettaisi. Se muutos nähdään liian pelottavana; se veisi pohjan kaikelta siltä, mille olemme elämämme täällä rakentaneet.

On toki paljon ihmisiä, jotka muuttavat ulkomaille, useimmat heistä eri EU-maihin, töiden tai opiskelujen perässä. On kuitenkin paljon, paljon helpompi ottaa se askel jonkin järjestön tai koulun alaisena vaihto-oppilaana tai työnantajan alaisuudessa kuin aivan yksin. Sen takia, omallakin kohdallani, se muutos yksinään tuntuu niin pelottavalta kaikessa vakavuudessaan ja jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Aivan kuin elämäni sitten muuttuisi pysyvästi, jos lähtisin. Tottakai se myös muuttuisi, mutta ei se silti poistaisi sitä mahdollisuutta, että takaisin on aina mahdollista palata. Takaisinpalaajat vain usein leimataan epäonnistujiksi, jos he suhteellisen lyhyen ajan jälkeen (monille yllättäen) palaavatkin kotiin. Ja se, mitä kaikki meistä haluavat välttää, on epäonnistujaksi leimautuminen.

Olen nyt lähinnä viimeisen puoli vuotta miettinyt aivan tosissani, miten voisin lähteä. En mieti niitä asioita päivittäin, en välttämättä edes joka viikko, mutta joskus, kun tuntuu, että kaikki muu on romahtanut tai kaikki muut ovat hylänneet minut, se ajatus ja sen toteuttamisen halu palaavat. Toisinaan mietin, miksi ihmeessä en lähtisi, sillä mitä minulla täällä on? Rehellisesti sanottuna puolet niistä ihmisistä, joiden mielipiteillä minulle ylipäätään on mitään merkitystä, odottavat minun jonain päivänä häviävän pois täältä, ja sille toiselle puoliskolle olen olemassa lähinnä vain silloin, kun se heille parhaiten sopii. Miksi siis pelkäisin muutosta, jos se veisi minut kuitenkin vain lopulta parempaan suuntaan?

Ehkä syy lopulta lienee siinä, että meillä on kuitenkin niin vahva pohja täällä, kun on opiskelut ja työpaikat ja se vuodenmittainen vuokrasopimus. Kuinka vaikeaa se olisikin saada purettua se sopimus ja mitä mun autolle sitten käy, koska eihän sitä mukaankaan voisi ottaa. Myisinkö mä huonekaluni ja pitäisikö mun ostaa vain kaikki tavarat sitten uuden elämäni määränpäässä? Tällaiset asiat ainakin hidastavat minua itseäni; tuollaiset, loppupeleissä täysin mitättömät käytännön asiat, kuten astiastojen kerääminen ja cd-levykokoelmat. Toki jonkun asunnon irtisanominen olisi jo vähän isompi juttu kuten auton myyminenkin, mutta ei se silti siitä mahdotonta tekisi. Helppo vain on vakuutella itselleen, että uskoo niin.

Itse haluan uskoa, että unelmat on tehty toteutettaviksi. On kuitenkin loppupeleissä vain meistä jokaisesta itsestään kiinni, kuinka pitkälle on valmis menemään saavuttaakseen ne tai määränpäänsä.