En enää koskaan sano mitään

Täytyy myöntää, että olen ehkä vähän taikauskoinen. Tai no en nyt tiedä onko se oikea sana kuvaamaan sitä, että mä tajusin tänään, että aina kun mä olen kertonut jostain (uudestakaan) miehestä kaverilleni niin se juttu päättyy heti sen jälkeen.

Homman nimi ei siis ole se, että mies kuulisi tai edes tietäisi mun kertoneen yhtään mitään. Mutta aina kun mä olen edes maininnut ohimennen kellekään tavanneeni kivan tyypin, yhtäkkiä siitä tyypistä ei enää kuulukaan mitään, vaikka se vielä edellisenä päivänä olisi ollut hyvinkin innokas. Mutta jotenkin heti kun paljastan mitään uudesta tuttavuudestani yhtään kellekään, sitten se juttu vain jotenkin jää eikä miehestä enää kuulu mitään. Vaikka eihän todellisuudessa siinä ole mitään yhtälöä - että kerroinko minä kaverilleni tavanneeni miehen eilen vai en. Mutta aina kun mä olen kertonut tai paljastanut mitään alkuvaiheessa tutustumista, seuraava etappi on se, ettei tutustumisen kohteesta enää ikinä kuulu mitään.

Joten sen seurauksena musta on vähitellen tullut vähän varovainen. En uskalla enää "huudella" miehistä tai ylipäätään en aina edes jaksa/halua sanoa hyvillekään ystävilleni treffeistä tms. Jotenkin muhun on iskostunut se ajatus, että jos mä kerron/hypetän liikaa etukäteen, siitä jutusta ei kuitenkaan tule mitään. Vaikka eihän se oikeasti siihen vaikuta. Mutta en mielelläni enää halua kaverieni tekevän suurta numeroa deiteistä, niin kuin heillä on tapana. Mä en halua enää etukäteisonnitteluja tai toivotuksia, koska mä en halua onnistumispaineita. Miksi mua onnitellaan siitä, että mut on kutsuttu treffeille? Onnitellaan ihan niin kuin mulla olisi jo aihetta suureenkin juhlaan - ja aletaan spekuloida häistä ja tulevaisuudesta - niin, minun tulevaisuudestani - ja kaivetaan miehestä kaikki mahdollinen taustatieto. Mutta mä en halua tehdä niin - enkä tahdo ystävienikään tekevän niin. Mä en halua, että he stalkkaavat häntä kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, mä en tahdo kuulla etukäteistietoja hänen entistään, isoveljestään tai pomostaan - mä en halua tietää. Jos mun todella kuuluu tietää, sen aika tulee myöhemmin. Mutta sen sijaan en halua, että joku kaverini kysyy kaverinsa kaverilta, tykkääkö mies enemmän blondeista vai bruneista. Mä en halua spekulointia enkä yliliioiteltua onnittelua. Jos aihetta onnitteluun tulee, niin onnitelkaa myöhemmin. Se, että mä käyn sen kanssa jossain räkälässä pitsalla ei vielä ole riittävä syy kaason pestin varaamiseen.

Ja koska mä olen pettynyt niin monta kertaa hyvinkin menneiden räkäläkäyntien jälkeen, mä en enää jaksa yhtään "iiiiiiiihhiihiiii kun te ootte ihana pari" tai "iiiihanaa!! nyt mun pitää mennä ostaa mekko teidän häihin" -lätinää. Toki mä olen iloinen jos mun puolesta iloitaan, mutta mä en halua hysteeristä kohtelua en ennen enkä jälkeen treffien. En viimeksi, en seuraavalla kerralla, enkä koskaan. Mun niskaan ei lisätä enää yhtään paineita. Ja mieluummin mä olisin kertomatta mistään treffeistä ollenkaan, koska se johtaa kuitenkin kavereiden keskuudessa lopulta siihen, että jokainen yksityiskohta analysoidaan yli ja kohta kaikki ovat vain sekaisin siitä, mitä "oli kiva nähdä" oikeasti tarkoittaa. Et niinku oliko kiva nähdä vai oliko kiva nähdä. Jepjep, en mäkään huomaa mitään eroa, mutta kai vuoden -99 cosmossa oli ollut tästä niin kattava selitys, että ainakin kaikki mun ystävät uskoo siihen edelleen.

(c) weheartit.com