timmitommi ja taustatuen tarve

Tässä tervaleijonia mutustellessani (anteeksi piilomainonta) pisti taas vituttamaan. Joillakin on kummallinen käsitys, että minulla on kyllä aina aikaa. Milloin ruokkia heidän piskinsä, kuunnella miesjuttuja ja ongelmia = "Siis pitäskö mun jättää Jussi kun Teemu on paremman näköinen? Timoki on katellu mua ja dijgjgjmmjjhb....."

Vitutus lähentelee kipurajaa, kun ajattelenkin sitä huopaamista ja hyödyttömiä neuvoja milloin kenenkin miesasioiden kanssa. Ketään on ihan turha neuvoa, etenkään kun

a) minä en ole Timo, Tomi, Timmi Tommi enkä kukaan muukaan tarinan osapuolista, enkä siksi tiedä mitään timmitommin aikeista, naamanvääntelyistä tai mielenliikkeistä.

b) Neuvominen on yhtä ajanhukkaa. Kukaan ei kuitenkaan toteuta neuvoja käytännössä. Kukaan ei uskalla tehdä, mitä neuvotaan, vaan koko homma on yhtä turhauttavaa säätöä siitä mitä voisi tehdä, ja turhaa lätinää timmitommin aamutoimista.

c) Eikö ihmisillä tosiaankaan ole mitään muuta mielessä kuin miehet? Ymmärrän kyllä, että miehistä on toisinaan kiva ja ihan suotavaakin puhua, mutta se, että joka ikinen sekunti täytyy olla puimassa ties minkä taunon juomatapoja, keittää yli ja pahasti. Ja henkilökohtaisesti olen aika kyllästynyt kuuntelemaan muiden ainaisia miespulmia. Minä olen tähän mennessä joka ikinen kerta hokenut, että toimintaa! Toimi hyvä ihminen sen tommisi eteen, eivät ne miehet (yleensä) suoraan syliin putoa. Mutta nämä neuvomislätinät ovat yhtä tyhjän kanssa, mikäli neuvottu osapuoli ei kuitenkaan aio toimia asian suhteen. Mitäs vittua sitä ylipäätään sitten edes kysymään neuvoa aiheeseen 'kuinka napata timmitommi', jos sen eteen ei kuitenkaan ole valmis tekemään mitään?
Että tuhlaa vain aikaani ja energiaani jonnin joutavaan jauhantaan, kun puolipäivämaraton timmitommin nappaamiseksi on täysin turha.
Vielä vituttavampaa on keksiä oikeasti hyviä ja toimivia ideoita kyseiset 12 h ja sen jälkeen neuvotun osapuolen pokka ja/tai rohkeus pettää jokaisen idean kohdalla.

Mitä järkeä sitten alunperinkään on tuhlata aikaa moiseen spekulointiin, kun mitään ei kumminkaan aiota tehdä? Minä annan kyllä mielelläni neuvoja, jos niitä käytetään hyödyksi. Mutta sen sijaan en halua lukea kolmen A4-sivun mittaista viestiä facebookitse, jossa rutistaan turhasta ja pyydetään apua asiaan, jonka tämä olisi itse saanut hoidettua parissa sekunnissa. Kuten: "Laitanko viestiä Saulille? Mitä jos se on Henrin kanssa just nyt? Entä jos se ei vastaa??" Sitten novelli siitä, miten Perttu 8D:ltä silloin kymmenen vuotta sitten jätti kerran vastaamatta puhelimeen. Entä jos Saulikaan ei nyt vastaa? No se riski on otettava tai sitten voit hajota epätietoisuuteen, mutta näistä vaihtoehdoista suosittelisin suoraan ensimmäistä. Tai voithan toki vielä odottaa, että minä vastaan viestiisi seuraavana aamuna kun sen huomaan, ja kerron tämän saman, mutta siinä tapauksessa olet kärvistellyt parhaillaan jo vuorokauden. Ja ihan turhaan. Koko juttu olisi ratkennut, jos Sauliin olisi otettu kontaktia heti eikä 14 vuotta myöhemmin, jolloin usein on liian myöhäistä.

Toisinaan tuntuu, että jotkut ajattelevat, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin heidän miesasioistaan ajan tasalla oleminen. Niin kuin minulla ei olisi muuta tekemistä. Ei sitä tarvitse jokaisesta Tomin liikkeestä olla raportoimassa. Mitähän minä teen sillä tiedolla kello puoli seitsemän aamulla, että Tomi muuten kävi viime kesänä Turussa. Halusinko minä herätä siihen. En. Voinko minä auttaa asiassa jotenkin, en. Pitäisikö tässä nyt muuttaa Turkuun? Ei.
Kivat turkuilulle, mutta miksi oi miksi, siitäkin täytyy tehdä niin suuri numero. So fucking what ja minulta odotetaan 3:n viestin mittaista vastausta. Jos kyseinen hanipuppeli on käväissyt siellä 1,5 vuotta ja 18 viikkoa ja 4,3 päivää kuten asia minulle ilmoitettiin, aikaisemmin, mitä sitä enää jossittelemaan? Kyllä, kultipuppelillasi on saattanut olla jokseenkin kostea meininki. Kyllä, raksupoksusi on saattanut siten vetää kännit. Ja naiskennella. Hävittää avaimet. Lisätä sen jälkeen kauhea-Katjan kaveriksi facebookiin. Mutta se ei tarkoita, että tästä täytyisi spekuloida kyseiset 1,5 vuotta ja rapiat 18 viikkoa myöhemmin. What happened in Åbo stays in Turku.

Että mikä oli koko jutun pointti? Eikö kukaan luota enää omiin vaistoihinsa, itseensä? Tarvitseeko aina olla taustatukea siihen, että uskaltaa lähettää viestin kultipuppelille, tai sille, josta vasta myöhemmin on tulossa kultipuppelisi. Ei se kaverisi, jolle viestin laitoit, kuitenkaan sano, että älä nyt jumalauta laita sille viestiä!! Yleensä vastaus lienee perinteinen,' joo anna mennä vaan.'
Joten, tarvitseeko sitä rohkaisua hakea kuuden eri ihmisen kautta. Koko juttu olisi jo ratkennut, jos heti olisit laittanut viestiä miettimällesi henkilölle, tai jos rohkeus riittää, niin soittanut vaikka hänelle. Minusta se nyt vain ei ole kovin mukavaa kärvistellä "mitähän se nyt jos sitäjatätä "-ajatuksen kanssa, vaan minun vinkkini on toimia, vaikka se sitten vaatisikin hieman rohkeutta ja saattaisit vaikka tulla torjutuksi. Eipätietoisuus ei ole sen arvoista.

mitä tapahtui heidi montagille.

Christina Aguileralla on niin upea ääni. No, se ei ollut tämän postauksen aihe, mutta täytyy kyllä myöntää, että joinain päivinä pistää ihan kateeksi, on tuo vaan Christina niin upea!


Kyllästyttää. Ärsyttää, miten kaiken pitäisi olla yhtä kiiltokuvaelämää. Toisinaan minun on vaikea saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tänne, koska useimmat blogit ovat aika kiiltokuvapainotteisia. Mitä he jakavat; täydellisen elämänsä? Kuvat ovat aina viimeisen päälle huoliteltuja, tukka hyvin, photoshop muistettu, kämppä ja elämäntavat kohdillaan. Kukaan ei koskaan paljasta sitä oikeaa elämää: huonoja hiuspäiviä, vyötäröltä puristavia housuja, leivänkantturaa aamupalaksi, hajonnutta vessan peiliä tai likaisia ikkunoita. Kaikki on aina niin hienoa; käytetään kristalliastioita, ostetaan uusia vaatteita ja postaillaan kuvia uusista ostoksista ja blingistä. Kaikki on niin virheetöntä.

Tahtooko joku muka nähdä kuluneet parketit, vessan harmaanruskeat kaakelit tai pölyiset lattiat? No ei. Mutta kuinka moni oikeasti syö kristalliastioista ja pitää kämppänsä luonnottoman siistinä? Kenen asunto muistuttaa todellisuudessa sisustuslehtiä, kenellä on 600 euron design-valaisin ja kuka herää oikeasti tukka kiharrettuna ja blurraukset naamassa? No, jos joku ihmettelee, miksen minä postaile kuvia elämästäni, niin siinä syy. En tahdo kusettaa ketään. Ette te minun astioitani tai asuntoani halua nähdä. En ostele merkkivaatteita viikoittain tai jaksa muutenkaan pitää täydellisen elämän kulissia yllä.

Tavallaan säälin niitä, jotka käyttävät laittautumiseen tarpeettoman paljon aikaa. Jos ihmisellä ei oikeasti ole muuta tekemistä arkiaamuisin kuin herätä puoli viideltä hiuksia kihartamaan, niin kaikin mokomin, mutta ei kai muiden voi olettaa tekevän samoin? En ymmärrä sitäkään, miten jotkut käyttävät tunteja oman naamansa pakkelointiin, 2 tuntia? Mitä siinäkin ajassakin ehtii tehdä... Ehkä toisista oman naaman näpelöinti ja tuijottelu on niin mukavaa puuhaa, että siihen upottaa mielellään murto-osan koko vuorokaudesta.

Ei ole mikään uusi juttu, että omasta elämästä näytetään vain paras puoli. Facebookit sun muut profiilikuvat ovat aina vain laittautunemman näköisiä . Harvalla on itsestään täysin normaalia, arkipäiväistä kuvaa.

Joko ollaan:
1) drinkkilasi kädessä ties missä kissanristiäisissä uusi kotelomekkopäällä jota varten tarvitsi laihduttaa neljä kiloa
2) baarissa ylitälläytyneenä mahdollisesti se maaginen drinkki(imagonkohottaja)lasi kädessä, kourassa, suulla tai vierustoverin rinnuksilla, ja kaksisataa kaveria ympärillä ja kaikilla on niin hauskaa. (Jos on tarpeeksi hämärää ja pimeää ja kuva on otettu tarpeeksi kaukaa, pakostihan siinä näyttää jopa siedettävältä, eikä kymmenen muun keskeltä kukaan edes huomaa, että näytät hamsterilta.)
3) Lomalla jossakin, missä aurinko paistaa ja esitellään paljasta pintaa, mikä herättää ainakin kymmenen extra-tykkääjän huomion. Ai ihmetellään, mitä se jaripekka yhtäkkiä kuvistas rupesi tykkäämään? Siitä, jossa bikinisi näyttävät olevan kokoa xxxxs, mutta syynähän ei varmasti ole narulappujen esittely Bermudalla, vaan sisäinen kauneus kuten aina.
4) Yksin kotona seurana vain kamera ja kuvanmuokkausohjelma. Päälle puetaan mahdollisesti jotain paljastavaa, tissivaon esittely on ainakin must ja kuvia otetaan niin kauan kuin loistava otos saadaan (tai pakotetaan joku toinen ottamaan ne 450 kuvaa, jossa kumartelet kameraan olohuoneen lattialla.) Koko prosessiin voi upota jokunen tunti, mutta touhua jatketaan, kunnes loistava otos viimein syntyy. Se, missä ilmeesi on täydellinen, silmät suuret ja se, missä usein et näytä yhtään itseltäsi. Tarvittaessa kuvanmuokkaus hoitaa ihovirheet, värisävyt kohdilleen ja jopa laihduttamisen. Porukka selkäsi takana haistaa kusetuksen, mutta etenkin nuorempien kuviin satelee kommenteja "ihana!" ja "oot niin kaunis muruseni!" ja "seksikäs eukko" -kommentteja, joihin tietysti vastataan "No enhän, sinä oot<3" ja ollaan salaa niin tyytyväisiä.

Olen huomannut, että niistä kuvista, joihin käyttäjä on merkitty, usein näkee totuuden. Huom. usein. Ne kuvat, jotka joku toinen on lisännyt. Ne kuvat, joissa merkitty osapuoli yleensä ruikuttaa "hyyi poista" tai poistaa merkinnän kokonaan, jolloin jäljelle jäävät vain ne 100% täydelliset (=kusetus)otokset. Jotkut ovat jopa niin peloissaan imagonsa puolesta etteivät anna ystäviensä merkitä tai lisätä kuvia ollenkaan ja poistavat heti vähänkään peilikuvaansa muistuttavat otokset.

Jatkuvasta muokkailusta ja täydellisyyden tavoittelusta ei koidu pidemmän päälle kuin ikävä kierre. Kun parantelun on kerran aloittanut, sitä on jatkettava aina vain enemmän. Vähitellen tottuu virheettömyyteen, ihmisillä on tapana sokaistua siitä; asiat jotka eivät ole aiemmin häirinneet, onkin nyt korjattava. Kaikki tietävät tapauksen nimeltä Heidi Montag. Tämä tapaus vain ei jäänyt pelkästään fiktiiviseksi muokkaukseksi.

Ennen kuin muokaatte kuvianne tai yrittätte vetää vertoja kiinteistökaisalle, miettikää, onko se sen arvoista. Toisinaan tuntuu, ettei ihmisillä ole enää huumorintajua. Kaikessa ei voi loistaa, kaiken ei pidä olla täydellistä. Ei edes oman ulkonäön ja tässä puhuu kokemuksen ääni. Ulkonäkö ei ole masentumisen arvoinen asia. Elämässä on muutakin. Vaikka sitä on joskus hyvin vaikea uskoa, minä tiedän.

Loppujen lopuksi, kuka meitä vaatii olemaan viimeisen päälle pyntätty? Viimeisen päälle pyntätyt oravanpyörässä pyörivät turhamaisuuskuningattaret, jotka eivät tajua, että joskus on ihan suotavaa näyttää hamsterilta.

Minä olin kerran turhamainen kauneuskuningatar. Oman elämäni tähti. Mutta sitten kun omasta mielestäni kauneuteni sairauden takia muka jotenkin kaikkosi, sinne meni itsevarmuus ja itsetuntokin. Kun ei ollut enää kauneutta, ei ollut enää mitään. Koko elämä romahti, uskoin pitkään mieheni jättäneen minut vain sen takia, etten ollut hänelle tarpeeksi hyvännäköinen ja syytin muita sairastumisestani. No, olen nöyrtynyt hurjasti niistä ajoista ja nykyisin tunnen sääliä heitä kohtaan, joilla ei ole muuta elämää kuin muiden tuijottelu nenän vartta pitkin. Ennemmin tai myöhemmin se kostautuu, siitä olen varma.

Pahaltahan se tuntuu, kusipäiden mulkoilu, mutta ei se siitä puuterin lotrauksella vähene. Minä olen kohdannut sen faktan, että näytän siltä, miltä näytän. En minä voi ulkonäköäni muuttaa. Se, että minä enää itkisin menneen perään, ei muuta mitään. Kohti tulevaa, kohti parempaa, mutta ei enää koskaan turhamaisuuteen ja ylimielisyyteen.

pertsa ja kilu

Heippa. Paljon on tapahtunut siitä kun viimeksi kirjoitin. Olen pahoillani tästä pitkästä tauosta, mulla on ollut taas eräänlainen laskukausi jos niin voi sanoa, ei ole huvittanut kirjoitella mitään, ja kaikki on vituttanut niin suunnattomasti.

Aiemmin vihjailin eräästä miehestä, no, se mies jäi aika lyhyeen, ''yllättäen''...
Oli mukavaa, mutta sitten hänellä ei kaiketi napannut riittävästi, eikä totta puhuen minullakaan. Joten uutta putkeen ja putkeahan tuli. No, se putki oli elämäni toivottavasti viimeinen virhe, eikä kyseinen henkilö koskaan kiinnostanut minua lainkaan. Menin hänen luokseen erään baari-illan jälkeen, mutta miksi niin tein, sitä en tiedä. Loppujen lopuksi jouduin sanomaan hyvin rumasti, jotta se lopettaisi soittelun ja viestittelyn. Sinänsä siltä ihan -minua ällöttää sanoa näin- hurmaavaa, ehdotella kävelylenkkejä ja leffoja, mutta kun ei nappaa niin ei nappaa. Koko mies sai minut jotenkin tuntemaan oloni paljon alempiarvoiseksi. Ei kovin mukava tunne. Ja sitten kun asiasta on pariin otteeseen huomauttanut, alkaa vain vituttaa moinen takertuminen, sitten mä lopetin sen viesteihin vastaamisen, koska mulla oli tärkeämpääkin tekemistä ja ajateltavaa koska eräs rakas läheiseni oli aika huonossa voinnissa tuolloin, ja sitten tajusin, että ei se lopeta soittelua ellen mä itse sano ei. Vittuuntunutta vikinäähän siitä seurasi: kuinka olin muka kapeakatseinen ja tehnyt päätelmät liian nopeasti, että eikö me olisi voitu vielä tapailla, mutta oli kyllä minun vikani, että koskaan annoinkaan hänen olettaa mitään muuta, koska minua ei totta vie kiinnostanut.

No, tämän tapauksen jälkeen tuli kolmas mies, jota olin katsellut jo kauan aikaa. Ja sen pidemmittä puheitta, selvisi lopulta että hänellä oli ollut tyttöystävä kaiken aikaa. Jollain tapaa olen menettänyt uskoni uskollisiin miehiin. Mikä siinä on, että tämmöinen pikku juttu kuin oma muija, tyttöystävä, friidu tai freeda jää mainitsematta? Ei ollut meinaan, ensimmäinen kerta.

Ja noh, eräänä iltana viikko sitten, kerroin eräälle ystävälleni tästä. Häneltä herui kahden sekunnin sympatia ("no voi vittu, miehet on niin sikoja") ja sitten alkoi rumba siitä, miten häntä kaikki miehet piirittävät ja kenet hän oikein valitsisi lukuisista vaihtoehdoistaan, jotka ovat kaikki tietenkin häneen aivan lääpällään.

Ei siinä mitään, nyt joku voisi heittää pöytään kateus-kortin, mutta vittuako minä siinä kadehtimaan rupean, kun olen juuri saanut selville, että oma mieheni onkin koko ajan omannut tyttöystävän. Mikä sympatian määrä minua kohtaan. En minä nyt mitään sääliä olisi kaivannutkaan, mutta vähän tilannetajua? Ihmisillä ei muutenkaan tunnu olevan enää mitään käsitystä myötätunnosta; ruvetaanko tällaisessa tilanteessa sitten puimaan tämän kaverin omia miesasioita, jotka ovat niin hyvin kuten aina?? Olisin odottanut vähän enemmän symppaamista, ja rehellisesti sanottuna minua ei olisi vittuakaan kiinnostanut pohtia, mitä jorppe tai pertsa uudella viestillään tarkoitti. Olkoon tämä sitten vaikka itsekeskeisyyttä, mutta mukavampiakin keskusteluja juuri eronneena on käyty kuin pertsan panotaidot tai jorpen sukulaissuhteet.

Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt työhöni. Kyseinen yritysfirmapaskaräkälä irtisanoo väkeä ensi kevääseen mennessä ja voin vain arvata kuinka korkealla minun pisteeni silloin ovat... Siksipä olenkin miettinyt, taas, uuden elämän aloittamista jossain hyvin kaukana täältä. Kuten vaikka Turussa. Tampere, Vaasa tai Pori? Mutta toisaalta, auttaisiko se jotain. Mitä se muuttaisi?