Anteeksi pitkä poissaoloni täällä, mutta ettepä ikinä arvaa missä merkeissä vietin viikonlopun...polttareissa..!!
Ja joo, nyt tähän väliin on huokaistava, etten tietenkään omissani, vaan erään kaverini, mutta rehellisesti sanottuna mun on ihan todella vaikeaa uskoa, että joku mun kavereistani menee pian naimisiin.
Samaan aikaan kun joillakin on jo (vakituiset avio-) miehet ja lapsentekohaaveet ja asuntolainat päällä, mulla ei ole edes mitään toivoa mistään noista. Osa mun ystävistäni (ja ehkä välillä minä itsekin) elää vieläkin samanlaista elämää mitä 19-vuotiaana (kärjistettynä: irtosuhteita, vuokra-asuntoja, pätkätöitä) ja toinen porukka taas on sitoutunut "aikuismaiseen" elämään avioliittoineen jne. On todella outo tunne, että Hanne menee naimisiin. Naimisiin. Vakiintuu. Loppuiäkseen. Jos kuuluu siihen onnelliseen 60%:iin, jotka ei päädy eroon nyt tai ensi vuonna.
Ja mä mietin, että mäkin voisin olla Hanne. Mulla voisi olla edessäni ihana tulevaisuus mun murupuppelin kanssa (tai siltä se ainakin vielä vaikuttaisi) ja me suunniteltaisi yhdessä ihanaa kotia sisältäen lapsentekosuunnitelmia ja koiria ja puutarhoja ja keittiöremontteja.. Mäkin voisin olla Hanne, mutta jostain syystä mun elämäni ei vain ole mennyt noille urille. Ja suurin syy siihen on (sitoutumishaluisten) miesten puute.
Mutta toisaalta, en mä ehkä vielä mitään naimisiinmenoaikeita kaavailisikaan, vaikka mies olisikin. Silti on outoa miettiä, miten osa mun tutuistani alkaa vähitellen vakiintua pysyvästi ja kohta niitä alkaa yksitellen siirtyä avioliiton satamaan samaan aikaan kun mä boardaan itseni miehestä 1 mieheen 2.
Mä olen kyllä muuttunut miesten suhteen. Mä osaan nykyisin jo olla katsomatta, kiinnostumatta, niistä tyypeistä, jotka eivät koskaan halua sitoutua. Mä en jaksa enää elätellä toivoa, että toi hottisjääkiekkoilija ikinä sitoutuisi muhun, vaan mä jätän sellaiset pois laskuista jo ennen kuin mitään laskutoimenpiteitä tarvitaan. Mutta jostain syystä aina ne, jotka musta kiinnostuvat, ovat mua +- 10-15 vuotta vanhempia, joten syy siihen, miksi mä en ole purjehtinut yhtään mihinkään satamaan sai ehkä juuri ihan ok:n selityksen.
Mutta toisaalta, ei mun tarvitse olla kuin kaverini. Mä tiedän, että kun yksi meistä nyt menee naimisiin, muutkin (ne joilla on siihen tietyt resurssit; kuten mies) alkavat tuntea painetta sitoutumiseen. Jos kerran kaikki muutkin tekee niin. Pikkuhiljaa ei olekaan enää yhtään epätavallista, että kihlajais-, hää- ja vauvauutisia alkaa oikein sadella. Mutta eihän se ole multa pois. Kuitenkin, kun kaikki muut kääntyvät tuohon suuntaan, niin kyllä se pistää miettimään, mihin mun pitäisi oma elämäni suunnata.
Hanne, samanikäinen kuin mä, kihloissa, kohta naimisissa, niin superkotirouvakamaa että mua oikein hirvittää.
Ja sitten minä, siviilisääty sinkku (kuten viimeiset 1,5 vuotta), aikomus vaihtaa alaa ja kaupunkia as soon as possible. Että jää mulla vauva-aikeet ja omakotitalot kyllä jonnekin (ei niin lähi-)tulevaisuuteen.
Mutta toisaalta taas, jos mä yrittäisin pitää tota "nuorena on aikaa opiskella ja etsiä itselleen" -mussutusta pystyssä niin ehkei kaikki muutkaan kavereistani kokisi hirveitä paineita naimisiinmenoon ainakaan ihan ensi viikolla. Vaikka onhan se tietty erittäin jees saada hyvä syy ostaa uusi mekko ja kengät ja toivoa, että Hannen sulhasella olisi potentiaalista aviomiesmatskua vaikka bestmanina tai muissa juhlavieraissa.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Sytytkö kusipäihin?
http://pleieri.blogspot.fi/
Mä löysin juuri äärimmäisen, hmm, mielenkiintoisen blogin. Tätä pitää joku janari, joka neuvoo toisia miehiä olemaan playereitä naisten suhteen. Minusta on kuitenkin hieman outoa, koska eivät läheskään kaikki naiset tahdo yli-itsevarmaa playeria, joiden käytöksestä paistaa läpi omahyväisyys ja hakuisuus yhdenillanjuttuihin.
Toisaalta onhan tuolla hyviäkin vinkkejä kuten "--- rohkeutesi lähestyä naisia pelosta huolimatta kertoen mitä oikeasti haluat ja ajattelet hänestä."
Kyllä mä ainakin nimittäin arvostan miehiä, joilla on pokkaa lähestyä mua. Toki liika yli-itsevarmuus on jo ärsyttävää. Ihminen on parhaimmillaan silloin kun hän ei esitä olevansa mitään mitä ei oikeasti ole. Jos mies on luonteeltaan ujo ja hiljainen, miksi hänen pitäisi esittää ja olla olevinaan multi-itsevarma ja menevä ja cool? Naisten takia? Yleensä multi-itsevarmat ja menevät naiset eivät katsele edes kilttejä ja ujoja jätkiä, vaan oikeasti meneviä miehiä? Ne naiset, joihin kiltteys ja ujous vetoavat, myös haluavat kiltin ja ujon miehen, eivätkä mitää tekocoolia, rehvakasta playeria, joka vain käytöksellään pilaa muuten potentiaalisen tutustumisen.
Kaikkein tärkeintä mulle ainakin on, että mies on aito eikä esittämisellään johda harhaan niin luonteensa kuin yhdenillanhakuisuutensa suhteen.
Mä löysin juuri äärimmäisen, hmm, mielenkiintoisen blogin. Tätä pitää joku janari, joka neuvoo toisia miehiä olemaan playereitä naisten suhteen. Minusta on kuitenkin hieman outoa, koska eivät läheskään kaikki naiset tahdo yli-itsevarmaa playeria, joiden käytöksestä paistaa läpi omahyväisyys ja hakuisuus yhdenillanjuttuihin.
Toisaalta onhan tuolla hyviäkin vinkkejä kuten "--- rohkeutesi lähestyä naisia pelosta huolimatta kertoen mitä oikeasti haluat ja ajattelet hänestä."
Kyllä mä ainakin nimittäin arvostan miehiä, joilla on pokkaa lähestyä mua. Toki liika yli-itsevarmuus on jo ärsyttävää. Ihminen on parhaimmillaan silloin kun hän ei esitä olevansa mitään mitä ei oikeasti ole. Jos mies on luonteeltaan ujo ja hiljainen, miksi hänen pitäisi esittää ja olla olevinaan multi-itsevarma ja menevä ja cool? Naisten takia? Yleensä multi-itsevarmat ja menevät naiset eivät katsele edes kilttejä ja ujoja jätkiä, vaan oikeasti meneviä miehiä? Ne naiset, joihin kiltteys ja ujous vetoavat, myös haluavat kiltin ja ujon miehen, eivätkä mitää tekocoolia, rehvakasta playeria, joka vain käytöksellään pilaa muuten potentiaalisen tutustumisen.
Kaikkein tärkeintä mulle ainakin on, että mies on aito eikä esittämisellään johda harhaan niin luonteensa kuin yhdenillanhakuisuutensa suhteen.
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
Mä olen niin pettynyt - jälleen kerran
Tämä oli jo toinen kerta hänen seurassaan. Me vietimme iltaa, erittäin onnistunutta ja hauskaa iltaa, vaikka se ei ollut kuulunut meidän kummankaan suunnitelmiin. Tapasimme sattumalta samassa paikassa kuin edelliselläkin kerralla ja edellisen kerran menoiksihan se myös meni.
Nyt, 18 tuntia myöhemmin, mä tunnen oloni ihan samanlaiseksi kuin edellisellä kerralla. Mä olen hämmentynyt, pettynyt, huolestunut ja apea siitä, etten mä yhtään tiedä, mitä meille tapahtuu. Vaikka hän oli minua kohtaan erittäin mukava ja ihana ja sanoi kaikkia hienoja asioita, oli aidosti kiinnostunut minusta, se ei riittänyt edelliselläkään kerralla. Riittäisikö se nyt? Mä en halua taas joutua pettymään - kuten aina ennen - ja se saa minut erityisen surulliseksi.
Mä olisin ihan oikeasti halunnut jatkaa meidän juttua jo aiemmin. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut, eikä mitään olisi tapahtunut toistamiseen, jos me emme sattumalta olisi kohdanneet. Kohtaaminen 2 oli kuitenkin reilusti ensimmäistä rennompi ja merkittävämpi. Mä ihan oikeasti uskoin -taas- sen vierestä herätessäni, että tämä olisi nyt sitä jotain. Se oikea. Suhde.
Mutta kuten aina, mitään suhdetta ei kehity mun toivomuksistani huolimatta. Hän ei koskaan halua sitoutua, mä olen ikuinen hetken huvi kaikille. Mut nähdään kivana hymynä tai kauniina silminä joka lauantai, muttei koskaan sen aamuyön jälkeen.
Tällä kertaa mä kuitenkin olin itsekin tosissaan ihan täysin. Mä uskoin myös siihen, että se olisi; kaikki merkit viittasivat siihen; se miten hän puhui minulle, mistä me puhuimme ja missä me puhuimme. Mitä me teimme ja mitä hän sanoi tietyistä asioista. Hän oli kiinnostunut minusta aidosti, mutta mitkä lie pari muuttujaa sieltä jälleen uupuivat, että meidän jutullemme olisi seurannut jatkoa.
"Entä jos se on vain ujo? Jos se ei itse uskalla ehdottaa mitään?"
Mä en enää halua peitellä totuutta valheilla; jos se olisi halunnut jatkoa, se olisi itsekin ottanut sen puheeksi.
Mutta tällä kertaa,
tällä kertaa Hänellä on minun numeroni
joten yhteydenoton pitäisi olla entistäkin helpompaa.
Ja kaikkein musertavinta tässä on se, ettei sitä siltikään koskaan tule.
Ja minä olen rikki jälleen kerran.
Mä toivon joka kerta, että se menisi eri lailla.
Mä toivon etten mä tulisi jätetyksi taas
ja ettei mun tarvitsisi kokea sitä tunnetta jälleen kerran uudelleen.
Mä haluaisin niin kovasti uskoa siihen,
mutta teot riitelevät sitä tosiasiaa vastaan,
ettäkö se enää haluaisi palata siihen.
Joka kerta mä toivon ettei sen tarvitsisi päättyä niin.
Mä toivon, että mulle tehtäisi edes selväksi,
miten kaikki päättyy
ja ettei mua vain yhtäkkiä jätettäisi huomiotta
kuten koko jutun idea alunperinkin oli.
Joka kerta mun on hirveän vaikea uskoa,
että ne tahallaan satuttaisivat mua.
Mutta olinko mä itse vain liian helppo.
Mun ei enää pitäisi kokea tätä,
koska mä olen käynyt sen läpi niin monta kertaa,
ja joka kerralla kaava on aina sama;
minä yksin,
kyynelin.
Nyt, 18 tuntia myöhemmin, mä tunnen oloni ihan samanlaiseksi kuin edellisellä kerralla. Mä olen hämmentynyt, pettynyt, huolestunut ja apea siitä, etten mä yhtään tiedä, mitä meille tapahtuu. Vaikka hän oli minua kohtaan erittäin mukava ja ihana ja sanoi kaikkia hienoja asioita, oli aidosti kiinnostunut minusta, se ei riittänyt edelliselläkään kerralla. Riittäisikö se nyt? Mä en halua taas joutua pettymään - kuten aina ennen - ja se saa minut erityisen surulliseksi.
Mä olisin ihan oikeasti halunnut jatkaa meidän juttua jo aiemmin. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut, eikä mitään olisi tapahtunut toistamiseen, jos me emme sattumalta olisi kohdanneet. Kohtaaminen 2 oli kuitenkin reilusti ensimmäistä rennompi ja merkittävämpi. Mä ihan oikeasti uskoin -taas- sen vierestä herätessäni, että tämä olisi nyt sitä jotain. Se oikea. Suhde.
Mutta kuten aina, mitään suhdetta ei kehity mun toivomuksistani huolimatta. Hän ei koskaan halua sitoutua, mä olen ikuinen hetken huvi kaikille. Mut nähdään kivana hymynä tai kauniina silminä joka lauantai, muttei koskaan sen aamuyön jälkeen.
Tällä kertaa mä kuitenkin olin itsekin tosissaan ihan täysin. Mä uskoin myös siihen, että se olisi; kaikki merkit viittasivat siihen; se miten hän puhui minulle, mistä me puhuimme ja missä me puhuimme. Mitä me teimme ja mitä hän sanoi tietyistä asioista. Hän oli kiinnostunut minusta aidosti, mutta mitkä lie pari muuttujaa sieltä jälleen uupuivat, että meidän jutullemme olisi seurannut jatkoa.
"Entä jos se on vain ujo? Jos se ei itse uskalla ehdottaa mitään?"
Mä en enää halua peitellä totuutta valheilla; jos se olisi halunnut jatkoa, se olisi itsekin ottanut sen puheeksi.
Mutta tällä kertaa,
tällä kertaa Hänellä on minun numeroni
joten yhteydenoton pitäisi olla entistäkin helpompaa.
Ja kaikkein musertavinta tässä on se, ettei sitä siltikään koskaan tule.
Ja minä olen rikki jälleen kerran.
Mä toivon joka kerta, että se menisi eri lailla.
Mä toivon etten mä tulisi jätetyksi taas
ja ettei mun tarvitsisi kokea sitä tunnetta jälleen kerran uudelleen.
Mä haluaisin niin kovasti uskoa siihen,
mutta teot riitelevät sitä tosiasiaa vastaan,
ettäkö se enää haluaisi palata siihen.
Joka kerta mä toivon ettei sen tarvitsisi päättyä niin.
Mä toivon, että mulle tehtäisi edes selväksi,
miten kaikki päättyy
ja ettei mua vain yhtäkkiä jätettäisi huomiotta
kuten koko jutun idea alunperinkin oli.
Joka kerta mun on hirveän vaikea uskoa,
että ne tahallaan satuttaisivat mua.
Mutta olinko mä itse vain liian helppo.
Mun ei enää pitäisi kokea tätä,
koska mä olen käynyt sen läpi niin monta kertaa,
ja joka kerralla kaava on aina sama;
minä yksin,
kyynelin.
torstai 18. huhtikuuta 2013
Mä en jaksa enää kuunnella
Mä räjähdin eräälle kaverilleni äsken ihan totaalisesti. Saija on jauhanut miehistään ikuisuuden tekemättä mitään näiden suhteen ja "pyörittää" 2-5:ttä miestä samanaikaisesti. Kun Mikkoeskon ihana seksikkäin söpö fantsu hot tukka nostettiin taas kehiin kera tämän täydellisten aamupalatottumusten ja elintapojen, niin ei juma että mulla kilahti. Me ollaan käytetty siitä lätisemiseen varmaan jotain 100 tuntia yhtään liioittelematta. Joka kerta me jauhetaan jostain sen miehestä ainakin 95% ajasta. Mä oon ihan oikeasti huomannut, ettei me muusta enää milloinkaan juurikaan puhuta kuin Saijan täydellisistä miehistä, joita hän ei kuitenkaan koskaan saa.
Ja Saijaahan ei yhtään kiinnosta, että 95% ajasta mä pyörittelen silmiä ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Taas.
Me käydään niitä samoja hermontappokeskusteluja joka kerta, aina kun me nähdään. Ja silloinkin, kun me ei nähdä, se laittelee mulle överiksi vedetyillä hymiöillä maustettuja evankeliumeita puhelimeen tai facebookiin, joihin mä en nykyään edes vaivaannu vastaamaan. Mä en tiedä, lukeeko se itse ikinä niitä viestejä, "Matti on niiiiiin söpö :*:*:*:*:* ja tänääki sillä oli ihan järjettömän sexy paita päällä ;);):*:* se on niiiiiiiin kuuma!!!!!:*:*:*:*", koska eihän kukaan muuten tollaista järjettömän lässynläämäistä paskaa pystyis suoltamaan. Ellei ole 14-v ja ekaa kertaa rakastunut ("rakastunut", korjaan) siihen 8B-luokan Esaan, jepjep.
Mutta tota on myös ne keskustelut livenä, joita me käydään.
"matti on niiiin kuuma oikeesti"
"aijaa"
"siis se tänäänki oli ihan tosi sexy ja hot ja kaikkee!!"
"mm"
"siis se on vaan niin söpö... näitsä sillon kerran kun se katto mua ihan silleen ;);););)??"
"mm-hm.."
"eiks se olluki suunniteltua??Ihan varmasti se teki sen koska se näki mut ja ---"
*mä pyörittelen silmiä ja mietin jotain ihan muuta*
"--- siis eihän se muuten ois ollu ihan uuu uuu ja sattumalta siinä just kun mä tulin siitä ovesta ja ---- ..... läpäläpä"
Sitten vähän ajan päästä.
Minä: "Mä näin Jesseä tänään.."
Se: "Aijaa.. mäki näin Mattieskoo eilen, se oli taas niin söpö!! Ja silloli ihan älyttömän ihanat kengät!"
"Jesse moikkas mua ja vaihdettiin pari sanaa.. Se sano olleensa pahoillaan siitä, miten meidän suhde silloin päätty."
"On se kyllä niiin ihana.."
"Musta tuntuu, ettei se oikein ole onnellinen sen uuden naisensa kanssa."
"Mm.. Oisitpa nähny sen hymyn!!"
*Tässä vaiheessa mä katson Saijaa ihan o.O ja ihmettelen, että minkä hymyn??*
Sitten mä tajuan. Se ei taaskaan kuunnellut mua hetkeäkään. Me ei taaskaan puhuttu edes samasta henkilöstä, koska se vain yksinkertaisesti elää omissa haavemaailmoissaan, joihin ei sisälly hänen murupuppeliensa lisäksi mitään muuta.
---
Mä olen räjähtänyt tästä sille ja huomauttanut aiemmin niin monta kertaa.
"Hei ihan oikeesti, voidaanko puhua jostain muustakin./ Ajattelin muuten muuttaa pois täältä./ Mun puhelin muuten hajos tänään tms."
Mutta joka kerta mut torpataan tyyliin:
"Sillä oli tänään viininpunanen huppari!! / Se oli taas niiiiin söpönä liikkeellä /Mattieskonkin puhelin hajos sillon kerran, vähäks ihanaa, ku sillä oli sellanen iPhonexMegaGigaTsuga G -puhelin or whatever läpäläpä päläpälä..."
Se vain nauttii niiiiiiiiiiiiin paljon siitä, miten yhdestä puhelimestakin voi kehkeytyä jotain niin saatanan ihanaa.
Ja tänään mä sitten kyllästyin lopullisesti. Ei mun (eikä kenenkään) tarvitse sietää tollaista päivä toisensa jälkeen. Sitä on varoitettu asiasta, mutta se ei välitä. Sitä on jatkunut varmaan jo yli vuosi, eikä se koskaan tule samaan ketään niistä miehistään, kun ei kerran koskaan ole valmis tekemään mitään näiden eteen. Se lätisee kyllä mulle evankeliumejaan päivät läpeensä, mutta ei ikinä tee mitään varsinaista, suhteeseen johdattavaa, toimintaa näiden "miestensä" suhteen. Mä olen kysynyt siltä monet kerrat, miten se luulee päätyvänsä yhteen niiden kanssa, kun ei kerta ole valmis tekemään yhtään mitään, että miten se luulee saavansa miehen, jos ei koskaan tee mitään, vaan läpisee mulle lenkkipoluilla kerta toisensa jälkeen niistä Mattieskon aamiaismuroista jne.
Mutta mä luulen, että siitä on vain turvallisempaa olla ihastunut, koska silloin siihen ei ainakaan satu, jos Mattiesko kaikkine ihanuuksineen antaisikin pakit.
Mutta nyt mulle riitti. Mä sanoin, että sen on ihan turha puhua mulle tästä (mattiesko, sen aamiainen ja tukka) jos se ei tee mitään niiden saavuttamiseksi. Mä räjähdin ja sanoin ettei sen tarvitse puhua eikä soittaa mulle ennen kuin se on tehnyt jotain konkreettista miehensä eteen ja edennyt sen suhteen edes johonkin suuntaan. Siihen se katsoi mua ihan järkyttyneenä, varmaan osaksi sitä, miten rumasti mä sanoin, ja osaksi sitä, että se varmaan itsekin viimein tajusi ettei sen hyödytön aamias/ihana tukka -läpinä auta mitään. Ja osaksi siksi, että toivon mukaan se nyt viimein tajusi, ettei sitä vitunmoista brainkiller aamias/tukka/ihanuusvikinää ja ylijumalointia jaksa kukaan, ja ettei mua oikeasti enää kiinnosta pätkääkään, saako se mattieskoltaan ikinä mitään muuta kuin pelkkää kenkää.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
san _ jose _ sharks.wiki
Nrj:n aamupojat puhui äskettäin siitä, miten moni nainen suhteen alussa luulee vetoavansa miehiin olemalla äijämäinen, "yksi jätkistä." Mä rupesin miettimään tätä, koska tajusin itsekin tehneeni tätä, sortuneeni hieman liioittelemaan "miehistä menevyyttäni", vaikka oikeastihan mä olen yhtä äijämäinen kuin Tukiaisen Johanna.
Kyllähän ne Anssi ja Rennekin siinä tiedostivat, että paskapuhettahan kaikenlainen naisten "äijyys" on.
Juttu oli siis se, että monet naiset väittävät pitävänsä kaikesta "miehille tyypillisestä"; esim. videopeleistä, urheilun (fanaattisesta) seuraamisesta, autoista jne., ja esittävät tietävänsäkin näistä jotain. Monet vakuuttavat miehelle, että tämä saa kyllä kutsua kavereita kylään ja jutella muille naisille. Mutta kas kummaa, kun mies sitten kutsuu kaverit kylään peli-iltaan, niin jo muuttuu ääni kellossa. Tässä vaiheessa "yksi äijistä" suuttuu ja möksöttää ja myöhemmin ripittää miestään junttimaisesta käytöksestä ja romanttisen illan pilaamisesta. Seuraa mahdollisesti pienimuotoinen luento aiheesta "kumpi sulle on tärkeempää, minä vain sun kaverit?", vaikka aiemmin nimenomaan on sanottu, että kyllä niitä kamuja saa toki kutsua tännekin.
Ja kuten aamupojat naureskelivat; monikaan nainen, joka väittää olevansa kiinnostunut videopeleistä ei itse useinkaan ole edes pelannut mitään "oikeaa" peliä, vaan tietämys rajoittuu "Änäriin" ja kokemus Super Marioon 90-luvun puolivälissä, jos silloinkaan.
Ja sitten ne "yhdet äijistä", jotka tunkevat mukaan jätkien illanviettoihin ja "voivat puhua pervoja ja rivoja" ja joille "fudiksen katsominen on ihan ok". Mutta nämä naiset harvoin tietävät lajeista enempää ja heidän tietämyksensä rajoittuu siihen, että "se messi on aika hyvä." Nämä ovatkin sitten niitä, joille miehet kuitenkin saavat selittää, että mitä toi nyt tekee ja miks toi potkas tota palloo tossa. Ja on tietty oma kastinsa, joka on olevinaan perillä La Ligasta, ja esittää olevansa kiinnostunut vain koska luulee sen vetoavan miehiin. Mutta se ei vetoa, jos mies tajuaa, ettet oikeasti tiedä ko. asiasta yhtikäs mitään.
Olen mä itsekin sortunut tähän joskus muinoin. Juttelin erään silloisen ihastukseni kanssa jääkiekosta (netin välityksellä, naamakirjassa) ja mun tietämättömyyteni pelasti se, että mä saatoin wikipedioida Kimmo Timosen viime kauden syöttöpisteitä, eikä se jätkä koskaan saanut tietää, etten mä oikeasti ulkoa muistanut, monesko Anaheim Ducks tai San Jose Sharks milloinkin oli. Mutta jos mä oisin ihan irl joutunut miettimään samoja juttuja, ei olisi ollut wikipediaa apuna, enkä mä kyllä tiedä, pitikö ne tiedot siltikään ihan paikkaansa.
Mutta pahinta oli, että kyllä se jätkä vaikuttui mun sanjosesharks-tietoisuudestani (mitä ei siis oikeasti ollut edes olemassa.)
Mutta onhan se luonnollista, että yrittää tehdä vaikutuksen samoilla kiinnostuksen kohteilla. Toisaalta jos kiinnostus ei ole aitoa (kuten minun tapauksessani) se tulee aina ennemmin tai myöhemmin ilmi. Jos nainen ensiksi väittää olevansa kiinnostunut autoista, kiinnostumattomuus kyllä käy ilmi jo siinä vaiheessa, kun mies alkaa ladella autoilun "ammattisanastoa", joista meikällä ei ainakaan ole minkäänlaista hajua. Ja sitten kun mies suoltaakin kaikki rahansa johonkin vanhan amaerikanraudan kunnostamiseen, eikä naiseen, niin yhtäkkiä autoilu ei olekaan enää niin lähellä naisen sydäntä ja jonnekin se kiinnostus autojakin kohtaan yhtäkkiä vain hävisi. Sen jälkeen autoharrastus ei olekaan enää niin "tosi kiva juttu", vaan jatkuva nalkutuksen kohde, samoin kuin kiinnostus/innostus jalkapalloon tai videopeleihin.
Mutta jos kerran miehetkin haistavat kusetuksen, miksi sitten pitää esittää olevansa kiinnostunut asioista, joista ei oikeasti ole / tiedä mitään. Toki yhteiset kiinnostuksenkohteet ovat ihan valtava juttu suhteessa, mutta jos niitä ei ole, sille ei voi mitään. Pahempi on, jos rupeaa esittämään olevansa kiinnostunut jostakin vain toista miellyttääkseen, koska sellainen tulee aina ilmi. Kukaan ei loputtomiin pysty eikä jaksa esittää fanaattisen kiinnostunutta asioista, joista ei oikeasti ole, ja joista ei vielä vähän aikaa sitten tiennyt juuri mitään. Kukaan ei oikeasti jaksa eikä pysty wikipedioimaan sanjosesharks-tietoja jatkuvasti vain siksi, että mies sattuu muistamaan ne ulkoa. Toki voi opetella ulkoa jotain tuollaista, mutta se, onko se sen arvoista, onkin jo eri asia.
Ja muutenkin, eivät miehet vaadi naisia mukaan "äijien juttuihin", niin miksi esittää? Jos miehelle on ihan ok, ettei nainen tiedä mitään jääkiekosta, niin sitten se on hänelle ihan ok, eikä se suinkaan tarkoita sitä, että naisen pitäisi jatkuvasti ängetä mukaan peli-iltoihin tms. Eivät naisetkaan vaadi (saati toivo) kiinnostusta miehiltä "tyttöjen juttuihin" kuten yltiömäiseen shoppailuun tai juoruiluun tai kynsien lakkaamiseen. Ja jostain kumman syystä yksikään mies ei ole ainakaan minulle koskaan väittänyt olevansa edellä mainituista erityisen kiinnostunut vain vaikutuksen tehdäkseen.
Kyllähän ne Anssi ja Rennekin siinä tiedostivat, että paskapuhettahan kaikenlainen naisten "äijyys" on.
Juttu oli siis se, että monet naiset väittävät pitävänsä kaikesta "miehille tyypillisestä"; esim. videopeleistä, urheilun (fanaattisesta) seuraamisesta, autoista jne., ja esittävät tietävänsäkin näistä jotain. Monet vakuuttavat miehelle, että tämä saa kyllä kutsua kavereita kylään ja jutella muille naisille. Mutta kas kummaa, kun mies sitten kutsuu kaverit kylään peli-iltaan, niin jo muuttuu ääni kellossa. Tässä vaiheessa "yksi äijistä" suuttuu ja möksöttää ja myöhemmin ripittää miestään junttimaisesta käytöksestä ja romanttisen illan pilaamisesta. Seuraa mahdollisesti pienimuotoinen luento aiheesta "kumpi sulle on tärkeempää, minä vain sun kaverit?", vaikka aiemmin nimenomaan on sanottu, että kyllä niitä kamuja saa toki kutsua tännekin.
Ja kuten aamupojat naureskelivat; monikaan nainen, joka väittää olevansa kiinnostunut videopeleistä ei itse useinkaan ole edes pelannut mitään "oikeaa" peliä, vaan tietämys rajoittuu "Änäriin" ja kokemus Super Marioon 90-luvun puolivälissä, jos silloinkaan.
Ja sitten ne "yhdet äijistä", jotka tunkevat mukaan jätkien illanviettoihin ja "voivat puhua pervoja ja rivoja" ja joille "fudiksen katsominen on ihan ok". Mutta nämä naiset harvoin tietävät lajeista enempää ja heidän tietämyksensä rajoittuu siihen, että "se messi on aika hyvä." Nämä ovatkin sitten niitä, joille miehet kuitenkin saavat selittää, että mitä toi nyt tekee ja miks toi potkas tota palloo tossa. Ja on tietty oma kastinsa, joka on olevinaan perillä La Ligasta, ja esittää olevansa kiinnostunut vain koska luulee sen vetoavan miehiin. Mutta se ei vetoa, jos mies tajuaa, ettet oikeasti tiedä ko. asiasta yhtikäs mitään.
Olen mä itsekin sortunut tähän joskus muinoin. Juttelin erään silloisen ihastukseni kanssa jääkiekosta (netin välityksellä, naamakirjassa) ja mun tietämättömyyteni pelasti se, että mä saatoin wikipedioida Kimmo Timosen viime kauden syöttöpisteitä, eikä se jätkä koskaan saanut tietää, etten mä oikeasti ulkoa muistanut, monesko Anaheim Ducks tai San Jose Sharks milloinkin oli. Mutta jos mä oisin ihan irl joutunut miettimään samoja juttuja, ei olisi ollut wikipediaa apuna, enkä mä kyllä tiedä, pitikö ne tiedot siltikään ihan paikkaansa.
Mutta pahinta oli, että kyllä se jätkä vaikuttui mun sanjosesharks-tietoisuudestani (mitä ei siis oikeasti ollut edes olemassa.)
Mutta onhan se luonnollista, että yrittää tehdä vaikutuksen samoilla kiinnostuksen kohteilla. Toisaalta jos kiinnostus ei ole aitoa (kuten minun tapauksessani) se tulee aina ennemmin tai myöhemmin ilmi. Jos nainen ensiksi väittää olevansa kiinnostunut autoista, kiinnostumattomuus kyllä käy ilmi jo siinä vaiheessa, kun mies alkaa ladella autoilun "ammattisanastoa", joista meikällä ei ainakaan ole minkäänlaista hajua. Ja sitten kun mies suoltaakin kaikki rahansa johonkin vanhan amaerikanraudan kunnostamiseen, eikä naiseen, niin yhtäkkiä autoilu ei olekaan enää niin lähellä naisen sydäntä ja jonnekin se kiinnostus autojakin kohtaan yhtäkkiä vain hävisi. Sen jälkeen autoharrastus ei olekaan enää niin "tosi kiva juttu", vaan jatkuva nalkutuksen kohde, samoin kuin kiinnostus/innostus jalkapalloon tai videopeleihin.
Mutta jos kerran miehetkin haistavat kusetuksen, miksi sitten pitää esittää olevansa kiinnostunut asioista, joista ei oikeasti ole / tiedä mitään. Toki yhteiset kiinnostuksenkohteet ovat ihan valtava juttu suhteessa, mutta jos niitä ei ole, sille ei voi mitään. Pahempi on, jos rupeaa esittämään olevansa kiinnostunut jostakin vain toista miellyttääkseen, koska sellainen tulee aina ilmi. Kukaan ei loputtomiin pysty eikä jaksa esittää fanaattisen kiinnostunutta asioista, joista ei oikeasti ole, ja joista ei vielä vähän aikaa sitten tiennyt juuri mitään. Kukaan ei oikeasti jaksa eikä pysty wikipedioimaan sanjosesharks-tietoja jatkuvasti vain siksi, että mies sattuu muistamaan ne ulkoa. Toki voi opetella ulkoa jotain tuollaista, mutta se, onko se sen arvoista, onkin jo eri asia.
Ja muutenkin, eivät miehet vaadi naisia mukaan "äijien juttuihin", niin miksi esittää? Jos miehelle on ihan ok, ettei nainen tiedä mitään jääkiekosta, niin sitten se on hänelle ihan ok, eikä se suinkaan tarkoita sitä, että naisen pitäisi jatkuvasti ängetä mukaan peli-iltoihin tms. Eivät naisetkaan vaadi (saati toivo) kiinnostusta miehiltä "tyttöjen juttuihin" kuten yltiömäiseen shoppailuun tai juoruiluun tai kynsien lakkaamiseen. Ja jostain kumman syystä yksikään mies ei ole ainakaan minulle koskaan väittänyt olevansa edellä mainituista erityisen kiinnostunut vain vaikutuksen tehdäkseen.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Rakas, ota yhteyttä
Mun nauru kuulosti hyvältä sen olohuoneessa. Siellä kaikui sopivasti enkä mä kuulostanut väkinäiseltä.
Mä pidin siitä asunnosta. Se oli jopa kivempi (asunto) kuin mun exäni, josta mä ajattelin ettei mikään voinut mennä paremmaksi. Ja kuinka väärässä mä olinkaan sekä exän että tämän asunnon suhteen.
Mutta tulisiko tästäkin yksi niistä, joka ennen pitkää tulisi vain saattaa unohdukseen? Tulisiko tästäkin miehestä ennen pitkää yksi niistä, jotka vain jättäisivät minut yhtäkkiä ja mun tulisi vain päästä yli?
Joka kerta mä tahdon uskoa olevani poikkeus.
Sekä niille että itselleni.
Joka kerta mä haluan uskoa niihin sanoihin ja niiden aitouteen.
Mutta joka kerta, joka kerta
kaikki päättyy kuten aina,
loputtomaan haikeuteen.
Luopumisen vaikeuteen.
Mutta joka kerta se on vähän helpompaa.
Soita mulle. Tai laita edes viesti. Yritä etsiä se mun kadonnut korvakoru. Mä tiedän, että se jäi sun luoksesi. Ja ennen pitkää sä tulet löytämään sen.
Todista, että ne sanat tarkoittivat jotain. Vakuuta, että niillä teoilla oli syynsä. Uskottele mulle ettei se ollut turhaa, ja että sä olit tosissasi alusta asti.
Jotta mä jatkossakin uskoisin olleeni jotain.
Mutta kuten aina,
joka kerta,
mä mietin ja kohtaan tosiasiat.
Se ei koskaan soita. Ei laita viestiä. Mä en ollut poikkeus, mutta enää se ei satuta mua aivan yhtä paljon.
Mä pidin siitä asunnosta. Se oli jopa kivempi (asunto) kuin mun exäni, josta mä ajattelin ettei mikään voinut mennä paremmaksi. Ja kuinka väärässä mä olinkaan sekä exän että tämän asunnon suhteen.
Mutta tulisiko tästäkin yksi niistä, joka ennen pitkää tulisi vain saattaa unohdukseen? Tulisiko tästäkin miehestä ennen pitkää yksi niistä, jotka vain jättäisivät minut yhtäkkiä ja mun tulisi vain päästä yli?
Joka kerta mä tahdon uskoa olevani poikkeus.
Sekä niille että itselleni.
Joka kerta mä haluan uskoa niihin sanoihin ja niiden aitouteen.
Mutta joka kerta, joka kerta
kaikki päättyy kuten aina,
loputtomaan haikeuteen.
Luopumisen vaikeuteen.
Mutta joka kerta se on vähän helpompaa.
Soita mulle. Tai laita edes viesti. Yritä etsiä se mun kadonnut korvakoru. Mä tiedän, että se jäi sun luoksesi. Ja ennen pitkää sä tulet löytämään sen.
Todista, että ne sanat tarkoittivat jotain. Vakuuta, että niillä teoilla oli syynsä. Uskottele mulle ettei se ollut turhaa, ja että sä olit tosissasi alusta asti.
Jotta mä jatkossakin uskoisin olleeni jotain.
Mutta kuten aina,
joka kerta,
mä mietin ja kohtaan tosiasiat.
Se ei koskaan soita. Ei laita viestiä. Mä en ollut poikkeus, mutta enää se ei satuta mua aivan yhtä paljon.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
menevää hei
Se ois taas viikonloppu. Tuntuu ettei viikonloppuisin ole enää ikinä mitään muuta ohjelmaa kuin yöelämässä ravaaminen (tai sitten itsekseen kotona nyhjääminen.) Itse mä olen alkanut jo kauan sitten tympääntyä tämän kaupungin yö"elämään", joka toistaa itseään vkloppu toisensa jälkeen. Aina sama kaava, samat naamat ja sama meininki.
Mutta mitä muuta mun ikäiset ihmiset viikonloppuisin tekevät? On tietty se multihypermega-aktiivinen porukka, joka käy töissä, salilla, hotjoogassa jnejne, mutta se porukka, johon mä ja mun kaverit lukeudutaan; mitä me oikeastaan aina tehdään? Käydään baareissa? Istutaan iltaa jonkun luona? Kuitenkin aina samoissa merkeissä (perseiden veto potenssiin 22) kunnes joku saa ihanat känniraivarit tai vaihtoehtoisesti megaluokan masennuskohtauksen, ja näitä lepytellessä meneekin sitten koko loppuviikonloppu. Mutta mä alan jo olla kyllästynyt tähän.
Mä olen alkanut miettiä vaihtoehtoja yöelämän sijaan, mutta eihän noi mistään innostu. Leffaan meneminen on kuulemma liian kallista (no entäs ne drinkit x20 sitten?) ja eihän niitä, eikä muakaan, mikään kulttuurisoopa ja gallerianäyttelyt kiinnosta. Jääkiekollekin kävi mitä kävi ja eipä sillä, että niitäkään olisi saanut mukaan katsomaan lätkää, josta pitää maksaa!!
Mun kavereista suurin osa pitää itseään tosi menevinä ja kokeilunhaluisina tyyppeinä. Ne korostavat aina sitä, miten he ovat valmiita kokeilemaan kaikkea extremeä ja uutta, mutta jos mä (tai joku muu) ehdotan vaikka sitä niinkin extremeä kuin lätkämatsiin menoa, alkaa heti se vingunta ja vikinä, että en mä oikeen tiiä... ei mulloo rahaa.. lätkä on tylsääää...
Nojoo, kaikki ei ymmärrettävästikään tykkää samoista asioista, mutta kyllä toi kokeilunhalukkuus, vai miksi ne sitä väittikään, ei kyllä mielestäni ihan ole sitä, että joka vkloppu käydään samassa baarissa vetämässä perseet ja muristaan miten perseestä elämä on.
Mua itseäni toi baarielämä ei niin enää jaksa kiinnostaa, koska kalliiksihan se lopulta käy, ja mitä siitä saa? Tuhlata rahansa ja katsoa idioottien örvellystä.. Ja kaiken huippuna se, ettei mun menevääkin menevämmät ystävät suostu edes tanssimaan, koska se on noloo.
Joten se, mitä me (siis ne) baarissa tehdään, on sitä, että istutaan jossain räkäsessä pöydässä ja mulkoillaan muita paheksuvasti ja puhutaan paskaa. Blaah. Ja tähänkö iloon mulla upposi taas 10-80e?
Nojoo, vaihtoehdoksi tohon, me ollaan välillä istuttu iltaa jonkun kaverin luona. Mutta sekin touhu alkaa välillä toistamaan itseään; porukkaa vetää viinaa, huono musiikki soi youtubesta/koneelta/jonkun iphonesta, kukaan ei edelleenkään tanssi, puhutaan paskaa ja muristaan siitä, miten perseestä elämä on. Blaaah.
Mä olen ehdottanut mun supermeneville kamuilleni, että mitä jos tehtäisiin reissu vaikka Helsinkiin, Turkuun tms. ihan ilman mitään viinaanmeno-ajatuksia. Mutta ne siihen, että näääh ei mulloo rahaa ja en mä oikeen tiiä ku koira pitää ruokkii ja kukat kastella.. Ei ne vain halua. Ne tykkää baarimasentumisesta täällä, eikä paskan jauhaminen Jyväskylän heeboista olis tietenkään yhtään sama Helsingissä tai Turussa. Eli kaikki mun menevämmät ja extrememmät ehdotukset kumotaan joillain ihme tekosyillä; kukan kastelu, käytännön asiat, mitä ne sit ikinä olikaan. Lahteen ne vielä joskus harvoin lähtee, mutta vain siksi, että meillä asuu siellä yhteinen tuttu, joka usein tarjoaa viinat. Hiphei.
Mutta oikeasti mä haluaisin välillä tehdä jotain muutakin. Jos vaihtoehtoina on mun kavereideni seura tai yksinolo, niin mä olen alkanut kallistua tohon yksinoloon, koska en mä jaksa tota baarielämää enää. Mä voisin tehdä välillä muutakin kuin kuluttaa pe/la-yöt muiden urpoilua katsellen, ja jos tämä tarkoittaa sitä, että yksin, niin sitten mä teen sen yksin. Jos mä ehdotan niille jotain ei-viinaa-sisältävää, niin ne alkaa heti miettiä, onkohan niillä aikaa sellaiseen tai mitä jos sitä ja mitäs jos tätä. Mun supermenevät kaverit ei esimerkiksi koskaan suostu saunailtoihin (oli ehdottaja kuka tahansa), koska ne on niin ujoja, ettei ne suostu meneen edes pyyhe päällä muiden (edes samaa sukupuolta olevien) kanssa saunaan, koska siellähän ollaan alasti tai se pyyhe päällä. Ne ei halua myöskään lähteä piknikille (eräs tuttu ehdotti tätä kerran) eivätkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan, mikä ei sisällä ilmaista viinaa. Tai edes maksullista.
Tänäänkin ne on lähdössä baariin, mutta mä en jaksa lähteä mukaan. Mä oon ollut mukana niin monta kertaa, ja ne menee aina siihen samaan paikkaan, jossa näkee aina samoja naamoja ja viettää illan aina saman kaavan mukaan, joten ei kiitos.
En mä tiedä, mitä mä tänään illalla teen, mutta mitä tahansa se ikinä onkin, se ei voi olla perseemmästä kuin paskanjauhaminen siellä räkäsessä nurkkapöydässä (viinaan-)menevien kavereiden seurassa.
Mutta mitä muuta mun ikäiset ihmiset viikonloppuisin tekevät? On tietty se multihypermega-aktiivinen porukka, joka käy töissä, salilla, hotjoogassa jnejne, mutta se porukka, johon mä ja mun kaverit lukeudutaan; mitä me oikeastaan aina tehdään? Käydään baareissa? Istutaan iltaa jonkun luona? Kuitenkin aina samoissa merkeissä (perseiden veto potenssiin 22) kunnes joku saa ihanat känniraivarit tai vaihtoehtoisesti megaluokan masennuskohtauksen, ja näitä lepytellessä meneekin sitten koko loppuviikonloppu. Mutta mä alan jo olla kyllästynyt tähän.
Mä olen alkanut miettiä vaihtoehtoja yöelämän sijaan, mutta eihän noi mistään innostu. Leffaan meneminen on kuulemma liian kallista (no entäs ne drinkit x20 sitten?) ja eihän niitä, eikä muakaan, mikään kulttuurisoopa ja gallerianäyttelyt kiinnosta. Jääkiekollekin kävi mitä kävi ja eipä sillä, että niitäkään olisi saanut mukaan katsomaan lätkää, josta pitää maksaa!!
Mun kavereista suurin osa pitää itseään tosi menevinä ja kokeilunhaluisina tyyppeinä. Ne korostavat aina sitä, miten he ovat valmiita kokeilemaan kaikkea extremeä ja uutta, mutta jos mä (tai joku muu) ehdotan vaikka sitä niinkin extremeä kuin lätkämatsiin menoa, alkaa heti se vingunta ja vikinä, että en mä oikeen tiiä... ei mulloo rahaa.. lätkä on tylsääää...
Nojoo, kaikki ei ymmärrettävästikään tykkää samoista asioista, mutta kyllä toi kokeilunhalukkuus, vai miksi ne sitä väittikään, ei kyllä mielestäni ihan ole sitä, että joka vkloppu käydään samassa baarissa vetämässä perseet ja muristaan miten perseestä elämä on.
Mua itseäni toi baarielämä ei niin enää jaksa kiinnostaa, koska kalliiksihan se lopulta käy, ja mitä siitä saa? Tuhlata rahansa ja katsoa idioottien örvellystä.. Ja kaiken huippuna se, ettei mun menevääkin menevämmät ystävät suostu edes tanssimaan, koska se on noloo.
Joten se, mitä me (siis ne) baarissa tehdään, on sitä, että istutaan jossain räkäsessä pöydässä ja mulkoillaan muita paheksuvasti ja puhutaan paskaa. Blaah. Ja tähänkö iloon mulla upposi taas 10-80e?
Nojoo, vaihtoehdoksi tohon, me ollaan välillä istuttu iltaa jonkun kaverin luona. Mutta sekin touhu alkaa välillä toistamaan itseään; porukkaa vetää viinaa, huono musiikki soi youtubesta/koneelta/jonkun iphonesta, kukaan ei edelleenkään tanssi, puhutaan paskaa ja muristaan siitä, miten perseestä elämä on. Blaaah.
Mä olen ehdottanut mun supermeneville kamuilleni, että mitä jos tehtäisiin reissu vaikka Helsinkiin, Turkuun tms. ihan ilman mitään viinaanmeno-ajatuksia. Mutta ne siihen, että näääh ei mulloo rahaa ja en mä oikeen tiiä ku koira pitää ruokkii ja kukat kastella.. Ei ne vain halua. Ne tykkää baarimasentumisesta täällä, eikä paskan jauhaminen Jyväskylän heeboista olis tietenkään yhtään sama Helsingissä tai Turussa. Eli kaikki mun menevämmät ja extrememmät ehdotukset kumotaan joillain ihme tekosyillä; kukan kastelu, käytännön asiat, mitä ne sit ikinä olikaan. Lahteen ne vielä joskus harvoin lähtee, mutta vain siksi, että meillä asuu siellä yhteinen tuttu, joka usein tarjoaa viinat. Hiphei.
Mutta oikeasti mä haluaisin välillä tehdä jotain muutakin. Jos vaihtoehtoina on mun kavereideni seura tai yksinolo, niin mä olen alkanut kallistua tohon yksinoloon, koska en mä jaksa tota baarielämää enää. Mä voisin tehdä välillä muutakin kuin kuluttaa pe/la-yöt muiden urpoilua katsellen, ja jos tämä tarkoittaa sitä, että yksin, niin sitten mä teen sen yksin. Jos mä ehdotan niille jotain ei-viinaa-sisältävää, niin ne alkaa heti miettiä, onkohan niillä aikaa sellaiseen tai mitä jos sitä ja mitäs jos tätä. Mun supermenevät kaverit ei esimerkiksi koskaan suostu saunailtoihin (oli ehdottaja kuka tahansa), koska ne on niin ujoja, ettei ne suostu meneen edes pyyhe päällä muiden (edes samaa sukupuolta olevien) kanssa saunaan, koska siellähän ollaan alasti tai se pyyhe päällä. Ne ei halua myöskään lähteä piknikille (eräs tuttu ehdotti tätä kerran) eivätkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan, mikä ei sisällä ilmaista viinaa. Tai edes maksullista.
Tänäänkin ne on lähdössä baariin, mutta mä en jaksa lähteä mukaan. Mä oon ollut mukana niin monta kertaa, ja ne menee aina siihen samaan paikkaan, jossa näkee aina samoja naamoja ja viettää illan aina saman kaavan mukaan, joten ei kiitos.
En mä tiedä, mitä mä tänään illalla teen, mutta mitä tahansa se ikinä onkin, se ei voi olla perseemmästä kuin paskanjauhaminen siellä räkäsessä nurkkapöydässä (viinaan-)menevien kavereiden seurassa.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
"Miehet hallitsevat maailmaa, naiset miehiä"
"Vie roskat", "Lainaa (anna) mulle kakskymppiä", "tiskaa noi astiat ja imuroi sen jälkeen", "Voisit tehä jotain tolle tukalles."
Meikä töllötti hieman hömelönä vieressä, kun eräs ystäväni kyykytti miestään ihan 6-0. Sitten kun olimme lähteneet heiltä keskustaan ostoksille, alkoi hirveä marmatus: jarppi ei oo koskaan romanttinen.. jarppi ei oo ikinä ostanu mulle kukkia tai mitää sellasta. Jarppi ei ikinä ees kehu mua..
Ja sitten kun mä mietin tähän, että miksiköhän, johtuisikohan se vaikka siitä, miten sä kohtelet miestäsi; kyykytät sitä ihan kuusnolla ja se on sulle enemmänkin orja kuin mikään murupuppelimussukka, se vaan toteaa siihen että: no musta on vaan kiva, että se on tossun alla. Miehen pitää olla vähän tossun alla.
Niinkö? Kun mä mietin muidenkin tuttujeni suhteita, niissä nainen on aina pomo ja mies tossun alla. Tämä on musta vähän outoa, koska omissa suhteissani mä en itse ole koskaan komennellut, eivätkä mun mieheni olisi koskaan suostuneet kommenneltaviksi tuossa määrin. En mä olisi halunnutkaan, että meillä mä olisin ollut joku ylijumalatar, jolta mies ottaa käskyn kuin käskyn mukisematta vastaan. Olisi mun kotiorjani, joka hoitaa kaikki työt mukisematta, jos mä pikkuisenkaan mulkaisen sitä (eikä kyse ollut siitä, ettenkö mä olisi voinut mulkaista sitä niin että se toisi mulle kuun taivaalta, mutta en vain kokenut mitään tarvetta sen luokan mulkaisuille.)
Mun oma velikultinikin on ihan muijansa tossun alla. Ihan samoin kuin kaikkien mun kavereidenkin miehet. Mun mielestäni on kuitenkin naurettavaa, miten todella moni nainen kokee "oikeudekseen" pompotella omaa miestään ja määräillä hänen elämäänsä. Miehen pitäisi tehdä kaikki mahdollinen: kotityöt, kaupassa käynti ja rahan tuominen kotiin jne. samaan aikaan kun nainen ostelee itselleen kenkiä miehen antamilla kakskymppisillä tai luottokortilla. Ja nämä naiset ajattelevat, että on ihan ok vaatia mieheltä sellaista.
Mä olen huomannut, että ne mun ystävistäni, jotka eivät koskaan olleet järisyttävän suosittuja (esim. opiskeluaikoina tms.) pompottelevat miehiään enemmän kuin ne, joilla on aina ollut paljon kavereita. En mä tiedä, kuvittelenko mä vain, mutta voi olla, että nämä naiset sitten kompensoivat sitä miehiinsä ja suhteeseensa, jossa voivat ottaa kaiken vallan ja tuntea finally olevansa jotain. Että heillä on valtaa ja joku kuuntelee, tottelee ja lepyttelee, kun sä suutut "söpösti" jostain pikkuasiasta 5:nnen kerran tänään tai tälläviikolla.
Mun mielestäni on ihan oikein miehiltä, jos ne eivät tollaisen käytöksen jälkeen tule lepyttelemään sua ruusukimpuilla ja kehu joka päivä ylistäen. Koska sitä saa mitä tilaa: jos olet eka ollut miehellesi törkeä (jo pidemmän aikaa?), käskyttänyt ja komennellut häntä, miten hän tämän jälkeen haluaisi palvoa sua ja olla romanttinen? Toki jotkut mussuttavat jotain ihme läpinää siitä, miten naisen pitää olla topakka ja mitä lie, mutta mielestäni topakkuus on kuitenkin eri asia kuin se, ettei toisen ajatuksille, mielipiteille tai tekemisille anna mitään valtaa.
Ja jos mä oisin mies, kyllä munkin romanttiset haluni katoaisivat aika nopsaan, jos nainen jatkuvasti pakottaisi mut tekemään kaiken kotona. Ei se ole tasavertaista suhteessa ja sellainen jää hiertämään aina, kunnes se ennemmin tai myöhemmin alkaa painaa yhä enemmän välejänne, vaikka nainen ehkä kuvittelee olevansa juuri sellainen topakka unelmaminiä, samaan aikaan kun mies kiristelee hampaitaan ja miettii erohakemuksia kuuratessaan vessan 40:nnen kerran peräkkäin.
"No sehän on vain miehen rooli", kaveri jatkaa kuin olisi joku itsestäänselvyys nakittaa likaiset hommat miehelle. Kuin olisi joku itsestäänselvyys saada kohdella miestään ihan miten lystää eli yleensä huonosti. Mutta ei noissa suhteissa kukaan ole enää tyytyväinen. Mies kyllästyy joskus ja vaihtaa johonkin sellaiseen, jonka kanssa tarvitsee tiskata vain 2 krt viikossa. Tai sitten mies tekee niin kuin valitettavan monet eli A) lähtee jonkun sua nuoremman vetävämmän blondin matkaan (tervetuloa) tai B) lähtee "etsimään itseään" jonnekin hyvin kauas sinusta (no okei, ei niin hirveän yleistä) tai C) jää huonoon suhteeseen, kunnes jonain päivänä kyllästyy lopullisesti ja lähtee ovet paukkuen jonkun vetävämmän blondin mukaan (tervetuloa).
Olen myös huomannut, että ne, jotka kyykyttävät miehiään, olettavat myös kaikkien muiden pyörivän oman napansa ympärillä. Kaikki tehdään aina heidän aikataulujensa, mieltymystensä tai mielentilojensa mukaan. Jos heitä ei huvita lähteä elokuviin, ei lähdetä. Tai jos lähdetään, niin on vissi, että mennään katsomaan se elokuva, jonka he haluavat. Jos Die Hard on mennä 21 tapaa pilata avioliiton edelle, niin ei muuten varmasti lähdetä. Tästä seuraa vitunmoista vikinää (oli kohteena sitten oma mies tai kaveri), kunnes vikisijät joko saavat tahtonsa läpi (valitaan joku lässynlää tylsä boring brainkiller romanttinen "komedia") tai he suuttuvat ikiajoiksi ja odottelevat lepyttelyä himassa vihaisina kaikilta mahdollisilta tahoilta (missä vaiheessa meitsi muuten lähtee katsomaan sen Die Hardin eikä suuntaa neiti suutahtaneen ovelle suklaarasian kanssa!)
Kuten viime viikonloppunakin. Me oltiin sovittu erään Neiti Suutahtelijan kanssa, että nähdään sit klo 12 tienoilla keskustassa. Ihan prikulleen tarkkaa aikaa ja paikkaa me ei oltu sovittu lukkoon, mutta mä ajattelin ton olevan kuitenkin niin sitovaa, että klo 12.13 voisin soittaa hänelle ja kysyä, missä hän oli. No, hän siihen sitten että on juuri herännyt ja hiustenlaitossa ja muussa turhanpäiväisessä tälläytymisessä kestää vielä pari tuntia. Siinä vaiheessa mun sietokykyni ylittyi pahemman kerran. Se oli kyllä sanonut mulle edellisenä päivänä, ettei se ollut varma, jaksaisiko se herätä klo 12:ksi, mutta kyllä mä uskoin, että se olisi saanut kammettua ahterinsa ylös siihen mennessä kun oli kerta mulle niin luvannut.
"Mä oisin keskustassa varmaan joskus puol 2", se helisee niin kuin mitään aikataulujen unohtamista ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja olisi ihan ok antaa muiden odotuttaa itseään koko vitun päivän. "Voitsä tulla hakeen mut."
Siinä vaiheessa mä pistän sille luurin korvaan ja painun itse himaan enkä tule takaisin ennen kolmea. Koska jotenkin mä arvasin sen. Kaikkihan aina riippuu hänen menoistaan. Tehdään juuri ja just niin kuin hänelle sopii ja mennään sitten kun hän on väkertänyt hiuspehkoaan 5 tuntia ja heittänyt maskarat naamaan. Unohdetaan, että sovittiin tapaavamme jo 3 tuntia aikaisemmin, mutta mitäs tuosta, koska sua ei huvittanut tulla keskustaan silloin kun sovittiin. Että mullahan onkin koko päivä aikaa sulle ja sun hiustenlaittos odottelulle.
Klo 14.35 mun puhelin nimittäin helähtää mä syönki vielä ensin - mutta mun onnekseni mä olin niin vittuuntunut etten edes jaksanut raahautua yhtää mihinkään silloin, kun hän aiemmin lupaili. Koska jotenkin mä arvasin sen. Noi ihmiset eivät vain koskaan pysy aikatauluissaan - ja sitten kun me viimein nähdään, multa on turha odotella mitään multisympatiaa sille, miksei hänen miehensä koskaan osta hänelle kalliita lahjoja tai ruusupuskia.
Meikä töllötti hieman hömelönä vieressä, kun eräs ystäväni kyykytti miestään ihan 6-0. Sitten kun olimme lähteneet heiltä keskustaan ostoksille, alkoi hirveä marmatus: jarppi ei oo koskaan romanttinen.. jarppi ei oo ikinä ostanu mulle kukkia tai mitää sellasta. Jarppi ei ikinä ees kehu mua..
Ja sitten kun mä mietin tähän, että miksiköhän, johtuisikohan se vaikka siitä, miten sä kohtelet miestäsi; kyykytät sitä ihan kuusnolla ja se on sulle enemmänkin orja kuin mikään murupuppelimussukka, se vaan toteaa siihen että: no musta on vaan kiva, että se on tossun alla. Miehen pitää olla vähän tossun alla.
Niinkö? Kun mä mietin muidenkin tuttujeni suhteita, niissä nainen on aina pomo ja mies tossun alla. Tämä on musta vähän outoa, koska omissa suhteissani mä en itse ole koskaan komennellut, eivätkä mun mieheni olisi koskaan suostuneet kommenneltaviksi tuossa määrin. En mä olisi halunnutkaan, että meillä mä olisin ollut joku ylijumalatar, jolta mies ottaa käskyn kuin käskyn mukisematta vastaan. Olisi mun kotiorjani, joka hoitaa kaikki työt mukisematta, jos mä pikkuisenkaan mulkaisen sitä (eikä kyse ollut siitä, ettenkö mä olisi voinut mulkaista sitä niin että se toisi mulle kuun taivaalta, mutta en vain kokenut mitään tarvetta sen luokan mulkaisuille.)
Mun oma velikultinikin on ihan muijansa tossun alla. Ihan samoin kuin kaikkien mun kavereidenkin miehet. Mun mielestäni on kuitenkin naurettavaa, miten todella moni nainen kokee "oikeudekseen" pompotella omaa miestään ja määräillä hänen elämäänsä. Miehen pitäisi tehdä kaikki mahdollinen: kotityöt, kaupassa käynti ja rahan tuominen kotiin jne. samaan aikaan kun nainen ostelee itselleen kenkiä miehen antamilla kakskymppisillä tai luottokortilla. Ja nämä naiset ajattelevat, että on ihan ok vaatia mieheltä sellaista.
Mä olen huomannut, että ne mun ystävistäni, jotka eivät koskaan olleet järisyttävän suosittuja (esim. opiskeluaikoina tms.) pompottelevat miehiään enemmän kuin ne, joilla on aina ollut paljon kavereita. En mä tiedä, kuvittelenko mä vain, mutta voi olla, että nämä naiset sitten kompensoivat sitä miehiinsä ja suhteeseensa, jossa voivat ottaa kaiken vallan ja tuntea finally olevansa jotain. Että heillä on valtaa ja joku kuuntelee, tottelee ja lepyttelee, kun sä suutut "söpösti" jostain pikkuasiasta 5:nnen kerran tänään tai tälläviikolla.
Mun mielestäni on ihan oikein miehiltä, jos ne eivät tollaisen käytöksen jälkeen tule lepyttelemään sua ruusukimpuilla ja kehu joka päivä ylistäen. Koska sitä saa mitä tilaa: jos olet eka ollut miehellesi törkeä (jo pidemmän aikaa?), käskyttänyt ja komennellut häntä, miten hän tämän jälkeen haluaisi palvoa sua ja olla romanttinen? Toki jotkut mussuttavat jotain ihme läpinää siitä, miten naisen pitää olla topakka ja mitä lie, mutta mielestäni topakkuus on kuitenkin eri asia kuin se, ettei toisen ajatuksille, mielipiteille tai tekemisille anna mitään valtaa.
Ja jos mä oisin mies, kyllä munkin romanttiset haluni katoaisivat aika nopsaan, jos nainen jatkuvasti pakottaisi mut tekemään kaiken kotona. Ei se ole tasavertaista suhteessa ja sellainen jää hiertämään aina, kunnes se ennemmin tai myöhemmin alkaa painaa yhä enemmän välejänne, vaikka nainen ehkä kuvittelee olevansa juuri sellainen topakka unelmaminiä, samaan aikaan kun mies kiristelee hampaitaan ja miettii erohakemuksia kuuratessaan vessan 40:nnen kerran peräkkäin.
"No sehän on vain miehen rooli", kaveri jatkaa kuin olisi joku itsestäänselvyys nakittaa likaiset hommat miehelle. Kuin olisi joku itsestäänselvyys saada kohdella miestään ihan miten lystää eli yleensä huonosti. Mutta ei noissa suhteissa kukaan ole enää tyytyväinen. Mies kyllästyy joskus ja vaihtaa johonkin sellaiseen, jonka kanssa tarvitsee tiskata vain 2 krt viikossa. Tai sitten mies tekee niin kuin valitettavan monet eli A) lähtee jonkun sua nuoremman vetävämmän blondin matkaan (tervetuloa) tai B) lähtee "etsimään itseään" jonnekin hyvin kauas sinusta (no okei, ei niin hirveän yleistä) tai C) jää huonoon suhteeseen, kunnes jonain päivänä kyllästyy lopullisesti ja lähtee ovet paukkuen jonkun vetävämmän blondin mukaan (tervetuloa).
Olen myös huomannut, että ne, jotka kyykyttävät miehiään, olettavat myös kaikkien muiden pyörivän oman napansa ympärillä. Kaikki tehdään aina heidän aikataulujensa, mieltymystensä tai mielentilojensa mukaan. Jos heitä ei huvita lähteä elokuviin, ei lähdetä. Tai jos lähdetään, niin on vissi, että mennään katsomaan se elokuva, jonka he haluavat. Jos Die Hard on mennä 21 tapaa pilata avioliiton edelle, niin ei muuten varmasti lähdetä. Tästä seuraa vitunmoista vikinää (oli kohteena sitten oma mies tai kaveri), kunnes vikisijät joko saavat tahtonsa läpi (valitaan joku lässynlää tylsä boring brainkiller romanttinen "komedia") tai he suuttuvat ikiajoiksi ja odottelevat lepyttelyä himassa vihaisina kaikilta mahdollisilta tahoilta (missä vaiheessa meitsi muuten lähtee katsomaan sen Die Hardin eikä suuntaa neiti suutahtaneen ovelle suklaarasian kanssa!)
Kuten viime viikonloppunakin. Me oltiin sovittu erään Neiti Suutahtelijan kanssa, että nähdään sit klo 12 tienoilla keskustassa. Ihan prikulleen tarkkaa aikaa ja paikkaa me ei oltu sovittu lukkoon, mutta mä ajattelin ton olevan kuitenkin niin sitovaa, että klo 12.13 voisin soittaa hänelle ja kysyä, missä hän oli. No, hän siihen sitten että on juuri herännyt ja hiustenlaitossa ja muussa turhanpäiväisessä tälläytymisessä kestää vielä pari tuntia. Siinä vaiheessa mun sietokykyni ylittyi pahemman kerran. Se oli kyllä sanonut mulle edellisenä päivänä, ettei se ollut varma, jaksaisiko se herätä klo 12:ksi, mutta kyllä mä uskoin, että se olisi saanut kammettua ahterinsa ylös siihen mennessä kun oli kerta mulle niin luvannut.
"Mä oisin keskustassa varmaan joskus puol 2", se helisee niin kuin mitään aikataulujen unohtamista ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja olisi ihan ok antaa muiden odotuttaa itseään koko vitun päivän. "Voitsä tulla hakeen mut."
Siinä vaiheessa mä pistän sille luurin korvaan ja painun itse himaan enkä tule takaisin ennen kolmea. Koska jotenkin mä arvasin sen. Kaikkihan aina riippuu hänen menoistaan. Tehdään juuri ja just niin kuin hänelle sopii ja mennään sitten kun hän on väkertänyt hiuspehkoaan 5 tuntia ja heittänyt maskarat naamaan. Unohdetaan, että sovittiin tapaavamme jo 3 tuntia aikaisemmin, mutta mitäs tuosta, koska sua ei huvittanut tulla keskustaan silloin kun sovittiin. Että mullahan onkin koko päivä aikaa sulle ja sun hiustenlaittos odottelulle.
Klo 14.35 mun puhelin nimittäin helähtää mä syönki vielä ensin - mutta mun onnekseni mä olin niin vittuuntunut etten edes jaksanut raahautua yhtää mihinkään silloin, kun hän aiemmin lupaili. Koska jotenkin mä arvasin sen. Noi ihmiset eivät vain koskaan pysy aikatauluissaan - ja sitten kun me viimein nähdään, multa on turha odotella mitään multisympatiaa sille, miksei hänen miehensä koskaan osta hänelle kalliita lahjoja tai ruusupuskia.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
somebody i used to know
Se tunne, kun tajuat taas, miten "paljon" exällesi koskaan merkitsit. Miten mä olen voinut uskoa oikeasti olleeni jotain? Se mies ei koskaan ollutkaan vakavissani mun suhteen ja mä tajuan sen vasta 1,5 v suhteen loppumisen jälkeen. Kaikki ne asiat, mitä se mulle koskaan sanoi, eivät merkinneet koskaan mitään. Ne olivat vain sanahelinää, joilla se piti mut kuvitelmissani, kunnes hän löytäisi parempaa. Mun on vain niin vaikea uskoa, että mä tosiaan olin sille vain pokaus #950. Joka kerta, kun mä mietin tätä, mä haluaisin niin kovasti uskoa olleeni enempää, mutta vasta nyt mä pystyn oikeasti myöntämään itselleni, ettei se koskaan ollutkaan vakavissaan.
Ja vaikka mä kuinka uskoin muuta,
se ei koskaan uskonut meihin.
Mutta mä olen päässyt yli hänestä. Ainoa, mikä mua edelleen kaihertaa, on se, etten mä edelleenkään merkitse sille mitään.
Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
But I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know
But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know
Ja vaikka mä kuinka uskoin muuta,
se ei koskaan uskonut meihin.
Mutta mä olen päässyt yli hänestä. Ainoa, mikä mua edelleen kaihertaa, on se, etten mä edelleenkään merkitse sille mitään.
Kaiken sen jälkeen se katsoo mua kuin #950:aa ja mut nähdessään sen katseesta paistaa somebody that i never took seriously.
Mutta mä toivoisin, että kaiken sen jälkeen mä en olisi sille vain somebody. Se ei koskaan ollut mulle vain #253 vaan jotain paljon muuta.
Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
But I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know
But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Ruma ankantyttönen
 |
| weheartit.com |
Se tunne, että mä haluan pois nykyisestä elämästäni vain vahvistuu aina kun mä tapaan niitä ihmisiä, joita kutsun ystävikseni. Mä haluan aloittaa alusta jossain muualla, missä kellään ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -odotuksia mun suhteen. Jossain, missä mä en ole ihmisille vain "se jessen exä" tai "joku tiinan kaveri." Mä en halua enää tulla sidotuksi kehenkään ja siten saada jotain tiettyä leimaa otsaani jonkun muun takia. Mä en halua mulle kasattavan odotuksia vain sen takia, että mä aikoinaan seurustelin Jessen kanssa tai olin Tiinan entinen paras kaveri. Täällä mä olen aina jollekin se Jessen muija tai Henrin pikkusisko tai mitä milloinkin. Täällä mulle on aina valmiina jokin muotti, jossa mä muiden silmissä pysyn samana. Mulle ei anneta mahdollisuutta olla jotain muuta, vaan mä pysyn aina sellaisena kuin ihmiset kuvittelevat mun olevan ennen kuin ne edes oikeasti tuntevat mut.
Tähän viimeiseen puoleentoista vuoteen mä olen käynyt läpi asioita, joita mun ystävien on vaikea ymmärtää. Eivät ne osaa edes ajatella, miltä musta tuntui kun mä kävin läpi miehestä eroamisen jälkeen saatanallista iho- ja ulkonäkökriisiä, koska ei ne itse ole kokeneet mitään vastaavaa ja niillä kaikilla on melkoisen suuri lack of empatia.
Mä pelkään edelleen päätyväni siihen kuntoon, jossa mä olin huonoimpina kausina ihoni suhteen. Ihmiset, jotka eivät itse ole käyneet sitä iho-ongelmahelvettiä läpi, eivät oikeasti voi tajutakaan, mitä se on. Muiden on helppo jeesustella, että mitä nyt parista näppylästä, ja että kaikillahan niitä on. Mutta entä kun mä en ollutkaan enää mikään 16-vuotias? Entä kun se ei mennytkään ajan kanssa ohi, eikä mulla ollut aikaa odotella sitä aikaa, jonka kanssa se muka olisi mennyt ohi. Entä kun ei ollutkaan kyse parista näppylästä, vaan vähän isommasta määrästä.
Niiden on helppo jeesustella, että ihan turhaan mä tein niin suuren numeron ihoni kunnosta, mutta ei ne mun naamalla eläneet. Ne väitti, ettei kukaan edes huomaisi mitään, mutta silti ne itse silmäilivät muka vaivihkaa ja huomaamattomasti mua inhoten. Ne eivät kohdanneet niitä katseita, joita minä. Ei ne tienneet, miltä tuntui tuntea olonsa ala-arvoiseksi ja musertuneeksi aina peilin ohi kävellessä. Ei ne tienneet, miten paljon pitkäaikainen ihosairaus vaikutti mun elämääni. Vaikka ne kuinka valehtelivat ja jeesustelivat, ne eivät voi tietää mitään siitä epätoivosta, joka syntyi, kun mikään ei tuntunut auttavan eikä milloinkaan näkynyt paraannusta. Eivät ne joutuneet omien ystävien arvostelevien ja halveksuvien katseiden kohteiksi. Saati tuntemattomien. Ei ne olleet mun näköisiä ja siitä ne olivat onnellisia.
Samaan aikaan, kun ne valehtelivat mulle, että ei toi muka mitään rajoita, niin silti ne kiittivät itseään siitä, etteivät olleet yhtä järkyttävässä kunnossa kuin minä silloin. Eivätkä ne kohdanneet niitä järkyttyneitä katseita, joita mun ihoni kunto oikein keräsi. Kaikkien huomio kiinnittyi aina mun ihooni; ensiksi nyrpeä omg mikä rupikonna -ilme ja sen päälle on toi kyllä aika säälittävä -hymy.
Eivät ne voi kuvitellakaan, mitä sellainen toi mukanaan, mitä se teki mulle, että tuntemattomien lisäksi mun omat ystäväni katsoivat mua siten, ja miltä se musta tuntui. Mutta ei sitä voi tajuta, jos ei itse ole kokenut samaa. Ja kun mä mietin niitä aikoja ja sitä musertunutta olotilaa, jossa mä tunnuin elävän päivä toisensa jälkeen, mä ihmettelen edelleen miten mä jaksoin sen kaiken.
Mutta jälkiähän se jätti - enkä mä nyt puhu mistään arvista naamassa. Mä nöyrryin ihan älyttömästi kaiken sen jälkeen. Silloin kun mulla ja Jessellä oli vielä suhteemme, eikä iho-ongelmista ollut tietoakaan, mä olin ihan samanlainen nöyrtymätön diiva asshole kuin muin kaverit ovat nyt. Mun ulkonäkö oli mulle kaikki kaikessa, ja mä osasin olla hyvin ylimielinen. Mutta sitten kun mä opin, miten helposti kaiken ulkonäön varaan rakentuvan voi menettää, mä en enää halua palata siihen pinnalliseen elämään. Kun mä nimittäin menetin sen kaiken; ja miehen samalla, se mursi mun itsetunnon ihan täysin, ja kun mä nyt mietin, miten rikki ja epätoivoinen mä olin, se murtaa mut edelleen.
Mä tunnen silmäkulmieni kostuvan, kun mä katson sitä kuvaa. Kameran alareuna näyttää päivämäärää 12.03.2012 ja mun tekee pahaa katsoa. Mä olen näyttänyt niin järkyttävältä (ainakin omissa silmissäni) ja vielä järkyttävämpää on muistaa se epätoivo.
Mä muistan edelleen sen epätoivon, ja ne päivät ja kuukaudet, joina mä välttelin peilejä ja tunsin olevani niin pohjalla, kun kaikki näytti menevän aina vain huonompaan suuntaan. Mä olin niin yksin.
Kyynel valuu mun poskelle, kun mä muistelen niitä aikoja. Mä en nähnyt mitään toivoa, koska sitä oli kestänyt jo niin kauan, ja mä olin käynyt läpi niin monta toimimatonta lääkekuuria. Jesse oli jättänyt mut paria kuukautta aiemmin ja sen päälle ihokriisi oli pahimmassa vaiheessa koskaan. Mun ei elämässäni ei ollut mitään valoa. Musta tuntui, ettei ollut enää mitään parannuskeinoa. Kukaan ei ottanut mua vakavasti sen suhteen; joka suunnasta tuli vain jeesustelevia kommentteja siitä, miten kukaan ei muka edes huomaisi paria finniä. Jotkut jaksoivat pitäytyä tossa tarinassa, mutta niiden katseista paistoi tarkoitukseton inho aina, kun ne katsoivat mun ihoani ja sen menemistä vain huonompaan suuntaan. Eikä sellaisia katseita unohda ikinä.
Mä muistan, kuinka kaikkien katseet kohdistuivat aina juuri mun ihooni. Mä yritin olla kaikille niin älyttömän ystävällinen, mutta turhaan, koska pinnalliset ihmiset torppasivat mut ja menettivät yhteistyöhalunsa heti mun ihoni nähtyään. Mä en ollut riittävän edustava; en riittävän kaunis ja virheetön ollakseni niiden työkaveri, frendi tai tyttöystävä. En mä sillä naamalla juurikaan uusia tuttavuuksia solminut. Mut nähtiin vain rumana rupikonnana, vaikka mä yritin olla kaikille niin älyttömän reilu ja ystävällinen.
Jokaisella rumalla ankanpoikasella on joutseneksi muutumisen vaihe. Kun mä viimein yli 19 kuukautta kestäneen helvettijakson jälkeen sain sellaisen kuurin, joka viimein toimi, mun kuntoni muuttui paljon parempaan suuntaan. Pitkän ajan jälkeen mun ihoni parani näyttävästi, minkä myös muut huomasivat. Ja siitä paranemisesta mä olen todella onnellinen, koska ennen mun elämä todellakin rajoittui pahan aknen takia. Mutta nyt mä tiedän, miten suuri rooli ulkonäöllä on. Nyt ne samat ihmiset katsovat mua kateellisina, jotka mulkolivat mua pahasti silloin, kun mä olin pahimmassa vaiheessa ihoni suhteen. Mutta mä en enää välitä niistä, mä en ole enää pinnallinen enkä tarvitse pinnallisten ihmisten hyväksyntää. Ne, jotka eivät hyväksyneet mua silloin, eivät merkitse mulle nyt mitään. Ne, jotka mulkoilivat mua pahasti silloin, ovat mulle nyt ihan yhdentekeviä. Koska mä olen nyt niiden mielestä paljon "coolimpi", ne yrittävät mielistellä mua nyt, kun mä olen paremmassa kunnossa ja paremman näköinen; nyt kun mä olen niiden mielestä taas jotain. Mutta mä en enää voisi vähempää välittää sellaisista pinnallisista ääliöistä, jotka saivat aiemmin mut tuntemaan oloni niin surkeaksi.
Koska aiemmin mä mietin, että mitä mulla on, jos mulla ei ole mun ulkonäköä? Mun luonne ja ystävällisyys. Mutta monille ne eivät riittäneet, joten nyt ne monet voivat puhua mulle tekopyhyyttään vaikka mitä, mutta mä en enää välitä. Niiden on ihan turha olla mulle muka-ystävällisiä enää, koska ne eivät olleet sitä silloin, kun mä olisin sitä eniten kaivannut.
Ulkonäön voi menettää hetkessä, ja jos sen varaan laskee kaiken, mitä sitten tapahtuu, kun sen menettää? Jos ei yhtäkkiä enää voikaan laskea enää vain täydellisen ulkonäkönsä varaan, mitä sitten tekee? Alkaa pelata muilla korteilla, mutta entä jos muut eivät otakaan niitä vastaan? Huomaa, ettei kiltteydellä ja mukavuudella päädytä minnekään tässä ulkonäkökeskeisyydessä, jossa jokainen kehuu itseään ja korostaa omaa täydellisyyttään.
Koska mun kavereillani on monilla noussut tämä maaginen täydellisyys päähän, mä en halua olla sellaisten kanssa. Mä en halunnut olla niille se rumilus, johon ne itseään vertasivat. Mä en halunnut niitä sääliviä ja arvostelevia katseita. Enkä mä enää halua, että mun elämä pyörii ulkonäköasioiden ympärillä, vaan mä haluan, että mut muistetaan mukavana ihmisenä. Ei minään maneater marskina, joka pokasi jääkiekkoilijan vain ulkoisilla avuillaan. Mutta sellaista mun kaverini arvostavat. Ilman Jesseä mä en olisi monenkaan silmissä edelleenkään mitään; en kukaan. Ja juuri tollaisesta mä yritän päästä irti.
Nimet muutettu.
 |
| Tuttu tunne? |
torstai 4. huhtikuuta 2013
Joo, niin mustakin!!
Oletteko koskaan käyneet keskustelua ihmisen kanssa, joka on kaikesta samaa mieltä? On helppoa kuvitella, että sellaisen henkilön kanssa olisi helppo ja mukava keskustella, mutta kaikkea muuta. Pidemmän päälle nimittäin alkaa jossain vaiheessa (nyt) rassaamaan, kun joku muuttaa jatkuvasti omat mielipiteensä yksiin omiesi kanssa ja on olevinaan samaa mieltä kaikesta.
Se on oikeasti aika turhauttavaa. Mulla on yksi kaveri, joka nimittäin on juuri sellainen. Mitä minä edellä, sitä hän perässä. Esim. minä sanon, että täysmaito on tavallista parempaa. Siihen se että aijaa ja menee ehkä viikko, kun sekin juo vain täysmaitoa.
Mä sanon, että kyllä toi naapurin punainen audi on aika tylsä ja mitäänsanomaton. Siis niinku hei audi.. Tähän se tietty, että niinpä, siis kamoon, audi, kunnes mä seuraavalla viikolla sanonkin, että oikeestaan toi ois aika jees kaara. Siihen se tietty sitten, että niinpä, onhan toi tolleen aika menevän näköinen. Siihen meikä vuorostaan, että really? Eiks se viimeks vielä ollut sun mielestäsi joku-kamoon-audi eikä mitään autojen eliittiä. Mutta kappas, kun minä muutin mieltäni positiivisemmaksi naapurini menopelien suhteen, niin eiköhän hänkin.
Mä sanon, että Icona Pop on surkea. Hän komppaa. Seuraavan kerran mä sanon, että I Love It on ehkä maailman paras biisi. Seuraa pari päivää ja ko. kappale on hänen soittoäänenään ja hän esittää tykänneensä siitä koko ajan. Mutta minkä tähden? Siksikö että mä sanoinkin tykkääväni siitä? Oikeasti????
Ja jos mä yhtäkkiä kyllästynkin I love it:iin, sekin poistaa sen ennen kuin mä olen ehtinyt edes ajatella asiaa tarkemmin.
Mutta se, että mä pidän joistakin asioista, ei tarkoita sitä, että kaikkien muidenkin pitäisi tykätä niistä samoista ja vielä samoissa määrin kuin mä. Onhan tämä ehkä vähän lapsellista, mutta kyllä mäkin luulin, ettei kukaan enää yläasteen jälkeen sorru tuollaiseen matkimiseen. Kyllä siitä tavallaan menee maku, kun kaveri muka tykkää niistä asioista, joista minä; oli se sitten auto-, vaate- tai musiikkimaku. Kun mä tiedän, ettei se aiemmin pukeutunut tollaisiin vaatteisiin (samanlaisiin joita mä olen ostanut) tai kuunnellut Lana DeL Rey:tä tms., niin falskiltahan se vähän haiskahtaa koko touhu. Helppoahan sen on jostain Spotifystä nähdä mitä meikä milloinkin kuuntelee, mutta herättää epäilyksiä, jos se starraa samat biisit 2 minuuttia sen jälkeen, mitä minä. Se vain opettelee tykkäämään asioista, joista minä pidän oikeasti. Ja mielestäni siinä on vissi ero.
Meinaan, että ennemmin mä vaikka hirttäytyisin, kuin pakottaisin itseni kuuntelemaan Lauri Tähkää tai Jesse Kaikurantaa vain sen takia, että meitsin paras kaveri olisi hulluna niihin.
Esim. Nyt seuraa ihan oikea tilanne: Viime viikolla sanoin ostaneeni Biltemasta sellaisen valkoisen astiasetin, mikä ko. kaupan mainoksessa oli. Ja sitten kun mä parin päivän päästä käyn samaisen ystäväni kämpillä, niin kappas, hänkin on käynyt Biltemassa astiaostoksilla. Biltemassa? Astiaostoksilla? Kukaan ei nimittäin taida vahingossa sattua Biltemaan astiaostoksille tai sitten menee KodinYkkösillä ja muilla Ikeoilla aika perseelleen.
Jonkun toisen kohdalla pelkkä halpojen astioiden tarve menisi vielä läpi, mutta tämä on apinoinut minua niin kauan kuin muistan. Esim. minä aloitin joskus venäjän opiskelun. Ja mitä tekee hän? Hänkin aloittaa venäjän opiskelun, vaikka omien sanojensa mukaan kaikki ryssät voisivat painua sinne mistä on tulleetkin ja en mä ainakaan haluis opiskella mitään venäjää.
No, minä lopetan sen opiskelun yhden kurssin jälkeen (koska en jaksanut opiskella kaikkia niitä 7:ää s:ää ja muita kirjaimia) ja mitä tekee hän? Ohhoh, hänkin lopettaa venäjän, ja syynä oli kuulemma ei ollut ihan mun juttu. Näinköhän, mä mietin, vai oisko ollut enempi niin, ettei ollut mun juttu?
Ja jos mä oisin aikoinani sanonut, että lehdenjakaja tai kouluruokalan täti on maailman coolein ammatti - näitä yhtään halventamatta - se varmaan opiskelisi tälläkin hetkellä catering-alaa tai luukuttaisi postia ihan innoissaan. Tai "innoissaan." Mutta kun minä sanoin olevani innoissani siitä alasta, jota lähdinkin silloin opiskelemaan, mitä tekee hän? Seuraa perästä. Ei nyt ihan juuri samaan suuntaumisvaihtoehdon mukaan, mutta erittäin lähelle. Ja kunhan se kuulee mun alanvaihtosuunnitelmista niin alkaa varmaan sitäkin toi palkkalaskenta ja tilintarkastus kyllästyttämään. Mut nythän se on jo sille liian myöhäistä, kun hakuajat loppuivat, mutta toisaalta - onhan ne syksyn hautkin olemassa.
Pikkuhiljaa tämmöisen ihmisen kanssa vain ei voi käydä mitään järkevää keskustelua. Koska ei vain ole mahdollista kuulla sen rehellistä mielipidettä, jos se muuttuu aina sen mukaan, miten minä suhtaudun asioihin. Se on aina olevinaan samaa mieltä, mutta kyllä mä huomaan, ettei se aina oikeasti ole. Se olisi puhuttavissa ja heiteltävissä mielipiteineen ihan mihin tahansa suuntaan ja mä voisin puhua sen liittymään vaikka politiikkaan, jos vain itse esittäisin olevani sellaisesta järin kiinnostunut. Se lopettaisi punaisen ja saappaiden käytön, jos mä vain asettelisin sanani oikein. Jos mä ottaisin tatuoinnin tai asuntolainan, se seuraisi samoin tempuin perässä. Jos mä muuttaisin muualle, se keksisi tekosyyn seurata. Se tekisi ihan mitä vain, jos mä vain ensin uskottelisin ihanmitävain olevan coolia.
Ärsyttävintä tässä vain on se, etten mä mitenkään oikeasti yritä johdatella sitä, olemaan samanlainen kuin minä, ajattelemaan samoin ja kopioimaan. Mä en ole milloinkaan jyrännyt toisten mielipiteitä tai teilannut muita. Se on vain ruvennyt peesaamaan miellyttääkseen ja jotta mä pitäisin siitä muka jotenkin enemmän. Mutta päinvastoin siinä käy: epäaitous vain ärsyttää, enkä mä enää voi mitenkään tietää, milloin se puhuu totta, eikä vain sano tai tee jotain siksi, että mä satuin tekemään niin ensin.
Ja sitä paitsi; jokainen haluaa pitää oman "reviirinsä" makuasioiden suhteen. Oli kyseessä sitten musiikkimaku, astiastot tai ammatinvalinta, kaikesta häviää se oma hohto, jos joku toinen on koko ajan apinoimassa perässä esittäen pitävänsä niistä asioista, jotka minulle on ihan oikeasti tärkeitä.
Se on oikeasti aika turhauttavaa. Mulla on yksi kaveri, joka nimittäin on juuri sellainen. Mitä minä edellä, sitä hän perässä. Esim. minä sanon, että täysmaito on tavallista parempaa. Siihen se että aijaa ja menee ehkä viikko, kun sekin juo vain täysmaitoa.
Mä sanon, että kyllä toi naapurin punainen audi on aika tylsä ja mitäänsanomaton. Siis niinku hei audi.. Tähän se tietty, että niinpä, siis kamoon, audi, kunnes mä seuraavalla viikolla sanonkin, että oikeestaan toi ois aika jees kaara. Siihen se tietty sitten, että niinpä, onhan toi tolleen aika menevän näköinen. Siihen meikä vuorostaan, että really? Eiks se viimeks vielä ollut sun mielestäsi joku-kamoon-audi eikä mitään autojen eliittiä. Mutta kappas, kun minä muutin mieltäni positiivisemmaksi naapurini menopelien suhteen, niin eiköhän hänkin.
Mä sanon, että Icona Pop on surkea. Hän komppaa. Seuraavan kerran mä sanon, että I Love It on ehkä maailman paras biisi. Seuraa pari päivää ja ko. kappale on hänen soittoäänenään ja hän esittää tykänneensä siitä koko ajan. Mutta minkä tähden? Siksikö että mä sanoinkin tykkääväni siitä? Oikeasti????
Ja jos mä yhtäkkiä kyllästynkin I love it:iin, sekin poistaa sen ennen kuin mä olen ehtinyt edes ajatella asiaa tarkemmin.
Mutta se, että mä pidän joistakin asioista, ei tarkoita sitä, että kaikkien muidenkin pitäisi tykätä niistä samoista ja vielä samoissa määrin kuin mä. Onhan tämä ehkä vähän lapsellista, mutta kyllä mäkin luulin, ettei kukaan enää yläasteen jälkeen sorru tuollaiseen matkimiseen. Kyllä siitä tavallaan menee maku, kun kaveri muka tykkää niistä asioista, joista minä; oli se sitten auto-, vaate- tai musiikkimaku. Kun mä tiedän, ettei se aiemmin pukeutunut tollaisiin vaatteisiin (samanlaisiin joita mä olen ostanut) tai kuunnellut Lana DeL Rey:tä tms., niin falskiltahan se vähän haiskahtaa koko touhu. Helppoahan sen on jostain Spotifystä nähdä mitä meikä milloinkin kuuntelee, mutta herättää epäilyksiä, jos se starraa samat biisit 2 minuuttia sen jälkeen, mitä minä. Se vain opettelee tykkäämään asioista, joista minä pidän oikeasti. Ja mielestäni siinä on vissi ero.
Meinaan, että ennemmin mä vaikka hirttäytyisin, kuin pakottaisin itseni kuuntelemaan Lauri Tähkää tai Jesse Kaikurantaa vain sen takia, että meitsin paras kaveri olisi hulluna niihin.
Esim. Nyt seuraa ihan oikea tilanne: Viime viikolla sanoin ostaneeni Biltemasta sellaisen valkoisen astiasetin, mikä ko. kaupan mainoksessa oli. Ja sitten kun mä parin päivän päästä käyn samaisen ystäväni kämpillä, niin kappas, hänkin on käynyt Biltemassa astiaostoksilla. Biltemassa? Astiaostoksilla? Kukaan ei nimittäin taida vahingossa sattua Biltemaan astiaostoksille tai sitten menee KodinYkkösillä ja muilla Ikeoilla aika perseelleen.
Jonkun toisen kohdalla pelkkä halpojen astioiden tarve menisi vielä läpi, mutta tämä on apinoinut minua niin kauan kuin muistan. Esim. minä aloitin joskus venäjän opiskelun. Ja mitä tekee hän? Hänkin aloittaa venäjän opiskelun, vaikka omien sanojensa mukaan kaikki ryssät voisivat painua sinne mistä on tulleetkin ja en mä ainakaan haluis opiskella mitään venäjää.
No, minä lopetan sen opiskelun yhden kurssin jälkeen (koska en jaksanut opiskella kaikkia niitä 7:ää s:ää ja muita kirjaimia) ja mitä tekee hän? Ohhoh, hänkin lopettaa venäjän, ja syynä oli kuulemma ei ollut ihan mun juttu. Näinköhän, mä mietin, vai oisko ollut enempi niin, ettei ollut mun juttu?
Ja jos mä oisin aikoinani sanonut, että lehdenjakaja tai kouluruokalan täti on maailman coolein ammatti - näitä yhtään halventamatta - se varmaan opiskelisi tälläkin hetkellä catering-alaa tai luukuttaisi postia ihan innoissaan. Tai "innoissaan." Mutta kun minä sanoin olevani innoissani siitä alasta, jota lähdinkin silloin opiskelemaan, mitä tekee hän? Seuraa perästä. Ei nyt ihan juuri samaan suuntaumisvaihtoehdon mukaan, mutta erittäin lähelle. Ja kunhan se kuulee mun alanvaihtosuunnitelmista niin alkaa varmaan sitäkin toi palkkalaskenta ja tilintarkastus kyllästyttämään. Mut nythän se on jo sille liian myöhäistä, kun hakuajat loppuivat, mutta toisaalta - onhan ne syksyn hautkin olemassa.
Pikkuhiljaa tämmöisen ihmisen kanssa vain ei voi käydä mitään järkevää keskustelua. Koska ei vain ole mahdollista kuulla sen rehellistä mielipidettä, jos se muuttuu aina sen mukaan, miten minä suhtaudun asioihin. Se on aina olevinaan samaa mieltä, mutta kyllä mä huomaan, ettei se aina oikeasti ole. Se olisi puhuttavissa ja heiteltävissä mielipiteineen ihan mihin tahansa suuntaan ja mä voisin puhua sen liittymään vaikka politiikkaan, jos vain itse esittäisin olevani sellaisesta järin kiinnostunut. Se lopettaisi punaisen ja saappaiden käytön, jos mä vain asettelisin sanani oikein. Jos mä ottaisin tatuoinnin tai asuntolainan, se seuraisi samoin tempuin perässä. Jos mä muuttaisin muualle, se keksisi tekosyyn seurata. Se tekisi ihan mitä vain, jos mä vain ensin uskottelisin ihanmitävain olevan coolia.
Ärsyttävintä tässä vain on se, etten mä mitenkään oikeasti yritä johdatella sitä, olemaan samanlainen kuin minä, ajattelemaan samoin ja kopioimaan. Mä en ole milloinkaan jyrännyt toisten mielipiteitä tai teilannut muita. Se on vain ruvennyt peesaamaan miellyttääkseen ja jotta mä pitäisin siitä muka jotenkin enemmän. Mutta päinvastoin siinä käy: epäaitous vain ärsyttää, enkä mä enää voi mitenkään tietää, milloin se puhuu totta, eikä vain sano tai tee jotain siksi, että mä satuin tekemään niin ensin.
Ja sitä paitsi; jokainen haluaa pitää oman "reviirinsä" makuasioiden suhteen. Oli kyseessä sitten musiikkimaku, astiastot tai ammatinvalinta, kaikesta häviää se oma hohto, jos joku toinen on koko ajan apinoimassa perässä esittäen pitävänsä niistä asioista, jotka minulle on ihan oikeasti tärkeitä.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Puhu peilille
Mua on nyt viimeaikoina oikeasti ruvennut vituttamaan nähdä erästä ystävääni, jota kutsuttakoon edelleen Saijaksi. Mä en välittäisi nähdä sitä, koska mua vain rupeaa ärsyttämään niin suunnattomasti joka kerta sen seurassa. Mä olen kyllästynyt vääntämään samoista asioista; aina vain sen miehistä. Koska aina kun me nähdään, me jauhetaan (tai siis se jauhaa) se sama kaava läpi: mies sitä ja tätä, joku toinen mies tätä ja sitä ja nämä läpäläpä. Mutta kun me (nykyään siis lähinnä se) on käyty tuo keskustelu yhtään liioittelematta kymmeniä kertoja, mä en vain enää jaksa jauhaa sitä uudestaan. Kuinka monta kertaa villegallen ja vilhoeskon aamiaistottumiset on käytävä läpi? Kuka edes jaksaa hehkuttaa näiden hiuksia tai hikipantoja viikko toisensa jälkeen? Mä olen niin kyllästynyt siihen ja sen kuunteluun. Mä olen huomauttanut sille tästä usein; että voitaisiinko puhua muustakin, kun se aloittaa iänikuisen evankeliumin timmitommeistaan tai milloin mistäkin. Mä olen ärähtänyt sille, yrittänyt kohteliaasti huomauttaa, mä olen sanonut suoraan, kivahtanut kyllästyneenä ja vikissyt vittuuntuneena, mutta turhaan. Vaikka mä saisin megaluokan raivokohtauksen ja vaahtoaisin sille kyllästymisestäni timmitommeja kohtaan, se vain jatkaisi. Koska sen mielestä ei ole mitään ihanampaa kuin sen miehet ja niistä keskustelu. Ja sen mielestä on vittu hauskaa että mä suunnilleen kiehun raivosta ja turhautuneisuudesta, kun edellä mainitut miehet mainitaan viidennen kerran kymmenen sekunnin sisään.
Siis oikeasti mä olen sanonut sille, yhtään liioittelematta, varmaan lähemmäs 30 kertaa tästä, mutta se vain luulee etten mä ole tosissani. Että huvikseen mä vain tukahdun ja räjähdän joka kerta, kun sama läpinä mattieskon vaatteista tai ammatista alkaa. Että mä huvikseni pyydän taas vaihtamaan puheenaihetta. Että mä huvikseni vain tuijotan kyllästyneenä muualle enkä kommentoi mitään. Mikään ei ole niin vituttavaa kuin se, ettei oteta tosissaan. Niin että kyllä, mun mielestä on vitun hauskaa läpistä 3 kertaa viikossa sun miehistä ja se keskustelu ja ylistysevankeliumi menee aina ihan saman kaavan mukaan. Ja nykyään mä vain kuuntelen ja yritän saada suunvuoroa, kun se pauhaa eteenpäin. Ja kun mä huomautan asiasta 31:n kerran, niin ei mua enää naurata. Ei enää naurata, koska siinä vaiheessa mulla ihan oikeasti alkaa keittää yli. Mä olen ihan oikeasti rähjännyt sille tästä, muttei se tee asialle mitään. Jos mua sanottaisiin saamattomaksi miesasioideni hoidon suhteen ja mä saisin siitä ripitystä ja miksen mä tee timmitommin eteen mitään, niin kyllä mä siinä vaiheessa miettisin, pitäisikö jonkin muuttua. Mulla on kilahtanut useamminkin sen suhteen, koska mä en ihan oikeasti vain enää kestä enkä jaksa sitä samaa keskustelua sen kultipuppelin aamupalasta.
Mutta se, että mä inhoan sitä keskustelua, saa sen vain lätisemään paskaa entistä enemmän.
Mä en oikeasti kohta jaksa nähdä sitä ollenkaan, koska kun me nähdään toi keskustelu ja muut sössöt käydään aina läpi. Kun mä olen huomauttanut niin monta kertaa, että eikö me oikeasti voitaisi tehdä välillä jotain muutakin kuin käydä hyödyttömiä keskusteluja milloin minkäkin jätkän ihanuudesta. Mutta ei. Kun siitä on niin saatanan ihanaa käydä noita hermontappokeskusteluja päivä toisensa jälkeen, koska luonnollisesti se ajattelee, että mustakin sen kultapuppelin aamiasjutut ovat yhtä saatanan ihania kuin saijan itsensä mielestä.
Mutta ennen kuin mä jonain päivänä kilahdan raivotautisena lopullisesti, mä olen yrittänyt saada keskustelua muihinkin suuntiin. Mutta aina se palaa siihen samaan; voi miten söpö timmitommi on ja vähän ihkua kun akilla on ruskee paita. Ja kun tätä kuuntelee 1.45 h putkeen niin kyllä vituttaa. Varsinkin kun läsnäolo on oikeasti yhtä tyhjän kanssa. Se voisi käydä ko. keskustelun itsensä kanssa vaikka himassa peilin kanssa, koska ei mua siihen tarvita. Mä olen vain sen lätinän vastaanottaja. Mua tarvitaan siihen, että lätisemisen jälkeen se on vieläkin syvemmällä kusessa timmitomminsa kanssa ja se pitää sitä vieläkin ihanempana kun on saanut puhua ja ylistää sitä 1.45 h. Mua tosiaankin tarvitaan vain kohteeksi, jotta siitä sen jälkeen tuntuisi, että ne sen miehet tosiaan on niin ihania mitä se kuvittelee. Mutta mä olen kyllästynyt olemaan se kohde.
Pikkuhiljaa tässä on meinaan oikeasti käynyt niin, ettei me puhuta enää juurikaan muusta. Kuvitellaan, että jos mä näen sitä vaikka kahden tunnin ajan, niin tunti 55 me käytetään sen miehistä puhumiseen. Tai siis se käyttää ja mä teen hidasta ja tuskaista hermokuolemaa. Loput 5 minuuttia se jauhaa itsestään ja osaa toki yhdistää sitten senkin siihen, miten loistava vaimo tai mikälie hänestä milloin kellekin tulisi. Ja siinä vaiheessa mä todellakin mietin, jaksanko mä nähdä tota tyyppiä tän jälkeen enää ikinä.
Koska se oikeasti tietää, etten mä nauti olostani timmitommeista keskustelutilanteissa. Mutta se ei välitä. Koska mitä muutakaan se on, että mun pyynnöistä huolimatta se paasaa aina vain samaa asiaa? Että mun pitäisi istua hiljaa ja kuunnella noita juttuja taas, vaikka mä en enää jaksa. Koska kyllä mä ainakin miettisin, jos mä itse jauhaisin omasta elämästäni ja siihen kuulumattomista miehistä loputtomiin ja kaikki mun kaverit vain istuis siinä että voi jeesus.
Mutta ei saijaa näköjään kiinnosta. Mutta siinäpähän oppii kiinnostumaan, kun ei sillä kohta enää ole kelle jauhaa. Ja kun mä kyllästyn lopullisesti johonkin, niin silloin mä kyllästyn. Siinä vaiheessa on ihan turha tulla lepertelemään ja piipittämään mitään "matti on susta kiinnostunu" -shaibaa, jolla mut sais takaisin kohteeksi. Koska kaikkien niiden 3587:n keskustelutunnin jälkeen mä en enää lepy. Mun hermot ei ikinä palaudu siitä hidaskestoisesta kidutuksesta, jonka timmitommin aamiaisen perusteellinen läpikäyminen 33:n kerran aikaansai. En jaksa enää, eikä asiaa auta se, ettei mua selvästikään arvosteta yhtään, kun olen yrittänyt huomauttaa kiinnostuksen puutteesta hänen miehistään käytävää keskustelua numero 1000 00000 2546 kohtaan.
Siis oikeasti mä olen sanonut sille, yhtään liioittelematta, varmaan lähemmäs 30 kertaa tästä, mutta se vain luulee etten mä ole tosissani. Että huvikseen mä vain tukahdun ja räjähdän joka kerta, kun sama läpinä mattieskon vaatteista tai ammatista alkaa. Että mä huvikseni pyydän taas vaihtamaan puheenaihetta. Että mä huvikseni vain tuijotan kyllästyneenä muualle enkä kommentoi mitään. Mikään ei ole niin vituttavaa kuin se, ettei oteta tosissaan. Niin että kyllä, mun mielestä on vitun hauskaa läpistä 3 kertaa viikossa sun miehistä ja se keskustelu ja ylistysevankeliumi menee aina ihan saman kaavan mukaan. Ja nykyään mä vain kuuntelen ja yritän saada suunvuoroa, kun se pauhaa eteenpäin. Ja kun mä huomautan asiasta 31:n kerran, niin ei mua enää naurata. Ei enää naurata, koska siinä vaiheessa mulla ihan oikeasti alkaa keittää yli. Mä olen ihan oikeasti rähjännyt sille tästä, muttei se tee asialle mitään. Jos mua sanottaisiin saamattomaksi miesasioideni hoidon suhteen ja mä saisin siitä ripitystä ja miksen mä tee timmitommin eteen mitään, niin kyllä mä siinä vaiheessa miettisin, pitäisikö jonkin muuttua. Mulla on kilahtanut useamminkin sen suhteen, koska mä en ihan oikeasti vain enää kestä enkä jaksa sitä samaa keskustelua sen kultipuppelin aamupalasta.
Mutta se, että mä inhoan sitä keskustelua, saa sen vain lätisemään paskaa entistä enemmän.
Mä en oikeasti kohta jaksa nähdä sitä ollenkaan, koska kun me nähdään toi keskustelu ja muut sössöt käydään aina läpi. Kun mä olen huomauttanut niin monta kertaa, että eikö me oikeasti voitaisi tehdä välillä jotain muutakin kuin käydä hyödyttömiä keskusteluja milloin minkäkin jätkän ihanuudesta. Mutta ei. Kun siitä on niin saatanan ihanaa käydä noita hermontappokeskusteluja päivä toisensa jälkeen, koska luonnollisesti se ajattelee, että mustakin sen kultapuppelin aamiasjutut ovat yhtä saatanan ihania kuin saijan itsensä mielestä.
Mutta ennen kuin mä jonain päivänä kilahdan raivotautisena lopullisesti, mä olen yrittänyt saada keskustelua muihinkin suuntiin. Mutta aina se palaa siihen samaan; voi miten söpö timmitommi on ja vähän ihkua kun akilla on ruskee paita. Ja kun tätä kuuntelee 1.45 h putkeen niin kyllä vituttaa. Varsinkin kun läsnäolo on oikeasti yhtä tyhjän kanssa. Se voisi käydä ko. keskustelun itsensä kanssa vaikka himassa peilin kanssa, koska ei mua siihen tarvita. Mä olen vain sen lätinän vastaanottaja. Mua tarvitaan siihen, että lätisemisen jälkeen se on vieläkin syvemmällä kusessa timmitomminsa kanssa ja se pitää sitä vieläkin ihanempana kun on saanut puhua ja ylistää sitä 1.45 h. Mua tosiaankin tarvitaan vain kohteeksi, jotta siitä sen jälkeen tuntuisi, että ne sen miehet tosiaan on niin ihania mitä se kuvittelee. Mutta mä olen kyllästynyt olemaan se kohde.
Pikkuhiljaa tässä on meinaan oikeasti käynyt niin, ettei me puhuta enää juurikaan muusta. Kuvitellaan, että jos mä näen sitä vaikka kahden tunnin ajan, niin tunti 55 me käytetään sen miehistä puhumiseen. Tai siis se käyttää ja mä teen hidasta ja tuskaista hermokuolemaa. Loput 5 minuuttia se jauhaa itsestään ja osaa toki yhdistää sitten senkin siihen, miten loistava vaimo tai mikälie hänestä milloin kellekin tulisi. Ja siinä vaiheessa mä todellakin mietin, jaksanko mä nähdä tota tyyppiä tän jälkeen enää ikinä.
Koska se oikeasti tietää, etten mä nauti olostani timmitommeista keskustelutilanteissa. Mutta se ei välitä. Koska mitä muutakaan se on, että mun pyynnöistä huolimatta se paasaa aina vain samaa asiaa? Että mun pitäisi istua hiljaa ja kuunnella noita juttuja taas, vaikka mä en enää jaksa. Koska kyllä mä ainakin miettisin, jos mä itse jauhaisin omasta elämästäni ja siihen kuulumattomista miehistä loputtomiin ja kaikki mun kaverit vain istuis siinä että voi jeesus.
Mutta ei saijaa näköjään kiinnosta. Mutta siinäpähän oppii kiinnostumaan, kun ei sillä kohta enää ole kelle jauhaa. Ja kun mä kyllästyn lopullisesti johonkin, niin silloin mä kyllästyn. Siinä vaiheessa on ihan turha tulla lepertelemään ja piipittämään mitään "matti on susta kiinnostunu" -shaibaa, jolla mut sais takaisin kohteeksi. Koska kaikkien niiden 3587:n keskustelutunnin jälkeen mä en enää lepy. Mun hermot ei ikinä palaudu siitä hidaskestoisesta kidutuksesta, jonka timmitommin aamiaisen perusteellinen läpikäyminen 33:n kerran aikaansai. En jaksa enää, eikä asiaa auta se, ettei mua selvästikään arvosteta yhtään, kun olen yrittänyt huomauttaa kiinnostuksen puutteesta hänen miehistään käytävää keskustelua numero 1000 00000 2546 kohtaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)