En voi edelleenkään uskoa, että tässä sitä ollaan. Samaan aikaan mielessä ei pyöri mitään ja miljoona asiaa. Vastahan me erottiin eilen. Mitä nyt? Kavereita? Amigos? Junto o separado? Nyt siitä on aikaa jo pieni ikuisuus enkä mä rehellisesti sanottuna halua edes laskea, kuinka monta päivää. Kuinka monta päivää sitten olisin kornisti voinut sanoa olevani maailman onnellisin flicka ja mitä vielä. Kuinka monta päivää sitten asiat olivat täysin päinvastoin.
Kuinka kohdata henkilö, joka on kusettanut sinua nämä kaksi ja puoli vuotta? Järjen (ja kaikkien kavereiden) mukaan minun kuuluisi vihata häntä, mutta en minä voi. Viha - se on niin vahva tunne. Se on niin vahvaa, enkä minä koe olevani vihainen. Olin aiemmin, mutta sittemmin se laantui pettymykseksi ja hämmennykseksi. En osaa määritellä, mitä tunnen juuri nyt, koska siltä osin päässäni tuntuu olevan yksi ricardon mentävä reikä.
"En minä tiedä, miksi tein niin'', hän sanoo hiljaa murtuneena kun minä olen puhjennut kyyneliin. Mitenkäs muutenkaan. Olin niin kovin suunnitellut, että pysyisin lujana ja vahvana, mutta eihän minusta semmoiseen koskaan ollut. Kun oli aika käydä asioita läpi, kaikki patoumat purkautuivat ja minähän vollotin, jälleen, kuin pikkuvauva. Se siitä vahvana pysymisestä ja siitä, mihin kaikki kaverini minua olivat tsempanneet. Näytä sille, ettet ole jäänyt sen perään itkemään.
No, tässä minä nyt olen. En tiedä, mitä sanoa tai tehdä. En tunne häntä kohtaan enää mitään, siitä on jo pian kuukausi, kun me viimeksi tapasimme. Hän saattoi minut taksille, sanoi jotain kornihtavan naiivia ja tyhmää, minä vain lahnailin hänen käsivarsillaan ja sieltä se tuli. 'Te quiero.' Siinä ei kuitenkaan ollut enää sitä samaa syvyyttä tai tunteita kuin aiemmin. Nyt se oli vain tapa sanoa hyvästi.
Oloni oli sanoinkuvaamattoman murtunut, olin juuri tajunnut lopullisesti menettäneeni jonkun, olin luopunut ja luopumassa hänestä. Hän ei ollut enää minun. Enää ei ollut meitä. Mikä oli toki alun alkujaankin tyhmästi ajateltu, sillä eihän ketään toista voi omistaa. Vaikka joku sanoisi olevansa ikuisesti sinun, ne sanat ovat helposti pyyhittävissä. Mikään ei ole itsestäänselvää.
Kaikkein vaikeinta oli kohdata se, että hänellä oli nyt joku toinen, tai pikemminkin oli koko ajan ollutkin. Kauan ennen kuin minä edes 2,5 vuotta sitten astuin kuvioihin. Sen ajatteleminen sai musertumaan, särkymään ja itkemään sen 14:nnen kerran. Jollain muulla oli se, miksi minä ylipäätään olin tullut tänne. Joku muu sai hänet, minä jäin ilman mitään. Minulla ei ollut mitään. Minä olin yksin ja kaikki muut voittivat. Olin luuseri isolla L:llä.
Se oli niin vaikeaa. Samaan aikaan en tuntenut häntä kohtaan enää mitään, toivoin, että olisin vain voinut pyyhkiä ne 2,5 vuotta mielestäni. Toivoin että muistoja olisi voinut poistaa yhtä helposti kuin facebook- tai whatsapp -keskusteluja, mutta silti jokin sisälläni itki menneiden muistojen perään. Olin niin musertunut ja pettynyt. Kaikelta, mihin olin siihen asti uskonut, oli viety pohja. Kaikelta. En koskaan ollut tehnyt elämässäni niin isoja ratkaisuja ja mihin ne johtivatkaan. Tunsin oloni niin typeräksi ja naiiviksi, että ylipäätään olin edes langennut hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa.
Vaikka katuihan hän. Se näkyi hänen silmistään, kuului äänestään ja se tapa, jolla hän seurassani oli, kieli siitä, että hänestä tuntui pahalta. Enää ei ollut iloisia, nauravia, onnellisia meitä. Enää en ollut se sama nauravainen tyttö, joka olin vielä edellisellä kerralla ollut. Enää en uskonut sanaakaan, mitä hän minulle sanoi.
''Ehkä kaikki olisi erilaista jos asuisit täällä'', hän mietti ja pyöritteli käsiään. Minä räpyttelin silmiä ja turhauduin. Täällähän minä olin, eikä se selvästikään riittänyt. Mitä enempää voisi vaatia? Minä en vain riittänyt. Olin turha kuvio tässä yhtälössä ja tunsin oloni niin hirveäksi. Minä olin kolmas pyörä, joka lykättiin pyörimään rinnettä alas, kauas pois, pois silmistä, pois mielestä, pois häiritsemästä. Minua ei kaivattu.
''En voi koskaan enää olla sinun kanssasi, koska olen satuttanut sinua niin pahasti.''
Yksi typerä lause toisensa perään, aivan kuin jostakin keskinkertaisesta kahden tähden rakkaushömpästä, jossa pari kuitenkin saa toisensa lopulta, kun anteeksi on annettu ja asioita selvitetty. Meille ei kuitenkaan tule mitään happy endingiä, ehkä jonain päivänä kykenen antamaan anteeksi sen mitä hän teki, mutta tällä hetkellä en osaa ajatella niin pitkälle. Yli kaksi kuukautta tapahtuneen jälkeen en vieläkään voi ymmärtää, miten elämäni muuttui jälleen kerran. Ei tällaista olisi koskaan, siinä typerimmässä leffasakaan, osannut aavistaa etukäteen.
Mutta toisaalta, kai tästä saa revittyä jotain positiivista.
Ainakaan minun ei tarvitse miettiä arkipäivän asioita Suomessa. Räntäsadetta, talvirenkaita tai toppatakin viemistä pesulaan.
Una piña colada de 20 pesos (n. 1 euro) saattaa kääntää kelkan - tai sitten huomenna. On täällä sentään n. 20 astetta lämmintä, vaikka täälläkin on jollain tapaa ''talvi.''
Saludos,
Ja kiitos kaikista positiivisista kommenteista, joita edelliseen postaukseen oli tullut! <3
