Heippa. Paljon on tapahtunut siitä kun viimeksi kirjoitin. Olen pahoillani tästä pitkästä tauosta, mulla on ollut taas eräänlainen laskukausi jos niin voi sanoa, ei ole huvittanut kirjoitella mitään, ja kaikki on vituttanut niin suunnattomasti.
Aiemmin vihjailin eräästä miehestä, no, se mies jäi aika lyhyeen, ''yllättäen''...
Oli mukavaa, mutta sitten hänellä ei kaiketi napannut riittävästi, eikä totta puhuen minullakaan. Joten uutta putkeen ja putkeahan tuli. No, se putki oli elämäni toivottavasti viimeinen virhe, eikä kyseinen henkilö koskaan kiinnostanut minua lainkaan. Menin hänen luokseen erään baari-illan jälkeen, mutta miksi niin tein, sitä en tiedä. Loppujen lopuksi jouduin sanomaan hyvin rumasti, jotta se lopettaisi soittelun ja viestittelyn. Sinänsä siltä ihan -minua ällöttää sanoa näin- hurmaavaa, ehdotella kävelylenkkejä ja leffoja, mutta kun ei nappaa niin ei nappaa. Koko mies sai minut jotenkin tuntemaan oloni paljon alempiarvoiseksi. Ei kovin mukava tunne. Ja sitten kun asiasta on pariin otteeseen huomauttanut, alkaa vain vituttaa moinen takertuminen, sitten mä lopetin sen viesteihin vastaamisen, koska mulla oli tärkeämpääkin tekemistä ja ajateltavaa koska eräs rakas läheiseni oli aika huonossa voinnissa tuolloin, ja sitten tajusin, että ei se lopeta soittelua ellen mä itse sano ei. Vittuuntunutta vikinäähän siitä seurasi: kuinka olin muka kapeakatseinen ja tehnyt päätelmät liian nopeasti, että eikö me olisi voitu vielä tapailla, mutta oli kyllä minun vikani, että koskaan annoinkaan hänen olettaa mitään muuta, koska minua ei totta vie kiinnostanut.
No, tämän tapauksen jälkeen tuli kolmas mies, jota olin katsellut jo kauan aikaa. Ja sen pidemmittä puheitta, selvisi lopulta että hänellä oli ollut tyttöystävä kaiken aikaa. Jollain tapaa olen menettänyt uskoni uskollisiin miehiin. Mikä siinä on, että tämmöinen pikku juttu kuin oma muija, tyttöystävä, friidu tai freeda jää mainitsematta? Ei ollut meinaan, ensimmäinen kerta.
Ja noh, eräänä iltana viikko sitten, kerroin eräälle ystävälleni tästä. Häneltä herui kahden sekunnin sympatia ("no voi vittu, miehet on niin sikoja") ja sitten alkoi rumba siitä, miten häntä kaikki miehet piirittävät ja kenet hän oikein valitsisi lukuisista vaihtoehdoistaan, jotka ovat kaikki tietenkin häneen aivan lääpällään.
Ei siinä mitään, nyt joku voisi heittää pöytään kateus-kortin, mutta vittuako minä siinä kadehtimaan rupean, kun olen juuri saanut selville, että oma mieheni onkin koko ajan omannut tyttöystävän. Mikä sympatian määrä minua kohtaan. En minä nyt mitään sääliä olisi kaivannutkaan, mutta vähän tilannetajua? Ihmisillä ei muutenkaan tunnu olevan enää mitään käsitystä myötätunnosta; ruvetaanko tällaisessa tilanteessa sitten puimaan tämän kaverin omia miesasioita, jotka ovat niin hyvin kuten aina?? Olisin odottanut vähän enemmän symppaamista, ja rehellisesti sanottuna minua ei olisi vittuakaan kiinnostanut pohtia, mitä jorppe tai pertsa uudella viestillään tarkoitti. Olkoon tämä sitten vaikka itsekeskeisyyttä, mutta mukavampiakin keskusteluja juuri eronneena on käyty kuin pertsan panotaidot tai jorpen sukulaissuhteet.
Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt työhöni. Kyseinen yritysfirmapaskaräkälä irtisanoo väkeä ensi kevääseen mennessä ja voin vain arvata kuinka korkealla minun pisteeni silloin ovat... Siksipä olenkin miettinyt, taas, uuden elämän aloittamista jossain hyvin kaukana täältä. Kuten vaikka Turussa. Tampere, Vaasa tai Pori? Mutta toisaalta, auttaisiko se jotain. Mitä se muuttaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti