Pitkän pohdinnan ja jahkailun jälkeen olen päättänyt, etten päivitä tätä blogia enää sen kummemmin. Viime vuonna tahti vain hiipui entisestään ja jo pidemmän aikaa into kirjoittamiseen on ollut täysin kadoksissa, samoin kuin elämäni suunta. Nyt kun olen löytänyt sen uudelleen, tuntuu vanhoissa muistoissa ja näin ollen tässä blogissa vellominen väärältä ratkaisulta. En kuitenkaan poista koko blogia, sillä kuka tietää, josko vanhoista höpinöistäni olisi jollekin vielä jonain päivänä jotain hyötyä.
Mitä minulle nyt kuuluu?
Lukuisten miesongelmien ja sekavuuksien jälkeen uskon viimein tavanneeni sen oikean (mikäli sellaiseen siis itse kukin haluaa uskoa.) Kaiken tämän jälkeen on todellakin sanottava, että se tapahtuu silloin, kun sitä vähiten odottaa. Etsimällä ja väkisin yrittämällä ei ole koskaan saatu mitään aikaan, ja toden totta niinhän siinä sitten kävi, että kun viimein ajattelin ja halusin olla yksin kaikkien pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen, tuli hän odottamatta ja muutti kaiken.
Kaikkien niiden väärien tyyppien jälkeen en voi kuin huokaista ihastuksesta, että on olemassa joku sellainen kuin hän. Hän, jonka kanssa ihan oikeasti voi puhua mistä tahansa - on ihana tunne, ettei tarvitse miettiä, voinko sanoa jotakin, mikä mieltäni painaa. En koskaan aiemmin oikeasti ollut tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa minulla olisi ollut sellainen yhteys. Vaikka joskus luulin klikanneeni tai mätchänneeni hyvin jonkun kanssa, ei se kuitenkaan ollut mitään tähän verrattuna. On henkisesti hyvin helpottavaa olla suhteessa, jossa ei tarvitse toisen osapuolen takia olla jatkuvasti varpaillaan ja peläten tämän reaktiota johonkin asiaan.
Ennen kuin tapasin hänet, mietin pitkään, onko jokaiselle oikeasti olemassa joku täällä. Tiedättehän sen kliseisen sanonnan, että kaikille kyllä löytyy joku. Joku sellainen henkilö, jonka kanssa tuntee vahvaa sielunkumppanuutta tai yhtenäisyyttä, ja te vain täydennätte toisianne ja niin pois päin. Ennen tapasin pudistaa päätäni ja miettiä, ettei minulle taitaisi koskaan löytyä ketään. En ihan oikeasti uskonut, että joku jossain vielä joskus sopisi tuohon "täydellisen sielunkumppanin" muottiin. Eikä hän täysin sovikaan, sillä loppupeleissä kukaan ei ole täydellinen, eikä liene mahdollista, että joka ikinen asia toisessa ihmisessä miellyttäisi sinua ja vice versa.
Mihin kuitenkin hänessä jo heti alunperin ihastuin oli puhumisen helppous ja rehellisyys. Sekä hän puhui minulle täysin avoimesti että minä saatoin sanoa mitä tahansa. Olin niin kyllästynyt siihen ensitapaamisten alkukankeuteen; siihen, että yritetään luoda itsestä vähän ns. parempi kuva ja käsitys mitä todellisuudessa oikeasti ollaan. Minun tapauksessani tämä usein oli (ylipäätään jonkinlaisten) harrastusten keksimistä ja menneisyyden ja todellisten ajatusteni sensurointia. Kun aloimme jutella hänen kanssaan, jokin päässäni vaan sanoi, että vitut vieraskoreudesta, pistetään ranttaliksi ja päätin olla täysin rehellinen heti alusta ja olla esittämättä mitään, mitä en oikeasti ole. Myöntää, ettei minulla ole mitään harrastuksia. Yritän käydä salilla tai urheilla, mutta oikeasti näin käy ehkä max. kerran puoleen vuoteen. Hassuinta oli, että asia, joka meidät alunperin ns. bondasi/yhdisti henkisesti oli minun vastaukseni hänen kysymykseensä, miksi olen sinkku; se, että ihan rehellisesti halusin olla yksin. Halusin olla yksin ja odottaa "sitä oikeaa" mieluummin kuin väkisin yrittää etsiä sitä baareista tms. Olin mieluummin yksin kuin onneton jonkun muun kanssa.
Tuon oppiminen vei minulta hyvin kauan aikaa. Kesti hyvin monta vuotta ja huonoa kokemusta, että ymmärsin, miten tärkeä asia se on. Jos en ole tyytyväinen itseeni tai elämääni, en voi olla myöskään onnellisessa ja toimivassa suhteessa. Viimeisimmän päättyneen tapailun jälkeen ihan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla yksin. Lopetin kokonaan kaikenlaisen pienen säädön yms. juttelut ja random pulinat ja minkäänlaisen etsimisen ja ''haku päällä'' olemisen. Halusin olla yksin. Olin mieluummin ilman mitään suhdesotkuja kuin taas siinä tilanteessa, etten tiennyt, kehtaisinko laittaa viestiä, tai oliko se toinen ylipäätään edes kiinnostunut. Halusin eroon siitä kaikesta, siitä kaikesta päänvaivasta ja turhasta pohdinnasta ja loputtomasta jauhamisesta, mikä ei kuitenkaan koskaan hyödyttänyt mitään. Ja nyt, nyt hänen jälkeensä tajuan, ettei sen oikean kanssa joudu kyselemään itseltään, kiinnostaako häntä. Se näkyy ja sen vain tietää. Siihen voi luottaa.
Kun nyt mietin kaikkea sitä aikaa, minkä ennen käytin tuohon turhaan jahkailuun ja mietintöihin, en voi kuin huokaista syvään. Toisaalta en voi syyttää itseäni, sillä en tiennyt, että parempaakin olisi. Että olisi ihmisiä, jotka eivät jättäisi minua arvailemaan ja roikkumaan tunteideni kanssa. En tiennyt, että olisi joku, joka ihan oikeasti tekisi asiat näin helpoiksi. Olen siitä äärettömän kiitollinen ja yritän aina aika ajoin muistuttaa myös itseäni ja häntä siitä, miten hienoa se on. Kaiken, mitä olen hänestä tähän kappaleeseen kirjoittanut, olen myös hänelle itselleen sanonut. Senkin olen vasta nyt tajunnut, miten tärkeää on näyttää välittävänsä.
Tosiaan, asia joka meidät ajoi yhteen oli tuo keskustelumme, jossa tunnustin olevani totaalinen luuseri (ainakin omasta mielestäni) ja lopen kyllästynyt ihmissuhdesotkuihin. Yllätyksekseni hän ei juossutkaan karkuun tai säikähtänyt moista avausta, vaan oli kanssani samaa mieltä. Vähitellen huomasimmekin, miten paljon meillä oli yhteistä. Emme luonnollisestikaan ole joka ikisestä asiasta aina samaa mieltä, mutta mitä parisuhteeseen liittyviin seikkoihin tulee, olemme hyvin pitkälti samassa veneessä. Välillä tuntuu epätodelliselta, että todella joku muukin ajattelee asioista kuten minä.
Ensimmäinen iltamme päättyi hassun hattaraiseen ja jopa euforiseen huumaan pääni sisällä. Voi jospa olisin vaan tavannut hänet jo aiemmin, niin olisin säästynyt niin paljolta kurjuudelta, ajattelin. Mutta toisaalta, kaikkien niiden huonojen tyyppien ja kokemusten jälkeen ainakin todella osaan arvostaa häntä ja sitä millainen hän on. Todella arvostan sitä, miten kultainen ihminen hän on ja että hänellä oikeasti on myös herkkä ja syvällisempi puoli, mikä joiltakin tapailemiltani miehiltä puuttui. Ensimmäinen keskustelu päättyi molempien samoihin tunnelmiin: olisimmepa vain tavanneet jo aiemmin...
Tämä todistaa, että kaikille on kyllä joku, mutta hyvin usein etsimällä sitä ei löydä tai näe. Pitäisi aina myös muistaa arvostaa itseään ja uskaltaa lähteä huonosta suhteesta, jos ei siihen ole tyytyväinen. Jonain päivänä tulee joku, joka saa miettimään, miksi edes koskaan aiemmin siedin huonoa käytöstä minua kohtaan.
Uskon, että olemme suhteessamme hyvin vahvalla pohjalla, sillä molemmat haluamme samoja asioita ja yhteisen tulevaisuuden. Uskon, että avoimuus, rehellisyys ja tietysti molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus tulevat kantamaan pitkälle. Se, että voimme keskenämme puhua mistä tahansa, synnyttää myös syvän luottamuksen välillemme. Olen niin onnellinen, että hänen kanssaan en joudu arvailemaan tai arpomaan, mitä sanoa tai mitä hänen päässään liikkuu. Hän todella tuli ja muutti kaiken, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Koskaanhan ei voi tietää, miten asiat muuttuvat tai päättyvät, mutta tästä minulla, ja meillä molemmilla, on hyvin vahva positiivinen tunne. Meillä on yhteinen päämäärä ja se olemme me.
Näihin mietteisiin ja kiitos kaikista kuluneista vuosista,
Maaren
xxx
