näin pokaat mun isoveljen (tai jonkun muun ruokakaupassa)

"Toihan yritti ihan selvästi iskeä sua", mä sanon broidille ja lätkäisen makaronipussit kärryyn. Velipoika katsoo mua järkyttyneenä. "Aijaa?"

Tilanne: oltiin isoveljen kanssa kaupassa ostoksilla (mulle ruokaa marketeilta) ja veli jäi siihen kärryn luokse kytikselle kun mä etsin täysjyvämakarooneja ihan väärästä hyllyvälistä. No, sitten kun mä lopulta päädyn makaroineni takaisin broidin luo, sillä onkin joku naikkonen siellä. Tai pikemminkin niin, että se naikkonen yritti pokata velipoikaa, joka ei edes sittemmin tajunnut olleensa pokauskohteena.

Nainen: "Voisitsä hei antaa mulle tuolta ylhäältä noita säilykemaisseja?" No okei, en muista, mitä elintarviketta se kysyi, mutta kovasti oli räpsyttelemässä ripsiään ja olevinaan niin söpöä. Eihän siinä muuten, mutta velikulta on varattu. No, samainen velikulta vähän hömelönä siihen, että "joo" ja sitten se noukki sille maissipurkit or whatever ja naikkonen jäi siihen vähän hömelönä seisoskelemaan ja ripsiä räpsytteleen. Siinä vaiheessa mä olen jo ehtinyt paikalle ja nainenkin huomaa minut. Se varmaan ajattelee, että mä olen veljeni tyttöystävä (koska eihän se tietenkään tiedä että minä ja veli ollaan sukua) ja sitten se vähän nolona kiittelee ja häipyy punastellen pois paikalta. Mun olisi tehnyt mieli sanoa sille ihan vain selvennökseksi, etten mä seurustele ton miehen (velikulta) kanssa, mutta se oli jo paennut paikalta. Ja olihan toi velikin tosiaan varattu että se siitä sitten.

Mutta mä kysyn uudestaan, eikö broidi tosiaan tajunnut, että hyvin todennäköisesti (minun pettämätön vainuni kertoi niin) se nainen muka tarvitsi apua, jotta pääsisi puheisiin hänen kanssaan. Veli siihen että, ei se kuulemma yhtään ajatellut niin ja ajatteli vain, että olihan se nainen aika lyhyt niin mä ajattelin et saa tarvi vaan jeesiä. Ja tämä onkin se avainasia. Mullakin on lukuisia naispuolisia kavereita, jotka ajattelevat tollaisen "mä tarviin apua" -repliikin riittävän iskupokaksi. Mutta ei, ei, ei.. En nyt tahdo yleistää mun veljeni ansiosta tota todeksi kaikkien muiden 3 miljardin miehen kohdalla, mutta ei näin. Koska harva mies oikeasti rupeaa ajattelemaan, että olikohan ton pyynnön takana muutakin, vaikka naiset ehkä pitävät iskureplaa ilmeisenä. Miehille se ei sitä kuitenkaan ole (tai ainakaan mun veljelleni) eli riski, ettei tilanne koskaan kehkeydy mihinkään muuhun, on aika suuri.

Muutenkaan mä en henkilökohtaisesti ymmärrä sellaista avuttomaksi heittäytymistä. Toki se voi herättää joissakin jotain ritarillisia tunteita (öö niin mitä?), mutta jos sä oikeasti haluat pokata jonkun, oli se sitten Prisma tai muu paikka, niin tee se selvästi. Ja selvää ei ole tukan heilauttelu ja miehen kurkistelu, vaivihkainen kyylääminen tai fanaattisesti hyllyjen välissä seuraaminen. Ei miehet mieti, että suutiiks toi nainen tota tukkaansa just mulle ja että jos se kysyy multa missä maito on, niin silloin se tarkoittaa vaan sitä, että nainen etsii maitoa. Mä tietty kysäisin broidilta vaivihkaa, miten se sitten pitäisi iskeä. Siihen se vain, että no kamoon mähän oon varattu, mutta hypoteettisesti (mitä se sitten ikinä meinaakaan) se tykkäisi kuulemma siitä, että tullaan suoraan ja selkeästi sanomaan jotain mukavaa. Ja se, mikä miehen mielestä on mukavaa, onkin jo eri asia.. Broidi määritteli sen vaika kuulumisten kyselyksi, joksikin kehuksi tai suoraksi treffipyynnöksi, mutta jos mun exääni mietitään, niin mukava olisi ollut lähinnä sama kuin se, että meitsi olisi hypännyt hyllyn takaa erittäin vähissä vaatteissa ja mielellään korillinen olutta mukana.

lasinen lapsuus

Pahin mental break sitten ex-miehestä eroamisen ja ihokriisin jälkeen. Eilen illalla mä vain havahduin, ettei mulla ole oikeasti kunnon ystäviä enkä mä tunne itseäni kovinkaan arvostetuksi nykyisessä elämäntilanteessani. Ja tällä arvostuksella mä en tarkoita mitään työn statusläpinää, vaan ihan sitä, että kaikki mitä mä teen tai sanon on aina automaattisesti väärin. Eikä se pidemmän päälle ole mikään mukava tunne.

Mun vanhemmat, veli ja kaikki mahdolliset kaverit ja sukulaiset ovat aina kritisoineet tekemiäni valintoja. Mikään, mitä mä olen tehnyt, ei ole niiden mielestä ollut täysin ok. Tottakai mulle väläytellään tekohymyjä ja falskeja sanoja, mutta myöhemmin mä saan tietää, mitä paskaa ne minusta olivat selän takana puhuneet. Että veli kertoo myöhemmin, mitä vanhemmat oli sitten kuitenkin jupisseet mun opiskelu-, ura-, mies- tai mistä milloinkin asioista. Ne eivät koskaan sano suoraan, vaan mutisevat jollekin muulle, joka yleensä yhtyy niiden mutinaan ja mussutukseen. Sitten mä vasta myöhemmin saan tietää, ettei Aleksi, Sami tai mun uravalinta koskaan ollutkaan niiden mieleen. Ja paska fiilishän siinä tulee; mulle ensiksi lätistään tekopyhänä, että tee ihan mitä itse haluat ja kyllä me kaikki sun valinnat hyväksytään, mutta sitten mä olen kuitenkin valinnut väärin, koska sitä mutinaa ja vittuuntunutta vikinää sieltä tulee. Että mun valinnat ei sitten kuitenkin riitä niille. Kelpaa. Ja kun mun ystäväni tekevät tätä nykyään jopa mun vanhempiani enemmän, niin kyllä se pistää miettimään, kelle mä näistä asioista sitten voin sanoa enää mitään? Mä en ole enää vuosiin kertonut mun vanhemmilleni hirveästi omista menoistani vapaaehtoisesti. Jos mutsi soittaa niin kyllä mä ne "ihan hyvää:t" siihen mussutan itsekin, enkä kerro aikeistani vaihtaa duunia ja alaa. Niille on vain niin vaikea puhua tällaisesta, koska mä tiedän, että ne pettyy kuitenkin.

Meillä kun ei koskaan oltu mitään huippukannustavia. Mulle mainostettiin jo pentuna high status -ammatteja, että mitä jos sä (eli mä) rupeaisit lääkäriksi? Oisko hammaslääkärinä kivaa? Entäs jonain konsulttina firmassa? No en mä silloin 8-vuotiaana edes tiennyt, mikä konsultti on, mutta ei kiinnosta nyt vain ei kuulunut niihin vastauksiin, joita mun porukat olisi halunneet kuulla. Ei niille kaiken lääkärien tms. piilomainonnan jälkeen nyt vain voinut töksäyttää, että meitsi, 8 v, halusi H&M:n myyjäksi, koska mulle annettiin se oletus, etten mä minään duunarina (tai myyjänä) kelpaa. Mua ei koskaan kannustettu siihen, mitä mä oikeasti halusin, kukaan ei  koskaan kysynyt sitä, eikä kellään ollut aikaa minulle. Jos mä menestyin koulussa, se kyllä huomattiin, mutta musta tuntui etten mä riittänyt. Ja tämä tunne seuraa mua edelleen, koska muhun on jo pienenä iskostettu se käsitys, että vain menestyvänä mä olen jotain. Vain silloin, kun mä tein jotain erittäin hyvin eli menestyneesti, mut huomattiin. Kyllä mä jo silloin 11-vuotiaanakin olisin kaivannut sitä arvostusta muulloinkin kuin pelkästään hissan kokeesta kymppi miikan nappaamalla. Ja  kyllähän siitä miinuksesta sai kuulla. Parhaimmillanikaan mä en siis riittänyt.

Kukaan niistä vain ei ehkä oikeasti ajatellut tuolloin, että tollaisella voisi olla minuun jokin vaikutus. Musta kun ei tullut mitään koulua varten elävää hikipinkoa ylisuorittajaa missään vaiheessa elämääni. Mutta mä olen edelleen hyvin herkkä arvostelulle. Mä otan helposti itseeni, jos joku on mulle töykeä. Mä saatan miettiä pitkän ajan jälkeenkin, miksi joku teki tai sanoi mulle niin ja niin. Mä syytän helposti itseäni asioista, jotka eivät ole minun syytäni, koska mun niskaani on aina kipattu kaikki. Mulle on aina puhuttu syyttelevään ja arvostelevaan sävyyn. Rähjätty ja korotettu ääntä. Ja kun mä nyt mietin elämääni, mua syyllistetään edelleen jatkuvasti. Minä olen nykyisin lähinnä kavereilleni se kaatopaikka. Koska mä en enää asu vanhempieni luona, ne eivät tee tätä enää niin paljoa. Mutta mun niin sanotut hyvät ystäväni kyllä. Mua voi syyttää kaikista työ- ja miesongelmistaan ja mun voi olettaa keksivän niihin ratkaisun. Samaan aikaan mua voi kritisoida; haukkua ja vähätellä mun ulkonäköäni tai omaisuuttani, mitätöidä kaikki mun saavuttamani asiat, ei ottaa tosissaan. Esim. oikeita laukomisia mun kavereiden suusta:
"En mä ainakaan edes haluaisi autoa. Ja jos mulla ois sellanen nii kyllä sen pitäs olla joku punanen avoauto." = Eikä mikään tollanen niin kuin mulla on.

"En mä ymmärrä miks kaikki haluaa olla jotain blondeja.. en mä ainakaan halua olla mikään tyhmä ja vähä-älynen, 'ihih katsokaa mua' tyrkkyblondi." = Eli niin kuin minä, vai?

"Eihän tosta aineesta nyt edes ois ollu vaikeeta saada L:ää tai eihän tonne nyt edes ollu vaikee päästä sisään.. Kaikki varmaan pääsis tonne jos vaan haluis." = Mun suoritusteni vähättelyä vain siksi, ettei ko. henkilö itse saanut L:ää samaisesta aineesta tai päässyt haluaamansa korkeakouluun silloin joskus.

Kun tätä kuulee jatkuvasti, niin kyllä se pistää miettimään, miksi mua aliarvostetaan joka asiassa ja kaikkea mun elämääni liittyvää vähätellään koko ajan. Ja nyt kun kaveritkin ovat oikein kunnolla innostuneet syyllistämään mua joka asiasta ja piilovittuilemaan jatkuvasti milloin mistäkin; "Mä voisin ihan hyvin tiputtaa jonkun 5 kiloo et mä oisin vähän paremman näkönen" - sanoo mua laihempi "ystävä" luoden muhun 'mut onneks sä olet mua isokokoisempi'-katseitaan. 

"Pitäsköhän mun ottaa tästä 36 vai 34?" mä mietin H&M:llä ja vertailen housuja. Mun ystävä tulee rekille ja mulkaisee mua katkerana. Siis enhän mä mitenkään voisi mahtua niihin 34-kokoisiin, jos hänen kokonsa on 34 ja onhan hän sentään mua pienempi. Niinpä se vastaa: "Sun kannattais varmaan ottaa toi 36 ku mulle noi 34:t oli ihan hyvät."
Eihän toi sinällään ole mikään ilkeä sutkaus, mutta se äänensävy, jolla se mulle sanottiin. Halveksiva, katkera katse; että ei kai toi nyt vain vois mahtua samoihin housuihin kuin mä??
No, kun se ei huomaa, mä otan niitä housuja mukaan myös sen pienemmän koon. Ja sovituskopissa mä sovitan ensiksi sitä pienempää. Kun ne yllättäen (not) mahtuvatkin mun jalkaan, siitähän se kaveri skitsoontui. Koska onhan hän mua vähän pienempi, niin olihan se järkytys, kun tällainen norsu mahtui samoihin housuihin kuin hän, eikä ne housut olleet edes kireät.

Sen seurauksena mä saan sitten kuulla jälleen pienen luennon aiheesta "kun mä oon näin siro ja pieni niin joskus on tosi vaikee löytää mitään sopivia vaatteita ku 34:ki on liian iso ja läpäläpäkehukehu..."

Ja siihen päälle vielä sellainen oikein kunnon 'mut sullahan ei tota ongelmaa ole, koska mä olen koko maailman ainoa siro ja solakka ihminen' -mulkaisu.
Jepjep. V***n ihania ystäviä mulla.

heipsis

Mulla on taas töissä ihan hullun kiireinen viikko tiedossa... Joten ennakkovaroitus siitä etten tiedä, millon tulen postailemaan jotain kunnollista seuraavan kerran. Aina kun mä luulen, että nyt duunissa vähän helpottaa, niin eiköhän vaan heittäydy hektisemmäksi...
No, katsotaan heinäkuussa kun opiskelupaikkatulokset tulee, että mihin sitä oikein heittäydytään.

Ps. Ihanaa, kun kevät on viimein tulossa!!

Joonastenkaatopaikka

Mun mielestä ei ole kovin hyvää ystävyyttä, että toisen asioista jauhetaan aina se 95% ajasta. Käydään läpi (taas) kaikki mahdolliset miesasiat, kaikki jormat, joonakset, jaret ja villegallet mattieskoa ja timmitommia unohtamatta. Pohditaan (taas) sitä, mitä sen kenenkin kanssa pitäis tehdä, ja lopulta päädytään (taas kerran) siihin, mihin aina; että se haaveilee kaikista muttei kenenkään eteen koskaan tee mitään. Eikä sitä tosiaan tunnu häiritsevän, että mä sanon aina samat asiat, samat neuvot ja vinkit, eikä sitä häiritse ettei mua enää yhtään kiinnosta jauhaa jyrkikimmon tai vilhoedwardin aamiaisista tai ihanasta autosta. Tai eihän se tietenkään häiritse, koska se ei vain tajua. Ettei kaikki ole yhtä fanaattisia vilhokimmoeskojen suhteen.

Kun mä olen jo pidemmän aikaa rullaillut silmiäni vilhokimmon ihanuudelle, mä sanon sille jo suoraan (taas) että voitaisiko vaihtaa aihetta. Mutta kuten aina, mun olisi sama ilmoittaa vaikka muuttavani Kanadaan Jared Leton kanssa, koska tulos on sama; se ei tajua eikä rekisteröi yhtään, mitä mä sanon, koska se on itse ihan liian keskittynyt läpisemään jonninjoutavaa paskaa milloin kenestäkin "miehestään". Kun mä huomautan neljännen kerran asiasta, se ehkä pikkuhiljaa rekisteröi merkkejä närkästymisestä ja kiinnostamattomuudesta vilivilpereitä kohtaan ja lopettaa hetkeksi. Siihen väliin mä saan hyvänä päivänä tungettua kuulumiseni ("aion muuten muuttaa Ottawaan Jared Jarska Leton kanssa, se kosi mua eilen, tuutko tupareihin??"), jolloin se tietty paljastaa oikean luonteesta; "ai vähän ihanaa!! Mäki sanon Vilhoo aina 'Viltsuks', eiks oo söpöö?? Sillon kerranki ku me -----" 
Eli kuten aina, se ei kuunnellut mua ollenkaan, vaan veti liukuhihnaihanaa:t kehiin, ja tässä välissä meikä pistää aivot narikkaan ja rupeaa miettimään kauppalistaa tai kymmentä käskyä tai mitä milloinkin mieleen juolahtaa, ettei tarvitsisi kuunnella Vilhon viisaudenhampaista or whatever.

Meinaan että en mä ole mikään vilhojoonastenkaatopaikka tai keittiöpsykologi, joka on aina valmis ja halukas neuvomaan joka vitun asiassa etenkään niissä jokaisessa janarissa ja joonaksessa, etenkin kun mä huomaan, ettei mua kuunnella, vaan mut pakotetaan kuuntelemaan jotain sietämätöntä läpinää milloin kenestäkin miehestä, joita niistä läpisijä ei koskaan tule saamaan. Ellei sitten tapahdu sitä mitä hän odottaa; että joonaksia, vilhoja, ja miehiä ylipäätään, alkaisi sataa sieltä vitun taivaalta.

Antakaa mun lihoa rauhassa

"Mä ostin sellaisen mustan urheilutopin eilen Stadiumista. Sellaisen, mikä siinä mainoksessa oli", minä sanon vailla mitään kummempia takaa-ajatuksia ja mussutan loput donitsista suuhuni. Ystäväni Saija katsoo mua hetken, ja ei ehkä itse tajua sitä, mutta sen kasvot kurtistuvat, kun se nälväisee mulle muka leikillään: "Ai jaa? Ethän sä edes urheile."
Päälle se heittää vielä niin vituttavan itsetietoisen 'toisin kuin minä, joka urheilen monta kertaa päivässä' -katseensa ja hymyilee tekopyhästi.
Minä katson sitä takaisin 'haista ämmä vittu' -katseellani muttei se tietenkään tajua mitään. Sen mielestä on vain ok heittää jotain tollaista "läppää" mun urheilullisuudestani, eikä se ajattele, että tollaiset kommentit ylipäätään ovat aika loukkaavia. Vaikka ne olisikin muka tarkoitettu vain vitseiksi.
Sitten se rupeaa ihan pokkana latelemaan päivänsä urheilusuorituksia ja kuluttamiaan kaloreita ja ei jumankuta että mua rupesi ahdistaan.
Meinaan, että ei jeesus, me istutaan siinä donitsilla, tai siis minä istun ja Saija on tietenkin syönyt vain ah-niin-vähäkalorista salaattia ja istumisen sijaan polkisi varmaan stepperiä, jotta voisi samantien kuluttaa pois ne kammottavat 122 kaloria. Ja ei helvetti, että mua ahdistaa.

En mä halua kuulla mitään muka-hauskaa heittoa mun elämäntavoistani. En mä halua olla sellainen, joka laskee jokaisen kalorin ja sen, kuinka paljon on liikuttava kuluttaakseen ne. En mä halua käyttää koko päivää timmin perseeni reenaamiseen tai lihaskuntoharjoituksiin. Ja jos mulla ei ole mikään Jutta Gustvasbergin ylävartalo, niin mitä se Saijaa liikuttaa? Tai ketään muutakaan. Toki jos se kokee olevansa itse niin paremmassa fyysisessä kunnossa, niin kyllähän se sitten ilman muuta kokee oikeudekseen valistaa mua ja muistuttaa siitä, millainen pullero vätys löllykkä meitsi on. Ja sitähän se tekee mielellään, koska nostaahan minun haukkuminen hänen itsetuntoaan. Mutta koska mä en ole oikeasti mikään ylipainoinen lyllerö, mua loukkaa, että se yrittää silti saada mut tuntemaan oloni sellaiseksi.

Kun se muistuttaa mua joka päivä siitä, miten hän urheilee ja kuntoilee ne samaiset joka helvetin päivät, niin ei minusta siinä vaiheessa kovin ansioituneelta tunnu. Ja jos mä joskus kerron käyneeni lenkillä tai salilla, seuraa välittömästi muka-hauskat pilkkanaurut ja kommentit luokkaa: "Ai sinä salilla? Oho, mites se sillai?" niin kuin olisi joku 9:s ihme, että minä olen liikkunut. Ja se tekee tota joka kerta, jos mä edes vihjaisen vähänkään nostaneeni tätä 100 kg läskipersettäni ylös yhtään mistään. Ja noina kertoina musta tuntuu, ettei se edes haluaisi mun liikkuvan - tai laihtuvan - etten mä pääsisi sitä parempaan kuntoon.

Mutta oikeasti. Mä painan 50 kiloa. Joka kerta peilin ohi kulkiessani mä mietin, olenko mä valas vai homo sapiens sapiens. Kyllä mä katson mun vatsaani ja toivon, että se olisi litteämpi. Mä vedän sitä sisään ja kun se palautuu ennalleen, mua ahdistaa vielä enemmän. Mutten mä voi sille mitään, että ihan sama mitä mä syön ja miten vähän, se pullottaa. Vaikka mä söisin vain yhden leivän, se on silti sellainen. Ja vaikka mä pyöräilen 15 km, se ei muutu. Mä en voi ruumiinrakenteelleni mitään, se ei ole mikään langanlaiha, enkä mä sitä tule luurangoksi koskaan saamaankaan. Mä olen yrittänyt. Yrittänyt, mutta tuloksetta. Ja jos minä välillä olenkin onnistunut laihtumaan, se ei kestä kauaa, ja kohta mä olen taas samassa kunnossa, koska niin se vain menee. Mulla kesti jonkin aikaa hyväksyä se. Mutta opettelin elämään sen kanssa. Mä vain en ole missään ylitimmissä kunnossa, eikä minun tarvitse. Mutta jos se vaivaa muita enemmän kuin mua itseäni, niin kyllä se alkaa salakavalasti vaivata minuakin.

Mä rupean miettimään, olenko mä todella pullero. Onko Saijalla jotain aihetta vitsailla mun liikkumisestani? Pitäisikö mun liikkua enemmän? Käydä salilla ja yrittää laihduttaa? Kiinteytyä. Lopettaa satunnaisdonitsien syöminen ja vähitellen kaiken muunkin. Jotta mä saisin pyykkilautavatsan eikä mun tarvitsisi kuunnella asiattomia kommentteja. 

Mutta mitä mä pyykkilautavatsalla? Esittelisin sitä ylpeänä muille? Että näin tämän eteen saatanasti vaivaa, mutta mitä mä tällä oikeastaan teen? Linkittelen kuvia ja esittelisin sitä, jotta tuntisin olevani jotain. Koska enhän mä siitä muuten mitään hyödy, jos kukaan ei näe sitä. Kaiken a ja o kun on tehdä muille tietoiseksi, että mä olen näin piukassa kunnossa, koska kyllähän mä sen itse jo tiedän, mutta jos muut eivät näe, niin eivät ne voi mua ihaillakaan. Tai kadehtia. Muut kokevat alemmuutta ja olenhan mä vähän sit niitä parempi, kun mä olen tehnyt töitä litteän vatsan eteen ja muut ei. Että mä olen niitä vähän ylempänä, koska mä käy 5 krt viikossa salilla, eikä ne pystyneet siihen mihin mä. Kärsikää, muut.

Kyllähän se pistää miettimään, kun tulee jatkuvasti muistutetuksi siitä, miten mun kroppa ei riitä muille - ei ole sitä mitä heidän; treenattu, multikiinteä ja sitä, mitä kuntosalien mainoksissa mainostetaan. Mutta mitä mä sillä tekisin? Olisinko mä onnellisempi joutuessani laskemaan poltettuja kaloreita ja vahtimaan syömisiäni? En mä halua sellaista elämää. Mä olen jo kerran valinnut sen, joka sallii syömisen ilman omantunnontuskia tai pakkoa kuluttaa kaikki syömäni. 

Jos mä en treenaa kolmea kertaa viikossa tai päivässä, keneltä se on pois? Mä olen ihan tavallisen kokoinen, enkä mä aiheuta valtiolle rahamenoja ylipainoisuudellani, koska mä en sitä ole. Miksi mulle sitten jatkuvasti vihjaillaan jotain muuta? Jos mun painoni/vartaloni ei häiritse mua, niin mä en halua, että siitä tehdään mitään ongelmaa tai yleisen pilkan kohdetta. Mä olin ihan tyytyväinen itseeni ennen kuin mua alettiin käännyttää omaa vartaloani vastaan. Mä en miettinyt syömieni ja kuluttamieni kalorien välistä yhtälöä ennen kuin mulle alettiin tuputtaa mielikuvaa, että sitä miettimällä mä näyttäisin paremmalta. Kauniimmalta ja haluttavammalta. Että niin kuin minussa olisi ennen ja nyt jotain vikaa.Että mä olisin jotenkin vääränlainen. Ja tämä on ihan hullua, koska mä olen kaukana lihavasta - mutta kyllä mä olen pikkuhiljaa alkanut ajatella muuta, koska mua on siihen niin pitkään käännytetty. Kyllä mä olen vähitellen alkanut uskoa, etten mä riitä, ja että mun pitäisi tehdä vartalolleni jotain. Mä olen alkanut tuijottaa vatsanseutuani entistä tarkemmin ja miettinyt, olenko mä tosiaan vähän pullukka. Enkä mä pääse näistä mielikuvista ihan heti eroon, jos mulle koko ajan piiloirvaillaan siitä, miltä mä näytän.

Mutta irvailijoita ovat vain ne, jotka itse kokevat olevansa paremmassa kunnossa, paremman näköisiä. Jos mä sanon Saijalle olevani lihava, hän kyllä vetää siihen feikit 'no etsä todellakaan mikään läski oo':t, mutta samaan aikaan hän ei kuitenkaan itse haluaisi olla samannäköinen kuin minä. Hän ei haluaisi vartaloani, mutta väittää kuitenkin minulle ristiriitaisesti, ettei vartalossani (muka) ole mitään vikaa.
Ne, jotka ovat minua isokokoisempia, miettisivät varmaan, että 'toihan on just laiha.' Ettei tolla ole mitään syytä laihduttaa. Mutta tästä päästäänkin siihen, ettei toisten silmissä näytä samalta kuin omissa. Joillekin minä olen lihava, joillekin laiha. Toisille olen normaali ja toiset huolestuisivat, jos tietäisivät, millaisena minä itseni näen. Mutta niin ulkonäköpaineet syntyvät; aluksi jonkun ulkopuolisen tekijän saattelemana; oli se sitten ystävä, mainos tai ilkeä kommentti, jokin tekijä saa ne ajatukset liikkelle. Tiettyihin tekijöihin yhdistettynä siitä voi kehkeytyä loukku, josta ei lopullisesti pääse eroon koko elinikänään. Jos vain selviää sinne asti.

Mua inhottaa tällainen Saijan kaltaisten henkilöiden kapeakatseisuus. Kun ei ajatella kuin itseä, kehutaan ja hehkutetaan aina itseä ja kohdellaan muita alempiarvoisina. Ei tajuta, että näillä teoilla on seuraukset - tai kenties tajutaan, mikä on vielä huolestuttavampaa. Ollaan tahallisesti törkeitä toisille ja poljetaan heidän itsetuntoaan ja ulkonäköään tai mitä milloinkin vähättelyn kohteena on, jotta heidän oma itsetuntonsa paranisi. Ei ajatella, että joku toinen voi todella loukkantua tai että 'onpa toi nainen läski/onneks mulla ei oo noinen levee perse' -kommentit tuntemattomistakaan voivat jäädä jonkun mieleen pitkäksi aikaa. Että se kaveri, jolle tollainen kommentti jostain random naisesta sanotaan, alkaa ehkä miettimään, että onko sillä itselläänkin tollainen perse ja että onko hänenkin takalistossaan sitten jotain vikaa.

Vaikka se kaveri/mollattu henkilö esittäisi, ettei olisi kuullut tai ottanut "vitsiä" tosissaan, tämä rupeaa kyllä varmasti jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, mitä kommentti koski. Jos jostain asiasta huomautetaan, niin kyllä sitten alkaa helposti uskomaan, että huomautukseen olisi jokin syy. Kyllä siinä alkaa miettimään, miksi huomautuksen tai "vitsinkään" kohde oli juuri perse, eikä vaikkapa mun kyynerpäät. Kyllä siinä takalistossa on sitten jotain vikaa oltava, kun se kerran vedettiin juttuun mukaan. 
Jos tällaisia kommentteja ei heitettäisi, ei edes läpällä, niin ei tulisi mieleenkään alkaa ajatella, että mun takapuolessani olisi jotain vikaa. Mutta sitten kun joku itsekeskeinen tampio paukauttaa, että 'no ei sulla ehkä mikään maailman pienin perse oo mut sähän oot vaan....muodokas', niin on varmaa, mikä ruumiinosa on tarkassa syynissä tämän jälkeen.
Ei kukaan itsekseen vain päätä olevansa lihava tai ruma. Siihen on aina taustasyynä jokin herja/vertaus tai heitetty "läppä", joka on jäänyt mieleen muhimaan. Ja kun sattuu se vähemmän timmi tai täydellisen hiusten ja hyvän fiiliksen päivä, niin kaikki tällaiset kommentit kyllä palaavat tahtomattakin mieleen. Ja kun on kerran iskostanut sen ajatuksen; olen ruma tai läski tai tyhmä, se ei häviä ikinä. Voi olla että se unohtuu pitkäksikin ajaksi. Hyvinä päivinä sitä ei ajattele välttämättä ollenkaan; "muodokasta" takamustaan tai lättänää tukkaa, mutta tietyt asiat voivat laukaista sen pintaan; epävarmat tilanteet tai jonkun halveksiva tai alentava katse. Jos tällaiset hetket toistuvat usein, alkaa vähitellen etsimään lisää vikoja itsestään ja uskoo muiden havaitsevan samat viat. Kyllä mäkin olen löytänyt itsestäni asioita, joihin mä en aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota; onkohan mun hampaat vähän kellertävät ja mun silmät on aika kaukana toisistaan. Asioita, jotka palaavat mieleen silloin, kun kaikki muukin menee vituralleen.

Ja kaiken tämän takia mä en vain voi käsittää, miksi nuoret naiset ja tytöt mulkoilevat toisiaan niin pahasti - tuttuja ja tuntemattomia. Koska jokaisella tarkoituksellisen pahalla/alentavalla tai arvostelevalla mulkaisulla, jonka sinä omaa klyyvariasi pitkin muihin osoitat, voit saada aikaan jotain, mitä katseen kohde ei välttämättä enää koskaan voi unohtaa.

Minä en ainakaan koskaan usko olevani niin ylivoimaisen suvereeni ja kaunein ja suosituin ja jumalallisin ihmisilmentymä, että minulla olisi varaa katsella ketään nenänvarttani pitkin. Eikä minulla olisi siihen aihettakaan, sillä eiväthän ketkään ole minulle mitään tehneet.

T. Eräs nuori naikkonen, jota toiset vastaavanlaiset hyvin usein ihmeen katkerina mulkoilevat.

Eikä ' se on vaan epävarma itsestään' ole mikään hyväksyttävä selitys tuollaiselle käytökselle. Minä en ainakaan anna paskamaisen arvostelevia tai ylimielisiä kommentteja, katseita tai käytöstä "anteeksi" vain sen takia, että kyseinen henkilö on "itsestään epävarma." Ei se ole mikään syy mulkoilla muita.

mies-todellisuus -sanakirja

Lahden reissu meni muuten erittäin hyvin, mutta meitsille ladeltiin taas näitä joka pojan ja miehen kliseitä kuten:

"Mä en nyt etsi mitään vakavaa."

No en mäkään välttämättä, mutta jos oikein mehevä alfauros sattuu kävelemään vastaan niin kyllä mä voisin ainakin harkita. Ai ei? Ja sä ilmoitat sen mulle vasta sitten, kun olet itse ensin vikitellyt mut ja mä olen jo päässyt mielikuvituksessani alttarilla odottelu -kohtaan.

"Mun tämänhetkinen elämäntilanteeni ...."

Estää sua tapailemasta naisia? Juttelemasta mulle? Tanssimasta mun kanssa? Tulevan vaimosi kanssa??? Niin mikä elämäntilanne - sekö, jossa sä riehut yöt baareissa ja päivät lojut sohvalla? No kyllähän siinä elämäntilanteessa sitten. Urpo.

Ja tulipa mieleen tässä pari muutakin klassikkoa:

"Jokin tässä nyt vain ei toiminut."

Eli jos sä oisit saanut pesää ekoilla treffeillä, me oltais jo naimisissa.


"Mä en ole valmis seurusteluun."

Jepjep. Olet kyllä valmis kaatamaan naisia sänkyysi, mutta seurustelu pelottaa. Sitoutumiskammoinen urpo.
Miksi sitten alunperinkään rupesit pelleilemään mun kanssa, varsinkin kun tiesit, etten mä etsi yhdenillanjuttuja? Urpo.

"Sä et oo ihan sitä mitä mä etsin."

No löyshän se Kolumbuskin Amerikan vaikka etsi Intiaa.. Jos mä oisin niinku sun amerikka niin... Kamoon... no ei sit.

vähäks söpöö... weheartit.com

don't think and drive

Ystäväni suuttui minulle osa 444.

Noniin, olihan tässä oltu niin hyvää kamua jo tovi, ettei ihmekään että piti tekaista draamaa taas vaihteeksi. Jännää vain on, että draaman aihe on nykyään meitsin auto ihan joka fakin kerta. Ja mitä omituisinta kun on, etten mä itse pidä autostani mitään elämää kummempaa meteliä, niin silti hän nostaa sen esiin joka tilanteessa.

Oltiin siis eilen illalla tulossa erään yhteisen kaverimme luota ja minä autolla liikkeessä olleena lupasin heittää hänet samalla himaan. No eka se on tietty ihan jeejeenä välttäessään bussimatkan ja -maksut, mutta heti kun auton ovi läimähtää kiinni, niin jo alkaa se vitunmoinen vikinä ja valitus.

On meinaan liian kuuma, sit kylmä, tää penkinlämmittäjä on ihan perseestä, nyt polttaa, ei tää nyt enää lämmitä jos sen laittaa pois, ja sit ihmetellään miksei mulla ole kattoikkunaa (no hei kamoon...) ja itsestään avautuvaa takaluukkua ja kaikin puolin dissataan mun raksupoksun (auto) varustelua. No, siinä ekat pari km tätä kuunneltuani taas kerran mä ajattelen jo heivata sen tienposkeen kävelemään, mutta en ehdi edes ajatusta pidemmälle, kun se kysyy multa kysymyksen, josta myöhemmin nousee hitonmoinen äläkkä.

 "Saanks mä lainata tätä huomenna? Tarviisin jotai autoo huomen ku meen petskun kaa sinne ja sinne..."

Johon minä lievästi sanottuna vittuuntuneena ja spontaanin tökerösti: "Et mun ainakaan."

No joo, myönnetään, että oli ehkä hippusen tökeröä töksäyttää se tolleen, mutta kun mä olen 10 minuutin ajan kuunnellut haukkuja ja ihme lässytystä auton puutteista ja mistä lie, niin en mä siinä kovin hilpeässä mielentilassa enää ollut. Ja sitten kun neiti valivali vielä haluaa yhtäkkiä lainata mun autoa, niin ihan tosissaanko se luulee, että mä suostun?

Koska

A) Juurihan se on haukkunut mun auton ihan pystyyn

B) Mutta yhtäkkiä kyllä kelpaakin kun itse tarvitsee

C) Ihan niin kuin mä viikonlopuksi sille lainaisin omaa autoani koska

1. näillä keleillä se kolaroi kuitenkin

2. veikkaan auton tarvitsemisen syyn olevan yhteydessä juomiseen

3. jos se kolaroi, mä menetän vakuutusbonukset

4. jos se kolaroi, se ei itse kuitenkaan maksa hevonvitun vertaa aiheuttamistaan vahingoista

5. mulle ei ekaksi törkeillä ja sitten yritetä hyötyä minusta tai autostani. Jos sä haluat lainata minulta jotain, sun täytyy ansaita se.

Ja tästä tietty päästiin siihen, miten itsekeskeinen ämmä mä olen, kun en lainaa autoani. Ja tästä päästiin myös siihen, miten vain vitun ääliöillä ämmillä ylipäätään on auto ja vain jotkut saatanan mulkerot lesoilee sillä eikä lainaa mulle. Suora lainaus. Joten neiti valivali, jos tunnistit tästä itsesi, niin älä suotta skitsoa. Tosin en mä aio tulla anteeksipyyntöruusukimpun tms. sälän kanssa sulta anelemaankaan mitään anteeksiantoa, koska mun mielestä on ihan ok, että mä itse tarvitsen autoani esim. siihen, että mä olen itse lähdössä frendin luo Lahteen, jossa mun vakuutusmaksuille ei todennäköisesti käy yhtä paskasesti kuin mitä niille voisi tapahtua, jos sä ryyppyreissullasi petskupatskun kanssa ajat jonkun fiinimmän bemarin kylkeen.

Kyllä vaihtamalla paranee

Nyt mä sitten tein sen. Laitoin paperit amk-hakuun ja toivon, ettö Elämä Numero 3, jospa sä oisit vähän kivempi kuin tää kakkonen. Sitä, minne mä hain, en uskalla vielä kertoa, mutta sen verran sanottakoon, että minnekään umpikuivaan paperinpyörittelyyn mua ei enää saa!

Ja koska mä tiedän, että moni muukin on varmaan tälläkin hetkellä saman ongelman parissa, joita oma työ/koulutusala ei kiinnosta, voin sanoa kaikille heille, että kyllä vaihtamalla paranee! Ei kukaan jaksa (hyvälläkään palkalla) työskennellä tehokkaasti ja toimivasti ja tarmokkaasti ja mitä meiltä nyt ikinä vaaditaankaan, jos annetut tehtävät ovat suoraan sieltä ihmiskehon osa-alueelta, jonne aurinko harvemmin paistaa. Ja vaikka siitä duunista saisikin ihan ok tai jopa jepajepajee-palkkaa, niin ei sitä jaksa se erkkikään tehdä, jos se ei motivoi. Ja kun ei motivoi niin pakkopullaksi ja -puuroksihan se sitten menee. Ja mä olen kokenut tämän sekä Elämä 1:ssä että 2:ssa. Ja nyt päätin sitten, että en mä ainakaan mitään häviä, jos viimein kuuntelisin itseäni ja vaihtaisin johonkin, mikä mua oikeasti kiinnostaa.

Koska kun mä ensimmäisen kerran jouduin suurten kysymysten ääreen, mä olin vielä pikkuipana, jonka mami ja dädi helposti puhuivat ympäri alalle, jota mä vähän epäröin. Mutta tottakai mä uskoin naiivina 19-v tyllerönä, että kyllähän mitä tahansa paskaa kantaa ja tekee sen 4000€:n eteen, jonka mä sitten valmistuttuani kuukaudessa nettoan. Ja voi helvetin kuustoista ja kaikki muut numerot, kuinka väärässä mä olinkaan. No, eihän se mennyt niin kuin elokuvissa. Ei se ala kiinnostanut mua juuri yhtään, minkä mä huomasin kyllä hyvin nopeasti, mutta koska mä olin päässyt sinne, niin eihän se tullut kuuloonkaan, että mä oisin sanonut itseni irti koulusta, jonka käymällä mä nettoaisin vielä jonain päivänä tähtitieteellisiä summia. Ja tota puppua mun ei olisi kyllä koskaan pitänyt uskoa. On meinaan neljä tonnia hyvin kaukana tällä likalla.

No, koska luovuttaminen ei tullut kyseeseen, mä yritin rämpiä läpi. Hermothan siinä meni, mutta en mä sitä jaksanut. Sain töitä vähän entistä koulutusalaani sivuavasta paikasta ja siellähän sitä ollaan edelleen. Mutta suurin ongelma kun on, ettei tämäkään kiinnosta mua tipan vertaa - ja on se kohuttu neljä tonniakin helvetin kaukana. Eikä sillä, että raha mua motivoisi, mutta vähän vikaan on tän alan markkinointipuheet menneet, jos opiskelijoita houkutellaan loistoliksoilla, jota ei koskaan tule.

Ja koska mä en aio homehtua erääseen harmaaseen konttoriin eräässä hyvin harmaassa kaupungissa, niin mä päätin toimia. Vaikka luovuttaminen ja irti päästäminen on aina hyvin vaikeaa, on turha valittaa yhtään mistään, jos voisi itse vaikuttaa asioihin. Ja mähän voin. Ja minähän aion. Joten niin jää harmaa elämä taakse, ja mä aion (ainakin yrittää) suunnata kohti uusia kuvioita - niitä kuvioita, joita kohti mun olisi jo aiemmin pitänyt mennä. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta mitä myöhemmäs tätä lykkää, sen vaikeammaksi se vielä tulee.

Mutta koskaanhan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Voi olla, että mä vielä itse päädyn sinne Alepan kassalle (sitä yhtään väheksymättä) tai että mä en pääse hakemaani koulutusohjelmaan koskaan ja harmaannun nykyisessä työssäni täysin - tai että mä pääsen sinne, minne olen hakenutkin, mutta loppua ei kukaan voi tietää.
Mutta jossittelua ja kuvitelmia tärkeämpää on yrittää. Jos ei koskaan edes yritä - mitä silloin on edes mahdollista saavuttaa? Kaikkiin asioihin voi vaikuttaa - tavalla tai toisella. Ei ole ihan pötypuhetta, että unelmien eteen on tehtävä töitä. Mutta se, millaisia töitä nämä ovat, on ihan itsestä kiinni. Minä itse uskon siihen, että jokainen itse määrää sen mihin päätyy, vaikka onhan parit muuttujat aina otettava huomioon. Mutta se, että murisee ja marisee tilanteestaan loputtomiin, ei koskaan johda sen muuttumiseen. Siihen johtaa vain se, että sä itse tajuat tilanteesi ja yrität tehdä sille jotain.

sick being sick

Mihin ihmeeseen mun vastustuskyky oikein on hävinnyt? Enkä nyt tarkoita sitä, että muilla olisi jonkinlaisia ongelmia vastustaa mua, vaan sitä, että olen taas kipeänä. Olen varmaan viimeisen parin kuukauden aikana ollut tässä samassa ärsyttävässä köhäräkäflunssassa 5-6 kertaa.

Tällä hetkellä olo on kaukana vastustamattomasta - jos voisin jotenkin puuduttaa itseni kaulasta ylöspäin niin hyvä olisi. No, kuppi teetä, Loma Roomassa ja kasa nenäliinoja. Ei taas.. Koska mun pää ei nyt oikein toimi kunnolla, mä palaan tänne kirjoittamaan enemmän, kunhan olo vähän paranee!

Rahaa ja rakkautta..

Sanotaan häntä vaikka Mariaksi. Pidin häntä ennen hyvänä kaverinani, mutta nyt hänen tapaamisestaan on kuitenkin tullut rasittavaa, koska meidän ajatusmaailmamme eivät tunnu enää kohtaavan. Hän on vähän naiivi ja näkee kaiken kovin mustavalkoisesti. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että hän vähättelee ja halveksii kaikkea mitä minä olen ja teen. Samaan aikaan hän kuitenkin toisinaan yrittää olla kuin minä. Minulla on kyllä aina ollut mielipiteitä, ja olen ne ilmaissut aina suoraan, muttei se silti tarkoita, ettenkö hyväksyisi omistani eriäviä mielipiteitä tai ajatuksia. Mutta ikuinen peesaus ja epäaitous vain ärsyttää. Huomaan kyllä, kun hän esittää olevansa samaa mieltä kaikesta, mutta samaan aikaan kuitenkin vähättelee kaikkea mitä minä arvostan.

Esim. hän vähättelee "vaivihkaa" ulkonäköäni ja kaikkea siihen liittyvää. Kuten sanomalla "ei miehet nyt oikeesti edes halua blondeja" ja jos minä jotain olen täynnä niin tyhmä blondi -vertauksia. Hän tekee jatkuvasti pilkkaa myös älykkyydestäni ja kaikkea siihen vähääkään risteävästä; ajo-, käsityö- ja ruuanlaittotaidot, joita ei siis juurikaan kuulemma ole, ja pitää minua pinnallisena taukkina, jonka arvot ovat ihan vituralla.

Olen lukuisat kerrat saanut kritiikkiä miesmaustani, autostani, rahankäytöstäni, hiusten väristä (tyhmä blondi potenssiin sata), harrastuksista, matkustelusta, juomatavoista jne.. Mutta pitäisikö minun oikeasti liukuvärjätä hiukseni ripuliksi, että hän olisi tyytyväinen? Pitäisikö minun oikeasti luopua niistä asioista, joita hänellä ei ole, jottei hänelle vahingossakaan tulisi paha mieli. Minun pitäisi olla köyhempi, ruma, autoton, matkustelematon, absolutisti kotonakykkijä, joka ei ikinä liiku missään eikä varsinkaan "minunlaisteni" miesten seurassa, jotta olisin sellainen ihminen, joita hän arvostaa. Eli olisin kuin hän - täydellisyyden ruumiillistuma, joka ei ikinä tee mitään syntistä tai suvaitsematonta - kuten käy Balilla, baarissa tai Barcelonassa. Minä olen huono ihminen, lellikki, koska pystyn tähän kaikkeen. Olen typerä ja pinnallinen, koska luonnollinen hiusvärini on vaalea ja miehet pitävät minusta. Olen arveluttava bimbo ja loppuikäni yksin, koska miehet joista minä kiinnostun ovat, hänen sanojensa mukaan, liian meneviä, kuumia ja vaarallisia. Ja ex-miestäni en saa ikinä anteeksi. Sitä loputonta säätöä, joka heittäytyi hyvinkin vaaralliseksi etenkin siinä vaiheessa kun miehen uusi muijanpuppeli oli jo kuvioissa, niinkö.  

Joten niinpä hän vähättelee kaikkea. Että se sun exä oli ihan jerk, ei teidän suhde koskaan ois voinu toimia jnejnejne. Että "oikeastaan auto on aika turha, ei mun porukat ainakaan ostaneet mulle mitään autoa kun mä muutin pois kotoa. Vain lellikit ei käytä julkisia ja lesoilee bemareillaan. Tosi lapsellista. Ei mun vanhemmat ainakaan jaa mulle rahaa koko ajan."
Johon minä (ajatellen) että: No arvaa, perkele, mitä. Ei minunkaan vanhemmat minun elämääni maksa. Että tosiaan raha on tässä se ongelma, vaikka neiti Maria on itse tässä se joka aina julistaa, ettei rahalla ja materialla muka ole hänelle merkitystä - samaan aikaan kun hän itse lesoilee. Tai ainakin yrittää. Kertoo saaneensa hirveästi ilmaisia vaatteita, lahjaksi korun tai kalliin kellon, haaveilee kalliista autosta ja huvilasta, käyttää Guessin farkkuja ja kelloaan niin ylpeänä  -- samaan aikaan kun mä saan kaikkien aikojen mätöt niskaan siitä, että porukat antoi mulle vedenkeittimen. 

Okei. Olen pahoillani. En olisi saanut ottaa sitä lellittelyn ilmentymää vastaan, ettei sulle tule paha mieli. Mutta mielestäni on hieman ristiriitaista, ettet muka välitä rahasta, mutta suutut jos joku muu siinä sinut päihittää, ja kuitenkin itse himoitset materiaa ja juuri sitä, mitä muilla kritisoit. Mutta pitäisikö minunkin kieltäytyä kaikesta, mitä sinulla ei ole, koska sinulla ei sitä ole? En minäkään mökötä sinun Guessin farkkujesi takia, koska ne ovat minulle vain farkut. Ja jos haluaisin ruveta vähättelemään, sanoisin, että yliarvostetun merkin farkut, niin. Ja muutenkin, ylpeily, onko todella ylpeilyä käyttää autoaan? Kutsutko sä tosissasi sitä ylpeilyksi ja rahalla hurskasteluksi, jos ostaa astioita?
Kaikki mitä minä teen on pahasta, koska tekijä olen minä. Jos minä saisin säkillisen vaatteita tai vaikka perunoita, ja mainitsisin siitä hänelle, se olisi heti ylpeilyä. Mutta kun hän saa jotain vastaavaa, on vain ok jauhaa siitä 3 tuntia "jotta pääsisi kerrankin ohitseni." Järjetöntä.

Mutta ei ystävyyden pitäisi olla tällaista. Kilpailua materialla ja rahalla. Koska lähtökohtaisesti toinen on aina rikkaampi ja toinen vähemmän varakas. Jommalla kummalla on pakostikin hienompi auto. Kummankin vanhemmat ja näiden rahahanat ovat erilaisia. Mutta ei sen pitäisi olla este ystävyydelle. Minä en voi sille mitään, että vanhempani tienaavat hänen vanhempiaan enemmän - mutta se ei vaikuta elämääni - vaikka hän niin uskookin. En minä elä heidän kustannuksellaan. Eikä se, että he antoivat minulle itselleen ylimääräisen vedenkeittimen, mielestäni tee minusta rahalla pröystäilevää houkkaa. Se oli minulle vain vedenkeitin. 
Ja silti - hän elää samaan aikaan vanhempiensa rahoilla - mutta minä olen tietysti se paha. Sitä minä tarkoitin mustavalkoisella käsityksellä. Samaan aikaan kun hänen äitinsä maksaa hänen vaateostoksensa, minä olen se ämmä, joka muka viettää leppoisaa elämää mamin varoilla. Samaan aikaan kun hän ei käytä omia rahojaan vaan vanhempiensa tilejä, minä olen tässä se lellikki. Ja sitä minä olen - jos matkustelen tai käytän autoa. Että voi hellanlettas, minun todellakin pitäisi luopua kaikesta "paremmasta" ettei hän vahingossakaan tuntisi alemmuutta. 

On minullakin kavereita, jotka ovat minua rikkaampia. Mutta ei se minua häiritse. Ei minua vaivaa, että Mari asuu äitinsä maksamassa asunnossa tai Jenni saa vanhemmiltaan parisataa euroa kuussa. Ei se ole minulta pois. Kaikki muiden saama etu/"lahjus" vain kuitenkin koetaan olevan itseltä pois, vaikka tosiasiassa mitä se kenenkään elämään vaikuttaa, kuka kaverisi kämpän on maksanut? No joo, voihan se tuntua epäreilulta, että sä itse teet paskaa duunia rahoittaaksesi asumisesi, kun Jennin mami maksaa tämän vuokran, mutta mitä sitten? Kun siitä vitun lellikki -tunteesta pääsee eroon, niin onhan toi jenni edelleen ihan mukava likka. Eikä sen kämpänmaksuasiat ole mun asia tai syy inhota koko ihmistä.

Mutta kyllähän sellainen jatkuva raha-asioiden kanssa vääntö aiheuttaa hallaa, jos se vaivaa toista koko ajan ja jatkuvasti. Ei ole kiva olla se mitätelty ja vähätelty osapuoli jonkun vedenkeittimen takia. Varsinkaan kun en minä edes tee siitä mitään numeroa. Jos hän itse kysyy, mistä ostin tuon -keittimen, ja mä siihen vastaan että sain sen porukoilta, niin onko se tosiaan niin ässhole-juttu, ettei me enää voida olla ystäviä? Vaivaako se todella niin paljon, että vähitellen tässä käy niin, että rahallisuuserot ajavat meidät erilleen?

Minusta vain on kovin sääli, että ihmiset oikeasti nostavat materiasta ja rahasta hirveän äläkän. 
Jos tilini yhtäkkiä näyttäisi nollaa, muuttaisiko se jotain? Kohtelisiko se sitten mua paremmin? Olisinko minä sitten ansainnut hänen kunnioituksensa? Mutta minä veikkaan ettei mikään muuttuisi. Minä olisin hänen mielestään varmasti lopun ikää autoineni, miesmakuineni ja astioineni se sietämätön lesoilija, jota hänellä on oikeus arvostella ja ojentaa siihen suuntaan, että hänellä itsellään olisi parempi mieli. Mun elämäni aikana yhdelle miehelle ainakin oli liikaa, että minulla oli auto ja hänellä ei, ja että hän oli muka jotenkin alempiarvoisempi, koska oli "duunari" ja minä "siistissä sisätyössä." Niin hän itse sanoi, en minä. Minulle hän oli Mikko eikä Mikko The Alempiarvoinen Duunari. Mutta toki kaikesta voi kehitellä ongelman ja alemmuuskompleksin, jos niin vain haluaa.

Naiset penkkiurheilijoina

Minusta tuntuu, että penkkiurheilijoina naiset jakautuvat kolmeen kastiin: niihin, jotka eivät tiedä katsottavasta lajista mitään (eivätkä välitäkään tietää), niihin, jotka eivät hekään tiedä mitään, mutta joiden mielestä se on "söpöä/ihkua" ja niihin, jotka ovat tietävinään urheilusta kaiken. 

Ainakin mua itseäni vituttaa, jos jonkun jätkäpuolisen kaverin muijanpuppeli jatkuvasti kyselee koko futismatsin ajan "mitä toi nyt niinku tekee?" "miks toi juoksee?" tai "miks toi potkas tota palloo ja toi toinen huitoo jotai?" 
Ei minua ainakaan innosta selittää koko pelin ideaa ihmiselle, jota ei koko laji itsessään selvästikään edes kiinnosta, vaan joka on mukana vain, koska on raahautunut siippansa mukana messiin. Eikä kukaan kesken ottelun jaksa ruveta vääntämään jokaista sääntöä ja tapahtumaa: että sitä palloa niinku kuuluu potkaista ja ihmiset buuaa siks, että vierasjoukkue ("ai niinku mikä? Miks noilla toisilla on valkoset paidat?") teki maalin. ("Häviskö nää nyt niinku? Siis nää punapaitaset vai?")

Toki vielä vituttavampaa on, että joku oikeasti esittää tyhmempää mitä on. Paulapirkkobirgittaahan (ja muita muijanpuppeleita) pahempia ovat ne, jotka tekevät feikistä tyhmyydestään vielä isomman numeron. Paulapirkkobirgittoihin näillä on se ero, että ensiksi mainitut eivät oikeasti tiedä mitään, ja kaikki "mitä toi ny tekee":t eivät ole teeskenneltyjä, mutta feikkaavat likat puolestaan kerjäävät jätkien huomiota ja jotain ihme "söpöys"pisteitä tyhmää esittämällä. Jos mä olisin jätkä niin kyllä mua vituttais selittää joka likalle, että se tyyppi joka tuolla maalin välissä riehuu on sellanen, joka yrittää saada torjuttua maalit. Ai mikä maali? No se tulee, kun toi pallo, niin just toi pallo, menee niinku sinne eikä se pystyny estää sitä.

Mutta usein syy, miksi sen luokan naikkoset käy peleissä on usein miesten iskeminen. Joko pelaajien tai sitten niiden, joiden kanssa/seuraan ne ovat tulleet. Mutta ei niitä pelaajia ainakaan sieltä katsomosta asti saa pokattua.. "Siis onks toi nyt niinkyu jostain tampereelta vai kummassa toi niinku pelaa ku sillä on eri värinen asu mitä noilla muilla? Uu onkoha se varattu???"

Hihihih niin fantsua kuunneltavaa, jos tällainen naikkoskaksikko sattuu siihen oman penkin taakse pölisemään koko pelin ajaksi. On meinaan aika ketuttavaa kuunnella 20 x 3 min. +erätauot jotain ihme lätinää ja paskanjauhantaa siitä miten sexy perse numerolla 3 on, tai miten ihana toi 7 ja 17 on. Väliin tietenkin jotain ihme vikinää siitä, miten täydellistä heidän elämänsä numeroiden 7 ja 17 tyttöystävinä olisi. Johon mä muljauttelen silmiäni ja mietin, etteivät noi naikkoset tiedä jääkiekkoilijoiden oikeasta elämästä mitään. Mutta antaa niiden ihmeessä haaveilla. Ei sitä elämää sieltä katsomosta käsin muutenkaan saavuteta.

Ja onhan sekin ymös vituttavaa, jos joku on niin pätevinään koko ajan. Selittää ulkoa kaikki säännöt ja linjaukset ja pillinkäytön alkeet ja käsimerkit ihan vain todistaakseen tietävänsä ne. Läpisee pelaajasiirroista, -budjeteista ja mistä milloinkin tehdäkseen vaikutuksen muihin. Mutta joo, vaikka sä tietäisitkin mikä se paitsio on tai mitä karvaaminen tarkoittaa, ei siitä tarvitse tehdä mitään suurta showta. Mun korvaan ainakin särähtää falskius, jos joku rupeaa luettelemaan Benzeman junnuseuroja tai pistetilastoja viime vuosilta. Toki kaikki lukee wikipediassa ja on ihan jokaisen oma asia, kuinka niitä tietoja käyttää.

Typerää vakuutteluahan se on, että kyllä mä nää jutut tiedän. Et joo, sä tiedät jääkiekosta nyt kaiken pienen wikipedioinnin tai "kokemuksen" kautta. Koska sun ex pelasi junnuvuosinaan lätkää, sä olet nyt itse joku professional asiantuntija? Kieut paitsiota ja korkeaa mailaa vielä 5 min sen jälkeenkin kun koko muu poppoo ja tuhatpäinen yleisö on hiljennyt, ja ihan vain siksi, että tosiaan tiedät mikä se paitsio on. Ja mä veikkaan, ettei ketään kiinnosta kuunnella turhaa pätemistä Italian alasarjoista tai mestiksen sarjataulukoista vuodelta 2008. Ihmiset tahtoo keskittyä siihen peliin, eikä siihen että joku random eukko kiekuu Serie A.n ottelutuloksia keskellä Jyp-HPK-ottelua. Ja vaikka ei olisikaan keskellä ottelua, ei kukaan silti jaksa kuunnella sellaista lätinää, joilla "mä niin teen vaikutuksen" miehiin, jotka sattuvat kuulemaan hänen serie a /la liga -juttunsa. Mutta jos kysyy pätijän lempipelaajaa Milanista, ei yhtäkkiä saakaan vastausta. Jos kysyy, montako maalia se peltonen/whoever siellä Calgaryssä sitten tekikään, ei tulekaan vastausta, koska tietämys loppuu. 
Tietämys jalkapallosta esim. rajoittuu juuri siihen, että "Ronaldo on siellä Madridissa" ja Saku Koivu oli ainakin joskus jenkeissä jossain ankkajutussa. Vai olikohan? Mutta jos vastaus nyky-Liverpoolin parhaaksi pelaajaksi on Wayne Rooney, se kyllä riittää kertomaan minulle kaiken oleellisen. Kuten kaikille niillekin miehille, jotka ko. lajista mitään tietävät.

Ja sekin on äärimmäisen ärsyttävää, puhua mistä tahansa joukkueesta "me"-muodossa: "me voitettiin hpk. me hävittiin 1-2. jos me voitetaan seuraava peli niin me voidaan päästä finaaliin."
Koska kyllä se edelleenkin on mun mielestä niin, että ne voitti ja sä et ole yksi niistä, jotka sen voiton eteen jotain teki.

Mutta en mä ymmärrä, miksi miesten takia pitää esittää mitään? Omissa silmissään on ehkä hirveän fabulous ja cute, kun 10:nnen kerran kysyy Ronaldon peliseuraa tai "mitä toi nyt tekee", mutta se, kuinka moni tästä oikeasti viehättyy/ajattelee, että "vähäks söpöö kun mä selitän tän jo kymmenennen kerran" on jo eri asia.

Kliseet, joita en enää ikinä halua kuulla

Olen ihan yltiötäynnä näitä idioottikliseitä! Jos kuulen kertaakaan enää mitään näistä, niin läsähtää.

"Mä en halua että meidän ystävyys menee pilalle tämän takia." 
Jos mä kuulen ton mieheltä perusteeksi siihen, miksei me voida seurustella, niin alta nanosekunnin meikä rupeaa näkeen punaista. Koska mikä ystävyys?? Ai se ystävyys, joka meidän välille syntyi parin huurteisen jälkeen, kun sä kopeloit tanssilattialla mun persettä? Ai se kallisarvoinen ystävyys joo tosiaan. Että ei ihmeessä pilata sitä, mutta jostain kumman syystä me ei ystävinä enää nähdä ikinä.

"Me ollaan vain kavereita."
Pyh. Täyttä puppua joka kerta. Kukaan mies ei ainakaan toistaiseksi ole onnistuneesti ollut kanssani pelkkä kaveri, ellei kaverien kanssa sitten hiplata, käpälöitä, lääpitä tai kourita siellä tanssilattialla. Mut joo, on tosi mukava kaveri toi pertsa.

"Sä olet tosi kiva tyttö mut ---"
1. Älä tytöttele. Mulle ainakin tulee sellainen olo, että mä olen 14 ja sä (mies) 34.
2. Mä en halua olla kiva, vaan sun tyttöystäväsi. Ja kivat tytöt ei ole niitä, joita sä haluat tapailla, vai?
3. Miten toi nyt kuulostaa siltä, että mut dumpataan - taas??

"Tämä ei johdu sinusta, se johtuu minusta.."
No joo, niinpä, se todellakin johtuu sinusta että torjut elämäsi rakkauden etkä ymmärrä miten ihana/paras/täydellinen/loistava vaimo musta olisi sulle tullut, urpo...Mutta ei tällaiset läpätiläpäti-korulauseet lohduta. Urpo.

"Sä et ansaitse mua" / "Sä ansaitset parempaa" / "Sä olet liian hyvä mulle."
Siis mä en niinku oikeasti ota yhtään tolkkua mitä noi tarkoittaa. Kuka nimittäin määrittelee liian hyvän/huonon jollekin?

"Palataan."
Jokainen, joka on kuullut tämän sen epämääräisen halauksen/suukon/ovella kykkimissession jälkeen tietää, ettei koskaan palata. Koska ihminen (tässä tapauksessa mies) joka aikoo palata asiaan keksisi kyllä paremmankin tavan ilmaista kiinnostus kuin tämä lahnaakin lahnempi palataan-lätinä, jota ei koskaan edes tarkoiteta. Tai ainakin joka kerta kun mulle on sanottu tämä suomalaisen kielen huikein passiivi, ei ole palattu.  Ja mä olen huomannut viljelleeni sitä itsekin tilanteisiin, joissa mullakaan ei ole mitään palaamisaikeita. Se vaan kuuluu sanoa. Siinä ovella, ettei toinen ihan muserru, jos sille vain töksäyttäisi, ettei suurempia näkemishaluja herännyt.

Lisää kuvateksti

En enää koskaan sano mitään

Täytyy myöntää, että olen ehkä vähän taikauskoinen. Tai no en nyt tiedä onko se oikea sana kuvaamaan sitä, että mä tajusin tänään, että aina kun mä olen kertonut jostain (uudestakaan) miehestä kaverilleni niin se juttu päättyy heti sen jälkeen.

Homman nimi ei siis ole se, että mies kuulisi tai edes tietäisi mun kertoneen yhtään mitään. Mutta aina kun mä olen edes maininnut ohimennen kellekään tavanneeni kivan tyypin, yhtäkkiä siitä tyypistä ei enää kuulukaan mitään, vaikka se vielä edellisenä päivänä olisi ollut hyvinkin innokas. Mutta jotenkin heti kun paljastan mitään uudesta tuttavuudestani yhtään kellekään, sitten se juttu vain jotenkin jää eikä miehestä enää kuulu mitään. Vaikka eihän todellisuudessa siinä ole mitään yhtälöä - että kerroinko minä kaverilleni tavanneeni miehen eilen vai en. Mutta aina kun mä olen kertonut tai paljastanut mitään alkuvaiheessa tutustumista, seuraava etappi on se, ettei tutustumisen kohteesta enää ikinä kuulu mitään.

Joten sen seurauksena musta on vähitellen tullut vähän varovainen. En uskalla enää "huudella" miehistä tai ylipäätään en aina edes jaksa/halua sanoa hyvillekään ystävilleni treffeistä tms. Jotenkin muhun on iskostunut se ajatus, että jos mä kerron/hypetän liikaa etukäteen, siitä jutusta ei kuitenkaan tule mitään. Vaikka eihän se oikeasti siihen vaikuta. Mutta en mielelläni enää halua kaverieni tekevän suurta numeroa deiteistä, niin kuin heillä on tapana. Mä en halua enää etukäteisonnitteluja tai toivotuksia, koska mä en halua onnistumispaineita. Miksi mua onnitellaan siitä, että mut on kutsuttu treffeille? Onnitellaan ihan niin kuin mulla olisi jo aihetta suureenkin juhlaan - ja aletaan spekuloida häistä ja tulevaisuudesta - niin, minun tulevaisuudestani - ja kaivetaan miehestä kaikki mahdollinen taustatieto. Mutta mä en halua tehdä niin - enkä tahdo ystävienikään tekevän niin. Mä en halua, että he stalkkaavat häntä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, mä en tahdo kuulla etukäteistietoja hänen entistään, isoveljestään tai pomostaan - mä en halua tietää. Jos mun todella kuuluu tietää, sen aika tulee myöhemmin. Mutta sen sijaan en halua, että joku kaverini kysyy kaverinsa kaverilta, tykkääkö mies enemmän blondeista vai bruneista. Mä en halua spekulointia enkä yliliioiteltua onnittelua. Jos aihetta onnitteluun tulee, niin onnitelkaa myöhemmin. Se, että mä käyn sen kanssa jossain räkälässä pitsalla ei vielä ole riittävä syy kaason pestin varaamiseen.

Ja koska mä olen pettynyt niin monta kertaa hyvinkin menneiden räkäläkäyntien jälkeen, mä en enää jaksa yhtään "iiiiiiiihhiihiiii kun te ootte ihana pari" tai "iiiihanaa!! nyt mun pitää mennä ostaa mekko teidän häihin" -lätinää. Toki mä olen iloinen jos mun puolesta iloitaan, mutta mä en halua hysteeristä kohtelua en ennen enkä jälkeen treffien. En viimeksi, en seuraavalla kerralla, enkä koskaan. Mun niskaan ei lisätä enää yhtään paineita. Ja mieluummin mä olisin kertomatta mistään treffeistä ollenkaan, koska se johtaa kuitenkin kavereiden keskuudessa lopulta siihen, että jokainen yksityiskohta analysoidaan yli ja kohta kaikki ovat vain sekaisin siitä, mitä "oli kiva nähdä" oikeasti tarkoittaa. Et niinku oliko kiva nähdä vai oliko kiva nähdä. Jepjep, en mäkään huomaa mitään eroa, mutta kai vuoden -99 cosmossa oli ollut tästä niin kattava selitys, että ainakin kaikki mun ystävät uskoo siihen edelleen.

(c) weheartit.com