lasinen lapsuus

Pahin mental break sitten ex-miehestä eroamisen ja ihokriisin jälkeen. Eilen illalla mä vain havahduin, ettei mulla ole oikeasti kunnon ystäviä enkä mä tunne itseäni kovinkaan arvostetuksi nykyisessä elämäntilanteessani. Ja tällä arvostuksella mä en tarkoita mitään työn statusläpinää, vaan ihan sitä, että kaikki mitä mä teen tai sanon on aina automaattisesti väärin. Eikä se pidemmän päälle ole mikään mukava tunne.

Mun vanhemmat, veli ja kaikki mahdolliset kaverit ja sukulaiset ovat aina kritisoineet tekemiäni valintoja. Mikään, mitä mä olen tehnyt, ei ole niiden mielestä ollut täysin ok. Tottakai mulle väläytellään tekohymyjä ja falskeja sanoja, mutta myöhemmin mä saan tietää, mitä paskaa ne minusta olivat selän takana puhuneet. Että veli kertoo myöhemmin, mitä vanhemmat oli sitten kuitenkin jupisseet mun opiskelu-, ura-, mies- tai mistä milloinkin asioista. Ne eivät koskaan sano suoraan, vaan mutisevat jollekin muulle, joka yleensä yhtyy niiden mutinaan ja mussutukseen. Sitten mä vasta myöhemmin saan tietää, ettei Aleksi, Sami tai mun uravalinta koskaan ollutkaan niiden mieleen. Ja paska fiilishän siinä tulee; mulle ensiksi lätistään tekopyhänä, että tee ihan mitä itse haluat ja kyllä me kaikki sun valinnat hyväksytään, mutta sitten mä olen kuitenkin valinnut väärin, koska sitä mutinaa ja vittuuntunutta vikinää sieltä tulee. Että mun valinnat ei sitten kuitenkin riitä niille. Kelpaa. Ja kun mun ystäväni tekevät tätä nykyään jopa mun vanhempiani enemmän, niin kyllä se pistää miettimään, kelle mä näistä asioista sitten voin sanoa enää mitään? Mä en ole enää vuosiin kertonut mun vanhemmilleni hirveästi omista menoistani vapaaehtoisesti. Jos mutsi soittaa niin kyllä mä ne "ihan hyvää:t" siihen mussutan itsekin, enkä kerro aikeistani vaihtaa duunia ja alaa. Niille on vain niin vaikea puhua tällaisesta, koska mä tiedän, että ne pettyy kuitenkin.

Meillä kun ei koskaan oltu mitään huippukannustavia. Mulle mainostettiin jo pentuna high status -ammatteja, että mitä jos sä (eli mä) rupeaisit lääkäriksi? Oisko hammaslääkärinä kivaa? Entäs jonain konsulttina firmassa? No en mä silloin 8-vuotiaana edes tiennyt, mikä konsultti on, mutta ei kiinnosta nyt vain ei kuulunut niihin vastauksiin, joita mun porukat olisi halunneet kuulla. Ei niille kaiken lääkärien tms. piilomainonnan jälkeen nyt vain voinut töksäyttää, että meitsi, 8 v, halusi H&M:n myyjäksi, koska mulle annettiin se oletus, etten mä minään duunarina (tai myyjänä) kelpaa. Mua ei koskaan kannustettu siihen, mitä mä oikeasti halusin, kukaan ei  koskaan kysynyt sitä, eikä kellään ollut aikaa minulle. Jos mä menestyin koulussa, se kyllä huomattiin, mutta musta tuntui etten mä riittänyt. Ja tämä tunne seuraa mua edelleen, koska muhun on jo pienenä iskostettu se käsitys, että vain menestyvänä mä olen jotain. Vain silloin, kun mä tein jotain erittäin hyvin eli menestyneesti, mut huomattiin. Kyllä mä jo silloin 11-vuotiaanakin olisin kaivannut sitä arvostusta muulloinkin kuin pelkästään hissan kokeesta kymppi miikan nappaamalla. Ja  kyllähän siitä miinuksesta sai kuulla. Parhaimmillanikaan mä en siis riittänyt.

Kukaan niistä vain ei ehkä oikeasti ajatellut tuolloin, että tollaisella voisi olla minuun jokin vaikutus. Musta kun ei tullut mitään koulua varten elävää hikipinkoa ylisuorittajaa missään vaiheessa elämääni. Mutta mä olen edelleen hyvin herkkä arvostelulle. Mä otan helposti itseeni, jos joku on mulle töykeä. Mä saatan miettiä pitkän ajan jälkeenkin, miksi joku teki tai sanoi mulle niin ja niin. Mä syytän helposti itseäni asioista, jotka eivät ole minun syytäni, koska mun niskaani on aina kipattu kaikki. Mulle on aina puhuttu syyttelevään ja arvostelevaan sävyyn. Rähjätty ja korotettu ääntä. Ja kun mä nyt mietin elämääni, mua syyllistetään edelleen jatkuvasti. Minä olen nykyisin lähinnä kavereilleni se kaatopaikka. Koska mä en enää asu vanhempieni luona, ne eivät tee tätä enää niin paljoa. Mutta mun niin sanotut hyvät ystäväni kyllä. Mua voi syyttää kaikista työ- ja miesongelmistaan ja mun voi olettaa keksivän niihin ratkaisun. Samaan aikaan mua voi kritisoida; haukkua ja vähätellä mun ulkonäköäni tai omaisuuttani, mitätöidä kaikki mun saavuttamani asiat, ei ottaa tosissaan. Esim. oikeita laukomisia mun kavereiden suusta:
"En mä ainakaan edes haluaisi autoa. Ja jos mulla ois sellanen nii kyllä sen pitäs olla joku punanen avoauto." = Eikä mikään tollanen niin kuin mulla on.

"En mä ymmärrä miks kaikki haluaa olla jotain blondeja.. en mä ainakaan halua olla mikään tyhmä ja vähä-älynen, 'ihih katsokaa mua' tyrkkyblondi." = Eli niin kuin minä, vai?

"Eihän tosta aineesta nyt edes ois ollu vaikeeta saada L:ää tai eihän tonne nyt edes ollu vaikee päästä sisään.. Kaikki varmaan pääsis tonne jos vaan haluis." = Mun suoritusteni vähättelyä vain siksi, ettei ko. henkilö itse saanut L:ää samaisesta aineesta tai päässyt haluaamansa korkeakouluun silloin joskus.

Kun tätä kuulee jatkuvasti, niin kyllä se pistää miettimään, miksi mua aliarvostetaan joka asiassa ja kaikkea mun elämääni liittyvää vähätellään koko ajan. Ja nyt kun kaveritkin ovat oikein kunnolla innostuneet syyllistämään mua joka asiasta ja piilovittuilemaan jatkuvasti milloin mistäkin; "Mä voisin ihan hyvin tiputtaa jonkun 5 kiloo et mä oisin vähän paremman näkönen" - sanoo mua laihempi "ystävä" luoden muhun 'mut onneks sä olet mua isokokoisempi'-katseitaan. 

"Pitäsköhän mun ottaa tästä 36 vai 34?" mä mietin H&M:llä ja vertailen housuja. Mun ystävä tulee rekille ja mulkaisee mua katkerana. Siis enhän mä mitenkään voisi mahtua niihin 34-kokoisiin, jos hänen kokonsa on 34 ja onhan hän sentään mua pienempi. Niinpä se vastaa: "Sun kannattais varmaan ottaa toi 36 ku mulle noi 34:t oli ihan hyvät."
Eihän toi sinällään ole mikään ilkeä sutkaus, mutta se äänensävy, jolla se mulle sanottiin. Halveksiva, katkera katse; että ei kai toi nyt vain vois mahtua samoihin housuihin kuin mä??
No, kun se ei huomaa, mä otan niitä housuja mukaan myös sen pienemmän koon. Ja sovituskopissa mä sovitan ensiksi sitä pienempää. Kun ne yllättäen (not) mahtuvatkin mun jalkaan, siitähän se kaveri skitsoontui. Koska onhan hän mua vähän pienempi, niin olihan se järkytys, kun tällainen norsu mahtui samoihin housuihin kuin hän, eikä ne housut olleet edes kireät.

Sen seurauksena mä saan sitten kuulla jälleen pienen luennon aiheesta "kun mä oon näin siro ja pieni niin joskus on tosi vaikee löytää mitään sopivia vaatteita ku 34:ki on liian iso ja läpäläpäkehukehu..."

Ja siihen päälle vielä sellainen oikein kunnon 'mut sullahan ei tota ongelmaa ole, koska mä olen koko maailman ainoa siro ja solakka ihminen' -mulkaisu.
Jepjep. V***n ihania ystäviä mulla.