Toisinaan mä unohdan yhden erittäin tärkeän asian. Asian, jonka mä olen unohtanut jo aivan liian monta kertaa. Sellaisen asian, jota ei koskaan saisi pitää itsestäänselvyytenä tai jota ei pitäisi unohtaa. Aliarvostaa. Ei laiminlyödä eikä lykätä myöhemmäksi. Ystävyys.

Kaikkien näiden lukuisten huonojen kuukausien, ja miltei jopa vuosien, aikana sen arvo on selvennyt mulle. Kun minulla oli vaikeaa, moni hävisi ympäriltä. Vaihtuivat miehet ja kaverit. Noiden aikojen jälkeen ja jo niiden aikana minulle selvisi viimein, keitä ne ihmiset oikeasti ovat, jotka todella, aidosti välittävät minusta. Kaikkien vaikeuksien jälkeen heitä ei ollutkaan enää kovin monta.

Määrä ei kuitenkaan oikeasti korvaa laatua. Nyt moni niistä ihmisistä, jotka hylkäsivät minut ja karttoivat seuraani tuolloin, yrittää tulla takaisin. En kuitenkaan enää välitä olla tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät tukeneet minua silloin kuin sitä oikeasti olisin tarvinnut. En välitä olla tekemisissä niiden kanssa, jotka palasivat luokseni vain siksi, että uskoivat hyötyvänsä minusta jotenkin nyt. Mutta missä olivat ne ihmiset vuosi sitten? Tiesivätkö he silloin, millaista elämäni oli? Nyt he näkevät vain pintaraapaisun elämästäni, jonka he luulevat olevan glamourimpaa kuin se oikeasti on. He palasivat seuraani vain, koska arvostavat minussa niitä asioita, jotka mahdollisesti voisivat parantaa myös heidän elämänlaatuaan. Vaikka eivät he koskaan pääse tekemisiin minun vaatteideni, rahojeni tai minkään "elämänparantajan" kanssa.

Ne ihmiset, jotka pysyivät mukanani aina, heidät voisi laskea yhden käden sormilla. He eivät välitä kimalluksesta ja muka-hohdokkaasta elämästäni. Ne ihmiset ovat nähneet minut 'pahimmillani'; heikoimmillani. Silloin, kun olisin eniten tarvinnut apua, ja ne ihmiset olivat ainoita, joita minun silloinen elämäni kiinnosti niin paljon, että he jäivät.
Eivät ne, jotka palasivat vain kerjäämään rahaa, kyytiä tai erinäisten mieshenkilöiden puhelinnumeroja.


Aina aikaisemmin en ole osannut arvostaa aitoja ystäviäni. Joinain päivinä olen pitänyt kaikkea itsestäänselvyytenä, mutta nyt olen tajunnut, ettei koskaan pitäisi. Ystävyyttä täytyy vaalia, se ei ylläpitäydy itsestään. Siitä huolehtiminen vaatii tekoja ja epäitsekkyyttä. Ja siksi niiden aitojen ihmisten määrä on niin vähäinen. Ei siksi, ettenkö minä yrittäisi, vaan siksi, että kun minä viimein luovun yrittämästä, he eivät kuitenkaan soita takaisin.
On aina kiire.
On muuta.
Palataan ens viikolla.
Soitan sulle huomenna.
Mutta kun niitä puheluja ei koskaan tulekaan, edes minä en jaksa loputtomiin roikkua perässä, vaan sitten se tosiaan jää.
Ystävyyteen kun tarvitaan aina kaksi.
Ja sen jälkeen minun luokseni on ihan turha palata. Kellään ei ole niin kiire kolmea kuukautta.