johnny, la gente esta muy loca

Aina sanotaan, että pitäisi olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät saa sinua tuntemaan oloasi aliarvioiduksi, ei arvotetuksi tai huonoksi. Aina sanotaan, että kerää ympärillesi positiivisia, myönteisiä ihmisiä, joiden positiivisuus tarttuu. Sanotaan, että jätä ne ihmiset, jotka eivät tuo elämääsi mitään hyvää.

Kun mietin sitä ympäristöäni, jossa olin Suomessa, tuon ohjeen noudattaminen olisi mahdotonta. Ei ole mahdollista eristää itseään täysin niistä ihmisistä ja tekijöistä jotka saavat olon huonoksi tai kurjaksi. Ei ole mahdollista eristäytyä kaikista niistä tekijöistä, jotka pilaavat päivän, saavat ärsyyntymään, surulliseksi tai masentuneeksi, tai jotka eivät vain koskaan tuo mitään hyvää elämään, vaan päin vastoin läsnäolollaan latistavat kaiken toivon ja hyväuskoisuudenkin, jota sitä ennen vielä oli.

Ja ainakaan, en minä pystyisi vaihtamaan koko (negatiivisuutta alati levittävää) lähipiiriäni. Tällä en tarkoita perhettäni tai entisen kaupunkini ystäviä, joiden kanssa en ollut viime aikoina Etelä-Suomeen muuton takia niin paljoa tekemisissä, vaan sitä piiriä ja ihmisjoukkoa, jonka kanssa minun täytyisi viettää ainakin vielä seuraavat pari vuotta ihan jo opiskelujenkin takia. Eikä ole hyvä asia, että olin ja olen kyllästynyt liki kaikkiin heihin jo nyt. Olen yrittänyt sietää heitä, olla ystävällinen ja vain olla heidän seurassaan, mutta aina tapahtuu jotain, mikä saa minut vain haluamaan lähettää koko lapsellisen joukon Jupiterin kiertoradalle mahdollisimman asap ja nopeasti, kiitos.

Kuten:

Juuri eilen pitkästä aikaa facebookiin kirjauduattani eräs luokkalaiseni (ja oikeastaan ainoa, jonka kanssa minulla on hauskaa ja mitään yhteistä: totaalikyllästyminen pikkulikkoihin ryhmässämme) oli laittanut minulle viestin, jossa hän kertoi omat kuulumiset ja sen, että koko lahnalauma (eli opiskeluryhmäni 92-94-syntyneet tytöt) jauhavat lähdöstäni edelleen jotain käsittämättömän naurettavaa paskaa - näinkin monen päivän jälkeen.
Ja sen viestin luettuani minä huokaan sen verran syvään, että keuhkoihin ihan koskee. On meinaan varsin mukavaa tavaraa ja tiedotusta tulossa.

Hän kertoi muiden ryhmäni tytöistä ihmettelevän jatkuvasti, miksi olin hävinnyt ja kenen kanssa. He olivat kuulemma yhdessä oikein pistäneet viisaat päänsä yhteen ja pohtineet, kuka miespuolisista facebook-kavereistani voisi olla se, jonka matkaan olin lähtenyt ja mikä oli totuus latinorakastajani takia. Ja kaiken tämän toteutuksen kaverini oli vielä nähnyt atk-luokassa, jossa nämä pikku kullannuppuset todellakin olivat käyneet hänen edessään koneella läpi naamakirjani kaverilistan. Hhuh huh.


Siis ihan oikeasti. En edes halua uskoa, että jotkut todellakin olivat alentuneet tuollaiseen - ja että jotkut ihmiset todellakin ovat niin yliuteliaita ja suoraan sanottuna jo hivenen omituisiakin, jotta stalkkaisivat kaikki naamakirjani miehet läpi etsiäkseen jotakuta, jota sieltä ei välttämättä ikinä edes löytyisi. Ja en todellakaan halua uskoa, että joku todellakin käyttäisi aikaansa kaikkien kuvieni pläräämiseen löytääkseen niistä jonkun (ihan viattoman?) tykkäyksen, josta voisi sitten keksiä olemattomia kontakteja minun ja kenenkään edes vähääkään eksoottisemman ulkonäön ja/tai nimen omaavalle henkilölle. Tarina ei koskaan kertonut, kenet he profiilistani olivat löytäneet, mutta koska siellä hyvinkin on tällaisiin kriteereihin sopivia henkilöitä, kenties minun oletetaan nyt hävinneen luomaan meksikolaista suurperhettä kahdentoista miehen, viiden naisen ja kolmen kamelin kanssa.

Ei jösses.
Ja sattuipa käymään niinkin, että samaisessa naamakirjassa itse käyskennellessäni (ja tietojani tietyiltä henkilöiltä hyvinkin piilottaessani) eräs mainituista henkilöistä, yksi pikkulahnoista, tuli kyselemään minun kuulumisiani chatissa niin ystävällisenä, niin ystävällisenä. Aivan kuin hän olisi koko ajan muka ollutkin paras ystäväni tai edes minkäänlaisissa puheväleissä tai -halukkuuksissa kanssani aiemmin.
Jotakuinkin näin:

hei mooooi!! mites siel menee ;D onks ollu paljo miehii?? ;)

Joidenkin ihmisten tekopyhyydellä ei sitten vain ole mitään rajaa.
Ja johon minä kaikesta aiemmasta että
joo tosi hyvin. ja tottakai koko ajan ja todella paljon.

Toistaiseksi tarina, tai se ainoa mukava ja luotettava ihminen ryhmässäni, ei myöskään kerro, kuinka juorujengi tuohon kommenttiini reagoi. Rehellisesti sanottuna; ehkä pystyn elämään ilmankin sitä tietoa.


Näinä hetkinä ajatuskin niiden ihmisten pariin palaamisesta kauhistuttaa. En vain jaksa sellaista teinimäistä säätämistä ja juoruilua turhasta. Minua ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä he toisistaan puhuvat, mutta minut on ihan turha sotkea mukaan niihin kuvioihin, koska minua ei vähääkään kiinnosta olla osana sitä. Lisäksi, minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa yksityiselämästäni heille mitään nyt saati jatkossakaan, ellen jostain kumman syystä ala potea tarvetta siihen, että koko Itä-Helsingin ja muiden maailmanosien olisi syytä saada tietoonsa, miten minun yksityisasioillani hurisee.

Ymmärrän kyllä, että heitä kiinnostaa, ja että jostainhan ihmisten on aina pakko juoruta ajankulukseen ja toistensa kanssa sosialisoituakseen. En vain tiedä, verratako tuota käytöstä Gossip Girliin vaiko Mean Girlsiin, mutta lapsellisen naurettavaa touhua se on yhtä lailla. Uskomattominta on, että se sama bullshit-maailma juoruajineen - jota alunperinkin lähdin pakoon siihen kyllästyttäni - tavoittaa minut yhä toiseltakin puolelta maailmaa.