not_pretty_enough.jpg

"But you are pretty. How can you be sad?"

Hän kehui minua kauniiksi, tunsin olevani sitä. Heidän mielestään elämässäni oli kaikki hyvin, Suomessakin, mutta minä en jostain syystä ollut samaa mieltä. Ja kun he kysyivät, miksi, en osannut selittää.

Suomessa en koskaan ole tuntenut oloani arvostetuksi, en kauniiksi tai hyväksytyksi.
Aina on niitä ihmisiä, jotka saavat musertumaan, jotka latistavat hyvän päivän läsnäolollaan, ja jotka tahallaan, täysin tiedostaen haluavatkin saada muut tuntemaan alemmuutta ja aiheuttaa vastaavanlaisia reaktioita. Tällaiset ihmiset ovat aina saaneet minut ajattelemaan etten riitä. Olen aina aliarvioinut itseni, en ole koskaan luottanut itseeni, sillä muiden käytöksestä päätellen olen aina tullut siihen tulokseen, että minussa on joku vikana; en ole riittävän kaunis, sosiaalinen tai menevä ollakseni ok, ollakseni hyväksytty tai pidetty tai edes saavani olla rauhassa ilman että joku olisi aina puhumassa pahaa tai levittelemässä perättömiä juoruja.

 Ei ollut helppoa kuulla kaikkea sitä paskapuhetta selän takana. Ei ollut helppoa sietää sellaista ihmisiltä, joita piti ystävinään. Ei ollut helppoa olla sellaisten ihmisten ystävä.

En halunnut viettää aikaani sellaisten ihmisten seurassa, en esittää ystävää ihmisille, jotka saivat tuntemaan oloni arvottomaksi, rumaksi typerykseksi, jollaisena heillä mielestään oli täysi oikeuskin minua pitää. Minulle sai aina huutaa, raivota, kiukutella ja minua sai aina syyttää.

Kun minulta sitten kysytään, miten pretty woman voi olla unhappy, sitä on vaikea selittää ihmisille, joka ei ole koskaan kokenut sitä, mitä monen idiootin voima saa aikaan.

"But you should be happy. Deberias ser feliz. Eres muy bonita, you are so pretty", hän sanoi, mutta minä mietin jo, miltä tuntuisi palata takaisin siihen maailmaan, jossa kukaan ei koskaan ole riittävän kaunis, hyväksytty tai tyytyväinen itseensä.

As much as i hated it. Niin paljon kuin sitä inhosinkin.
tanto como yo lo odiaba,

Minun olisi pian aika lähteä.

Tuntien oloni kurjemmaksi kuin koskaan
sintiendome peor que nunca

paluu siihen maailmaan on tehtävä.

Tiedän, että elämä Suomessa jatkuu samanlaisena. Ihmiset puhuvat paskaa minkä ehtivät, aiheista mitä keksivät, tarkoituksenaan kohottaa omanarvontunnettaan muiden kustannuksella.
Ajattelematta koskaan mitä se tekee muille.

Ja silloin,
mietin taas
voisinko jäädä vielä yhdeksi päiväksi.
one more day
si me podía quedar un día más.

the moment when you're not ok

Olen kyllästynyt esittämään ystävällistä. Olen kyllästynyt niihin kulisseihin, johon joudun palaamaan. Päivästä toiseen vain esitin viihtyväni ja olevani ok. Jollain tapaa se ympäristö pakotti minut siihen. Siinä ei suvaittu tyytymättömyyttä ja one big happy familyn rikkomista. Jos minä vain olisin töksäyttänyt ilmoille, että mielestäni tuo perhe olisi voinut painua "#!""###, se olisi ollut heille maailmanloppu; loppu sille kulissille, joka kantoi jokaista päivää ja viikkoa siinä ympäristössä. Loppu esittämiselle ja tekopyhän yhteinäisen onnellisuuden ja toveruuden ilmaisulle.

Ulkoapäinhän kaikki näytti ihan normaalilta. Meitä jopa sanottiin yhteinäisemmäksi ryhmäksi kuin aiempia vuositasoja. Joka kerta tämän kuullessani minä pyörittelin silmiäni ja mietin niitä henkilöitä one big happy familyssämme jotka sen omat "perheenjäsenet" olivat sulkeneet joukon ulkopuolelle.
One big happy family vain tekopyhistyi päivä päivältä. Mitä enemmän he huomasivat, ettemme me oikeastaan niin kovinkaan enää edes viihtyneet toistemme seurassa, sitä enemmän he yrittivät sitä kieltää ja piilotella. Sitä enemmän he esittivät onnellisia yhdessä, sitä enemmän he esittivät toistensa ystäviä ja ah-niin-tekopyhiä perheenjäseniä ,kylläkyllä, mutta minä - ja myöhemmin myös he - näin kulissien läpi. Siellä paistoi pahantahtoisuus.

On mahdotonta saada 30-40 ihmistä pitämään toisistaan. On mahdotonta saada heistä yksi yhteinäinen, yksi damn happy big whatever shittalking family joten minä en alunperinkään ymmärtänyt, miksi he lähtivät sellaisia kulisseja luomaan. En alunperinkään halunnut feikata ulkopuolisille, että meidän ryhmämme olisi tullut toimeen täydellisesti. Aivan kuin ryhmässämme, one big happy familyssä, ei olisi ollut riitoja ja paskapuheita toisten selän takana. Aivan kuin he eivät muka jatkuvasti puhuisi paskaa toisistaan toisilleen selän takana ja kaiken aikaa esittäisivät ja yrittäisivät saada rikkoutumattoman kulissin kestämään kasassa. Ihan kuin olisi ok ensiksi puhua paskaa "perheenjäsenistään" ja sen jälkeen kääntää heille takkinsa vain siksi, että paskanpuhuntahammasta pääsi vähän kolottamaan.

Ja sitten heitä tietysti kolottaa, etten halunnut olla osa sitä kulissia. Etten suostunut siihen, ettei minulle ollut ok ensin esittää heidän ystäväänsä ja sen jälkeen pettää heidät ja heidän luottamuksensa.
Minä olin nähnyt sen tapahtuvan; he esittivät toistensa ystäviä ja olivat hetkessä valmiita unohtamaan kliseiset sanansa päästäkseen purkamaan sydäntään ja haukkumaan toisensa pystyyn.

Minä en halunnut osaksi sellaista piiriä. Minä en halunnut ystävikseni tai "perheenjäsenikseni" sellaisia ihmisiä, jotka todellakin olivat valmiita tekemään kaikki häikäilemättömät temppunsa ja unohtamaan kaikenlaiset käytöstavat.

Kirjauduttuani koneelle minulle oli tullut kaksi viestiä "perheenjäseniltäni", opiskeluryhmäni tytöiltä, joita joskus erehdyin pitämään luottamuksen arvoisina ystävinäni. Ennen lähtöäni Suomesta kuitenkin tajusin jo melko varhaisessa vaiheessa, ettei niihin tekopyhyyden pytoneihin ollut mitään luottamista. Ensiksi he esittivät paitsi minun, myös toistensa ystäviä, ja sen jälkeen puhuivat surutta paskaa kaikista tarinan osapuolista lisämaustaen sitä vielä hieman jakamalla yksityiseksi tarkoitettua tietoa.

Sanna on taas avautunut minulle. Tai no, halunnut purkaa vihaa ja vittuuntuneisuuttaan perheenjäsenestään; henkilöstä, jonka ystävää hän koko ajan on esittänyt ja olevinaan ollutkin.
Hän on sepittänyt ja selittänyt minulle viestissään kolmen viikon ajalta kaiken maailman turhaa liibalaabaa ja murisee, miten ärsyyntynyt on kaveriinsa.
Samaan aikaan se samainen kaveri on myöskin puhunut hänestä paskaa minulle hänen selkänsä takana, selittänyt olevansa niin kyllästynyt ja kertonut muitakin oh-niin-meheviä juoruja, joihin hän ilmiselvästi toivoo minun tarttuvan. Mutta minä en.

Poistan kummankin viestin. Minä en halua olla samanlainen tekopyhä paskanjauhaja, joka ensiksi esittää ystävää, mutta juoruaa kuitenkin koko ajan pahaa. Minä en ikinä ole hyväksynyt sellaista, enkä varsinkaan sellaisilta ihmisiltä, jotka joskus ovat esittäneet minun ystävääni, mutta joidenka tiedän pettäneen minun luottamukseni.
Eikä sitä saa minulta koskaan, ikinä, anteeksi.

'Puhukaanvaan paskaa, teette musta kuuluisan' -slogan toimi ehkä teinivuosina ii2 ja irc-gallerioissa, mutta enää sellaista shaibaa ei pidä - eikä tarvitse - purematta niellä. Sellaiset läpimädät perslävet eivät kenenkään aikaa tai sympatiaa ansaitse. Minä en halua olla minkäänlainen jäsen sellaisissa piireissä. En halua palata siihen.
Ajatuskin sinne palaamisesta ahdistaa ja se ahdistus vain kasvaa päivä päivältä paluuhetken lähetessä.




(c)weheartit.com



Miksi yksinäisyys pelottaa?

Väite: Välillä yksinolo tekee hyvää.

Mieti, mitä tämä väite sinussa herättää -
Oletko samaa mieltä?
Saiko tämä väite sinut ärsyyntymään tai ajattelemaan väitteen olevan väärässä? Saiko tämä väite sinut miettimään juuri päin vastoin, ettei kenenkään missään nimessä kuuluisi olla yksin tai ettet varsinkaan sinä koskaan haluaisi olla yksin, viettää aikaasi yksin?
Tuntuuko sinusta oudolta tai luonnottomalta ajatus siitä, että joku käy mieluusti yksin kahvilassa tai elokuvissa -
Oletko koskaan miettinyt, miksi?

_______________


Pienestä asti olen viettänyt paljon aikaa yksin - toisinaan vapaasta tahdostani ja toisinaan pakon edessä. Kaikki se yksin viettämäni aika, valittu ja valitsematon, on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ja mielestäni se on tuonut elämääni ja minuun paljon positiivisia piirteitä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, tiedän, mitä minä haluan ja mistä asioista minä pidän. Osaan myös hoitaa asiani itsenäisesti ja yksin.


Useimmiten 'yksinäisyys' luo ja herättää ihmisissä negatiivisia mielikuvia; yksinäisyys ja yksin olo nähdään jonakin sellaisena, mitä tulisi välttää. Hyvin monet pelkäävät olla yksin, joutua viettämään aikaa yksin, olemaan vain itsensä seurassa tai muutenkaan edes hoitamaan asioitaan yksin. Hyvin monet tarvitsevat aina ihmisiä, suurenkin tukijoukon ympärilleen elämän jokaiseen päivään ja osa-alueeseen. Olen huomannut, että moni näistä ihmisistä todellakin pelkää yksin olemista, ei yksin jäämistä, sillä yksikseen asioiden hoitaminen ei luonnollisestikaan tarkoita samaa kuin yksin jättäminen. Kukaan ei halua olla jatkuvasti yksinäinen. Kukaan ei halua tulla jätetyksi yksin, ulkopuoliseksi, mutta se ei ole sama kuin yksin oleminen.

Moni ei enää uskalla tehdä asioita yksin. Ei enää uskalleta mennä syömään, lounaalle, kahvilaan, pankkiin tai verotoimistoon yksin. Ei uskalleta enää tehdä niitä asioita yksin, joihin toisen ihmisen läsnäolo ei alunperinkään ollut tai olisi ollut välttämätöntä. Perusteluina tähän käytetään outoutta. On outoa, jos joku syö yksin lounasta. Ajatellaan heti, että tuo tyyppi on mitäänsanomaton tai ujo vässykkä tai säälittävä surkimus, jolla ei ole ystäviä. Jos joku haluaa tehdä kaupassa käynnit ja ostokset yksin, sekin on outoa. Pankeissa, virastoissa ja muissa julkisissa palveluissa käynti yksinään ei ole niin omituista, mutta hyvin monet kuitenkin karttavat niitäkin paikkoja yksikseen: passin hakemiseen poliisiasemalta otettaisiin mielellään vähintään se yksi kaveri mukaan, sillä jos tapahtuu jotain, niin se on se kaveri, jolta neuvoa kysytään. Ei poliisiaseman tuntematon neuvonnan täti. Se on se kaveri, jolta kysytään, miten asiat pitäisi hoitaa. Kaveriin tukeudutaan, kun pitäisi selvittää, missä hammaslääkärin vastaanottotiski sijaitsee tai minne poliisiasemalla pitää mennä. Sitä ei uskalleta tehdä yksin; kysyä joltakulta tuntemattomalta apua tai neuvoa, koska siten paljastaa oman "avuttomuutensa"; haavoittuvaisuutensa ja epävarmuuden - mitä kukaan erityisesti ei halua tunnustaa. Olevansa epävarma. Se, kuten yksinäisyyskin, nähdään heikkouden merkkinä - heikkoutena.


On ymmärrettävää, että ihminen kaipaa ja tarvitsee seuraa, mutta jos koskaan ei osaa olla yksin itsensä kanssa, silloin siihen ei myöskään ikinä totu. Yksin olemista pelätään ja kartetaan, siihen luodaan ja lisätään vääriä ja vääristyneitä mielikuvia, jolloin syntyy yleisestikin leviäviä kuvitelmia ja käsityksiä siitä, että yksin oleminen olisi automaattisesti aina jotenkin pelkästään yksinomaa huono asia. Että yksin oloa tulisi kaikin keinoin välttää ja erityisesti, ettei sitä varsinkaan pidä tavoitella.


Jotkut ihmiset eivät vain kestä olla yksinään. Jotkut eivät voisi kuvitellakaan lounaalla käymistä, pankissa asiointia tai auton tankkaamista ilman muita ihmisiä ja apujoukkojaan. Nämä ihmiset eivät koskaan opi asioimaan yksin tai hoitamaan itsenäisesti omia asioitaan. Minulla on monta kaveria, jotka eivät koskaan käy pankissa/syömässä/ostoksilla ilman muita. Jo pidemmän aikaa osan heistä tunnettuani olen huomannut monen vuoden aikana, etteivät he koskaan ole muuttaneet näitä tapojaan. Kun he teini-ikäisinä tarvitsivat kaveria joka paikkaan, he tekevät niin yhä. Mihinkään ei osata ja uskalleta mennä ilman, yksikseen. Tarvitaan aina kaveri tai edes joku, jonka seuraan lyöttäytyä; liimautua, jos yksinäisyys ruokatunnilla uhkaa iskeä. Kysytään aina jotakuta mukaan verovirastoon tai vessoihin, jotta välttyy siltä, ettei enää tietäisi, mitä tehdä yksin.

En tietenkään väitä, että kaikkien tulisi olla aina yksin ja välttää muiden ihmisten seuraa. Eniten sitä kuitenkin pelkäävät ne ihmiset, jotka eivät koskaan oikeastaan ole olleet yksin tai viettäneet aikaa yksin. Eniten sitä pelkäävät, ja sille huonon maineen luovat ne ihmiset, joilla ei ole yksin olosta paljoakaan kokemuksia; ne ihmiset, jotka aina tarvitsevat jonkun mukaansa käydäkseen koulun wc:ssä tai uusimassa lainat kirjastossa; ne ihmiset, jotka aina tuppaavat mukaan muiden wc-käynneille ja kirjastoreissuille välttääkseen yksin jäämisen. Kun ei enää uskalleta kohdata uusia, epävarmoja tilanteita tai tuntemattomia ihmisiä yksin - ja ajatellaan liikaa sitä, mitä muut jonkun toisen yksin olosta ajattelevat.


Se, miksen minä pidä yksin olemista suinkaan vain huonona asiana on se, että minä koen sen opettaneen minulle paljon. Ihminen tietyllä tapaa nöyrtyy vietettyään aikaa yksin, ei yksinäisyyden ja jollain tapaa siten myös itsensä kanssa sujut oleva henkilö koe tarvetta meuhkata itsestään jatkuvasti tai lesoilla tekemisillään.
Lesoilijat ja meuhkaajat ovat useimmiten niitä, jotka ovat kaikista epävarmimpia. Yksin oleminen ei ole aina epävarmuutta - se voi olla ajan omistamista itselleen, aikaa itsensä kuunteluun ja omien toiveiden ja halujen mukaan elämistä. Itsekseen oleminen myös itsenäistää; oppii hoitamaan asiansa itse, ei tarvitse tukijoukkoja arkipäiväisiin tilanteisiin; osaa suorittaa wc-käynnit ja ostokset ilman viittä ihmistä, ja niitä asioita hoitaakseen ei ole pakko kerätäkään muita ihmisiä ympärilleen. Oppii tekemään nopeita päätöksiä, ei tarvitse aina kysellä muita, voi toimia nopeasti ja tehokkaasti.

Jotkut eivät ehkä koskaan totu siihen; olemaan yksin.
Jotkut pakenevat ja välttelevät yksin oloa ja yksinäisyyteen joutumista kaikin tavoin. Buukataan kalenterit täyteen tapaamisia ja menoja, jotta vain murto-osan vuorokaudesta jää vietettäväksi ilman muiden seuraa tai suurta tekemistä ja sekin aika hoidellaan niin, ettei tunnetta yksin olosta kertaakaan edes ehdi syntyä. Sovitaan tapaamisia ja kavereita tapaamisine toistensa perään, jottei jouduta kohtaamaan sitä todellisuutta, ettei joku hetki olekaan ketään. Buukataan ja kiirehditään, jottei jouduta kohtaamaan sitä todellisuutta, että jos on yksin, ei enää keksikään mitään tekemistä. Ei ole enää mitään tehtävää, ei ole mitään ajateltavaa. Ei pysty kuluttamaan aikaansa - ei enää osata olla. Ei osata olla itsensä kanssa. Harva tajuaa, miten paljon asioita voikaan mennä ohi, jos on aina liian pelokas tekemään tai toteuttamaan niitä yksin.

Ja minä henkilökohtaisesti, kenties paljonkin aikaa yksinäni vietettyäni, koen sen hyvin tärkeäksi: itsensä kanssa olemisen. Itsensä kuuntelun ja itsensä ymmärtämisen.

johnny, la gente esta muy loca

Aina sanotaan, että pitäisi olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät saa sinua tuntemaan oloasi aliarvioiduksi, ei arvotetuksi tai huonoksi. Aina sanotaan, että kerää ympärillesi positiivisia, myönteisiä ihmisiä, joiden positiivisuus tarttuu. Sanotaan, että jätä ne ihmiset, jotka eivät tuo elämääsi mitään hyvää.

Kun mietin sitä ympäristöäni, jossa olin Suomessa, tuon ohjeen noudattaminen olisi mahdotonta. Ei ole mahdollista eristää itseään täysin niistä ihmisistä ja tekijöistä jotka saavat olon huonoksi tai kurjaksi. Ei ole mahdollista eristäytyä kaikista niistä tekijöistä, jotka pilaavat päivän, saavat ärsyyntymään, surulliseksi tai masentuneeksi, tai jotka eivät vain koskaan tuo mitään hyvää elämään, vaan päin vastoin läsnäolollaan latistavat kaiken toivon ja hyväuskoisuudenkin, jota sitä ennen vielä oli.

Ja ainakaan, en minä pystyisi vaihtamaan koko (negatiivisuutta alati levittävää) lähipiiriäni. Tällä en tarkoita perhettäni tai entisen kaupunkini ystäviä, joiden kanssa en ollut viime aikoina Etelä-Suomeen muuton takia niin paljoa tekemisissä, vaan sitä piiriä ja ihmisjoukkoa, jonka kanssa minun täytyisi viettää ainakin vielä seuraavat pari vuotta ihan jo opiskelujenkin takia. Eikä ole hyvä asia, että olin ja olen kyllästynyt liki kaikkiin heihin jo nyt. Olen yrittänyt sietää heitä, olla ystävällinen ja vain olla heidän seurassaan, mutta aina tapahtuu jotain, mikä saa minut vain haluamaan lähettää koko lapsellisen joukon Jupiterin kiertoradalle mahdollisimman asap ja nopeasti, kiitos.

Kuten:

Juuri eilen pitkästä aikaa facebookiin kirjauduattani eräs luokkalaiseni (ja oikeastaan ainoa, jonka kanssa minulla on hauskaa ja mitään yhteistä: totaalikyllästyminen pikkulikkoihin ryhmässämme) oli laittanut minulle viestin, jossa hän kertoi omat kuulumiset ja sen, että koko lahnalauma (eli opiskeluryhmäni 92-94-syntyneet tytöt) jauhavat lähdöstäni edelleen jotain käsittämättömän naurettavaa paskaa - näinkin monen päivän jälkeen.
Ja sen viestin luettuani minä huokaan sen verran syvään, että keuhkoihin ihan koskee. On meinaan varsin mukavaa tavaraa ja tiedotusta tulossa.

Hän kertoi muiden ryhmäni tytöistä ihmettelevän jatkuvasti, miksi olin hävinnyt ja kenen kanssa. He olivat kuulemma yhdessä oikein pistäneet viisaat päänsä yhteen ja pohtineet, kuka miespuolisista facebook-kavereistani voisi olla se, jonka matkaan olin lähtenyt ja mikä oli totuus latinorakastajani takia. Ja kaiken tämän toteutuksen kaverini oli vielä nähnyt atk-luokassa, jossa nämä pikku kullannuppuset todellakin olivat käyneet hänen edessään koneella läpi naamakirjani kaverilistan. Hhuh huh.


Siis ihan oikeasti. En edes halua uskoa, että jotkut todellakin olivat alentuneet tuollaiseen - ja että jotkut ihmiset todellakin ovat niin yliuteliaita ja suoraan sanottuna jo hivenen omituisiakin, jotta stalkkaisivat kaikki naamakirjani miehet läpi etsiäkseen jotakuta, jota sieltä ei välttämättä ikinä edes löytyisi. Ja en todellakaan halua uskoa, että joku todellakin käyttäisi aikaansa kaikkien kuvieni pläräämiseen löytääkseen niistä jonkun (ihan viattoman?) tykkäyksen, josta voisi sitten keksiä olemattomia kontakteja minun ja kenenkään edes vähääkään eksoottisemman ulkonäön ja/tai nimen omaavalle henkilölle. Tarina ei koskaan kertonut, kenet he profiilistani olivat löytäneet, mutta koska siellä hyvinkin on tällaisiin kriteereihin sopivia henkilöitä, kenties minun oletetaan nyt hävinneen luomaan meksikolaista suurperhettä kahdentoista miehen, viiden naisen ja kolmen kamelin kanssa.

Ei jösses.
Ja sattuipa käymään niinkin, että samaisessa naamakirjassa itse käyskennellessäni (ja tietojani tietyiltä henkilöiltä hyvinkin piilottaessani) eräs mainituista henkilöistä, yksi pikkulahnoista, tuli kyselemään minun kuulumisiani chatissa niin ystävällisenä, niin ystävällisenä. Aivan kuin hän olisi koko ajan muka ollutkin paras ystäväni tai edes minkäänlaisissa puheväleissä tai -halukkuuksissa kanssani aiemmin.
Jotakuinkin näin:

hei mooooi!! mites siel menee ;D onks ollu paljo miehii?? ;)

Joidenkin ihmisten tekopyhyydellä ei sitten vain ole mitään rajaa.
Ja johon minä kaikesta aiemmasta että
joo tosi hyvin. ja tottakai koko ajan ja todella paljon.

Toistaiseksi tarina, tai se ainoa mukava ja luotettava ihminen ryhmässäni, ei myöskään kerro, kuinka juorujengi tuohon kommenttiini reagoi. Rehellisesti sanottuna; ehkä pystyn elämään ilmankin sitä tietoa.


Näinä hetkinä ajatuskin niiden ihmisten pariin palaamisesta kauhistuttaa. En vain jaksa sellaista teinimäistä säätämistä ja juoruilua turhasta. Minua ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä he toisistaan puhuvat, mutta minut on ihan turha sotkea mukaan niihin kuvioihin, koska minua ei vähääkään kiinnosta olla osana sitä. Lisäksi, minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa yksityiselämästäni heille mitään nyt saati jatkossakaan, ellen jostain kumman syystä ala potea tarvetta siihen, että koko Itä-Helsingin ja muiden maailmanosien olisi syytä saada tietoonsa, miten minun yksityisasioillani hurisee.

Ymmärrän kyllä, että heitä kiinnostaa, ja että jostainhan ihmisten on aina pakko juoruta ajankulukseen ja toistensa kanssa sosialisoituakseen. En vain tiedä, verratako tuota käytöstä Gossip Girliin vaiko Mean Girlsiin, mutta lapsellisen naurettavaa touhua se on yhtä lailla. Uskomattominta on, että se sama bullshit-maailma juoruajineen - jota alunperinkin lähdin pakoon siihen kyllästyttäni - tavoittaa minut yhä toiseltakin puolelta maailmaa.

ei paluuta entiseen?

Päivä päivältä tuntuu entistä enemmän, etten enää halua palata Suomeen. Ollessani poissa niistä asioista joiden pariin vielä myöhemmin pitäisi palata, minua ei enää lainkaan huvita palata niihin. Ei niiden ihmisten pariin, siihen arkeen ja työskentelyrytmiin ja opiskeluun, joka vielä vain ajaa minut burnoutin partaalle ennen kuin täytän 30.

Olisihan se ihanaa vain hävitä lopullisesti niistä piireistä ja aloittaa elämä jossain hyvin kaukana. Olen viime päivinä miettinyt, mitä minä oikeastaan jäisin edes kaipaamaan Suomesta.
Kavereitani? Perhettäni?
Asuntoani ja kaupunkiani?
Uutta opiskelupaikkaani ja koulua?
Työntekoa ja ylisuuria vaatimuksia jokaisella elämän osa-alueella?

Tiedän, etten voi vain elää lunkisti ja iisisti koko loppuelämääni. Jossain vaiheessa minun on pakko ryhdistäytyä ja miettiä oikeasti, mitä tulevaisuudeltani haluan. Jos se ei ole opiskelua ja raatamista (minkä eteen?) vielä seuraavaa kolmea-neljää vuotta, onko se sitten alkuunkaan minun juttuni? Jos se ei ole kynnysmattoutta ja näkymättömyyttä muille, palaanko minä sitten koskaan niihin piireihin? Jos se ei motivoi minua, onko minun syytä edes yrittää esittää pitäväni siitä.

Täällä en ole koskaan (vielä) tuntenut oloani arvottomaksi. Täällä minulle ei koskaan ole tullut tunnetta siitä, etten riitä tai ole riittävän hyvä. Tehokas, sosiaalinen, ihana, paras, kaunein tai millä sitä ikinä koto-suomessa joutuikaan kilpailemaan. Täällä yleinen ilmapiiri on ollut suopeampi eikä heti automaattisesti pessimistinen tai latistava, pahansuopa.

Mutta kai minä tajuan, etten voi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Elämä täällä ei tietenkään ole täydellistä ja helppoa ja vaivatonta. Täälläkin sataa ja on huonoja päiviä - ja lisäksi paljon sellaisia asioita, joita ei osaa edes ajatella, sellaisia asioita, joihin Suomessa ei koskaan törmää. Valtavista elintaso- ja kulttuurieroista puhumattakaan.
Joskus on palattava takaisin Suomeen - ainakin niin, että voisin järjestää asiani siten, että mahdollisesti joskus myöhemmin voisin häipyä kokonaan, pysyvästi, tulla takaisin tänne..
Eihän sitä koskaan tiedä.

juoruimperiumi ja paskanpuhunnan ihmemaa

Täällä ollessani minulla on ollut aikaa kelata elämääni viime kuukausien (ja mikseipä vuosienkin) ajalta. Miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja päätettyä. Mitä kaikkia huonoja valintoja sitä onkaan tehnyt vain koska on halunnut tehdä ratkaisuja, joiden on tietänyt miellyttävän kyllä jotakuta toista, mutta ei koskaan itseä.

Täällä olen todella tajunnut, ettei elämän kuulu olla sellaista; muiden miellyttämistä ja ainaista kynnysmattona olemista. Minä elän itseäni varten ja joskus se todellakin vaatii tekoja, joiden takia miellyttävyyteni joitakuita toisia kohtaan saattaa kärsiä. Täällä ollessani ihmettelen nyt, miten olen koskaan suostunutkaan kynnysmatotettavaksi ja miten vaikea onkaan ollut sanoa ei. Miksi mä olen koskaan alistunutkaan toisten tahtoon, siksikö, että niin se vain oli helpompaa? Siksikö, että mä en halunnut ja jaksanut aina väittää vastaan joka asiasta, siksikö, että mä olin se hiljaisempi ja vähemmän huomiota hakevampi tapaus.

Mutta joskus myöhemmin sitä vain tajuaa, että vaikka olisikin se kaikkein hiljaisin ja muka-mitäänsanomattomin tapaus, se ei tarkoita, että muilla - tai kellään - olisi oikeus tehdä sinusta kynnysmattonsa.

Täällä ollessani minulla on myös ollut runsaasti aikaa miettiä, ovatko kaikki viimeaikoina tekemäni ratkaisut olleet hyviä, ja ovatko ne johtaneet siihen, mitä tavoittelin. Jyväskylästä muuttoa en kadu hetkeäkään, mutta nämä uudet "piirini" = koulumaailma, oliko se todella se maailma, johon minä halusin osaksi? Kieltämättä kuvittelin aiemmin päätyväni hyvin erilaiseen ympäristöön; paljon kypsempään ja fiksumpaan, jos rehellisiä ollaan, sillä alkuhuuman haihduttua uusi opinahjoni ihmiseen ei ollutkaan niin nannaa ja naminamia kuin miltä aluksi vaikuttti.

Hyvin pitkään jaksoin kannatella "yhden suuren perheen"-kulissia luokkaryhmäni suhteen. Tai, jos tarkkoja ollaan, minä en sitä itse alun alkaenkaan lähtenyt rakentamaan, vaan sopeuduin ja sulauduin vain siihen muottiin, minkä muut olivat meistä luoneet. Siihen, että me kaikki olisimme muka yhtä suurta perhettä; onnellista, suvaitsevaista ja ah-niin-yhtenäistä joukkoa, jossa jokainen oli toiselle kuin sydänystävä, sielunsisko - ja mitä lie shaibaa sitä aluksi yritettiinkään toisillemme syöttää - tai tulla syötetyksi.

Aluksi olin kyllä todella tyytyväinen tekemääni ratkaisuun, uuteen opiskeluympäristöönkin, mutta kuten aina, kun alkuhuuma meni ohi, mikään ei enää ollutkaan niin kivaa. Ei koskaan ollut kiva havahtua siihen, ettei mikään, missä olit yrittänyt elää, ollutkaan totta.

Nimittäin melko varhaisessa vaiheessa tajusin, etteivät ne ihmiset olleet minun juttuni. En tiedä, mistä johtuen, iästä, elämänkokemuksesta, vastoinkäymisistä tai -käymättömyyksistäkö johtuen, en samaistunut heihin lainkaan. Mutta minä yritin elää heidän kanssaan, mutta yhdeksi onnelliseksi perheeksi en enää halua, en osaksi sitä naurettavaa kulissia, että me kaikki muka pitäsimme toisistamme ja niin kuin meillä ei olisi erimielisyyksiä ja eroavaisuuksia minkään suhteen. Niin kuin ei olisi niitä paria tyyppiä, jotka olivat luoneet sisäpiirin ja juorujen imperiumin, ja sitä porukkaa, joka piti itseään kaikkia sen ulkopuolisia parempana. Sellaista imperiumia ja paskanpuhujien ihmemaata, jossa kaikkein eniten paskaa jauhettiin sen sisällä olevista ihmisistä.

Ne ihmiset tekivät sitä koko ajan; puukottivat jatkuvasti toisiaan selkään, käänsivät takkia ja kaksinaamailivat minkä ehtivät. Toki en ole enää niin naiivi, että eläisin kuvitelmissa etteikö sellaista tapahtuisi, mutta se tapa, tekopyhyys ja selän takana jauhamisen määrä oli järkyttävä - ja se, että koko se paremmuuden imperiumi todellakin oli ja lienee edelleen tietoinen tekopyhyytensä määrästä.

Lokakuu 2013.

Istuin ruokalassa marian, sannan ja elinan kanssa. Elina kehui sannan tukkaa ja he olivat niin hyvää ystävää että. Sopivat menoa illaksi ja söpistelivät tyttöjuttuja; kehuivat toistensa vaatteita ja kutsuivat toisiaan beibeikseen ja kullannupuikseen jne. Tässä vaiheessa meitsi pyöritteli silmiä, koska mä tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.

Sannan poistuttua ruokalasta todellinen maailma avautui. Elina kääntyi välittömästi puoleemme ja käänsi takkinsa.

”Ootteko huomannu, että sanna syö ihan kauheesti? Ootteko ikinä aatellu et sillä on aika paksut reidet..”

Ja sitten hän jauhoi paskaa ”parhaasta ystävästään” meille koko ruokatunnin lopun ajan. Sen silmät oikein kiiluviat innosta, kun se pääsi purkamaan kaiken sen vihan ja vittuuntuneisuuden, jonka sen niin sanottu paras ystävä oli aiheuttanut - ja mä en voinut kuin miettiä, miksi se teki niin. Mitä se sillä saavutti. Puhumalla kaveristaan paskaa ihmisille, joiden silmissä sen imago ei todella ainakaan nousisi, ja joita ei muutenkaan vähää olisi voinut kiinnostaa, mitä ne pikkulahnat toisistaan lätisivät.

Sellaisia kullannuppuja kaikki tytöt ryhmässäni o(li)vat. Ensin oltiin olevinaan parhaita kavereita ja niin hyvää pataa keskenään, mutta todellisuudessa kaikki puhu(i)vat paskaa toisistaan, ja se mikä minua hämmästytti, oli se, että ne ihmiset todella esittävät toisilleen ystäviä, mutta o(li)vat kuitenkin hetkessä valmiita haukkumaan toisensa lyttyyn.

Täällä ollessani olen tajunnut, etten todellakaan halunnut ja halua palata tuollaiseen tekopyhään ja paskamaiseen maailmaan. En kaipaa ketään esittämään kaveriani, tai oikeastikin olemaan sellainen, jos tämä kerta olisi hetkessä valmis kääntämään takkinsa - vaikkakin ensiksi esitettyään pitävänsä minua niin rakkaana ja tärkeänä.
Joidenkin mielestä olen ehkä liian herkkänahkainen ja naiivi tällaisten asioiden suhteen, mutta minä en vain ymmärrä sellaista, että ensin ystävistellään ja sitten pistetään veitsi selkään heti tilaisuuden tullen.

En rehellisesti sanottuna uskonut, että porukka korkeakoulutasolla olisi pistänyt yläasteikäisiäkin pahemmaksi, mutta ehkä se kaikki taas oli sitä klassista epävarmuutta; puhumalla paskaa sai muiden huomion pois omista vioistaan ja tätä jatkuvasti tekemällä kukaanhan ei varmasti koskaan tajuaisi, kuinka vittumainen ja vihamielinen se paskanjauhaja itse on.

Esim. esimerkkitapauksen jälkeen me katsahdimme Marian kanssa toisiamme sen merkkinä, että Elinan kanssa meillä ei ainakaan ollut enää mitään sanottavaa - eikä mitään yhteistä.


Ja juuri nyt olen tyytyväinen, että olen kaukana niistä ihmisistä, joiden elämäntehtävänä tuntui olevan ja lienee edelleen muiden elämän analysointi ja pahansuopuuden levittäminen.

Tällaisia kavereita täällä.

die another day

Hola!

Kiitos te, jotka postasitte kannustavia kommentteja edelliseen tekstiini, te ja ne kommentit valavat minuun uskoa ja ilahduttavat aina mieltä, joten kiitos siitä. :)

Ensinnäkin, haluan muistuttaa teitä, että täällä aika on -8h sinne verrattuna, joten älkää siis ihmetelkö, jos postailen keskellä yötä tai mitä ihmeellisimmiltä vaikuttaviin aikoihin!

Tarkoitukseni oli pitää "lomaa" myös tästä blogista ja erityisesti koneella roikkumisesta ylipäätään, joten en kovinkaan montaa postausta varmaankaan tule tekemään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaisin koko blogin tai lukijat, vaan pyrkimys on jatkossakin hölistä kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta kenties seuraavan kuun ajan vähän hiljaisemmalla tahdilla.

Haluan muistuttaa kaikkia yleisesti siitä, miten tärkeää on uskaltaa tehdä ratkaisuja ja valintoja ja päätöksiä. Kotiin voi aina palata, mutta lähtemisen mahdollisuus voi olla ainutkertainen. Harmittavan usein ei kuitenkaan uskalla tarttua noihin hetkiin, mitä myöhemmin melko varmasti tulee katumaan. Lähteminen ja entisen elämän hylkääminen ei kuitenkaan koskaan ole helppoa - mutta sen mukanaan tuomat kokemukset ja elämykset kyllä tekevät päätöksestä sen arvoisen.


Jollain tapaa Suomessa minulla on aina ollut hyvin riittämätön olo. En tiedä, johtuuko se maan yleisestä ilmapiiristä ja kulttuurista, jossa jokaisen ihmisen on aina jollain tapaa todisteltava omaa parhauttaan ja tehokkuuttaan ja kykyjään niin työpaikalla kuin arkielämässäkin. Pidemmän päälle tällainen ilmapiiri ainakin itselleni on käynyt hyvin stressaavaksi ja raskaaksi, vaikkei sitä itse aina kaikissa hetkessä tajuakaan. Kun olen nyt miettinyt ja "kelannut" elämääni viime vuosien ajalta, olen tajunnut sen, etten koskaan ole täysin pystynyt rauhoittumaan ja ottamaan aikaa itselleni. Aina on ollut tehtäviä hoidettavana. Aina on ollut ihmisiä miellytettävänä tai huolehdittava heidän ajatuksistaan ja mielipiteistään. Aina on ollut niitä tilanteita, joissa on ajatellut elämän alkavan sitten, kun ne ovat päättyneet.
Mutta entä jos elämä onkin ollut pelkkiä näitä tilanteita? Niitä tilanteita, joissa ei koskaan varsinaisesti eläydytä, ne vain eletään odottaen jotain parempaa tapahtuvaksi. Niitä tilanteita, jotka eivät tunnu hyvältä, mutta jotka on pakko kokea ja elää matkalla siihen "oikeaan elämään", jota monikaan meistä ei kuitenkaan koskaan tavoita, sillä oikea elämämme koostuu vain hyvinkin pitkälti niistä tilanteista, jotka haluamme vain hoitaa nopeasti alta pois ennen kuin voisimme oikeasti alkaa elää TÄYSILLÄ.


Ainakin suomi-minän oli hyvin vaikea elää hetkessä. Elin juuri sellaista elämää, että odotin vain jonkun tietyn ajanjakson loppua päästäkseni käsiksi siihen "kunnon elämään", joka odottaisi minua ajanjaksojen jälkeen. Mutta se, mitä oikeasti aina tapahtui, oli se, etten koskaan alkanut elää, vaan ajanjaksoja seurasi aina toinen ja sen jälkeen toinen, mutta jossain takaraivossani kyti kuitenkin koko ajan se ajatus, että tämän jälkeen, tämän jälkeen, minä alan tavoitella niitä asioita, joista minä tulisin onnelliseksi.

Se vei hyvin kauan. Hyvin kauan. Vaati monta vuotta uskallusta viimein päästää irti niistä tekijöistä, jotka minua hidastivat ja estivät. Se vaati muuton, kaveripiirimuutoksia, työpaikan vaihtamisen (tai no, jos oikein tarkkoja ollaan niin kokonaan työnteon jättämisen koska;) uusi opiskeluala ja ennen kaikkea niitä asioita, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Se vaati monta epäonnistunutta ihmissuhdetta, että minä tajusin, etten ole täällä miellyttämässä muita. Se vaati kovia sanoja ja kauhistuneita vastareaktioita, kun minä ilmaisin olevani haluton jatkamaan näiden ihmisten kynnysmattona.
Se vaati monta murtumista, musertumista ja masentunutta ajatusta, mutta minä selvisin niistä ajoista.

Syy, miksi minä uskalsin päästää irti niistä ajoista ja asioista oli se, että koko ajan, koko ajan minun päässäni kyti ajatus siitä, että ansaitsisin parempaa - ja että jonain päivänä lähtisin tavoittelemaan sitä.

Ja se, joku päivä, se askel on nyt otettu.
Enää minä en palaa kynnysmatoksi. Enää minä en tee viiden ihmisen työtä ansaitsematta koskaan kiitosta keneltäkään. Enää minä en yritä olla kuin muut, sulautua siihen täydellisen naisen muottiin, jonka jokainen media, mainos ja vastaantuleva pyntätty typykkä kauneudesta antavat.
Minä riitän itsenäni.
Enää en halua palata niihin aikoihin, jolloin itkin itseni uneen iltaisin vain siksi, etten kokenut oleavani riittävän kaunis tai riittävä millään saralla. Enää en palaa niihin päiviin, joista tämä blogi alunperinkin sai nimensä lähes kaksi vuotta sitten.


Ps. Nyt hyväksyn myös sen, että me kaikki teemme virheitä. Tämän ajatuksen omaksumisen aloitan siitä, etten säti enää yhtään itseäni siitä, kuinka typeränä tyttönä unohdin kamerani usb-piuhan sinne tv-tason muiden johtojen joukkoon, vaikka sille olisi toki voinut olla käyttöä täälläkin..


Lähtemisessä ei koskaan häviä mitään.

adíos amigos y amantes

Todella outo olo. Hetken kuluttua minun pitäisi istua lentokoneessa matkalla maailmalle.

Hyvin outo olo.
Mitä mä olen oikein tekemässä? Tajuanko mä ollenkaan mitä mä teen.
Että tässä voi olla pari riskiäkin. Mutta toisaalta, mä järkeilen, ei mulla ole mitään hävittävää. Mitä sitten, jos jään opinnoissa jälkeen. Mitä sitten, jos tämä kuulostaa hullulta. Mitä sitten jos tämä onkin hieman hullua?

Otin sittenkin koneeni mukaan. En uskaltanut jättää sitä tänne. Tätä kirjoittaessani istun lentokentällä ja jonkin ajan päästä pitäisi boardata. Hetken ajan mua alkaa yhtäkkiä pelottaa jättää tämä kaikki taakseni. Mun laukut ovat jo matkalla. Enää puutun minä. Mihin mä olen ryhtymässä. Entä jos siitä ei ikinä tulekaan mitään.
Katson vanhoja kuvia niistä maisemista, kun edellisen kerran olin siellä. Siitä on aikaa. Kaipaan sitä kaikkea. Kuuntelen sitä biisiä, joka saa minut aina kaipaamaan sinne. Palaan vain sinne, minne kuulun. Niiden ihmisten joukkoon, joille olen kuin perhettä. Heidän luokseen tiedän olevani aina tervetullut. Se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi.

Tiedän muiden puhuvan tästä. Olen kuullut hämmästynyttä, ihmettelevää ja vihamielistäkin mutinaa selkäni takana, ja todennut sen maagisen hiljaisuuden, joka on syntynyt astuessani samaan tilaan niiden ihmisten kanssa. He ihmettelevät, miksi minä lähden. Miten saatoin vain hävitä näin ja miksi. Erityisesti tuo miksi oli aina kiehtonut heitä, koska he eivät koskaan tienneet syytä siihen. He eivät koskaan kysyneet minulta itseältäni, vaan luottivat vain heidän itsensä keskenään keksimiinsä tarinoihin ja huhupuheisiin. Heille olin vain se random friidu, joka paineli kesken lukukauden toiselle puolelle maapalloa, siis se vain häippäs johonki latinomaaha, mutta kun joku kysyi miksi, he eivät osanneet vastata.
Sitten he spekuloivat ja arvelevat keskenään, mutta ei ollut minun osani selitellä tekemisiäni heille. Sen maailman minä nimenomaan haluan jättää taakseni.

Huomenna olen täysin eri maailmassa, täysin eri maassa, eri ihmisten keskellä. Joskus villissä nuoruudessani minä asuinkin siellä. Nyt on vain aika palata kotiin -hetkeksi.
Katson viimeistä lähetettyä viestiä puhelimessani ja ihmettelen miten iisisti vanhempani tämän asian ottivat. He eivät edes kyseenalaistaneet tätä koko kuviota niin kuin olin pelännyt. Toisaalta, heille minun ei tarvinnut selitellä mitään, he tiesivät jo kaiken. He sitä minulle silloin muinoin joskus puoli vuosikymmentä sitten olivat ehdottaneetkin, että lähtisin jonnekin kauas, tosin silloin muinoin lähdin vain viattomana lukion toisen vuoden oppilaana.
Ja nyt, monta, monta vuotta myöhemmin, palaan niihin maisemiin, tosin en enää vain oppilaana, vaan enemmänkin kuin perheenjäsenenä. Tuhlaajatytön paluu. Vuosia myöhemmin.
Laitan uuden viestin. Viimeisen viestin ennen kuin on aika nousta koneeseen ja jättää tämä maailma taakseni.

Estoy viniendo a casa!! Sé q algun dia tendria que regresar a finlandia pero quizas jamas lo hare..

Olen tulossa kotiin.

memories

Näihin tunnelmiin.

Midnight
Not a sound from the pavement
Has the moon lost her memory?
She is smiling alone
In the lamplight
The withered leaves collect at my feet
And the wind begins to moan

 

Memory
All alone in the moonlight
I can smile at the old days
I was beautiful then
I remember
The time I knew what happiness was
Let the memory live again

 

Every street lamp
Seems to beat a fatalistic warning
Someone mutters and the street lamps gutters
And soon it will be morning

 

Daylight
I must wait for the sunrise
I must think of a new life
And I mustn't give in
When the dawn comes
Tonight will be a memory too
And a new day will begin

 

Burnt out ends of smoky days
The stale cold smell of morning
A street lamp dies, another night is over
Another day is dawning

 

Touch me
It's so easy to leave me
All alone with my memory
Of my days in the sun
If you touch me
You'll understand what happiness is
Look, a new day has begun

luovalla tauolla marraskuun

Hei kaikki. Ajattelin pitää pienen tauon bloggaamisesta. Olen lähdössä pitempään reissuun enkä tuona aikana pysty huolehtimaan kirjoittamisesta, sillä minulla ei ole konetta mukana.
Tämä kaikki kävi niin äkkiä. Kaipasin irtiottoa arjesta ja syksyisestä Suomesta ja kun sain tilaisuuden hävitä täältä muutamaksi viikoksi, en voinut sanoa ei. Mietin aluksi hyvin pitkään, mitä tehdä, mutta koska olen aina toitottanut muita tarttumaan tilaisuuksiin ja olemaan uskaliaita, kai minun olisi viimein aika toimia itsekin periaatteideni mukaan.

Niinpä, ylihuomenna, sunnuntaina, häviän täältä hetkeksi. En kuitenkaan halua poistaa koko blogia, sillä siitä lienee jossain määrin hyötyä joillekin, jos joku vain saa vanhoista teksteistäni jotain irti. Lisäksi, kun todennäköisesti palaan takaisin, palaan myös kirjoittamaan.
Kaikki selviää aikanaan.
En osaa sanoa, kauanko tarkalleen olen poissa tai mitä tulen tekemään.
Eräs ihminen, jonka jo kauan sitten luulin unohtaneen minut, palasi takaisin elämääni ja minä haluan palata siihen elämään, joka, vaikkakin toisella puolella maapalloa, minua alunperinkin niin kovin houkutti.

Koko ajan olen kaivannut elämältäni jotain muuta. Saa nähdä, jaksanko koskaan palata opintoihin tämän jälkeen, mutta onnekseni sain sovittua asiat niin, että pystyin lähtemään. Ystäväni tietysti ihmettelivät, miksi minä halusin lähteä. Mutta kuten jo tänne muuttaessani, mä käytin samaa perustelua; kaipasin jotain muuta. Ja sitä muuta oli haettava tai lähdettävä etsimään, koska pidemmän päälle sellaisen elämän eläminen käy rasittavaksi, jos siitä ei koskaan saa mitään irti.

Toki tämä kuulostaa oudolta, vain kadota jonnekin kauas pois. Miten minä voin vain lähteä ja jättää asuntoni kuukaudeksi (tai enemmäksi aikaa, who knows) ja hylätä kaiken täällä?

Mutta oikeasti, en minä mitään hylkää. Palaan vain niiden asioiden luokse, joiden hylkääminen minut joskus sai haluamaan palata takaisin.

Tqm.
Palataan.
con amor,
maaren