juoruimperiumi ja paskanpuhunnan ihmemaa

Täällä ollessani minulla on ollut aikaa kelata elämääni viime kuukausien (ja mikseipä vuosienkin) ajalta. Miettiä, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja päätettyä. Mitä kaikkia huonoja valintoja sitä onkaan tehnyt vain koska on halunnut tehdä ratkaisuja, joiden on tietänyt miellyttävän kyllä jotakuta toista, mutta ei koskaan itseä.

Täällä olen todella tajunnut, ettei elämän kuulu olla sellaista; muiden miellyttämistä ja ainaista kynnysmattona olemista. Minä elän itseäni varten ja joskus se todellakin vaatii tekoja, joiden takia miellyttävyyteni joitakuita toisia kohtaan saattaa kärsiä. Täällä ollessani ihmettelen nyt, miten olen koskaan suostunutkaan kynnysmatotettavaksi ja miten vaikea onkaan ollut sanoa ei. Miksi mä olen koskaan alistunutkaan toisten tahtoon, siksikö, että niin se vain oli helpompaa? Siksikö, että mä en halunnut ja jaksanut aina väittää vastaan joka asiasta, siksikö, että mä olin se hiljaisempi ja vähemmän huomiota hakevampi tapaus.

Mutta joskus myöhemmin sitä vain tajuaa, että vaikka olisikin se kaikkein hiljaisin ja muka-mitäänsanomattomin tapaus, se ei tarkoita, että muilla - tai kellään - olisi oikeus tehdä sinusta kynnysmattonsa.

Täällä ollessani minulla on myös ollut runsaasti aikaa miettiä, ovatko kaikki viimeaikoina tekemäni ratkaisut olleet hyviä, ja ovatko ne johtaneet siihen, mitä tavoittelin. Jyväskylästä muuttoa en kadu hetkeäkään, mutta nämä uudet "piirini" = koulumaailma, oliko se todella se maailma, johon minä halusin osaksi? Kieltämättä kuvittelin aiemmin päätyväni hyvin erilaiseen ympäristöön; paljon kypsempään ja fiksumpaan, jos rehellisiä ollaan, sillä alkuhuuman haihduttua uusi opinahjoni ihmiseen ei ollutkaan niin nannaa ja naminamia kuin miltä aluksi vaikuttti.

Hyvin pitkään jaksoin kannatella "yhden suuren perheen"-kulissia luokkaryhmäni suhteen. Tai, jos tarkkoja ollaan, minä en sitä itse alun alkaenkaan lähtenyt rakentamaan, vaan sopeuduin ja sulauduin vain siihen muottiin, minkä muut olivat meistä luoneet. Siihen, että me kaikki olisimme muka yhtä suurta perhettä; onnellista, suvaitsevaista ja ah-niin-yhtenäistä joukkoa, jossa jokainen oli toiselle kuin sydänystävä, sielunsisko - ja mitä lie shaibaa sitä aluksi yritettiinkään toisillemme syöttää - tai tulla syötetyksi.

Aluksi olin kyllä todella tyytyväinen tekemääni ratkaisuun, uuteen opiskeluympäristöönkin, mutta kuten aina, kun alkuhuuma meni ohi, mikään ei enää ollutkaan niin kivaa. Ei koskaan ollut kiva havahtua siihen, ettei mikään, missä olit yrittänyt elää, ollutkaan totta.

Nimittäin melko varhaisessa vaiheessa tajusin, etteivät ne ihmiset olleet minun juttuni. En tiedä, mistä johtuen, iästä, elämänkokemuksesta, vastoinkäymisistä tai -käymättömyyksistäkö johtuen, en samaistunut heihin lainkaan. Mutta minä yritin elää heidän kanssaan, mutta yhdeksi onnelliseksi perheeksi en enää halua, en osaksi sitä naurettavaa kulissia, että me kaikki muka pitäsimme toisistamme ja niin kuin meillä ei olisi erimielisyyksiä ja eroavaisuuksia minkään suhteen. Niin kuin ei olisi niitä paria tyyppiä, jotka olivat luoneet sisäpiirin ja juorujen imperiumin, ja sitä porukkaa, joka piti itseään kaikkia sen ulkopuolisia parempana. Sellaista imperiumia ja paskanpuhujien ihmemaata, jossa kaikkein eniten paskaa jauhettiin sen sisällä olevista ihmisistä.

Ne ihmiset tekivät sitä koko ajan; puukottivat jatkuvasti toisiaan selkään, käänsivät takkia ja kaksinaamailivat minkä ehtivät. Toki en ole enää niin naiivi, että eläisin kuvitelmissa etteikö sellaista tapahtuisi, mutta se tapa, tekopyhyys ja selän takana jauhamisen määrä oli järkyttävä - ja se, että koko se paremmuuden imperiumi todellakin oli ja lienee edelleen tietoinen tekopyhyytensä määrästä.

Lokakuu 2013.

Istuin ruokalassa marian, sannan ja elinan kanssa. Elina kehui sannan tukkaa ja he olivat niin hyvää ystävää että. Sopivat menoa illaksi ja söpistelivät tyttöjuttuja; kehuivat toistensa vaatteita ja kutsuivat toisiaan beibeikseen ja kullannupuikseen jne. Tässä vaiheessa meitsi pyöritteli silmiä, koska mä tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.

Sannan poistuttua ruokalasta todellinen maailma avautui. Elina kääntyi välittömästi puoleemme ja käänsi takkinsa.

”Ootteko huomannu, että sanna syö ihan kauheesti? Ootteko ikinä aatellu et sillä on aika paksut reidet..”

Ja sitten hän jauhoi paskaa ”parhaasta ystävästään” meille koko ruokatunnin lopun ajan. Sen silmät oikein kiiluviat innosta, kun se pääsi purkamaan kaiken sen vihan ja vittuuntuneisuuden, jonka sen niin sanottu paras ystävä oli aiheuttanut - ja mä en voinut kuin miettiä, miksi se teki niin. Mitä se sillä saavutti. Puhumalla kaveristaan paskaa ihmisille, joiden silmissä sen imago ei todella ainakaan nousisi, ja joita ei muutenkaan vähää olisi voinut kiinnostaa, mitä ne pikkulahnat toisistaan lätisivät.

Sellaisia kullannuppuja kaikki tytöt ryhmässäni o(li)vat. Ensin oltiin olevinaan parhaita kavereita ja niin hyvää pataa keskenään, mutta todellisuudessa kaikki puhu(i)vat paskaa toisistaan, ja se mikä minua hämmästytti, oli se, että ne ihmiset todella esittävät toisilleen ystäviä, mutta o(li)vat kuitenkin hetkessä valmiita haukkumaan toisensa lyttyyn.

Täällä ollessani olen tajunnut, etten todellakaan halunnut ja halua palata tuollaiseen tekopyhään ja paskamaiseen maailmaan. En kaipaa ketään esittämään kaveriani, tai oikeastikin olemaan sellainen, jos tämä kerta olisi hetkessä valmis kääntämään takkinsa - vaikkakin ensiksi esitettyään pitävänsä minua niin rakkaana ja tärkeänä.
Joidenkin mielestä olen ehkä liian herkkänahkainen ja naiivi tällaisten asioiden suhteen, mutta minä en vain ymmärrä sellaista, että ensin ystävistellään ja sitten pistetään veitsi selkään heti tilaisuuden tullen.

En rehellisesti sanottuna uskonut, että porukka korkeakoulutasolla olisi pistänyt yläasteikäisiäkin pahemmaksi, mutta ehkä se kaikki taas oli sitä klassista epävarmuutta; puhumalla paskaa sai muiden huomion pois omista vioistaan ja tätä jatkuvasti tekemällä kukaanhan ei varmasti koskaan tajuaisi, kuinka vittumainen ja vihamielinen se paskanjauhaja itse on.

Esim. esimerkkitapauksen jälkeen me katsahdimme Marian kanssa toisiamme sen merkkinä, että Elinan kanssa meillä ei ainakaan ollut enää mitään sanottavaa - eikä mitään yhteistä.


Ja juuri nyt olen tyytyväinen, että olen kaukana niistä ihmisistä, joiden elämäntehtävänä tuntui olevan ja lienee edelleen muiden elämän analysointi ja pahansuopuuden levittäminen.

Tällaisia kavereita täällä.