Rahaa ja rakkautta..

Sanotaan häntä vaikka Mariaksi. Pidin häntä ennen hyvänä kaverinani, mutta nyt hänen tapaamisestaan on kuitenkin tullut rasittavaa, koska meidän ajatusmaailmamme eivät tunnu enää kohtaavan. Hän on vähän naiivi ja näkee kaiken kovin mustavalkoisesti. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että hän vähättelee ja halveksii kaikkea mitä minä olen ja teen. Samaan aikaan hän kuitenkin toisinaan yrittää olla kuin minä. Minulla on kyllä aina ollut mielipiteitä, ja olen ne ilmaissut aina suoraan, muttei se silti tarkoita, ettenkö hyväksyisi omistani eriäviä mielipiteitä tai ajatuksia. Mutta ikuinen peesaus ja epäaitous vain ärsyttää. Huomaan kyllä, kun hän esittää olevansa samaa mieltä kaikesta, mutta samaan aikaan kuitenkin vähättelee kaikkea mitä minä arvostan.

Esim. hän vähättelee "vaivihkaa" ulkonäköäni ja kaikkea siihen liittyvää. Kuten sanomalla "ei miehet nyt oikeesti edes halua blondeja" ja jos minä jotain olen täynnä niin tyhmä blondi -vertauksia. Hän tekee jatkuvasti pilkkaa myös älykkyydestäni ja kaikkea siihen vähääkään risteävästä; ajo-, käsityö- ja ruuanlaittotaidot, joita ei siis juurikaan kuulemma ole, ja pitää minua pinnallisena taukkina, jonka arvot ovat ihan vituralla.

Olen lukuisat kerrat saanut kritiikkiä miesmaustani, autostani, rahankäytöstäni, hiusten väristä (tyhmä blondi potenssiin sata), harrastuksista, matkustelusta, juomatavoista jne.. Mutta pitäisikö minun oikeasti liukuvärjätä hiukseni ripuliksi, että hän olisi tyytyväinen? Pitäisikö minun oikeasti luopua niistä asioista, joita hänellä ei ole, jottei hänelle vahingossakaan tulisi paha mieli. Minun pitäisi olla köyhempi, ruma, autoton, matkustelematon, absolutisti kotonakykkijä, joka ei ikinä liiku missään eikä varsinkaan "minunlaisteni" miesten seurassa, jotta olisin sellainen ihminen, joita hän arvostaa. Eli olisin kuin hän - täydellisyyden ruumiillistuma, joka ei ikinä tee mitään syntistä tai suvaitsematonta - kuten käy Balilla, baarissa tai Barcelonassa. Minä olen huono ihminen, lellikki, koska pystyn tähän kaikkeen. Olen typerä ja pinnallinen, koska luonnollinen hiusvärini on vaalea ja miehet pitävät minusta. Olen arveluttava bimbo ja loppuikäni yksin, koska miehet joista minä kiinnostun ovat, hänen sanojensa mukaan, liian meneviä, kuumia ja vaarallisia. Ja ex-miestäni en saa ikinä anteeksi. Sitä loputonta säätöä, joka heittäytyi hyvinkin vaaralliseksi etenkin siinä vaiheessa kun miehen uusi muijanpuppeli oli jo kuvioissa, niinkö.  

Joten niinpä hän vähättelee kaikkea. Että se sun exä oli ihan jerk, ei teidän suhde koskaan ois voinu toimia jnejnejne. Että "oikeastaan auto on aika turha, ei mun porukat ainakaan ostaneet mulle mitään autoa kun mä muutin pois kotoa. Vain lellikit ei käytä julkisia ja lesoilee bemareillaan. Tosi lapsellista. Ei mun vanhemmat ainakaan jaa mulle rahaa koko ajan."
Johon minä (ajatellen) että: No arvaa, perkele, mitä. Ei minunkaan vanhemmat minun elämääni maksa. Että tosiaan raha on tässä se ongelma, vaikka neiti Maria on itse tässä se joka aina julistaa, ettei rahalla ja materialla muka ole hänelle merkitystä - samaan aikaan kun hän itse lesoilee. Tai ainakin yrittää. Kertoo saaneensa hirveästi ilmaisia vaatteita, lahjaksi korun tai kalliin kellon, haaveilee kalliista autosta ja huvilasta, käyttää Guessin farkkuja ja kelloaan niin ylpeänä  -- samaan aikaan kun mä saan kaikkien aikojen mätöt niskaan siitä, että porukat antoi mulle vedenkeittimen. 

Okei. Olen pahoillani. En olisi saanut ottaa sitä lellittelyn ilmentymää vastaan, ettei sulle tule paha mieli. Mutta mielestäni on hieman ristiriitaista, ettet muka välitä rahasta, mutta suutut jos joku muu siinä sinut päihittää, ja kuitenkin itse himoitset materiaa ja juuri sitä, mitä muilla kritisoit. Mutta pitäisikö minunkin kieltäytyä kaikesta, mitä sinulla ei ole, koska sinulla ei sitä ole? En minäkään mökötä sinun Guessin farkkujesi takia, koska ne ovat minulle vain farkut. Ja jos haluaisin ruveta vähättelemään, sanoisin, että yliarvostetun merkin farkut, niin. Ja muutenkin, ylpeily, onko todella ylpeilyä käyttää autoaan? Kutsutko sä tosissasi sitä ylpeilyksi ja rahalla hurskasteluksi, jos ostaa astioita?
Kaikki mitä minä teen on pahasta, koska tekijä olen minä. Jos minä saisin säkillisen vaatteita tai vaikka perunoita, ja mainitsisin siitä hänelle, se olisi heti ylpeilyä. Mutta kun hän saa jotain vastaavaa, on vain ok jauhaa siitä 3 tuntia "jotta pääsisi kerrankin ohitseni." Järjetöntä.

Mutta ei ystävyyden pitäisi olla tällaista. Kilpailua materialla ja rahalla. Koska lähtökohtaisesti toinen on aina rikkaampi ja toinen vähemmän varakas. Jommalla kummalla on pakostikin hienompi auto. Kummankin vanhemmat ja näiden rahahanat ovat erilaisia. Mutta ei sen pitäisi olla este ystävyydelle. Minä en voi sille mitään, että vanhempani tienaavat hänen vanhempiaan enemmän - mutta se ei vaikuta elämääni - vaikka hän niin uskookin. En minä elä heidän kustannuksellaan. Eikä se, että he antoivat minulle itselleen ylimääräisen vedenkeittimen, mielestäni tee minusta rahalla pröystäilevää houkkaa. Se oli minulle vain vedenkeitin. 
Ja silti - hän elää samaan aikaan vanhempiensa rahoilla - mutta minä olen tietysti se paha. Sitä minä tarkoitin mustavalkoisella käsityksellä. Samaan aikaan kun hänen äitinsä maksaa hänen vaateostoksensa, minä olen se ämmä, joka muka viettää leppoisaa elämää mamin varoilla. Samaan aikaan kun hän ei käytä omia rahojaan vaan vanhempiensa tilejä, minä olen tässä se lellikki. Ja sitä minä olen - jos matkustelen tai käytän autoa. Että voi hellanlettas, minun todellakin pitäisi luopua kaikesta "paremmasta" ettei hän vahingossakaan tuntisi alemmuutta. 

On minullakin kavereita, jotka ovat minua rikkaampia. Mutta ei se minua häiritse. Ei minua vaivaa, että Mari asuu äitinsä maksamassa asunnossa tai Jenni saa vanhemmiltaan parisataa euroa kuussa. Ei se ole minulta pois. Kaikki muiden saama etu/"lahjus" vain kuitenkin koetaan olevan itseltä pois, vaikka tosiasiassa mitä se kenenkään elämään vaikuttaa, kuka kaverisi kämpän on maksanut? No joo, voihan se tuntua epäreilulta, että sä itse teet paskaa duunia rahoittaaksesi asumisesi, kun Jennin mami maksaa tämän vuokran, mutta mitä sitten? Kun siitä vitun lellikki -tunteesta pääsee eroon, niin onhan toi jenni edelleen ihan mukava likka. Eikä sen kämpänmaksuasiat ole mun asia tai syy inhota koko ihmistä.

Mutta kyllähän sellainen jatkuva raha-asioiden kanssa vääntö aiheuttaa hallaa, jos se vaivaa toista koko ajan ja jatkuvasti. Ei ole kiva olla se mitätelty ja vähätelty osapuoli jonkun vedenkeittimen takia. Varsinkaan kun en minä edes tee siitä mitään numeroa. Jos hän itse kysyy, mistä ostin tuon -keittimen, ja mä siihen vastaan että sain sen porukoilta, niin onko se tosiaan niin ässhole-juttu, ettei me enää voida olla ystäviä? Vaivaako se todella niin paljon, että vähitellen tässä käy niin, että rahallisuuserot ajavat meidät erilleen?

Minusta vain on kovin sääli, että ihmiset oikeasti nostavat materiasta ja rahasta hirveän äläkän. 
Jos tilini yhtäkkiä näyttäisi nollaa, muuttaisiko se jotain? Kohtelisiko se sitten mua paremmin? Olisinko minä sitten ansainnut hänen kunnioituksensa? Mutta minä veikkaan ettei mikään muuttuisi. Minä olisin hänen mielestään varmasti lopun ikää autoineni, miesmakuineni ja astioineni se sietämätön lesoilija, jota hänellä on oikeus arvostella ja ojentaa siihen suuntaan, että hänellä itsellään olisi parempi mieli. Mun elämäni aikana yhdelle miehelle ainakin oli liikaa, että minulla oli auto ja hänellä ei, ja että hän oli muka jotenkin alempiarvoisempi, koska oli "duunari" ja minä "siistissä sisätyössä." Niin hän itse sanoi, en minä. Minulle hän oli Mikko eikä Mikko The Alempiarvoinen Duunari. Mutta toki kaikesta voi kehitellä ongelman ja alemmuuskompleksin, jos niin vain haluaa.