Kerrankaan kysyjä en ole minä. Mutta koska minäkin olen muutaman kerran heitellyt tuollaisia kysymyksiä ystävälleni, hän kenties ajatteli, että minä tietäisin myös asiasta jotain.
Ja kyllä; onhan minulle käynyt monta kertaa niin, että ensin tapaan todella mukavan tuntuisen miehen, mutta vaikka hän kuinka kehuu, erittäin aidontuntuisesti, ja vakuuttaa että haluaa nähdä, sitten hänestä ei yhtään kuulukaan mitään. Mies on ensin kysynyt minulta, haluaisinko minä enää nähdä häntä, johon minä tietysti että joo. Sitten hän kysyy numeroani tms. mutta ei kuitenkaan myöhemmin otakaan yhteyttä. Ja jos minä otan, hän ei enää vastaa tai vastaa vain lyhyesti (ja kieltävästi). Mutta mikä siinä sitten on, että kaikki ne oikeasti hyvätkin tyypit peruvat lupauksensa?
Se pelästyi sun kauneuttasi/uraasi/menestystäsi/kavereitasi meille uskotellaan, mutta oikeasti, olivatko ne kaverit niin pelottavia, ettei se enää uskaltanut soittaa?
Sitten me keksimme miljoonaa (typerää) syytä hammaslääkäreistä hautajaisiin miettiäksemme miksei hän vastannut soittoosi/puheluusi tai tapaan jolla yrititkään ottaa häneen yhteyttä.
Mutta kuten nytkin sanoin ystävälleni, aina siihen ei vain löydy mitään järkevää syytä.
Se kuulostaa paskalta. Se kuulostaa oudolta. Ja sitä se totisesti on. Mutta se on totta.
Olen itsekin joskus jonkun tyypin jälkeen epäröinyt. Tulisiko siitä ikinä mitään? Oliko se nyt edes kiinnostunut minusta? Ehkei se ollut sitä mitä mä haluan.. Enhän mä edes tiedä siitä mitään.
Voi olla, että myös tapaamasi mies miettii, olisitko sittenkään kaiken sen arvoinen. Olisiko vain helpompi lopettaa ennen kuin mitään ehtisi kunnolla tapahtua; jos ei ehdi laittaa tunteitaan peliin, on helpompi perääntyä. Voi olla, että perääntyminen nähdään (alitajuntaisena?) keinona välttyä nolaamasta itseään, sydänsuruilta, tulevilta kiusallisilta tilanteilta; kuten treffeiltä, joilla kumpikaan ei oikein saa sanaa suustaan. Vauhdikkaan illan jälkeen seuraava aamu usein lienee edes vähän kiusallinen, kun vauhti ja let's go -meininki vain eivät vain sovi klo 08:40 -tunnelmiin.. Mitä mä sanon tolle? Mitä me oikein tehdään? Sanos toi nyt jotain.. Olikohan tää sittenkään hyvä idea..
Mutta kaiken aikaa, eihän sitä voi olla miettimättä, miksi se vielä maagisena seuraavana aamunakin väitti haluavansa nähdä. Umpikänniset ovat asia erikseen, mutta että se selväpäinenkin janari olohuoneessasi halusi edelleen tulevaisuudessa nähdä?
Ehkä halusikin. Tarkoitti sitä mitä sanoi. Mutta joskus, joskus vain käy niin, valitettavan usein kylläkin, että ihmiset alkavat epäröidä. Kyllä minäkin olen miettinyt, että olikohan joku tyyppi sittenkään niin jees, että mä laittaisin sille viestiä. Mutta aina syystä tai toisesta mä olen laittanut. Ehkä näissä tilanteissa minä (tai sinä) emme vain olleet niin jees, että mies olisi kuitenkaan 24 tunnin päästä enää ollut yhtä varma sinusta. Kun tilanne on ohi, asiat muuttuvat. Kun hän (tai sinä) onkin yksin kotonaan, eikä enää toisen osapuolen luona, tapahtumat alkavat häilymään. Oliko meillä nyt niin kivaa? En mä oikeen tiedä..Tulisko tästä nyt edes ikinä mitään..
Ja voi olla, että taustalla on myös ihan "oikeita" syitä; eri elämäntilanteet; työt/opiskelu/tms, jotka tavallaan pitävät eri asemissa, oli se sitten eri kaupunki, eri koulutusaste tms. mutta jotain kuitenkin, mikä periaatteessa voisi estää näkemisen usein. Omalla kohdallani tuleva muuttoni ainakin..
Myöhemmin, kun aikaa kuluu, yhteyden ottaminen on entistä vaikeampaa. Vaikka ainahan sitä toivoo..
- En mä vain tiedä, minä sanon kaverilleni ja mietin itsekin, miksi näiden asioiden on aina oltava niin vaikeita. -En mä usko, että se valehteli, minä jatkan todella tarkoittaen sitä. -Ehkä se vain myöhemmin tajusi, että sä et ollut sen tyyppiä. Minä mietin. Mietin itseäni ja aiempia suhteitani. Ja muita ihmisiä. Totuutta. Sitä, minkä jokainen sisimmissään tuntee. Jos ei kolahtanut riittävästi. Tietää, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, mutta yrittää kieltää sitä.
-Niin karulta kuin se kuulostaakin, ehkä sä et sitten vain sytyttänyt riittävästi. Ja aina, eli hirvittävän usein, sille ei vain voi mitään. Paskaltahan se tuntuu, mutta kymmenien soittojen sijaan anna olla, ehkä se ei vain ollut kiinnostunut.
Mä yritän puhua ystävällisesti. Pahaltahan tuo tähän kirjoitettuna kuulostaa, mutta mielestäni olisi petturimaista väittää ystävälleni jotain, minkä toteutumista epäilisi itsekin. Jos uskottelisin hänelle viimeiseen asti, että se vielä soittaa, niin minä tekisin vain hallaa kaverilleni. Teot ja tekemättömyydet puhuvat puolestaan. Jos se mies oikeasti, siis pysyvästi oikeasti, olisi ihastunut, niin se vastaisi kyllä. Niin se menee. Mutta kuten todettua, harmittavan usein sitä molemminpuoleista pysyvämpää ihastumista ei sittenkään päässyt tapahtumaan. Se yksi ilta saattoi olla aitoa ihastusta. Mutta harmittavan usein se ei kestä. Tai jollain tapaa riitä. Mikä on tietenkin aina yhtä syvältä.
Me istumme hiljaa ja ystäväni ottaa lisää kahvia. Mikä ironian huipentuma; markettien kahvilassa soi hiljaa ja melankolisesti Born to die.
Mä katson ystävääni ja ajaudun miettimään kaikkia niitä tilanteita, joissa meille käy näin.
- Usko mua, minä vakuutan, -Joku tuolla jossain oikeasti vielä jonain päivänä löytää sut ja ehkä, jos hyvä tuuri käy, niin soittaa jopa takaisin. Ja jokaisen soittamattoman tyypin jälkeen sä olet vahvempi..
Kaveri nyökkää ja mä toivon, ettei se soita sille tyypille enää ja vaikeuta vain omaa elämäänsä. Mitä kauemmin niissä miehissä roikkuu, sitä raskaammaksi totuuden tunnustamisen itselleen vaan tekee. Tietysti tuntuu pahalta, että tyyppi, joka kerrankin vaikutti aidolta, tekikin kuten kaikki muut. Mä yritän hymyillä kannustavasti, mutta ystäväni taitaa pitää mua vain varoittavana esimerkkina. Naisena, jolle ei soiteta takaisin.
Lana del Rey jatkaa.
Choose your last words,
This is the last time
Cause you and I
We were born to die
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti