Niin karulta kuin se kuulostaakin, ylitse pääseminen on helpompaa joka kerta. Vähitellen, kaikkien niiden hetkien jälkeen musta on tullut vahvempi. Mä tiedän, ettei se johtunut pelkästään musta. Syyttely ja syyllisyys ei auta enää mitään. Mikään ei enää muuta sitä tosiasiaa, että tämä juttu ei vain toiminut.
Ei, vaikka mä kuinka olisin ollut erilainen. Ei, vaikka mä olisin soittanut sille. Ei, vaikka mä olisin jättänyt sanomatta ne asiat, joiden mä uskoin sinetöineen tämän.
Mä en tiedä onko se naiiviutta vai kypsyyttä, mutta mä en enää osaa surra. Mä olen turtunut tällaiseen (jätetyksi tulemiseen) kaikkien niiden jälkeen, jotka ovat tehneet mulle näin aiemminkin. Kaikkeen tottuu. Kaikkeen sopeutuu. Joskus on pakko sopeutua asioihin. Joskus murehtiminen, syyttely ja syntipukin metsästys eivät enää muuta sitä, mitä on jo tapahtunut.
Meistä ei enää koskaan tule monikkoa. Jos me sellainen koskaan edes olimme. Mutta naiivissa päässäni mä en enää ole yhtä pettynyt kuin joskus aiemmin. Musta ei enää tunnu aivan niin riipaisevalta yrittää unohtaa sitä kaikkea, mä en enää jäädy tuntikausiksi miettimään sitä kaikkea, enkä mä enää haluaisikaan.
Tänään, tämän eron jälkeen, mä olen vahvempi. Mä olen oppinut kestämään - ja mä olen oppinut varautumaan. Mä tiesin, mihin ryhdyin, ja mä tiesin, että jossain vaiheessa näin kävisi. Mä tiesin heti hänet tavattuani, ettei hän asuisi tällä paikkakunnalla kuin syksyyn - kuten en minäkään.
Kaiken kokemani jälkeen, enkä mä nyt tarkoita näitä muutamaa kuukautta hänen kanssaan, musta on todella tullut vahvempi. Mä en enää murru joka kerta. Mä en enää jaksa. Mä tiedän, että tulee päivä, jolloin mä tajuan mitä tapahtui, ja silloin mä putoan maan pinnalle. Taas. Mutta en enää niin kovaa tai korkealta kuin joskus aiemmin.
Mä olen onnistunut turruttamaan sisimpäni näissä tilanteissa. Mä näytän ulkoisesti vahvalta; mä kestän nämä asiat, eikä kukaan oikeasti tiedä, että mussa olisi myös särö, joka saisi kaiken rikkomaan. Mä en näytä sitä kellekään, ja koska kukaan ei tiedä, missä se särö on, mä en koskaan murru. Ainakaan julkisesti.
Aivan kuten aiemminkin, musta tuntuu tyhjältä. Mä en ajattele mitään, musta ei tunnu miltään. Mä en ole vihainen enkä loukkaantunut. Mä en ole kyhäillyt
Sitä ei enää vain ole.
Joskus vain käy niin. Ja sen kanssa on opittava elämään.
Ja koska i'm a fighter - minä pystyn siihen.
Kuten aina tähän asti.
Mä vain piilotan kaikki säröt ja pienet halkeamat ja toivon, ettei kukaan saa niitä repeämään enempää. Ainakaan ihan heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti