Tuon pienen hetken mä harkitsin kertovani sille kaikesta, mitä mä ajattelin. Että mua pelottaa välillä hitonmoisesti; olenhan mä muuttamassa pois tästä kaupungista, jättämässä kaiken elämääni aiemmin hallinneen, mutta samaan aikaan mä olin sanoinkuvaamattoman tyytyväinen siitä, että mä olin vaihtamassa maisemaa. Ei täällä aiemminkaan ollut ikinä ollut mitään, minkä menettäminen minua harmittaisi. Nyt mua vain mietitytti, miten mä pärjäisin ilman sitäkään vähää mitä mulla nyt täällä on. Ja jos me olisimme elokuvan hahmoja, se ymmärtäisi ja lohduttaisi minua. Sanoisi, että mä olen huikea ja upea persoona. Mulle kaikki on mahdollista. Pitäisi mulle sellaisen elokuvista tutun rohkaisupuheen, jonka jälkeen mä toimisin niin ja seuraisi onnellinen loppu.
Mutta me ei olla elokuva. Mä en koskaan avaudu sille oikeista tunteistani; miesasioista, kyllästymisestä kusahtaviin ihmissuhteisiin, ärsyttävistä ystävistä enkä jättämisen pelosta.
Niinpä se ei koskaan vakuuta mua siitä, että jossain on joku mua varten. Me ei käydä 10 minuutin mittaista järkevän analyyttista dialogia aiheesta true love. Se ei koskaan sano mulle niitä asioita, jotka elokuvissa saisi toisen päähenkilön itseluottamuksen vaadittavalle tasolle, eikä me koskaan puhuta onnellisen lopun edellyttämällä tavalla.
Mä vaihdan 6-vaihteen silmään ja painan lisää kaasua.
Se hetki on mennyt ohi. Se sanoi äsken jotain, mihin mä olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi johtanut pois meidän mukavuusalueeltamme. Jos mä olisin suklaatehtaan rampista yhtäkkiä vaihtanut puheenaiheeksi sielunelämäni, se olisi ollut sille ehkä liian iso yllätys. Mutta jos me ei koskaan poistuta mukavuusalueeltamme (enkä mä tarkoita nyt Vaajakosken karkkitehdasta), me ei koskaan tulla puhumaan asioista, jotka ovat sen ulkopuolella.
Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi sieltä poistuminen aina tulee olemaan. Jos mä 10 tai 15 vuotta sitten olisin vain yhtäkkiä hypännyt äiti mitä mä teen kun perttu ei huomaa mua koulussa -keskusteluihin, me voitaisiin ehkä nytkin miettiä, miksi Vilhoyrjö päätti yhtäkkiä jättää mut. Mutta koska mä en koskaan tullut puhuneeksi sille Pertusta, enkä sen koommin kenestäkään muustaan, mä en vain yhtäkkiä voi rikkoa sitä kaavaa; ongelmista puhumattomuutta, koska eihän me aiemminkaan olla.
Ja sellaisina hetkinä, joina musta tuntuu, että se olisi hyvä rikkoa, sen tekeminen on kuitenkin kaikkein vaikeinta.
Niinpä, matkan rampilta A rampille F me istumme sellaisina kuin me aina olimme tottuneet olemaan; viileän, tunteettoman, rauhallisina keskustellen jotain puolisonta kultturellia läpäläpää mun rahastojeni kursseista tai sijoituksista esittäen että se kiinnostaisi meitä kumpaakin todellista enemmän. Sijoitusneuvontaa kuunnellessa mä kuitenkin mietin, millaista se olisi, jos asiat eivät olisi jämähtäneet sellaisiksi kuin ne olivat.
Jos mä olisin voinut pälpättää sille 9 rampinväliä perttuvilhomarkosta ja se olisi ollut sille ihan totally ok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti